tiistai 29. syyskuuta 2015

Salalit ja sassafras

Lehden kansikuvana on kesäkamelian Stewartia malacodendron kukkia. Enemmän näistä on kirjoitettuna blogipostauksessani 16 12 2010, Steviasta sokeriin ja kamelioihin.
Posti toi viikonlopulla Sorbifolia-lehden viimeisimmän numeron (3/2015), ja sen kanssa on ollut kiinnostavaa "vaeltaa" Dendrologian Seuran järjestämällä jäsenmatkalla 2014, joka suuntautui Hollantiin ja Belgiaan. Olipa hyvä matkakertomus, kun melkein tuntui, että olin mukana. Varpaita vain ei pakottanut, vaikka samalle päivälle tuli vaeltelua useammassakin kohteessa.

Tämä joulukuva löytyy blogistani 24 12 2014 ja siinä myös kuvan punamarjaisesta kasvista lisää. Se on joulupuolukka-nimen kukkakauppiailta saanut lamosalali Gaultheria procumbens.
Nuo kaksi otsikon nimeä jäivät päällimmäisinä kaivelemaan. Ne esiintyivät molemmat tässä matkakertomuksessa nähtävyyksien mukana. Salalit sen takia, että olin kirjoittanut siitä jo vajaa vuosi sitten, joulupostauksessa, ja näytti nyt siltä, että tiesin asiasta aivan liian vähän. Sassafras siksi, kun en osannut tunnistaa sitä millään Amerikanmatkallani, vaikka ehkä olisi hyvinkin ollut mahdollisuus, varsinkin viimeisellä, joka oli viime syksynä, ruska-aikaan.

Kun tarjoutui tilaisuus saada tietoonsa jotakin sellaista, jota ei aiemmin osannut odottaakaan, niin on tietysti selvää, että nyt on aamut istuttu kirja- ja nettilähteitä kaivelemassa. Aloin nettihaut salalilla, ja kas kummaa, sieltä aukeni tarjolle minulle mahdollisuuksia kummitussirkkojen ruokintaan, ja mitä mahdollisuuksia olisi korvata tätä salalin lehteä kotimaisilla "kasviksilla", kuten tammenlehdillä yms.! Päädyin hakemaan latinalaisella nimellä Gaultheria, ja sain näin tietoja tästä kasvisuvusta enemmänkin.
Jokainen meistä on varmaan tavannut sidottua kukkakimppua hankkiessaan leikkovihreän, joka on kiiltävä- ja isohkolehtinen, syreeninlehden muotoa muistuttava pensaan oksa. Kasvilaji on nimeltään Gaultheria shallon, se on yleisimpiä leikkovihreitä nykyisin, kun oksat ovat hyvin kestäviä kukkavaaseissa tai kaupan varastoissa. Eräässä blogissa, jonka luin hiljattain, kirjoittaja oli päätynyt yksinomaan näihin vaasikukkina ennen jouluisten kasvien sesonkia. Tätä kasvia kasvaa sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan vuorialueilla, mutta myös Uudessa Seelannissa, Australiassa ja Malesiassa.

Piti pyörähtää lähi-kukkakaupassa, onneksi sellaisia vielä on, vaikka ns. erikoisliikkeet ovat muutaman vuoden aikana maaseudulta vähin äänin kaikonneetkin. Kauppias kaivoi varastokaapistaan sievän vihkon salalia, jonka hän arveli tulleen Kanadasta. Kasvi on niin kestävä, että kuulemma korjuu toimitetaan vain kerta vuoteen, ja satoa voi sitten myydä koko muun ajan, kasvit kyllä säilyvät. Lehdet ovat paksuhkot ja nahkean tuntuiset. Kasvia on käytetty myös yrttiteen tekemiseen, ja sillä on aspiriinin tapaisia vaikutuksia.

Ruukkuun istutettu kanerva ilmaantuu useimmille haudoille lähiaikoina, mutta ne ovat saaneet tulla myös kotien piha- ja amppeli-istutuksiin vakioasukkaiksi, kun syyssateet ovat niille vain hoidoksi. Erica-lajien kukat tuppaavat ruskettumaan, jos syksy on  pitkään lämmin.  Hopealehdet (hopeavillakko) Senecio cineraria on istutettu jo keväällä, hopealanka Leucophyta brownii taas elokuun alussa, molemmat ovat yksivuotisia ruohokasveja, kanerva taas monivuotinen varpu.
Salalit kuuluvat kanervakasvien Ericaceae heimoon, joten sitkeyden ymmärtää. Kanervia kasvaa luonnostaan paikoissa, joihin vain harvoilla kasveilla on asiaa, kuten nummilla ja soilla. Nyt on kanervien Calluna ja kellokanervien Erica istutusaika.

Joinakin vuosina on ollut syksymyynnissä myös marjakanervia, viimeksi hankin sellaisen 2011 sisarelleni Marjalle, kun nimi oli niin sopiva! Sekin kuuluu salaleihin, latinalainen nimi on Gaultheria (Pernettya) mucronata. Sillä oli melkein lumimarjan kokoisia vaaleanpunaisia marjoja kimpussa matalassa pikkuvarressa, jonka lehdet ovat kuin variksenmarjan. Kirkkaanpunaisia ja valkoisiakin marjoja kasvava lajike löytyy. Tämä laji on kokoisin Chilen-Argentiinan vuoristoalueilta.
 Netistä tuli näkyville kuvahaulla myös komea sinimarjainen laji himalajan lumimarja G. trichophylla, joka kasvaa täällä korkean vuoriston alueella Pakistanista alkaen itään. Varhemmassa blogipostauksessani esitelty joulupuolukka on siis latinalaisnimeltään G. procumbens. Se on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosan havumetsistä, ja käytetään koristearvon lisäksi mm. purukumin mausteena,


Sassafras-suku kuuluu laakerikasveihin Lauraceae. Kasvien maailma-tietosanakirjan mukaan siitä ei 1980-luvun alussa tunnettu kuin kolme lajia, kaikki puita. Erikoista on, että yksi kasvaa Pohjois-Amerikassa, yksi Kiinassa ja yksi Formosalla. Lehdet ovat kesävihannat eli kuten meikäläiset puut varistaen lehtensä. Ne ovat kolmilehdykkäiset, mutta siron ehytlaitaiset. Paljon kauniita kuvia löytyy netin kautta!
Amerikkalaisten lähteiden mukaan tämä pikkupuu ei vaadi mitään erityistä kasvupaikaltaan ja ilmaantuu aika usein ns. pioneeripuuna, kun metsä alkaa jälleen kasvaa palon tms. jälkeen. Eräissä lähteissä sitä on koon takia jopa pidetty pensaana. Ilmeisesti se on aika tavallinen puulaji metsänreunoilla, miissä matalampi puu saa enemmän valoa. Syksyllä sassafras tekee komean punaisen ruskavärin, jolloin se on helpompi huomata.

Amerikkalaisesta Sassafras albidumin puusta ja kaarnasta saadaan sassafras-öljyä, jota käytetään moniin tarkoituksiin, mm. hammaslääketieteessä, suuvesissä, hammastahnoissa ja hajuvesissä, mutta myös mausteena tupakassa, juomissa, purukumeissa ja makeisissa. Kiinalaisen lajin puuainesta käytetään myös tavanomaisen puun tapaan. Jos puuaines tuoksuu kauan, siitä tehdyt pikkurasiat ym. saavat kauniin värin lisäksi aikaan myös tuoksuelämyksen. (Sypressikasvien Cupressaceae heimon puita, mm. katajia myös luonnehtii tämä erikoinen puuesineeseen jäävä tuoksu, muistan jo hamasta lapsuudesta pureskelluista kynänpäistä irronneen hajumaailman.)

Colorian artikkelin mukaan amerikkalaisen sassafrasin kuorta ja juurta on ensin (1700-luvulla) käytetty värjäämiseen, ja on saatu mm. oranssia, keltaista ja punaista väriä aikaiseksi. Puuaineskin on oranssinväristä.

Laakerikasvien heimossa on suuri määrä nahkea- tai kiiltolehtisiä kasveja, jotka ovat ovat usein ikivihreitä, ja kasvavat ilmastoissa, joissa ei ole pakkastalvea. Heimo on jaettu 5 pienempään ryhmään eli kladiin, ja kussakin on sukuja, jotka ovat tietyllä lailla läheisiä toisilleen. Suurin kladi on viherlaakerit, joihin kuuluu mm. avokado, kanelit, kamferipuu ja tämä sassafras.
Lehdet ovat usein ehytlaitaisia ja pitkäruotisia. Heimo on yleisesti tunnettu eteerisistä öljyistä, ja lehdet soveltuvat lääkkeiksi, mausteiksi ym.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kasvun ihmeen tuumailuja

Maljaköynnös Mandevilla tuli kuparilehden seuraksi tupaa koristamaan. Sen ruukku on liian painava amppeliin. Liian pitkiksi kasvaneet oksienpäät leikkasin pois ja ne pääsivät vaasiin kasvamaan
Keväällä tehdyt begonian pistokkaat ovat suvella venyneet rutkasti pituutta ja tulivat nyt aloittamaan talvehdintaa apueteisen kukkalaudalle.
Toinen kiinanruusu Hibiscus muutti itäikkunalle ja innostui tekemään useita nuppuja, tämä on toinen muuton jälkeen auennut.
Sen seuraksi muutti tuvasta kaksi alkukesästä tehtyä uutta kuparilehtiruukkua, ne ovat amppeliin sopivan painoisia.

Vietin oikein ansaitun päivän tänään, kun kipaisin pienelle metsäretkelle, sillä en ollut moista tehnyt sitten juhannuksen. Ensin vei tauti, sitten elokuun helle ja tonttipuuhastelut niin paljon energiaa, ettei ollut menijäksi. Mustikatkin jäivät poimimatta. Mutta tänään oli hyvä päivä, kun aurinko pilkahteli koko päivän poutapilvien lomissa. Metsä oli saanut jo syksyasun, kun mustikanlehdet olivat muuttuneet kirkkaanvihreistä punerviin. Ei nyt sentään ruskasta voi puhua... Kamera ei tullut mukaan.

Oikeastaan olin hämmästynyt, mitä metsässä on vuosien vieriessä pikkuhiljaa tapahtunut. Nimittäin meidän kylän metsät ovat hyvin ohuen maakerroksen päällä, ja lapsuudesta muistan isohkoja puolukkamaita mäkien lakiosilla. Nyt metsiköiden sammalkerrokset ovat paksuntuneet, ja korkeat mustikanvarvut ovat valtanäky. Kesät ovat varmasti tulleet kosteammiksi, ja talvien lyhyys ja yleinen leutous näkyvät sammalien reippaana kasvuna. Se voi vaikuttaa myös mustikoiden riehaantumiseen.

Tällä kylällä on myös sellainen erikoisuus, että kallioiden päälle on syntynyt rahkasammalikoita Sphagnum, jotka aikaa myöten ovat kehittyneet mataliksi soiksi. Yleensähän soita syntyy vesistöjen mataloituessa syystä tai toisesta (puhutaan vesien umpeenkasvusta), ja sellaiset suot löytyvät rannoista. Toisaalta jos sadevesi virtaa heikosti, se voi keräytyä notkelmiin ja sallia suon kehityksen alkamisen niihin kohtiin. Kaikkialla ilmassa on rahkasammalten itiöitä, ne ovat melko yleismaailmallisia lajeja. Niinpä ne alkavat asettua kasvamaan, jos tilanne tulee otolliseksi.

Rahkasammalten perusominaisuus on, että ne varastoivat itseensä vettä ja siten edesauttavat soistumisen etenemistä, kun alkuun on päästy. Niin suot pyrkivät paisumaan kuin hyvässä nousussa oleva taikina, reunoiltaan ulospäin.

Opin aikoinaan 1960-luvulla, että kuivalle maalle syntyviä rahkasoita nimitetään peittosoiksi ja että niiden valta-alueita ovat kosteiden eli humidien ilmastojen maat kuten Brittein saaret tai Skandinavia. Sellainen suo voi asettua kaltevaankin maastoon. Sitä nimitetään silloin rinnesuoksi. Niitä kohtaa myös Suomen tunturien vaeltaja. Mutta niitä riittää myös meidän kylään. Näiden syvyys ei ole suuri, yleensä alle metrin turvetta.

Sammalten kasvua olen tietysti tuskaillut tontillakin, kun peiponpesän peruslaji eli niittyliekosammal Rhytidiadelphus squarrosus valtaa tilaa heinikoissa ja on haittaamassa ruohonleikkuuta, kun se kasvaa niin tiiviinä. Jos lannoitan nurmea, saan aikaan vain kahta runsaamman heinänkasvun, ja haluaisin ketoa, kuivaa ja matalaa. Vähempikin sammal riittäisi tontin peipposten ja rastaiden tarpeisiin! Mistä löytyisi sellainen määrä kalkkia, että sammalen kasvu talttuisi? Mongolianvaahteran alla olevaan liekosammalikkoon oli ilmaantunut myös pieni rahkasammal-"kakku".

Pieni katsaus pihamuutoksiin lienee paikallaan myös. Allaoleva etupihanäkymä on talletettu 19 09 2009 eli siitä on kuusi vuotta, kun olin istuttanut irlanninkatajat uudelleen muotoillun penkin asukkaiksi.
Seuraava kuva on perjantaina eli 18 09 2015 melkein samasta kohdasta. Katajat ovat ylenneet kolminkertaisiksi kuudessa vuodessa, ja niihin voi jo ripustaa jouluvalot. Tienvarren ohjaajiksi istutetut kartiotuijat 'Brabant' ovat tulleet mukaan kuvaan lähes kolmimetrisinä. Taustan hevoskastanja on lisännyt korkeutta lähes kahdella metrillä. Kun tulee puita, tulee varjoa, ja se lisää sekä ruohon että sammalten kasvua myöskin.


Kotipihalla pelargonit ovat alkaneet liota ja homehtua, kun ilmat muuttuivat kosteiksi. Vastahan ne alkoivat oikeastaan kukkiakin, kun viileä alkukesä jatkui ja jatkui. Ensimmäiset merkit tietysti terälehdissä, kukat ovat kuin selkäsaunan saaneita sateen jälkeen. Syksyllä tulee silmäiltyä entistä useammin, joko niitä olisi aika nostella ensin sateensuojaan ja sitten sisätiloihin. Kirkkaanpunaiset ovat jo kolmatta kesäänsä, muut tänä kesänä hankittuja.

Pinkit istutin isoihin ruukkuihin ja reilusti kanankakkaa mukaan. Kyllä ovatkin paisuneet! Saapa nähdä, voiko noita mahduttaa mihinkään sisätiloihin...
Vaaleanpunaiset ovat asuneet ovipielissä koko kesän.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Lämpimiä syyskuun alkupäiviä eletään


Kesä senkuin tuntuu jatkuvan, päivisin ollaan jopa +20 asteen tienoilla, ja halloista ei ole ollut vielä tietoa. Meidän mittarissa alimmat yölukemat ovat olleet n. +6 astetta, joten varsinaista syysväriä on alkanut kehittyä aika vähän. Teresanruusu Rosa 'Therese Bugnet' on heinäkuusta alkaen kukkinut koko ajan, ja uusin nuppu aukeaa varmaan huomenissa.
Tietysti neilikkaruusu Rosa 'Erna Grootendorst Pink' kukkii, samoin hansaruusu R. rugosa 'Hansa', se kuuluu niiden tyyliin.

Jopa suviruusukin Rosa 'Poppius' on päättänyt tänä kesänä alkaa toista kierrosta, ei se sitä yleensä tee.

Loppukesän perennoja on enää niukalti, pääosa niistä etupihan istutuksissa. Komeamaksaruohon Sedum spectabile kukat alkavat kohta avautua, perhoset ja kimalaiset pyörivät aurinkoisina tunteina herkeämättä katselemassa uusia imemisaukkoja. Tuossakin mättäässä oli kuvanottohetkellä neljä neitoperhosta.
Eniten on nyt kuitenkin elokuunasterin Aster amellus hailakan violetteja kukkia. Kasvi on hyvä leviämään suikertavalla juurakollaan, ja sitä onkin tontilla useassa kohdin. Tämä tiilipengermän kuiva päällinen talon länsiseinustalla on selvinnyt aika hyvin sen valtakuntana. Sitruunaperhosia ja amiraaleja on nähty neitoperhosten lisäksi tänä vuonna.
Varsinainen syysasteri Aster novii-belgii pysyy paikallaan eikä leviä, tämä istutus on ollut jo parikymmentä vuotta tässä naamioimassa isoa maakiveä. Sen reippaan violetti kukinta alkaa vasta myöhemmin, meillä yleensä syyskuun loppupuolella, samoihin aikoihin tarhapiiskujen kanssa. Nyt se on saanut hieman homehärmää lehtiinsä.
Hometta on puissakin, jopa harvinaisesti vaahterantaimessa, jolla on ikioma tervatäplänsä parhaillaan kehittymässä myös.
Lämpimistä päivistä, joiden mausteeksi on välillä sataa ripsauttanut, seuraa, että ruohonkasvu on ollut varsin mahtavaa.
Kun olen leikannut vain käytäviä, niin niissä paksu vihreä uuden ruohon matto on suorastaan ylenpalttista, ja kestää kauan saada sitä aisoihin. Tuossa hieman rajapintaa leikkaamattoman ja kaadetun kohdalla...
Leikkasin eilen tontin takakulmaakin, jossa oli käyty vain alkukesästä. Kyllä sen märän kesän huomaa, kun mustat mauriais-muurahaiset alkavat rakentaa kastuneen maanalaisen pesän asemasta ruohonkorsien varaan maanpäällistä, ja kohta on iso multamätäs odottamassa leikkurinterää sammuttamaan. Myyrät vielä auttavat kaivamalla omat mättäänsä, ne ovat isompia, ja kone sammuu 100% varmuudella, kun siihen ajaa.
Suomentatar Aconogonon x fennicum on tarkka värinsä vaihtamisen suhteen, se alkaa ottaa ruskavärejä jo elokuun lopulla, ja nyt ollaan jo pitkällä.
Wilman haudan merkiksi jäi ajaninkuusi Picea jetzoensis, se on nyt saavuttanut noin kahden metrin korkeuden. Lähistöllä kasvaa kaksi muutakin, mutta ovat hieman matalampia, kun eivät saaneet kompostimultaa juurilleen kukkapenkin myötä.
Lopuksi kuva vaaleiksi menneistä katsurasta Cercidiphyllum japonicum ja likusterisyreenistä Syringa reticulata itärajalla, 'Grand Canyonin' reunalla.  Katsura on jo kolmimetrinen, toinen noin kaksi metriä.