torstai 18. maaliskuuta 2021

Kevään alkajaiset pussilakanan Viikunapuu- kuviosta


Kuva on Wikipediasta ja siinä esitetään aitoviikunan oksa lehtineen ja hedelmineen. Muutkin kasvikuvat ovat siitä lähteestä.

Helmikuun alussa katseeni osui nettimainokseen, jossa upean turkoosin sävyillä painettu lakana tarjoutui ostettavaksi. Ne piti tietysti saada ilahduttamaan kesävieraita! 


Hanke onnistuikin, ja kun onni oli asettunut aloilleen, heräsin ajattelemaan viikunaa kasvina. Jonkinlaista tyrkyllä oloa se oli jo tehnytkin, sillä olin jo aiemmin edellisinä vuosina hankkinut pari kertaa pienen viikunahillopurnukan juhlaruoan mausteeksi. Ensimmäinen kerta taisi olla Virpin keittiön pop-up päivä, myöhemmin löytyi S-marketista. Sitä saa siis myös kotimaisena valmisteena. Viikuna on jo joitain vuosia ollut trendilaji hedelmätiskeillä tuoreena. Joulunajan leivonnaisiin kuivatut viiikunat ovat kuuluneet satoja vuosia. Hedelmässä on jopa 70% sokeria, eipä muuta sokeria sitten juuri tarvis lisätä.


Nämä molemmat kuvat kuuluvat temppeliviikunapuulle. Lehdet ovat hyvin pitkäkärkiset, joka on sopeutumaa runsaiden sateiden alueilla (ns. tiputuskärki).

Viikuna kuuluu Ficus-sukuun, ja suku on yleisesti ottaen trooppinen, rakenteeltaan sopeutunut lähinnä sade- ja kuivakausien vaihteluun. Siihen kuuluu noin 800 lajia. Sukua tavataan laajemmaltikin lämpimissä ilmastoissa, joissa sadetta saadaan useimmiten kesäisin. Viikunat ovat jo kauan olleet kulttuureihin kietoutuneita osakkaita, ja monet ovat levinneet Aasiasta ihmisen mukana eri mantereille. Aasian pyhiin puihin kuuluu temppeliviikuna Ficus religiosa, kasvilaji, jonka alla itse Buddha on mietiskellyt. Mikä siellä on ollut istua varjossa! Myös hindulaisuuteen tämä kasvilaji liittyy.

Syötäviä viikunoita tuotetaan lajeista aitoviikuna Ficus carica ja sykomori- eli metsäviikuna Ficus sycomorus. Laji on yksikotinen, emikukat kasvavat kukkalapakon sisällä, joten niiden hedelmöitykseen tarvitaan hyönteisten (viikunapistiäinen) apua.

Vanha sykomoriviikunapuu Wikipediasta


Banianaviikunan runkoa

Tunnettuja fiikuslajeja on kymmenittäin, ne ovat joko puita, pensaita tai liaaneja, monilla on ns. pönkkäjuuret, joka on sopeutuma kasvamaan vaihtelevan korkuisissa vesirajan alueissa. Ilmajuuri kasvaa oksasta alaspäin ja maahan osuessaan juurtuu, joten kasvi pysyy paremmin paikoillaan tuulen tai aallokon riehuessa. Banianaviikuna Ficus benghalensis olkoon tässä esimerkkinä, nimi viittaa Bengalinlahteen Intian rannikolla. Sellaisia juuria kasvaa, jos siemen itää muiden puiden oksien haaroissa ns. päällyskasvina, mutta kasvaakseen tarvitsee myös maasta saatavaa vahvistusta ravinteina.  Lukuisat mangrovea muodostavat kasvit käyttävät myös tätä monimuotoista juurten kasvattamista, siinä on kasveja heimosta Rhizophoraceae, joilla on kolmenlaisia juuria.


Kumiviikunan  Ficus elastica oksa.

Kumiviikuna Ficus elastica on kasvi, josta alun perin alettiin lateksin eli maitiaisnesteen otto ja käyttö. Nykyisin sen paikan on perinyt amerikkainen kumi- eli parakautsupuu Hewea brasiliensis, joka soveltuu paremmin kaupalliseen viljelyyn. Se kuuluu tyräkkikasveihin Euphorbiaceae, joille myös on ominaista maitiaisnesteisyys.

Ficus-suku kuuluu heimoon Moraceae mulperikasvit, jonka tunnetuin edustaja tietysti on valkosilkkiäispuu Morus alba, jonka varaan itämainen luonnonsilkin tuotanto pitkälti on nojannut, kun sen lehdet ovat silkkiperhosen toukkien keskeinen ravinto. Lehdet ovat pinnaltaan sileitä.  Paljonkohan saadaan kiittää mulperipuita myös kulttuuristamme, kun Silkkitie Aasiasta lähi-itään ja edelleen Eurooppaan päin lisäsi kaupankäynti- ja sivistyksen vaihtomahdollisuuksia ja rakennusmuistoja myötäjäisinään. Euroopassa kasvatetaan myös mustamulperi Morus nigra, jonka tuntee lehden pinnasta, se on karhea,

Mulperikasvien heimoon kuuluu noin 3000 lajia, niistä n. 1400 ovat sukua Morus eli mulperit.. Tunnusmerkillistä on kasvien maitiaisneste, jolla on merkitystä kasvien ravinnon otossa. Siihen kuuluu myös aasialaisia leipäpuita Artocarpus.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Lämpöennätyksissä eletään?

Kokeillaan tähän Päivin ohjaamana kuvatekstiä: Ruskan värit näkyvät vaahteroiden ja pihlajien latvoissa, mutta kuvan vienokirsikka Prunus maximowichii ehti pudotella jo omansa maahan.

Ensi alkuun tiedoksi, että blogger on uudistanut alustaansa postauksien tekemisessä, joten mennään nyt alkukankeuden merkeissä. Löysin sentään (vahingossa) kuvan liittämisnappulankin, kun avasin näkymän koko ruutuun. Toivottavasti löydän muitakin vaihtoehtoja. Ainakaan kuvaan ei saa enää erillistä kuvatekstiä suoraan, joten ei ole kuvatekstejä.  Sen sijaan kuvaa voi venyttää eri kokoon, jota siis tietysti harjoittelin. 

Tänään on luettu somesta, että tämä viikonvaihde päässee lämpöennätysten kärkeen. Lämmintä on ollut jo useana päivänä, ja lisää vielä muutamia tulossa. Hikeä pyyhkien tehdään syyskuun lopun puutarhahommia, niitähän aina piisaa. Tella-koira haluaa olla aivan vieressä mukana, joten mennään niillä resursseilla, se tahtoo sanoa, että yleensä selvästi alle tunnin rupeama, ja eihän niitä montaa päivään mahdu.


Yllä olevassa kuvassa on tehdyn työn jälkiä, sillä viikko sitten kävi naapurini moottorisahan kanssa pihasyreenien pensaita nutistamassa. Olivat päässeet jo moneen metriin, ihan pikkupuita. Otettiin maan tasoon kaksi talon pohjoispuolella olevaa isäni aikoinaan 1960-luvulla istuttamaa pätkää, jotka oli tehty, kun taloon oli silloin tullut vesijohto ja viemäri ja sille puolelle taloa oli jouduttu tuomaan täyttömaita. Pensaat oli istutettu maan sitomiseksi. On niitä leikelty alas minun aikanani jo useammankin kerran, mutta kasvuhaluja tuntuu olevan edelleen tallella. 


Tässä kuvassa on toinen katkaistujen syreenin runkojen paikka, istutettu alunperin herukkarivien läheisyyteen jostain syystä. Ehkä estämään kulkemista siltä kohtaa niiden vesi- tai viemäriputkien takia, en tiedä. Tuossa vasemmalla on likusterisyreeni, siinä on sijainnut 1960-luvulla ns. talouskomposti, jonne tuotiin likaämpärillä syntyvää pesu- ja tiskivesijätettä ennen viemärien aikaa. Toinen kaari on sakokaivon ympärille tehdyllä täyttömaalla. 


Työssä ollessa voi katsella syysvärien saapumista. Keskellä vanhaa kasvimaata on punatammi, jonka yksi pienehkö runko on vaihtanut lehtien värin helakkaan, muut ovat vielä täysin vihreitä. 


Ylämäellä on mongolianvaahteroita, joista toinen osaa vaihtaa väriä, toinen ei. Viime kevään puusavottahommien takia etummaisesta piti leikata puolet pois, joten sen takaa näkyy nyt punastuneen oksistoa. Väriä vaihtamaton peittää kuvan vasenta laitaa, siinä on vielä liian monta runkoa toispuoleisesti, joten sahaa pitää käyttää sitten joskus.

Syreeneissä oli pitkä ohut runko, lähes haaraton alhaalta ja latvassa tiheähaarainen painava lehvästö, jolla on taipumusta painaa varsi ison sateen seurauksena luokille, josta se ei enää jaksa suoristua. Siksi niitä on leikattava. Leikkuuta pitäisi harrastaa maantienvarren aidassakin, joka myös on pihasyreeniä.  Mutta se on toinen juttu, kymmeniä metrejä, tarvittaisiin enemmän väkeä, kun pitää kumminkin työskennellä maantien laidassa.


Kuvassa näkyy sakokaivon kansi ja klapipino, taustana katkaistut syreenien tyvet rivissä. Roudailin viikolla lehtevät latvustot isompiin kolmeen kekoon, jotka yleensä olen sitten lopuksi tehnyt hakkeeksi. Nyt ei vielä ole se aika, kun lehdet eivät ole hellittäneet otettaan, ne tukkivat hakettimen nieluruuvin, josta massan pitäisi mennä ulos koneesta. Sahalla oli rungot saatu polttopuun kokoisiin kappaleisiin, jotka sitten vähitellen kokoilin talon lähelle tasanteelle, jossa ei juuri kasva ruohoa. Siinä tuulee sopivasti ja puut kuivuvat uuniin kelpaaviksi, ehkä jo ensi syksyyn mennessä. Tänään oli näiden töiden valmistujaispäivä. Taustana kuriilienkirsikan syysasu, sen helein aika alkoi eilen.


Ruohonajoa riittää puutarhalla edelleen, sillä siellä on monta kierrosta koiran kanssa päivittäin. Entinen Stiga-leikkurini on vaihtunut viikko sitten itsevetävään ja kevyempään koneeseen, jota tosin ei vielä ole vihitty työhönsä. Kuva on syyskuun alusta. Tässä kuussa on leikattu käytäviä pari kertaa, kun on sattunut kuivempi aika. Uudessa koneessa on sivulle heittävä suppilo, joka ehkä estää ruohosilppua paakkuuntumasta koneen teräkoteloon, mutta aika näyttää, jääkö se siihen. Ei sillä ihan pensaan tai penkin vierestä ajeta. Mutta siihen on trimmeri.


Ehkä ensi kausi on helpompi, vanha kone oli voimilleni liian painava, ja trimmeri on osoittautunut oivaksi avuksi kantoisilla ja kumpareisilla väleillä.

Meidän maantien varressa ei ole lainkaan jalankulkijoille sopivaa kaistaa, vain ojanpiennarta. Sen takia pitäisi ajatella sitä pensasaidankin hoitoa, ettei satu huonolla aikaa kaatuilemaan pientareelle. Tie on niin kapea, ettei jalankulkija juuri väylän puolelle uskalla mennä, vaikka teoriassa onkin kylän läpi 40 km/h ajonopeus. Harva sitä haluaa ajaa, varsinkaan tänä vuonna. Jostain syystä, liekö koronan uhka antanut tarpeen mennä kuin viimeistä päivää?


Lopuksi kuva syysasterista, joka on tänään alkanut vihdoin avata kukkiaan. Se on reilun metrin korkuinen vanha pensas, joka on siirtänyt kasvunsa multavampaan kohtaan ja tuntuu nyt voivan paremmin kuin ennen. Hyvä niin.

tiistai 11. elokuuta 2020

Elokuuta eletty jo kolmannes


Kohta on kuukausi siitä, kun laitoin edellispostauksen. Silloin olin juuri saanut koulintavaiheen tehtyä köynnöskrasseille, ne nököttivät orpoina kuin koulualokkaat ihan liian isossa ruukussaan. Eilen päättyi niiltä alakoulu, ensimmäinen kukka on avautunut!


On eletty ihan kunnon kesää, lämpimiä kesäpäiviä jonoksi. Viime viikolla oli jo elokuun hellekin muutaman päivän, ensi viikolla on odotettavissa jatkoa. Nyt on työilmojen aika, on noin +20 C pinnassa, tuulee ja pilviäkin ainakin toisinaan. Metsät ovat tänä vuonna pursunneet mustikoita, suot lakkoja. Kansa on saanut hieman ansaitsemaansa korvausta oudoista rajoitetuista oloistaan koronan takia. Kesähän on meidän leveyspiirillä muutenkin aika lyhyt, ja monien suunnitelmat ovat supistuneet hienoihin kotimaan matkoihin.


Herukkasato alkaa olla korjattuna, odotellaan seuraavaksi karviaisia. Huvimaja-kirsikkaakin tuli sen ensi satona sen verran, että muutamat maistiaiset on koettu. Heinäaikaa tuntuu sen sijaan piisaavan. Useampia kertoja on nähty ruohonleikkuri vaeltamassa käytävillä toistenkin kuin itseni lykkimänä, viimeksi tällainen ilo oli vävy-Jarin toimesta sunnuntain iltapäivällä. Helenalla ja Ullalla on myös ollut aikaa sellaiseen.


Trimmeri on nyt otettu haltuun korkean heinän voittamiseksi, kun ensin Ulla sitä käytti muutama viikko sitten ja kehui hyväksi, niin jo itsekin uskalsin ryhtyä sen kanssa huseeraamaan. Sirpin kanssa selkä väsyy nykyisin liikaa, jo ajatuskin nostaa hikeä otsalle. Niinpä huoltotien yläpuolinen rinneketo, sarka on myös tullut heinänkorjuun kohteeksi, enää on kuivan massan haravointia odottamassa. Siinä on paras kellokukkien kasvupaikka, varsan- ja peurankelloja. Ne olivat jo muuttuneet ruskeiksi korsiksi.

Ajettujen polkujen syrjiä saa hieman levittää, ja marjapensaiden ja istutusten ympäryksetkin menevät sanamukaisesti hetkessä. Akku nimittäin kestää vain 20- 25 minuuttia, joten se on melkeinpä huvia. Saman tunnin aikana ehtii kävelyttää pikaisesti koiran, ryhtyä trimmaukseen ja taas kierrellä koiran kanssa tarkastelemassa tulokset.


Nyt on alkanut tarhaukonhattujen Aconitum x stoerkianum kukinta, metsäkultapiiskut Solidago virgaurea myös muhkeina peltomullalla kasvaessaan. Päivänsilmä Heliopsis helianthoides jaksaa puskea vartensa joka vuosi jo heinikoksi muuttuneesta taimimaasta (nimet kuvajärjestyksessä).


Parina kesänä on löytynyt vuosia piilossa asunut mantsuriankasvikin, Sedum, jonka lajinimi on unohtunut. Sain sen samaan aikaan 1990 -luvulla kuin lehtikuuset ja koreansyreenitkin. Sen kukka pysyy lähes valkoisena. Kasvupaikka on ollut koko ajan sama äiti-Elsan syysasterien seurana muinaisessa tulppaanipenkissä, jonka laadin suuren laakean kiven viereen, ettei sitä vahingossa ajettaisi heinänä. Asterit kukkivat yleensä vasta lähempänä lokakuuta, jotkut myöhemmin ostamani valkoiset lipputangon penkissä eivät ole ehtineet alkaakaan, kun hallayöt ne sammuttavat.


Tällaisen pehkon olen nyt saanut aikaiseksi, kun yritän saada voittoa marjatuomipihlajasta katkaisemalla sen aina keväisin.  Nyt ei ollut tänä keväänä sahaa, vain voimasakset, joten jäi vähän eri pitkiä tynkiä. Korvaukseksi kasvi on päättänyt tuottaa myös maan päällä luikertavia sivuversoja isot laumat. Tämän pensaan marjat ovat niin mieluiset räkättien mielestä, että ensimmäisenä siihen mennään. Toisaalta marjojen maku oli minulle ihan pettymys, olivat mauttomia kuin isotuomipihlajan marjat.


Etupihan ruukussa jo viime vuodet talvehtinut punatähkän Liatris spicata valkokukkainen versio on alkamassa kukintaansa. Oranssikeltanolla Pilosella aurantiaca  puolestaan on menossa varmaan  finaali, se on kukkinut jo kaksi kuukautta.

tiistai 14. heinäkuuta 2020

Heinäaikaan

Tästä koirien muistopenkin läheltä olen ajanut ruohon pari kertaa kesäkuun puolella, kun se jäi edellisvuonna kokonaan hoitamatta. Kuvan keskellä on korkkipihta Abies lasiocarpa var. arizonica, joka on lykännyt korkeutta melkein metrin, kun poistin siitä ison kilpalatvan. Harvahan tuo nyt on, mutta ei ainakaan varjosta...

Puutarhan niittämättömissä kohdissa heinäntähkät heiluvat paikoin metrin korkeudessa. Niiltä kohdilta ei juuri kuljeta, voisivat punkitkin olla asemissa. Olen ajanut noin metrisen käytävän moneen kohtaan, että pääsemme koiran kanssa kiertelemään. Kesä tuoksuu. Yhdessä kulmassa kasvaa ahomansikoita, mutta kun karja puuttuu, lannoitteita ei ole tarpeeksi isojen marjojen valmistumiseksi.

Huvimaja-kirsikka (Prunus cerasus-lajike) istutettiin syksyllä 2014, ja se kukki viime vuonna ensimmäisen kerran, vaatimattomasti. Silloin en kuitenkaan löytänyt yhtään marjaa. Nyt tänä kesänä kukinta oli parempaa ja näyttää, vaikkei ole ollut pölyttäjäpuuta vieressä, että marjoja kuitenkin kehittyy. Ovat niin piilossa, että saa kovasti etsiä, ennenkuin löytyy. Istutin tämän sillä lailla rinnerapun viereen, ettei heti tarvitse tikkaita hakea, kun voi nousta rapun askelmia.
Heinäkuu on tulossa puoleen väliin ja on juuri ohitettu Hermanni 12 07 ja Heinä-Maija 13 07, jotka olivat ennen vanhaan heinänteon alkamisen tärkeitä merkkipäiviä. Korsi oli sen verran vahvistunut, ettei enää tarttunut kuivuessa kiinni naapureihinsa ja oli suotuisaa, laittoipa sen sitten seipäälle tai aidoille kuivumaan. No nykyisin on ihan eri aika, heinä kuivuu pellolla luokona jonkin aikaa, ja sen jälkeen tulee paalain keräämään heinät paketeiksi. Tai voidaan myös säilöä tuorerehuna, jolloin sama pelto korjataan kesän mittaan sateista riippuen jopa kolmekin kertaa, aina, kun heinä on ylennyt sopivaan korjuukorkeuteen. Viljelykasvitkin ovat muuttuneet, timotei-puna-apila on enää muistoa, tilalla mm. ruokonataa, joka versoo helpommin.

Olen itse tuota seiväsajan kansaa, nuoruudessani heinänteko alkoi, kun seipäiden kasa ja nappulakassi raahattiin heinäpellon laitaan. Raskas niitto viikatteella sai vauhtia, kun oli hiomakivi samanaikaisesti taskussa ja pellolta oli muuna aikana poistettu hankalat ja yllättävät salakivet, joihin viikate saattaisi karahtaa. Se oli miesten hommia. Jos oli isompi pelto korjattavana, oli niittokone töissä. (Meidän pellot olivat niin vähäiset, ettei ollut omaa konetta, ei edes heppaakaan sen kuljettamiseen, joten pianhan lehmitalous päättyi ja heinänteko sammahti sen myötä.) Naispuoliset käyttivät haravaa ja ehkä laittoivat heiniä seipäille. Siihen tarvittiin paljon väkeä, joten talot putkahtivat täyteen kesävieraina heinätalkoille.

Alapellon kolmiopenkki paljasti aamulla salaisuutensa takaa päin katseltuna, nimittäin olihan vielä ritarinkannusten Delphinium cultorum puhtia jäljellä. Ne ovat kasvaneet pitkälti toista kymmentä vuotta kultatuijan vieressä. Tuija on hankittu Viron reisulla 2002, silloin muotoilin penkkiä uudelleen. Etualan vihreys taas kertoo, että idänkanukka on lähettänyt uuden versopolven ilmoille, joten sekä kanukka, että joka paikkaan ehtivät kriikunan juurivesat täytyy etsiskellä saksien hampaisiin, kunhan ilmat jäähtyvät töille sopiviksi.

Viime talvi oli aivan erilainen muihin verraten, kun elettiin melkein lumetonta aikaa, Nyt onkin seurailtu kesän mittaan, mitä sellainen aiheutti kesän kasvulle. Kesäaika on kuitenkin sujunut aika lailla entiseen malliin. Kuivuushan tuli aika pian vaivaksi, kun kesäkuun lämpökausi alkoi paahtaa täydellä teholla, ei ollut lumen sulamisesta syntynyttä hyvää peruskosteutta. Hellejakso päättyi kuitenkin odotettua nopeammin, on saatu sateita aina tuolloin tällöin, joten kasvillisuus on joka paikassa vihreää ja kaunista.

Kuva on juhannuksen alusviikolta, jolloin ylämäen kuivassa penkissä ollut idänunikkokin Papaver orientale alkoi kukkia. Ei se ennen ole saanut näin montaa kukkaa aikaiseksi.
Kesäkuun alussa alkoivat liilat pihasyreenit kukkia. Kuva on 10 06 maantienvarren aidanteesta.

Lämmin talvi sai aikaan pihasyreeneille uskomattoman runsaan kukkameren, ruusut ovat kukkineet myös komeasti. Perennaosastossa melkein kaikilla kohteilla on ollut hyvä kukka-aika, vain jalopähkämön alku on hieman vaatimaton. Ainoat puutteet, joita olen havainnut, ovat pionien aika heikko kukinta ja likusterisyreenin kukkavaihe jäi kokonaan pois. Joku tuttavista kyllä mainitsi, että heillä pionit voivat hyvin ja kukkivat runsaasti. Meidän hiekkamaassa se oli vähän eri asia, jos olisi saviainesta enemmän, niin tilanne voisi olla toinen.

Neidonruusun sukulainen Rosa Alba Maxima parkkipaikan laidassa innostui komeaan kukintaan, kuva on juhannuksen jälkeiseltä viikolta.
Neilikkaruusu teki tänä vuonna paljon kukkia ollakseen puu alla kasvava, yli viisikymmentä yhtä aikaa auki ja paljon nuppuja vielä lisäksi. Korkeuttakin on yli metrin.

Olen hankkinut jo ennen juhannusta piharuukkuihin loppukesän asukkaat, kun taimikauppa alkaa pian muuttua eiooksi. Juhannuksen jälkeen on orvokki vaihtunut samettikukiksi ja kesäbegonioiksi. Eilen istutin viimeisenä köynnöskrasseja, joiden taimikasvatus hieman viivästyi, kun olin pannut keväällä tuliaisiksi saamani siemenpussin liian hyvään talteen ja unohtanut sen. Nyt olivat taimet kuitenkin kehkeytyneet ja istutettavissa.


Viime vuonna meillä oli talon alanurkalla mahtava yllätys, kun siinä hiekalla alkoi kasvaa parissa kohdin melkein neliömetrinen tiheä mäkiarho Arenaria serpyllifolia -kasvusto. Niiden siementen on täytynyt tulla tontille elokuussa 2018, kun sähköyhtiön linjanraivausauto tuli ottamaan paria isoa puuta matalaksi. 

Ennen meillä ei ole ollut tätä kasvia koskaan. Mielestäni kasvustot ovat sen auton tukijalkojen paikoituskohdalla, eli muistoa jostain muualta saman työn tarpeiden paikasta. Tukien alle oli pantu työvaiheessa melkein metrinen vaneri- tms levy lujitteeksi. Tänä vuonna näiden kasvustojen kohta on edelleen aika hyvin hiekalla, mutta näitä yksivuotisia ja tulitikun mittaisia hentoja kasveja on ilmaantunut vain aniharva, alle 10 kpl, kun niiden luku oli useita satoja viime vuonna. Ei siis onnistunut siementuotto, tai oli heikko paikka talvehtimiselle?

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Kesään on päästy

Puolivälissä toukokuuta alkoi näiden ruukkujen kukka-aika!
Harvinaisen pitkä kevätkausi on saatettu loppuun, kun koivujen lehdet ovat täysikokoiset. Koko huhtikuu ja osin toukokuukin meni raivauksissa, ja sain vihoviimein sen autotallin seinustan pihajasmikkeen kantokasan väännetyksi pois. Muutama muukin kanto sai kyytiä, ja varsinkin ylämäen ruusu- ym. pensaiden kantovesojen raivaukset, kun puiden kaadosta tulleet klapipinot vaativat tiloja itselleen.

Kesän alkua odotettiin ja siihen meni kyllä aikaa, sillä toukokuu sattuikin osumaan tavallista viileämmäksi, ja koko kuukauden saikin sitten varrota!  Mitään erityisen lämmintä ei ole kesäkuun puolelle tultuakaan, lisäksi on ollut melko kuivia ilmoja. Hiirenkorvavaiheessa oltiin vielä 20 05 vaiheilla. Toinen kesän merkki on lämpötilojen päätyminen yli 10 asteen. Päivällä siihen on jo muutaman viikon selvitty, mutta yöaika on harvoin edes lähennellyt  tuota. Viime yönäkin oltiin +6 C asteen tuntumassa. Vaahtera ja tuomi alkoivat kukkia vasta toukokuun puolivälin maissa.

Kuva on 29 05 2020 alueesta, jossa olen viettänyt aika paljon aikaa keväällä raivatessa. Koivuissa on lähes täysi lehti. Kaadettujen tuomien ja pihlajien vesoja on saanut poistaa jo toisen kerran. Koko kalteva rinne ja sen tyvi on puolestaan kriikunanvesojen leikkaamista vaativaa. Yritän saada kriikunan tästä poistetuksi, se on ollut alunperinkin liian taajassa, jonka takia talvisin syntyy yhtä oksavyyhtiä, kun lumi painaa, eivätkä oksat oikene. Rinne on oksa- ja heinäkompostin laitaa, joten se kasvaa koko ajan rehevästi, ja kriikunankorjuu siinä on ollut perin hankalaa. Kukkamaaksi kelpaa.

Maat olivat pitkään vaaleanruskean kuloheinän vallitsemia. Ruoho on alkanut kasvaa näkyväksi reilu viikko sitten, joten koirasta on löytynyt jo ensimmäinen punkki kulmakarvaa koristamasta. Toki vuohenputkea on päässyt kitkemään jo toista viikkoa. Muuttolinnut palaavat vähitellen, rastas-aikaa on vietetty tavallista kauemmin, mutta tänään jo kuulin pensaskertun ääntä. Kertut ovat hyönteissyöjiä, joten niiden ruokaa eli lähinnä erilaisia sääskiä on alkanut esiintyä toukokuun lähetessä päätöstään.
Alatien varren kukkapenkki 26 05 2020. Edellisvuotinen sipulikasvien istutus on vielä parhaassa kunnossaan, edellisiltana aukeni myös vuohenjuuri siiinä oikealla. Marjapensaiden lehdet ovat vielä aika pieniä, mutta kukinta niissä on meneillään.

Scillojen, kevättähtien ja pikkukäenrieskojen aikaa saatiin katsella useamman viikon, vasta toukokuun loppupuolella oli kelta- ja valkovuokkojen aika. Viime viikon lopulla kääntyi maanpinnan koristevastuu kevätesikkojen, puistolemmikkien ja jalokiurunkannusten tehtäväksi, nyt ollaan siinä vaiheessa. Yksi yksinäinen vuorikaunokki on avannut ylämäellä kukkansa, niiden paras aika on vielä ehkä viikon päässä, vaikka varret ovat lähes täysikokoiset. Monena vuonna olen päässyt kuvaamaan jo pionien loistoa, mutta ei nyt.

Marjatarhan puutarhaa. Keltainen on kevätesikkoa.
Täyteen lehteen päässeitä eivät ole vieläkään tammet tai saarni, pihasyreenin lehtikin on vielä vajaakokoinen. On kuitenkin ensimmäinen lilan syreeniaidan kukinnan päivä, ja samaan kilpailuun ehti mukaan Pentti-hevoskastanjakin, aivan yhtä aikaa olivat sunnuntaina ensimmäiset vähät kukat auki. Ehkä ensi viikolla voidaan nähdä pihlajien ja vienokirsikan kukintaa.

Pihasyreeni talon toisen kerroksen ikkunasta, kuvattu tänään 02 06 2020, kun aika monta kukkaa on auki.

Hevoskastanjan kynttilälyhdyt ovat tulleet näkyville 31.05 2020. 

Sentään on uutuuksiakin! Jo aikuisikään ehtinyt Kuntalan punaluumu ei ollut vielä kukkinut kertaakaan aiemmin, joten suunnittelin puun kaatamista ja tilalle jotain muuta. Kuinka ollakaan, pari kolme päivää sitten silmiin osui ihan epäuskottavalta tuntuva näky, puussa oli valkoisia kukkia latvassa, alemmissa parissa oksassa vielä nuppuvaiheessa. Myös 6 vuotta sitten istutettu Huvimaja- kirsikka on kukkinut runsaana reilun viikon.

Huvimaja-kirsikka kukkii etualalla 29.05 2020, takavasemmalla erottuu huonosti se punaluumu 

Istuttelin ylämäelle toukokuun viimeisellä viikolla pari uutta rodoa, kun siellä oli puunkaatojen takia nyt mahdollista miettiä alueen kasvillisuuteen muutoksia. Ne tulivat saamaan sijansa koiranheisipuun kahta puolta. Ulompi, Mustilan risteytys marjatanalppiruusu P.M.A. Tigerstedt onkin jo avannut nuppunsa valkoiseen loistoon, toinen samasta ryhmästä, Haaga on vielä punertavan nupun vaiheessa. Niiden lähelle siirsin ruukussa muutaman vuoden kasvaneen jalokuusen Abies taimen, jonka vuosiverso kasvoi viime vuonna n. 20 cm. Se saattaa olla sachalinensis, mutta kasvakoon nyt vielä vähän, että saadaan tutkittavaa. Ilmeisesti jo pärjäilee oikeassa kasvupaikassaan. Vettahän näille on saanut kanniskella, sillä kunnon sateita ei ole saatu lainkaan. Toki toukokuun puolivälissä pari rännisaavia täyttyi autotallin kulmilla.

Kuva on ennen viikonloppua otettu.

Istutin myös talon vieren pation laitaan keltakukkaisen atsalean, joka on saanut kauppanimen Onnimanni. Sekin on Mustilan tuottama, ja kuuluu FinE- taimikantaan. Ennestään meillä ei olekaan yhtään sitä lajiryhmää. Sen viereen istutin pari vuotta ruukussa ja talvikellarissa aikaa viettäneen jalohortensian.
Atsaleaistutus ei ole tuosta viikossa juuri mihinkään muuttunut. Poistin tästä vuorenkilpien kasvustot ja lisäksi saha korjasi vuorimännyn, joka ei sitten lopuksi niin kääpiöinen ollutkaan...

Muita viime viikon istutuksia on myös pari vuotta talvikellarissa asunut valkosade Wisteria sinensis alba, joka on alkanut kasvattaa silmujaan pulleammiksi makuuhuoneen ikkunasta katsottavassa paikassa kivikoivun varaan joskus tukea ottavaksi. Sehän on puuvartinen liaani, siinä lintujen ruokapaikan tienoilla maa pysyy kuohkeana. Viereensä sai meripihkan värisiä lehtiä tekevän taimen, sekin vielä Mustilasta, nimittäin heisiangervo Physocarpus opulifolius Amber Jubilee.

Valkosade noin metrin korkeudelta, josta se haaroo.
Heisiangervo Amber Jubilee on vasta 30 cm korkuinen.

Marjatarhassa on uusi sipulikasvien penkki, johon istuttelin loppusyksystä käteen tarttuneen keltaisten sipulikasvien pussillisen. Siihen näyttää kasvaneen yksinkertaisia vaaleankeltaisia tulppaaneja ja kahdenlaisia tasetteja, niitä ei ennestään ollutkaan. Nekin avautuivat viimein, ja ovat tällä hetkellä parhaimmillaan. Keltainen lienee tasettilajike Aureum, toinen on valkoinen ja torveltaan hyvin vaaleankeltainen, se ilmeisesti on perusmuotoinen tasetti.


Sisätiloissa on ollut iloa vajaan kolmisen viikkoa kukkineista mustanmerenruusuista, joita laitoin kasvamaan maaliskuussa. Kaikki säilyneet mukulat tuottivat violettikukkaisia. Se valkoinen vaihtoehto oli kyllästynyt minun hoidossa, mukuloita ei löytynyt yhtään istutusvaiheessa. Kokeilin myös ihan uutta kasvia pistokkaaksi, nimittäin ruusubegoniaa, ja hyvinhän siinä kävi. Kaksi ruukullista on uutta polvea tulossa, ja se emoyksilökin intoutui kasvamaan lisää ja aloitti kukinnan yhdellä pienemmistä sivuhaaroista, joka jäi katkaisematta taimitehtailussa.


Päivittäiset työrytmit ovat hieman kehittymättömät vielä. Nythän on pitänyt ikäihmisten karanteenin takia siirtää ostosreisut varhaisille tunneille, joko klo 6 tai klo 7 alkaen, joita aikoja kaupat ovat tarjonneet. Päivällä taas on ollut liian paljon UV-säteilyä tarjolla, joten päivä on mennyt sisäaskareissa ja etsimässä päivälevon paikkaa, kun yö jää lyhyeksi. Parhaat työhetket jäävät iltaan, tontille ei osu kuuden jälkeen paljonkaan suoraa säteilyä. Vähemmälläkin on ehtinyt!

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Maaliskuun loppua

Kevätpostaus alkakoon parhaimmalta näyttävällä rodoparilla. Ne ovat vaaleanpunaisia, aikoinaan Agri-Marketin myymälästä ostettuja muistaakseni nimellä Rhododendron Roseum Elegans. Ostin  kaksi, kun oli syyssesongin alkamisen takia tarjousmyyntiä. Tuohon keinukiven viereen rinteeseen, niin ettei aurinko suoraan paista kuin vähäisiä aikoja. Näihin tulee vaaleanpunaiset kukat, ja ovat parhaat kukkijat ja muutenkin selvästi meille sopivimmat.
Pihan kanervaruukut saavat pikkunarsisseista hieman lämpöä. Parin vuoden ajan niissä on kasvanut myös joulusypressejä Chamaecyparis lawsoniana Ellwoodii ja korkeampi kiinankataja Juniperus chinensis. Kuva alkukuusta.
On siirrytty kevätaikaan, kun juuri eilen oli kalenterissa kevätpäivän tasaus. Eletään tyypillistä kuivahkoa ja viileätä kevätaikaa, joka on ominaista ainakin huhtikuulle, mutta joskus alkaa jo maaliskuulla. Yöt menevät pakkaselle, aurinko nostaa lämmöt päivisin plussalle. Kiertelin aamusella vähän havainnekuvia tontilta, jokunen kuva on hieman vanhempi, niissä on ottopäivä merkittynä.

Ylämäen arboretumissa on itärajalla ns. Elsa-sali, josta tämä kuva on peräisin. Ollaan ihan syvän rajaojan tuntumassa, ja siinä on meidän tontin ainoa mustikan kasvupaikka. Pohjalla on kookkaita kiviä. Mustikoiden seuraksi on muutaman viime vuoden aikana tullut useampi sinivuokko, niitä on tässä puolen kymmentä. Kapea risu, joka kasvaa vasemmassa laidassa on likusterisyreenin juurivesa. Toinen on hieman enemmän vasemmalla, alkuperäinen kasvi päätti pari vuotta sitten kuivua pois.
Ensimmäiset scillat kurkkivat talon länsiseinämän raosta, siinä ne ovat aina saamassa lämpimän iltapäiväauringon, joka varmaan varastoituu tiiliseinäänkin osittain.
Oman tontin näsiä ei vielä kuki. Hädin tuskin sitä kuvan keskellä erottaa, kun varsi on niin kuihtuneen haavanlehden laatua.. Vieressä kurkistaa tummavartinen luonnonmarja lehtopunaherukka, jonka kantaa on kylällä enemmältikin, varsinkin mm. Urajärven rannan tuntumassa. Meidän arboretumissa sitä on itsestään levinneenä muutamia yksilöitä. Sillä on paljon pienemmät marjat kuin puutarhan viljelykasveilla, jotka ovat peräisin 1950-luvulta, mutta mistä taimet on hankittu, ei ole tietoa. Epäilisin, että jostain naapurin puutarhasta olisi haettu oksia juurrutettavaksi, siinä vanhempani olivat taitavia.

Eletään outoa ja hieman pelottavaa aikaa, kun maapalloa vaivaa nyt pandemia, koronaviruksen aiheuttama hengitystietulehdus, joka on raisu tauti nopeassa tarttuvuudessa. Varsinkin huonompikuntoisen väestön ja ikäihmisten ei aina onnistu siitä toipumaan. Kansalaisillemme on muutama päivä sitten asetettu poikkeustila, jota nimitetään valmiustilaksi. Se kieltää väenkokoukset yli 10 hengen ryhminä, ja maan rajat on nyt henkilöliikenteeltä suljettu. Suuri määrä väkeä on ollut ulkomailla, heillä on palaamisongelmia, jos eivät viime viikolla tulleet. Varsinkin Etelä-Eurooppa on suosittu talvioleilun paikka, siellä tauti jyllää enemmän kuin muissa maissa. Oletetaan, että tämä tilanne tulee kestämään vähintään kuukausia. Ja lähimmät muut maat meidän kanssa vähintään samassa jamassa, ellei pahemmassa.

Teresanruusun loistavanpunaiset varret alatien varressa.
Meidän tontin ensimmäinen krookuksen alku on tullut esille, se kasvaa parkkipaikan laidalla Elsa-kuusen alla.
Tosin tänään on ollut ulkoilussa tekemistä, kun melko reipas kylmä pohjatuuli on puhkunut maisemissa. Lämpötila on hädin tuskin noussut yli nollan. Ulkoilut jäävät lyhyen puoleisiksi, jos ei ole jotain erityistä tekemistä. Mutta kun ei ole lunta, niin tekemistä on kyllä nähtävissä! Kiertelen koiran kanssa ruskeita heinikkopolkuja katselemassa kriikunan vesoja ja pensaiden kuntoa. Toisella kertaa sitten voimasakset mukana ja ehkä sitä seuraavalla reisulla jo risunippu kainalossa haketuspaikalle. Tuulen pudottamia isompia oksiakin aina löytää. Saisivat tietysti ne oksat jäädä paikoilleen lahoamaan, jos olisi isompi alue kuljettavana, mutta kun kesällä pitää ajaa leikkurilla käytäviä, niin vaistomaisesti ainakin niiltä kohdin siivoaa maaston sille työlle valmiiksi.

Kuusten takaiset maat olivat kaadon kohteina, ja tietysti piti korjuun tekniikan takia ottaa pois kaikki ne, jotka olivat ns. verhopuita, koska pienellä alueella kaato ja liikkuminen on vaivalloista, kun piti varoa jätettäviä taimia.Takimmaiset isot puut ovat jo naapurin puolella.
Meillähän oli kuun vaihteessa muutaman vuoden harkinnassa ollut isojen koivujen ja haapojen poisto arboretumissa, ei tosin muualla kuin itäreunassa. Se on geologisesti muinaisen järvivaiheen tekemää rantarinnettä, joka syntyi vielä niin nopeasti, että savia ei ehtinyt kerrostua tähän kohtaan ollenkaan. (Maantien länsipuolella olevilla pelloilla (lähinnä Haapaniemen tontilla) kivikovaa vaaleaa järvisavea sen sijaan löytyi, ne peltosarat olivat meillä ennen seurakunnalta vuokrattuna juurikas- ja muuna viljelymaana. Juurikkaan harventaja muistaa lopun ikänsä kuivan päivän savikokkareet polven alla taimirivejä kunnostaessaan.)

Virittelin kuormalavoja klapeja varten Rododendron Haagan vierelle, siitähän leikkasin alas koko papulanruusun versoston, ja nyt vielä täydensin tänä keväänä. Pensaan pohja oli nimittäin lehtokotiloiden paras piilopaikka, enemmän kuin missään meidän tontilla. Nyt pitää laittaa jotain torjunta-ainetta, etteivät liikaa innostu viipymään kuormalavojen alla. Lavojen vieressä on jäinen koivunkanto, siinä tilassa ollut jo 30 vuotta. Se oli edellisen sukupolven nuorempien lasten leikkimökin koristeeksi istutettu koivu, jolla oli 3 kaveriakin. Ne puut kaadettiin yhtaikaa, joskus ennen vuotta 1991, jolloin tehtiin autotalli.
Nyt kaadettuja puita oli syntyneiden kantojen perusteella 11 ja lisäksi puolikas siitä tuomesta, jonka kuva on tekstissä alla. Rungot palasivat pari päivää sitten klapeiksi pilkottuina tontille takaisin. Nyt riittää niiden latomista kuivumaan pinoiksi! Tällä kertaa sovimme, että myös oksat ja latvukset matkustivat muualle, koska meillä tulee haketusmateriaalia vuosittain jo aivan liian kanssa. Vuosina 2011 ja 2012, kun puusavottaa oli edellisen kerran, tuskailin pitkään ylenpalttisen oksasadon kanssa ja päätin, että toiste olen viisaampi.

Toinen sinivuokkopaikka tontilla on isonkiven maisemassa, siinä on lähinnä tuomia ja vaahteraa. Vihreitä vuokonlehtiä on kannosta etuoikealle. Puunkorjuun takia otettiin tästä tuomesta osa haaroista pois.
Haketta ei myöskään kulu määräänsä enempää. Varsinkin tänä vuonna sen huomasi, kun talvi oli niin leuto, ettei tarvinnut kuin kerta viikkoon tulia sytytellä. Kuiva hake on loistava lämmitykseen käytetyn leivinuunin pohjustusmassa, kerralla kuluu 5-10 litraa, ja saa hyvin vetävän puiden alustan, joka polttaa sitten myös alta päin puita. Aiempien maksihaketusten tuloksia laitoin aikoinaan katteeksi kuivuvien kukkapenkkien reunoihin, mutta sitä en taida tehdä toiste, kun sokerimuuraisten pesiä oli joka penkin laidassa. Nyt lisämaustetta tuovat vielä lehtokotilot, jotka osaavat ottaa piilopaikan hyvin kerkeästi.

Peittokurjenpolvi on saanut tänä talvena pitää runsaasti vihreitä lehtiä, ainutlaatuista meidän tontilla. Tavallisesti siinä kohdalla on keväisin ruskeaa muusia.
Viime keväänä klapeiksi pilkotut isommat oksatkin ovat olleet niin riittoisia, ettei muuta puuta ole tarvinnut. Maantien varren isoksi ja pullevaksi kasvanut pihasyreeniaita lähettää kohta terveisiä voimasaksien käyttäjälle! Olen sitä joskus kaventanutkin melkein puolella, mutta harventaminen on tarpeen, kun tulee lehtimassaa, joka saa sateella laihat rungot taipumaan liikaa. Kuivaa lämmitysainetta on kyllä hyvä olla varastossa, varsinkin jos eläminen kallistuu. Klapikuorma olikin kunnioitettava, varmaan kymmenisen kuutiota.

Mustanmerenruusut pääsivät multaan noin kuukausi sitten ja osa iti parin viikon päästä, joissakin se on vielä kesken. Kuva alkuviikolta.
Naapurin virikkeestä muistin tehdä myös hernekylvöksen , josta saa tuoretta vihreyttä, kun kaupassakäynti on nyt kovasti säännösteltyä. Tänä aamuna tehty istutus, liotin herneitä yön yli. 
Kun eläkeläisten kauppareissut on arvioitu mahdollisiksi tartuntapaikoiksi, niitä on pyritty minimoimaan ja sijoittamaan niin, että muuta väestöä ei olisi samaan aikaan liikkeellä, meidän keskuksessa se tarkoittaa klo 6-7 välistä aamun aikaa. Naapurin Paula muisti viikolla hernekeittoa tehdessään, että salaatin puutteeseen voi tehdä ituja, ja herneitä on nyt meilläkin kukkaruukussa tuomassa vihreyttä aamiaisleivälle.

Viikko sitten päästiin näistä pölleistä eroon, kun tuttava tuli traktoriavusteisen halkomaruuviterän kanssa ahertamaan jättikoivua polttopuiksi. Noita 30-50 cm korkuisia pöllejä tuli rungosta noin 40, ja kun pinosin, niin sain noin 4 pinokuutiota polttopuita. Pöllit tehtiin kyllä jo 2018 vuoden loppupuolella, mutta olivat hankalasti työstettäviä. Nyt on enää muistot jäljellä tässä rinteessä. Kuva viikko sitten 13 03.
Koivupöllien loppuasema... Kuva torstaina 19 03.