Toukokuun lopun kuvia

Katselin parin edellisvuoden postauksia toukokuun lopulta. Hyvin ovat samankaltaisia näkymät tähän kevääseen verrattuna. On ensimmäisen ns. pikkukesän aika, ja useina vuosina seuraa jarruttava viileä jakso, jota kestää juhannuksen tienoille asti. Onko se tänäkin vuonna, saadaan pian nähdä!

Puutarhani kukkii parasta keväthehkuaan, juuri avautumassa ovat läntisen seinustan alppikärhöt, jotka olivat isolla nupulla lauantai-iltana. Kaikki vuorenkilvet ovat kukassa! Muista punaisista perennoista pisimmällä ovat kartanopionit, mutta meneehän niiden kukkien avautumiseen vielä viikko. Ehkä jokunen puna-ailakki on jo avautunut. Keltaisuus on vielä vallalla, esikoiden ja kiurunkannusten joukkoa lisäävät keltamot. Kuvan kaivon vieressä on eräs vuohenjuurien kasvukohta.

Tappio on kohdannut yläpihan magnolian eloyritykset. Sen runko repesi toissatalvena aurauslumien alla, ja tänä vuonna ei ole näkynyt kasvun alkua laisinkaan. Pitänee suunnitella sitä kohtaa muulla tavoin, ehkä perenna olisi varmin valinta. Alapihan puolella kasvava sensijaan on voimissaan, ja ihan kuin nuppujakin olisi, vai lienevätkö pulleat silmut vain oksan alkuja? Lumeen hautautuneissa alaoksissa lehdet ovat isommat eikä niissä näy vaurioita.

Kitkemispuuhat ovat nyt päivän sana, sillä vuohenputki ja voikukka joutavat pois kukkapenkeistä, samalla tulevat esiin kaikkialle tunkevat vaahterantaimet, joita on omien puiden kaadosta huolimatta lähes joka kohdalla puutarhaa. Sitä työtä saa nyt tehdä joka päivä, että näkisi, mitä muutakin meillä kasvaa.
Tein siivousta japaninhappomarjan siirrännäiselle alapellon kulmassa, koska viime vuotisista oksista useat menivät aivan maanpintaa myöten. Ihme, kun se rupesi tuossa kasvamaan, sillä pääjuuresta oli syksyisen siirron aikaan jäljellä vain tynkä. Viime kesä meni juroessa, onneksi sille oli märkä kesä.

Yläpuolen kuvassa tilanne ennen siivouksia. Samalla tuli tehtyä muuta kitkentää, mm. lupiinit ja aivan liian monet valamonruusun etäversot. Ja tulihan sitten palkkakin, kun löytyi terhakka metsälehmuksen taimi. Naapurin äitipuu on maantien varressa muutaman metrin päässä.

Lopuksi muutama kuva niin monimuotoisista esikkoristeymistä. Risteymäyksilöt ovat keskimäärin suurempikokoisia kuin kumpikaan vanhemmista.

Muuttuikin kesäksi?

Toista viikkoa sitten tullut säätilan muutos onkin tuonut aivan kesäiset ilmat! Kuin kruununa tuli tälle viikonlopulle kaakosta ukkossoluja sisältävää ilmaa. Se teki meille viime yönä rankan sadekuuron. Aamukävely koiran kanssa voitiin tehdä aivan pestyillä teillä. Pyörretuultakin ehkä oli ollut, koska männyistä oli lentänyt oksankarahkoja metsäpoluille.
Vaahterankukat olivat lopettaneet viime öiseen sateeseen, puiden aluset ovat nyt keltaisenaan pudokkaita. Haavan lehdet ovat ovat noin neljä senttiä halkaisijaltaan, todisti puolestaan sateen maahan lennättämä yksilö.

Puutarhassa narsissien kukinta on parhaimmillaan, sitä esittää tässä ylempi kuva parkkipaikan kielopenkistä, jonne juuria siirrettäessä oli jäänyt kaksi valkoisen narsissin sipulia. Keltaiset puolestaan ovat muistoa jostain aiemmasta ostetusta pääsiäisruukusta. Elsan runoilijanarsissit ovat myös kukalla, alempi kuva, jonka kohde on tuijametsikön alareuna. Istutin ne jo kauan sitten, kun tuijain paikalla oli ensimmäinen tämän tontin viljelmäni eli vattumaa, jonka tein jo Elsan eläessä.
Kukinta tulee esiin vuosittain, vaikka en olekaan muistanut tältä kohtaa ehkä pariin kymmeneen vuoteen pöyhötellä sipuleita ylemmäksi. Kuulemma ne pitäisi istuttaa uudelleen noin kolmen vuoden välein.

Matalat siniset kasvit tuottavat viimeisiä kukkiaan, on vallalla yleinen keltaisuus kevätesikoiden myötä, ja sinisen tilalle on noussut pikkutalvion Vinca minor violettia. Jopa alaskanlupiinitkin Lupinus nootkatensis jo alkavat. Yläkuvassa niiden seurana on varhain kukkiva aasiankullero Trollius asiaticus, alemmassa kuvassa oikealla on tavallisen kulleron T. europaeus nuppuvaiheen kasvusto.
Lupiinikasvusto oli pitkään parisen metriä tästä kohdasta vasemmalle, mutta nyt sekin on päättänyt hieman vaihtaa olopaikkaansa. Huono valinta, kun meni niin kulleroon kiinni, pitää syksyllä kaivaa toinen pois.

Keltaista massaa puutarhassa tuottavat paitsi kevätesikot myös niiden ja kääpiöesikon Primula vulgaris risteymät, uusia ilmaantuu sinne tänne vuosittain, mutta tämän suviruusu-istutuksen tyvellä olevat ovat jo aiempaa perua, pysyneet samanlaisena kuin ennenkin.
Keltaisten risteymien kukka on vaihtelevasti isompi kuin peruskevätesikon, ja ne ovat muutenkin rotevampia. Voi olla myös punaisen värin saaneita. Kääpiöesikko on se tavallisin kukkakaupan artikkeli keväisiin huonekasveihin, ja sisäkauden lakattua sen voi istuttaa johonkin vapaaseen penkinkulmaan.

Myös kevätvuohenjuuren Doronicum orientale kukka-aika on parhaimmillaan. Kasvi muistuttaa käytökseltään kissaa, kun se kasvaa siellä, missä sitä huvittaa. Keväällä tulee runsaasti haituvallisia siemeniä, jotka tekevät uuden kasvun alun. Yläkuvan kasvusto on alapellon kolmiopenkistä, mutta samanlaiset ovat lähikaivolla ja alatien varressakin.
Alempi kuva on aidan ylitse naapurin kuusen alta, jossa kohdassa on ensin iso sinivuokkojen kukinta ja parin viikon kuluttua tämä. Muistaakseni tässä kohdin ollut Tervolan neitien kukkamaa on vanhin vuohenjuuren kasvusto tässä mäessä, sieltä tuli jokunen taimi myös äitini penkkeihin. Myöhemmin vuohenjuurta on kasvanut  tässä ojanpenkallakin hernepensaiden tyvillä.

Jalokiurunkannusten Corydalis nobilis aika on myös nyt, niitä kasvaa pihassani rikkaruohon omaisesti vähän kaikkialla. Kasvilla on hauras ja iso keltainen juurakko, joka rikkoutuu maata pöyhiessä, ja joka palanen jatkaa kasvuaan. Lisäksi tulee runsaasti siementaimia. Kuva on pihatien reunasta lipputangon tyveltä, johon istutin jokunen vuosi sitten (2008) vuorenkilpiä, kun ne kestävät vihreinä koko kesän. Kiurunkannus sensijaan kellastuu ja nuutuu paljon ennen juhannusta.

Tulevaa keltaisuutta varmistaa myös osaltaan tekemäni samettikukkaviljely. Kertaalleen koulitut taimet ovat siirtyneet pari päivää sitten ulkoilemaan, mutta kun reippaita sateita, ehkä rakeitakin oli tiedossa, sijoitin vauvalan kuitenkin hieman katveeseen pöydän alle ja seinänvieriin. Pian on aika tehdä ruukutus suurempiin astioihin!

Arboretumin kevättä

Puolivälissä viikkoa lämmin ilmamassa viimein sai tilaa pitkään jatkuneelta "terveiset pohjoisnavalta"-ilmalta ja yötkin lämpenivät. Se oli kevään kannalta aivan ratkaiseva hetki, sillä koko maailma muuttui kuin pyyhkäisten vihreään sävyyn. Kun nyt on saatu muutama lämmin sadekuurokin, on kasveilla hyvä tehdä se, mitä ovat jo kauan tuumanneet! Koivut ja lehtikuuset ovat hiirenkorvalla.

Krookukset ovat lopettelemassa. Scilla-kevättähtikausi tulee jatkumaan vielä, mutta nyt ovat joukkoon ehtineet jo kelta- ja valkovuokot sekä imikkä, jotka tässä Elsan entisessä mansikkamaassa ovat saaneet vallatuksi leijonanosan.

Autotallin nurkalle istutettua onnenpensasta Forsythia sai alkaa ihailla eilen, kun kukat aukenivat! Sitä saa aika tavalla leikata, samalla kun poistaa amurinviinistä Vitis amurensis liikoja oksia. Ne kasvavat aivan liian lähekkäin siinä. - Aika isolla silmulla ovat jo talonseinustan kärhötkin.

Siniset kevätkukkijat ovat saaneet joukkoonsa sinivuokot, kaihonkukat Omphalodes verna ja rotkolemmikit Brunnera macrophylla.

Keltaisten joukko lisääntyy parin päivän sisällä paljon, sillä mukulaleinikit Ranunculus ficaria, jalokiurunkannukset Corydalis nobilis ja kevätesikot Primula veris aloittelevat.

Tontin vanhimpia asukkaitakin on jo hereillä, sillä kevättaskuruohojen Thlaspi alpestre kukinta on sekin alkamassa. Hyvää äitienpäivää kaikille!

Toukokuun vaaleita päiviä

Maailma on nykyisin täynnä valoa, kun aurinko jo paistaa pitkän päivän, mutta puissa ei ole lehtiä. Ei edes pulleita silmuja, sillä yöt ovat edelleen olleet viileitä, nollassa tai pakkasen puolella, ainakin aamuyön tunteina. Vaaleutta on siis myös maassa, kun kylmä jättää kulottuneen ruohon valkoiseksi. Edetään hitaasti!

Sisälle kylvetyt samettikukat on vapunaattona koulittu pikku ruukkuihin kasvamaan edelleen, siinä on taimia, jotka kasvavat 70 cm:n ja toiset n. 30 cm:n korkeuteen. Aion lisäksi tehdä vielä yhden kylvön viikon kuluessa saamani vinkin mukaan.

Myös begonian latvat ovat juurtuneet ja päässeet pistokasruukkuihin. Hutrilta tuli niiden seuraksi kirjavalehtisen väripeipin oksia.

Toki puutarhalla on jo alkanut tapahtua. Routa on sulanut niin, että vappuaamuna sain irti viimeisen aurauskepin. Krookuksia on edelleen, samoin jatkavat lumipisarat ja-kellot, mutta uutta värijoukkoa näkyy kevättähtien ja scillain muodossa, jopa jokunen imikkäkin on jo avannut kukkansa. Vuokkojen lehdet ovat yli viiden sentin, tulppaaneissa on muutaman sentin piikki. Kohta alkaa myös mukulaleinikkien aika!

Tänään ajattelin kirjoittaa kevättähdistä Chionodoxa. Niiden alkuperä on Välimeren itäinen seutu: Kypros, Kreeta ja Turkin länsiosa. Tätä kasvilajia ei ole kasvanut kovin kauan tontillani. Löysin nettiä selatessa  länsi-Turkista kotoisin olevan ja yleisesti kasvatetun kirjokevättähden C. luciliae. Hieman enemmän katsellessa löytyi nimi C. forbesii ja sen synonyyminä nimi C. siehei. Kaikki kolme tarkoittanevat samaa kasvilajia? Toisessa tekstissä taas luciliaen synonyyminä on C. gigantea. Vähintään kaksi samannäköistä lajia kuitenkin tuntuisi olevan, ja niiden erona ainakin se, että toisella on runsaasti kukkia tertussaan, toisella vähemmän, yleensä noin kolme. Lisäksi löytyy  sinikevättähti C. sardensis, jolla kuvien mukaan terälehdet ovat lyhemmät ja kärjestä eri muotoiset kuin tuolla edellisellä ryhmällä.
Wikipedian mukaan lajeja on 6-8. Yhteisenä tuntomerkkinä on, että värikkäät kehälehdet ovat tyvestä kasvaneet yhteen muodostamaan lyhyen torven.

Tontillani kukkivilla kasveilla on kukkatertussaan 3-5 kukkaa, ja tämän sekä aika suurten kukkien takia mielestäni ne kuuluvat isokevättähtiin C. gigantea. Sekä vaaleanpunaisilla että sinisillä kukkia on suurinpiirtein saman verran. Jälkimmäiset eli siniset ovat tulleet naapurista siirretyn kielojuurakon mukana kuivaan ylämäen ruusupenkkiin. Kasvupaikasta kai johtuu, että vaaleanpunaiset ovat hieman rotevampia, kun näiden sijainti on alapuutarhan kosteampi kuriilienkirsikan tyvi.

Jonkin verran hämmästyin, kun huomasin, että jotkut tutkijat lukevat kevättähdet ja scillat Scilla samaan sukuun. Scilla-lajeilla kehälehdet eivät ole yhteenkasvaneet, se näkyy hyvin tässä yläpuolella olevassa kuvassa. Joka tapauksessa ollaan sitä mieltä, että ne kuuluvat heimoon Asparagaceae ja sen alaheimoon Scilloideae. Eräiden tutkijoiden mielestä heimo onkin Themidaceae, johon kuuluu kuitenkin pääasiassa pohjoisamerikkalaisia kasveja. Varhemmin ne kuuluivat heimoon Liliaceae.
Scilloja on tällä mäellä ollut kauan, en tiedä niiden tuloaikaa, ehkä 1920-30-luvulla. Omalle tontillemme tulon kyllä tiedän, sillä niitä ei ollut silloin, kun asuin tässä lapsena. Tonttihan oli pääasiassa viljelymaata ja talousrakennusten kivijalkoja. Tiedän, että äitini istutti niitä 1950-60-luvulla naapuristamme Tervolasta saamallaan kannalla talon nurkalle syysasterien penkkiin. Nyt niitä on satoja ellei tuhansia, tiuhin kasvusto edelleen se alkuperäispaikka, mutta pääosin istuttamatta levinneenä melkein puolella tontin pinta-alasta. Vähiten on tontin isoja puita kasvavassa yläkulmassa, jossa on ollut myös vähiten liikennettä ja hoitoa, kuten nurmikonleikkuuta.

Scilla-sukuun kuuluu n. 80 lajia Aasian ja Euroopan lauhkeissa osissa, jopa etelä-Afrikassakin. Oma sukunsa siinä on muutaman lajin käsittävä Hyacinthoides, johon myös englantilaisia maalauksellisia maisemia tuottava englanninsinililja luetaan. Suomessa ehdottomasti yleisin on siperiansinililja S. siberica, yleisesti kasvatettuja muualla ovat myös S. amoena, S. bifolia ja S. tubergeniana.

Kellojen kilinää...

Kevään ensi airuet, lumilaikkujen keskeltä näkyvät valkoiset pikkukellot ovat avautuneet. Oma kuva on ison kivenjärkäleen auringonpuoleiselta sivulta, johon äitini yli 50 vuotta sitten ne oli istuttanut. Tässä hieman tämän päivän aikana netistä ja omista tietoteoksista löytynyttä asiaa niiden tiimoilta. Kiitoksia Face Bookin sivuilla asiaan kantaa ottaneille Anjalle ja Raijalle, jotka innostivat tähän kirjoitukseen!

Näitä pikkuisia kaunokaisia on kaksi sukua, Leucojum eli lumipisarat ja Galanthus eli lumikellot, molemmat heimosta narsissikasvit Amaryllidaceae. Kuva ylempänä on ensinmainituista. Aiemmin lumipisaroilla oli yhteisnimi kesäkellot ja tarkemmin kevät- ja suvikellot.

Kaikkien nyt saatavilla olevien tietolähteiden mukaan ylläolevat kuvat ovat (vastoin aiempia puheitani) kuitenkin kevätlumipisarasta eli-kellosta Leucojum vernum. Ylin on kuvattu tänään, seuraava on 06.05. 2010. Siitä on olemassa kaksi variaatiota, kehälehdiltään keltakärkinen eli var. carpathicum, jonkalainen tuo omani on, ja vihreäkärkinen var. vernum. (Kaikista nettihaulla näkemistäni kuvista osa oli jotenkin näiden puoliväliin asettuvia.)
Kasvilajin nimi saksankielessä on Märzbecher. Tuttavani Anjan kertoma omista kasveistaan on, että ne ovat virolaista alkuperää ja siellä nimeltään märssikelloja. Nimellä näyttäisi olevan selvä yhteys tuohon saksalaiseen nimeen eli olisivat siis myös kevätlumipisaroita? Hänen mainitsemansa muut tuntomerkit viittaisivat siihen, että kyseessä on muu lajike kuin tämä omani, kun vihreä puuttuu minun kasvieni kehälehdistä.

Suvikello eli kesälumipisara L. aestivum näyttäisi olevan paitsi korkeampi myös runsaskukkaisempi, ja lehdet ovat jonkinverran enemmän heinänlehtiä muistuttavia. Kukat ovat kapeampia kuin L. vernumilla. Tämä kuva on otettu Washingtonin Botanical Gardenin edustalta 09.04. 2010.

Nettihaulla löytyy myös syyslumipisaroita eli L. autumnale, niillä kukat ovat huomattavan kapeita ja muutamassa kukkakuvassa näytti olevan myös vaaleanpunaisin kukin kukkivia.

Pienikokoisempi ja melkeinpä ainut nykyisin meillä myytävä tämän ryhmän sipuli kuuluu sukuun Galanthus lumikellot. Yleisin vanha lajike meillä on ollut puistolumikello G. nivalis. Nykyisin myytävät lumikellojen sipulit näyttävät tuottavat selvästi hentoisempia lehtiä ja kukkavanoja, ja ovat ilmeisimmin jotain muuta lajia tai lajiketta, vaikka myytäisiinkin samalla nimellä. Ylläoleva kuva on otettu myös 06.05.2010, tänä vuonna kasvupaikka on juuri sulanut, ja sieltä pilkisti tänään vasta yksi vana esiin.

Lumikellojen kukan rakenne on sellainen, että kukan muodostaa kuusi kehälehteä, joista kolme ulompaa on valkoisia ja isompia, sisemmät kolme lyhempiä ja niissä on vihreitä tai keltaisia kuvioita. Siten se eroaa selvästi suvusta Leucojum, jolla kaikki kehälehdet ovat saman kokoisia ja näköisiä ja näyttävät kasvaneen kellomaiseksi teriöksi.

Kun katsastin lumikelloista netissä löytyvää tietoa, hämmästyinkin tietämättömyyttäni! Kuulemma lajeja on pari kymmentä, ja niistä tehtyjä jalostelajikkeita ja risteymiä on viitisen sataa. Olisipa hauska saada jostain selvitystä niiden laadusta. Osa alkaa kukkia jo syksyllä, ja kukintaa on laadusta riippuen sitten eri aikoina kevääseen asti! Jotkut kuten G. nivalis ovat puolivarjon kasveja, osa taas vain avoimilla paikoin kasvavia, kuten G. elwesii, G. ikariae ja G. caucasicus.

Netin kuvavalikoimasta näkyy, että lajikkeiden kehittely on tuottanut sekä kerrottuja kukkalehtiä että monenkirjavasti vihreillä kuvioilla toisistaan poikkeavia. Kukkalehtien väri voi olla kokonaankin vihreä, lisäksi on vaaleanpunaisia ja -sinisiä. Keltaista väriä taas voi löytyä kukan alimmaisesta osasta, kukkapohjuksesta.

Lumikellojen sipulit tuottavat hyvin sivusipuleita, joten melko pian yhden istutetun tilalla on kokonainen rypäs samaan tapaan kuin Gagea- eli käenrieska-suvussa. Kasvatusohjeissa näytti olevan maininta, että mikäli kasvusto kolmivuotisvälein nostetaan ylös ja jaetaan, saadaan nopeammin ja parempi lisääntyminen. Näinhän on ohje myös joidenkin narsissien kohdalla.
Varsinaisia lumikellojen ystäviä asuu Brittein saarilla, sillä niiden kasvatuksesta ja kehityksestä on erityisesti kiinnostuttu sekä Englannissa että Irlannissa. Molempia, sekä Leucojum että Galanthus-suvun kasveja kasvaa myös luonnonvaraisina Euroopassa ja Aasiassa.

Aina vaan pajuja mielessä...

Samettikukkakylvökset itivät nopeasti, vain kolme päivää tarvittiin viime viikonloppuna! Kylvin korkeita ja keskikorkeita lajikkeita. Samettikukka on melko vaivaton laji, olipa kesä sitten kuiva tai viime vuotiseen tapaan supermärkä. Koulinta odottaa kohta!

Samaan syssyyn kylvin salaattiaineiksi edellisvuotisesta siemenpussista sokerihernettä, niiden itäminen kesti neljä päivää.

Kevät on pajujen tiedostamisen aikaa, koska niiden kukkiessa ei ole juurikaan kilpailijoita. Varhaisin kevään airut on pajunkissaoksa, jonka saa virpojalta palmusunnuntaina, viikkoa ennen pääsiäistä. Minulle oksa on läheinen muisto, koska vihkiäispäivämme oli tämä päivä, ja halusin kukkakimppuni lähtökohdaksi pajunkissaoksat. Kun niitä ei ollut saatavilla kukkakaupasta, piti itse hiihdellä oksia etsimässä silloisen asumiskuntani Lehtimäen maisemissa. Tämän vuoden oksat ovat jo kuivuneet, mutta kuva on muistona.

Olen postannut jo yhden pajunkissablogin pari vuotta sitten, se on 13.04.2011, mutta tässä hieman lisää kuulumisia asian tiimoilta.

Pajut kuuluvat heimoon Salicaceae, jossa suomalaisen elinalueen perusteella on kaksi sukua, pajut Salix ja poppelikasvit Populus. Maailmanlaajuisesti löytyy kuitenkin noin 60 sukua, ja lajeja yhteensä noin 800, joista pajuja on n. 450. Uusimman systematiikan mukaan heimo kuuluu suureen lahkoon Malpighiales, jossa on 1/12 (noin 8%) putkilokasveista, suuri osa trooppisia alipuustoon kuuluvia kasveja. Meille tuttuja heimoja siinä ovat pajukasvien ohella mm. kuisma-, tyräkki- ja orvokkikasvit.

Erityisesti pajuja on hyödetty nuoren verson sitkeyden ja taipuisuuden takia punontatöissä, uusi buumi syntyi pari kymmentä vuotta sitten. Koska pajuille on ominaista ns. uinuvat silmut, sen kasvua on vaikea lopettaa, vaikka kuinka leikkaisi maan tasalle. Tuntuu, että satapäinen lohikäärme tulee katkaisusta! Ominaisuus on nähtävillä myös haapojen kohdalla. Laskin kerran Janakkalan Suurisuon etelälaidassa syntyneen yhden haavan kaatamisen jälkeen ainakin 183 juurivesaa sen juuriston alueelle!

Viime vuoden kevään puutarhasavotassa arboretumista kaadettiin myös monihaaraiseksi kasvanut ja maahan asti lumien alla painunut koripaju Salix viminalis. Se näkyy ylemmässä 29 10 2010 otetussa kuvan keskikohdassa. Sitä olisi sinä syksynä pitänyt jo leikata, koska noin monta latvaa oli tullut punontatöihin. Kevätoksat ovat parhaita, kun ne kuivatetaan ja liotetaan hangessa. Mutta homma jäi. Seuraavana vuonna puusta oli tullut aikamoinen tiuha luutalatva. Silloinkaan en ehtinyt leikkaamiseen, ja tuloksena oli suuren lumituhovuoden jälkeen, että koko latvus oli taipunut maahan eikä se enää noussut. 

Alemman kuvan kannon kohdalle oli syksyyn 2012 mennessä kasvanut kymmenien uusien oksien pensas, jonka korkeus on noin pari metriä. Kanto pitäisi kyllä poistaa kokonaan, kun oksat ovat kovin hauraita punontatöissä. Luultavasti kyseessä onkin koripajun näköinen risteymä, jonka toinen vanhempi lienee hauraampi kuin varsinainen koripaju. Pajut ovat varsinaisia mestareita tekemään risteymiä!
Kuivattelin rungon kappaleita ja oksia toukokuun lopulle asti, mutta kun uusi kukkapenkki tarvitsi reuna-aitaa, päädyin kokeilemaan näitä kuivan näköisiä rankoja. Laitoin niitä alhaalta ja sivuilta suojamuovien ympäröimänä pituudelleen penkin laitamaksi. Kostean kesän seurailun ja jatkuvan versojen kitkemisen jälkeen nostin rungot pois ja korvasin ne Agrimarketin puuaidakkeilla. Juuria oli alkanut työntyä muovin läpi maahan, ja muovin suojassa oli lukuisia muurahaispesiä.
Rungot saivat jatkaa kuivumistaan talon seinustaa vasten. Irrotin kaikki mahdolliset versonalut ja näkyvissä olevat silmut. Kuinkahan lienee ensi kesän versonta? Rangat pantiin ihan vuoden lopuilla pihatiemme ojan pintaan estämään autonpyörien mahdollista lipsahtamista hangen piilottamaan ojanpohjaan. Veikkaanpa, että nostelen taas rankoja kuivumaan...

Kuvassa puuaidakkeiden malli etureunassa, pajunrankoja pitkillä sivuilla. Kuva on 26 05 2012. Kun ruoho alkoi kasvaa, se peitti pian reunan kokonaan. Itsekseen kukkapenkin myöhemmin kesällä vallanneet koristekurpitsat estivät reunusaidan tekemistä pitkälle syksyyn, joten pois nosto tuli vasta kurpitsasesongin lakattua..

Suvun kasveja voi siten pitää myös helppoina energiamassan tuotantolajeina, kun uusien taimien istutuksessa ei tarvitse nähdä mitään vaivaa. Pajut ovat suosittuja myös siihen nykyaikana, varsinkin myös sen takia, että viihtyvät kosteilla ja tulvaherkillä mailla, joilla muunlainen viljely ei onnistu. Kun korjuun voi suorittaa maan ollessa jäässä, ei haittaa, vaikka kasvupaikka olisi melko märkäkin.

Taimipuuhia

Huhtikuusta on eletty kolmasosa, ja vielä ollaan tiukasti yöpakkasten ajassa, joten routa ei ole alkanut vielä häipyä. Tämänkertainen korkeapaine on nyt ollut vallassa yli 6 viikkoa. Toki tiet jo ovat lähes sulaneet, ja tielaitos Destia vaihtaa tällä viikolla kesänopeudet, mutta meillä maisemat ovat muuten valkoisen hangen alla. Jotkut ennustajat ovat sitä mieltä, että kunnollisia kesäsäitä nähdään vasta elokuun-syyskuun aikana?

Viikko sitten päätin tehdä ennen kokemattoman tempun, eli latvoin dragonwing-begoniasta kaikki versot, kun ne ovat kasvaa hujahtaneet talviajan säilytyksessä hentoa latvaa 15-20 cm. Entiset pistokkaat ovatkin tulleet vahingossa, kun isoa kasvia ulos kuskatessa jotkut latvat taittuvat.
Kaikki elävät latvat saivat lyhennyksen ja pääsivät juurtumislasiin, niitä tulikin kaksi täpötäyttä astiaa, jotka toistaiseksi ovat olleet hyvin terhakoita ja siis kannattava "sijoitus".

Muut pistokas-istutukset eli kirjopeipin poikaset ovat ilmeisesti alkaneet kasvattaa lisää juuria, ja uusia lehtiäkin on ilmaantunut. Myös alakuvan emo on alkanut pöyhistyä.

Suureksi iloksi mustanmerenruusun mukulat ovat itäneet, aikaa meni siis noin kaksi viikkoa. Ostopussissa oli viisi mukulaa ja joitain mukulankappaleita, ja kaikkiaan on noussut viisi tainta tähän mennessä. Yksi on muita edellä! Talouskelmun suojassa oli sopivan lämmintä ja kosteata, ja mullan mukana olleita rikkakasvien siemeniäkin näyttää tila suosineen, koska pinnassa näkyy asiaankuulumatonta valkoista rihmaa.

Tänään on aika kylvää samettikukat, joten taimimulta on tarpeen Kausalan reisulla hankkia.

Auringonkukkasiementen joukosta etsityt muut siemenet ovat entistä enemmän sarjakukkaisen taimia muistuttavia, mutta mitähän niistä tulee? Tuossa vaiheessa olevia taimia pitäisi jo koulia, mutta viitsinkö? Rikkakasvit ovat tunnetusti vähään tyytyvää joukkoa, joten jospa jäisivät paikkaansa, ja katsotaan myöhemmin, mitä seuraa.
Marunatuoksukki on aika yleinen auringonkukan seossiemen ruokintapaikalla, mutta näissä taimissa tuoksua ei ainakaan vielä ole. Lehdet ovat vielä melko ohuita eikä villaisuuta ole.

Lopuksi  tämän viikkoisen työpöydän taustakuva, joka on asterikasveihin Asteraceae kuuluva punalatva Eupatorium cannabinum. Kukkapenkissä kasvaa myös täpläpunalatva E. maculatum, joka menestyi viime vuonna paremmin kuin koskaan. Kuva on otettu elokuun loppupuolella 2011, kun pihlajanmarjat jo ovat punaisia. Versot kasvavat lähes kahteen metriin. Kukinta jatkuu koko syyskuun, aina yöpakkasiin asti