keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Hiukan päärynöistä, suku Pyrus

Amerikanmatkamme 2010 yksi parhaita muistoja oli sisaren kotikadun varteen useille taloille istutetut koristepuu-päärynät, joilla oli maaliskuun lopussa- huhtikuun alussa valtaisa kukinta, puut olivat hukkua valkoiseen kukkakinokseen. Puille ei ole tehty hedelmäpuuleikkauksia, ja kuvissa näkyy puun suihkulähdettä muistuttava kasvutapa. Sitä näkyä ei hevin unohda! Päärynä oli Washingtonin alueella hyvin suosittu keskikorkea puu, joka kukkiessaan yhtaikaa vaaleanpunaisten kirsikkain kanssa antoi aivan utuisen ilmeen muuten niin vilkasliikenteiselle maisemalle. Sitä oli myös isojen moottoritieväylien kaunistajana. Kaikki tässä postauksessa olevat kuvat ovat sieltä.
Naapurini Tervolan puutarhassa (nyk. Lepola) oli 1940-luvulla lähellä maantietä keltaisia pieniä hedelmiä kasvattava puu, mutta ajalle tyypillisesti päärynää oli vain yksi puu. En ihan varmaan tiedä, oliko kylällä muita, mutta luultavasti muutama ns. herrasväkikoti niitä saattoi kasvattaa hedelmätarhassa. 1940-luvulla Tervolassa oli kylän paras puutarha, mutta monipuolisia olivat myös kauppias Aimo Lehtisen puuvartiset puutarhakasvit. Pääosa päärynänviljelystä on ollut rajoittunut Ahvenanmaalle ja lounais-Suomeen. Kotiini niitä ei istutettu, koska puutarhamme perustettiin 1940-luvun lopulla, ja kovat pakkastalvet edellisinä vuosina olivat tehneet paljon hävikkiä omena- ja päärynäviljelmillä.
Suomen puu- ja pensaskasviossa (1989) kerrotaan päärynän kasvavan 3-6 metriin. Toki nykyisin ovat muotia ns. kääpiökasvit, niitäkin päärynästä saadaan aikaiseksi, mm. käyttämällä kvittenin (Cydonia oblonga) runkoa. Lehti on soikeanpyöreä ja sahalaitainen, 2-8 cm mitaltaan. Kukat kasvavat huiskilona. Kirjan mukaan vain Ahvenanmaalla päärynä oli yleinen puutarhakasvi.  Vuonna 1989 meillä tunnettiin virallisesti viisi lajiketta, yksi niistä 'Yleinen suomalainen päärynä'. Kuten arvata sopii, päärynä on alkuperältään eurooppalais-aasialainen kuten omena, ja suvusta on löydetty kolmisenkymmentä lajia. Se kuuluu ruusukasvien Rosaceae heimoon.
Kasvien maailma-tietosanakirja 1980-luvun alusta kertoo, että tunnetuin laji on Pyrus communis Euroopan päärynä. Siitä on nelisenkymmentä kaupallisesti merkittävää lajiketta. Niiden kantana pidetään villipäärynää P.communis var. pyraster. Pienilehtinen algerian (=plymouthin)päärynä P. communis var. cordata ( myös P. cordata) on pensasaitakasvi mm. keski-Euroopassa. Pajunlehtipäärynästä P. salicifolia, jonka lehdet ovat kapeat ja silkinkarvaiset molemmin puolin, on olemassa suosittu riippaoksainen, sangen koristeellinen muoto. Eteläeurooppalainen on lumipäärynä P. nivalis. Se on bergamottipäärynöiden kantamuoto (Tämä viime mainittu nimi johtunee lumipäärynän hedelmän ulkonäöstä, bergamottihan on sitrushedelmä, jota hedelmä muistuttaa.). Aasiasta peräisin oleva ussurinpäärynä P. ussuriensis on kaikkein kestävin laji. Sitä käytetään risteytyksissä toisena kantavanhempana ja perusrunkona. Sille on ominaista punaruskea syysruska, joten sillä on myös koristearvo syksyisin. Mainittakoon vielä hiekka- eli omenapäärynä P. pyrifolia (hedelmä omenan muotoinen), jota viljellään Kiinassa.

Päärynässä on ns. kivisoluja, jotka tekevät raa'asta hedelmästä hyvin kovan. Opiskellessani 1960-luvulla kasvianatomian tunnilla Kaisaniemen puutarhassa olevassa kasvitieteen päärakennuksessa oli eräs tehtävämme tehdä preparaatti päärynästä ja piirtää sitten kuva näkemästämme, otsikoksi tuli Päärynän kivisoluja. Kiven kanssa niillä ei ole tekemistä, ovat vain kovahkoja, kuoren alla olevia soluja, joissa on hyvin paksu soluseinä (selluloosaa ja mineraalikiteitä). Kivisoluja on myös esim. hedelmänkivissä (kuorissa) ja ns. luumarjoissa. Päärynässä kivisolut muodostavat rakeita hedelmämaltoon. Kun kypsyminen tapahtuu, hedelmä pehmenee, sulaa. 1700-luvulla kehitettiin pehmeämaltoinen lajike, siitä nykyiset kauppalajikkeet ovat saaneet alkunsa. Pehmeydestä kertoo vanha nimi voipäärynä.

Päärynää käytetään sekä tuoreena että sokeriliemi-säilykehedelmänä ja hillona, ja on siksi kehitetty eri aikaan kypsyviä lajikkeita, kesä-,syys- ja talvipäärynät. Päärynöistä on tehty tietysti myös mehua, ja käymistietä syntyi perry eli päärynäsiideri.  Mehuksi kelpaavat kaikenlaiset hedelmät, vaikka olisivat olleet kivisoluisia ja hieman karvaitakin. 1970-luvun alussa suurin kaupallinen tuottaja oli Italia. Koko maailman tuotanto oli niihin aikoihin yli 7 miljoonaa tonnia, josta Italian osuus oli n. viidennes. Muut suuret olivat Kiina ja USA, jonne päärynänviljely siirtyi 1800-luvulla. Vertailun vuoksi mainitsen, että omenakaupan volyymi oli silloin 22 miljoonaa tonnia. Kun matkailimme 1990-luvulla silloisessa Eestin neuvostotasavallassa, panimme merkille päärynäsäilykkeiden suuren suosion. Niitä oli yleisesti jälkiruokien osana, mutta myös salaatin aineksena, ja tietysti leivonnaisissa. Eesti onkin  lähin maa, jossa useimmat eurooppalaiset lajikkeet tuottavat hyvin satoa.
Nykyisin kaupoissamme on paljon myös eteläamerikkalaista hedelmää.

Puu- ja pensaskasvion julkaisemisen jälkeen, ehkä jo aiemminkin alkoi kiinnostus siihen, mitä kaikkea kotipuutarhoissa kasvaakaan, ja alettiin koota niistä koetaimistoja, jotta saataisiin enemmän kotimaassa hyviksi osoittautuneita kantoja viljelyyn. Katselin suomalaisia päärynälajikkeita etelä-Savossa Hirvensalmella sijaitsevan Krannilan puutarhan kotisivun listoilta, niitä on heillä useita. Maukkaimpana selvisi Kotipuutarha-lehden testissä Ahtialasta löydetty 'Tohtorin päärynä'. Muita kotimaisia kantoja ovat Lohjan seudun 'Heikki', 'Kustavin talvipäärynä', 'Porin päärynä', joka on itsepölytteinen, 'Vaasan päärynä', jota suositellaan lähinnä koristekäyttöön ruskaväriensä takia (ussurimainen lajike), ja Kuitialta viljelyyn tullut 'Yleinen suomalainen päärynä', jota voidaan lisätä juurivesoista, ja se on hyvä pölyttäjä. Kuitian alkuperä on kuulemma 1500-luvulta Tallinnasta.

Krannilan listoilla on myös lukuisia arvostettuja Venäjältä peräisin olevia kantoja, mm. kesäpäärynä 'Detskaja' ja 'Kafedralnaja'. 'Olga' kuuluu samaan venäläisryhmään, se on tehty ussurin- ja yleisen suomalaisen päärynän risteymänä, ja on kaikista talvenkestävin. Se kelpaa hillokäyttöön, ja aasialaisen alkuperänsä takia silläkin on syysruska. Lounais-Suomessa on lukuisia taimitarhoja, joissa päärynää tarjotaan monin lajikkein. Pohjoisimpia on Vaasan liepeillä oleva Blomqvistin puutarha, joka vielä pitää toistakymmentä päärynälajiketta listoillaan. Olgaa näyttää olevan aika monessa tarjona. Yleisesti ottaen omena- ja päärynälajikkeet ovat vaihtuneet muutamassa kymmenessä vuodessa perusteellisesti!
Vaikka etelämpänä paremmin menestyviä päärynöitä ei Suomessa ole paljon viljelty, nykyinen kasvinjalostus ja ennen kaikkea parantunut taimien ja tietojen vaihto Eestiin ja Venäjälle ovat tuoneet hedelmäpuutaimistoille paljon uutta sekä kokeiltavaa että suositeltavaa materiaalia. Sama kehitys on ollut omenillakin. Varsinkin nuo samalla koristeelliset syysasut olisivat kiinnostavia.

Päärynänviljelyä haittaa lämpimämmillä ja kosteammilla seuduilla bakteerin aiheuttama tulipolte, jota ensin raportoitiin USA:sta, sittemmin myös Brittein saarilta. Jalostustyö pyrkii torjumaan sitä, mm. käyttämällä hiekkapäärynän geenistöä. Päärynäkemppi on levittänyt USA:ssa päärynän rappeumatautia, jota taas torjutaan käyttämällä kestävämpiä perusrunkoja. Meillä Suomessa ei tulipoltetta tunneta, mutta päärynärupi on harmittava hedelmänkuoren sieni. Myös omenakääriäinen ja päärynän äkämäpunkki voivat vaivata täällä.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Tontin orapihlajista

Tontillani on asuttu kauan, meidänkin talo rakennettiin jo 1930-luvun lopulla, ja ennen sitä paikalla oli liuta naapurille kuuluneita talousrakennuksia. Silloin ei kylällä tainnut olla yhtään orapihlajaa, koska niiden istutusmuoti levisi yleisemmin maaseutu-Suomeen vasta rintamamiestalojen ja muiden sodanjälkeisten asumalähiöiden tekemisen aikaan, 1950-luvulla. 1900-luvun alkupuolella suosittiin joko kuusiaitoja tai siperianhernepensasta, jos nyt yleensä oli kasviaita. Puu oli suhteellisesti halvempaa, joten laudasta tehtiin aitoja enemmän, ja riukuaita, nuorista kuusenrungoista, oli yleisesti käytössä, jos haluttiin säännellä kotieläinten kulkemisia. Piikkilankakin oli käytössä. Kuusiaitoja käytettiin lähinnä tuulensuojana pohjoisreunoilla. Kaupunkialueilla toisenlaiset kasviaidat tulivat yleisiksi selvästi aiemmin, mm. Herttoniemen siirtolapuutarha-alue, joka vietti hiljattain 70-vuotisjuhliaan, sai perustettaessa säännöt ja mm. ohjeekseen, että koristeaitana sallittiin vain orapihlaja tai kurtturuusu.

Orapihlajat, uuden maailman tuliaiset, ovat hyvin leikkaamista kestäviä kasveja, ja se oli hyvä syy, miksi niitä alettiin ottaa rajoittamaan tonttia. Aita voitiin pitää kapeana, ja tonttitilaa säästyi muuhun käyttöön. Ne eivät lujina kasveina silti herkästi taivu talvisen lumikuorman alla. Tärkeä syy oli myös niiden piikeissä, jotka ovat muuntuneita oksia. Kotieläimet ja lapset välttelivät aitaa ja pysyivät omalla puolella. Monilla orapihlaja-lajeilla piikkien pituus hipoo kymmentä senttiä, säiläorapihlaja Crataegus macracantha, jolla orat ovat 7 - 12 cm, pitää ennätystä, mutta useimmilla piikit ovat 2,3-7 cm mittaisia. Jos leikkuun tekee vasta heinäkuun puolella, jolloin piikit ovat puutuneet, pensaan alle tippuu kumisaappaan tai lenkkarin pohjan helposti läpäiseviä neulanvahvoja harmeja, jotka on yritettävä kerätä mahdollisimman tarkoin pois pensasaidan lähistöltä. Aina minulta on jäänyt jotakin huomaamatta!

Orapihlaja-aidat, valkokukkaiset ja keväällä hempeän vaalean vihreät, yleistyivät Suomessa ehkä suosituimmaksi aitatyypiksi, jopa monissa rakennusmääräyksissäkin oli ehtona, että niitä oli istutettava. Loppukesällä kasvissa on kauniin punaisia marjoja, ja koko kasvia on paljon käytetty myös rohdoksiksi. Useiden pikkulintujen pesimäpaikkoja tuli runsaasti, ainakin varpusia ja kerttuja niissä asui. Varsinkin vähemmälle leikkaukselle jääneet antavat hyviä piilopaikkoja. Kerran näin turenkilaismaisemassa varpuspöllönkin istumassa aidan harvassa kohdassa saalista odottamassa. Orapihlaja-aidan hoito on monista nikseistä huolimatta niin vaativaa, että leikkaamattomia viidakoita on nykyisin paljon, varsinkin asukkaiden vanhentuessa tai vaihtuessa nuoriparivaiheeseen. Sellaista aitaa ei saa kuntoon kuin alasleikkauksella, jos silläkään, kuten tyttären talossa Mikkelissä todettiin. Orapihlajan puuaines on kovaa, ja jos jostain löytyisi paksumpi runko, siitä voisi työstää kestävään käyttöön sopivia tuotteita.
Helenan kadunvarsi-aidan päätehetki siirtolavalla 2009. Lähes kaksi ja puolimetristä aitaa ei oltu leikattu aikoihin, joten ensimmäisiä kesätöitä uuteen kotiin muuton jälkeen oli yrittää tehdä aidalle jotain.
Tämän Vierulan tontin orapihlajain alku on 1970-luvulta, jolloin Pentti-veli vaimoineen istutti aitakasveja sekä pohjoisen että idän rajoille, jonne kaivattiin estettä mm. koiran takia. Pentti kävi perheineen useina vuosina vanhempiamme auttamassa Kouvolassa asuessaan ja myöhemminkin, Espooseen muuton jälkeen. Maantietä vasten eli lännen puolelle oli jo pihasyreeniaita 1960-luvulta. Valittiin aitaorapihlaja, Crataegus grayana. Kasvit juurtuivatkin hyvin hiekkaiseen maaperään ja pärjäsivät alkukastelun jälkeen vaivoitta. 1980-luvun alkupuolella talo jäi kuitenkin perinnönjaossa minulle ja siirtyi kesämökkikäyttöön yli 20 vuodeksi. Sinä aikana pohjoisen puolen aita tuuheutui ja kasvoi korkeutta, vaikka sitä leikattiinkin. Idän puoleiset taimet joutuivat kilpailuun itsestään levinneiden koivujen kanssa ja kasvoivat huonosti, mutta eivät kuolleet. Koivujen myöhempi kaatokaan ei auttanut, pensaat kasvoivat kituen.

1980-luvun lopulla pohjoisen laidan aitaa kohtasi epäonni, kun sen puolen naapurini harrasti liiviläistä kansanperinnettä eli ojanpientareiden keväthoitoa kulottamalla ja sen seurauksena tuli pääsi irti. Tuuli kävi meidän suuntaan, ja alkoi ruohikkopalo. Se poltti puolet aitakasveista, levisipä kauemmaskin tontilleni, aina omenapuille asti. En ollut silloin itse täällä, kun oli toukokuu, mutta kuulin sitten jälkeenpäin. Liekö ollut palokunta paikalla, en muista kuulleeni. Aita oli kaadettava kokonaan alas, ja siirtolava tuli pian täyteen piikkisistä rungoista. Lopulta muutamien vuosien jälkeen päädyin kuokkimaan rajaa ja yritin saada pensasaidan poistetuksi. Pitkään siinä meni, ja vaikka kannot olivat pääosin poissa ja ruohonleikkurilla ajettin, aina tuli uusia juurivesoja. Tätä piennarta hoitaessa tuli esiin mullan siemenpankista paljon nostalgista, jo lapsuudesta tuttua peltorikkaa, kuten kurjennokkaa Erodium cicutarium ja peltorastia Anchusa arvensis, vaikka juolavehnä Elymus repens tietysti oli yleisin laji.
Pohjoisaidan muisto, jättöpuu on latvaltaan pallomainen ja yli kaksi metriä sekin.
Lopuksi istutin helpomman raja-aidan, kun tätini Impin aikoinaan hallitsemasta Hyvinkään Mutilan kylän talosta oli siirtynyt kasviomaisuudekseni 1970-luvun alkupuolella muutamia isopiiskuja Solidago gigantea, ja ne olivat vallanneet koko peltopenkin. Se on kuivuutta kestävä! Orapihlajista jätettiin kasvamaan vain yksi verso, josta sitten kehittyi kaunis pikku puu, jota leikataan poistamalla oksia ihmiskorkeudelta. Puun latvusta elokuussa 2011 otetussa kuvassa yllä. Idän puolen pensasaidalle kävi myös niin, että 1990-luvulla poistin pensaat ja niiden juurivesat, ja vain yksi puu jäi kasvamaan muistopuuna. Sillä tontin syrjällä aitaa korvasi Elsan muistona suomentatar Aconogonon x weyrichii. Lisäksi alueella on ennestään pihasyreenia ja papulanruusua.
Idän puolen orapihlajapuu on kuvan vasemmassa yläkulmassa. Sillä on korkeutta  noin 3 metriä. Kuva on  otettu syyskuun 19. 2009. Elsa-hopeakuusi on oikealla.
Suurin osa orapihlaja-lajeista, joita Wikipedia mainitsee 19, on kotoisin pohjois-Amerikasta, niin myös tuo meidän tontin aitakasvi. Suomen puu- ja pensaskasviossa lajeja mainitaan 18, niistä yksi, helmiorapihlaja on risteymä. Naapurini Hutrin suuri aarre, kaunis punakukkainen ruusuorapihlaja on pyöröliuska-orapihlajan muunnos C. laevigata 'Paul's Scarlet'. Vajaat kymmenen sentään on kotoisin täältä vanhan maailman puoleltakin. Sekä tylppäliuska-orapihlaja C. monogyna ssp. nordica, että suippoliuska-orapihlaja C. ripidophylla ovat eurooppalaisia kasveja ja molemmat jopa luonnonvaraisia Suomen lounaisnurkalla, Ahvenanmaalla ja Turun ympäristössä. Molempien piikit ovat lyhemmästä päästä, vain 0,7 - 2 cm pitkiä.

Perheeni asuessa Turengissa Jokitien päässä olevaa perunapellosta erotettua tonttia istutimme myös sinne orapihlajista aidan. Talo tehtiin 1970-luvun alussa. Vastapäisellä naapurilla oli leveää tilaa vaativia tuhkapensaita, mutta yleisesti ottaen Suokulman talot suosivat orapihlajaa. Taimien saatavuuden takia hankimme orapihlajan taimet Lepistön puutarhalta. Paikka oli ympäristöltään mahtavaa tuomiviidakkoa, ja eräänä vuonna 1980-luvun alussa kävi niin, että tuomenkehrääjäkoit valtasivat tuomien loputtua myös aidan valkoiseen vaippaansa. Muuten orapihlaja-aita on vaivaton, siinä ei juuri ole hyönteisen aiheuttamaa vaivaa.

Kun tällä Iitin tontillani on hedelmiä tuottavia yksilöitä edelleenkin, uusia taimia löytyy yllättävistäkin paikoista, kun linnut kuljettavat hedelmiä. Esimerkiksi viime keväänä löytyi pari terhakkaa tainta tuoreen alppiruusu-istutuksen  tyveltä. Siihen nähden, kuinka monta luumarjaa vuosittain kehittyy, taimia on tullut esiin suhteellisen niukasti. Onneksi se siis ei leviä niin kuin saman heimon isotuomipihlaja Amelanchier spicata, jonka valtaamia ovat kaikki kylämme lähimetsiköt.

Ruusukasvien Rosaceae heimossa, johon orapihlajat kuuluvat, on lukuisia erilaisia versioita piikkisyydestä, kuuluuhan sukuun ruusujen Rosa ja vattujen Rubus ohella myös Prunus, jossa mm. oratuomi P. spinosa ja oman puutarhani kriikuna P. domestica ssp. insititia, joita on syytä lähestyä kunnioittavasti.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Sebastianinpäivän kuulumisia

Yläkuvasta (keskipäivällä lauantaina) näkee, kuinka voimakkaasti etupihan tuijat ja katajat ovat kasvaneet näiden viimeisten kosteiden kesien aikana. Pituutta on tullut vuodessa runsaat puoli metriä! Enää ne eivät jää aurauslumivallien alle. Myös vasemman nurkan alppikärhöt Clematis ovat korjanneet ikkunaremontissa 2010 menetetyt versonsa jo täyteen mittaan, runsaaseen kuuteen metriin. Joukossa on villiviinejäkin Partehenocissus, mutta niiden kasvuvauhti on hitaampi, ylimmät kaksi metriä on pelkkää alppikärhöä. Keskellä seinämää kasvaa humala, sen on kasvatettava uudet versot tyvestä asti joka vuosi.  Myös talon etupihan puolella valkoisten kärhöjen istutus näkyy saaneen jo lähes pari metriä korkeutta, mutta siinä on kuivempi kasvupaikka kuin muualla, kun vettä tulee vain kastelukannusta. Olen istuttanut ne liian lähelle seinää, mutta kun taimilla oli tuolloin mittaa vain parikymmentä senttiä....
Alatien varteen vanhojen omenapuiden kaadon muistoksi istutetut kolme kartiotuijaa ovat nekin jo pikkupuun kokoisia, korkeutta on  enemmän kuin minulla.
Päivä on nyt pidentynyt lähes seitsemään tuntiin, ja tänä aamuna aurinko nousee ensimmäisen kerran jo ennen yhdeksää. Eletään pakkaskautta, viikonlopulla ihan tämän talven ennätyksiäkin etelä-Suomessa, kun Parikkalassa mitattiin enemmän kuin -33. Meidänkin mittari näytti eilen -28 asteen lukemaa. Sisäilma on kuivaa ja sähköisyys suurta, joten kostuttamista täytyy harrastaa. Kylmyyttä riittää pohjoisella pallonpuoliskolla muuallakin, toisaalta saamme lukea uunikuumista päivistä Australian etelä- ja kaakkois-osissa.
Joulukuun alussa sataneet lumet jäivät sitten koko talveksi, joten routaa on hangen alla aika vähän. Sehän tietää keväällä lumien mentyä aikaista kasvuun lähtöä.
Kahden viikon päässä näyttää olevan kynttilänpäivä, joka on aina helmikuun alussa, ja siitä viikon päässä on jo laskiainen, Raijanpäivän tienoilla. Laskiaistiistai, virallinen paastonajan alku, on aina 40 päivää (eli 7 viikkoa) ennen pääsiäistä, joten tänä vuonna pääsiäinen osuu maaliskuun viimeisen viikon päätteeksi. Näiden kevätjuhlien paikka vaihtelee, koska pääsiäinen on kevätpäivän tasauksen (20.03) jälkeisen täydenkuun jälkeen, ja täysikuun tapaamme aina 28 päivän jaksoina. Tänä vuonna pääsiäisen ja laskiaisen paikat määräävä täysikuu on 27.03.
Sisäkukat tarjoavat iloa talven paukkuessa nurkissa. Perhoskämmekkä Phalaenopsis tuli taloon loppuvuodesta 2011. Sillä oli monta isoa yhteyttämislehteä, jotka kasvoivat vuoden aikana vielä lisää kokoa, niin että ruukku on koko ajan keikahtamaisillaan. Nyt vuoden päästä eli joulukuulla 2012 se päätti alkaa uuden kukintajakson, jonka ensimmäinen kukka avautui pari viikkoa sitten.

Joulun kukaksi tuli naapurista jouluamaryllis Hippeastrum eli ritarinkukka, jolla oli tulossa yhtaikaa kaksi kukkavanaa, ja noissa muhkeissa valkoisissa kukissa on kerrottu teriö, vaikka kyllä kaksitoista kukkaa samaan kasaan näyttäisi joka tapauksessa isolta. Matkalla lähtiessäni tammikuun 9 päivänä mikään niistä ei vielä ollut auennut, ylempi kuva on matkapäivän aamulta, mutta kotiin viikon päästä palattua juhla oli täydessä käynnissä ja oli kiire tukea kukkavanoja, jotka olivat taipuneet ikkunaa vasten. Kolmaskin vana näyttää olevan, mutta kuinkahan lienee sen kasvun, aika hitaalta nyt tuntuu.
Valkoinen ja punainen joulukaktus kukkivat viikon-kaksi vielä, kohta sekin on ohi. Verenpisarat ja kapealehtibegoniat jatkavat talvehtimistaan alakerran ikkunoilla, melkein kaikki lehtensä tiputtaneina. Pian on aika etsiä mustanmerenruusun ruukku ja katsoa, saako siitä kevättalven ilon. Pelkään pahaa, että se on unohtunut autotallin pöydälle ja saanut kylmää. Tänään pitäisi toimia, kun pakkasta on vain -10, kun avaa autotallin oven. Siellä nimittäin talvehtivat peitetyissä laatikoissaan myös maa-artisokat.

Ennen vanhaan, omavaraisuuden aikana oli käytössä toisenlainen kevätkukka: Porkkanoita kuoriessa otettiin juureksen kantaosa huolellisesti leikkaamalla talteen ja pantiin heti veteen lautaselle leikkuupinta alaspäin. Yhdelle lautaselle mahtui useampikin kanta. Muutamien päivien kuluttua alkoi kasvaa ihanan hempeän vihreitä pikkulehtiä, jotka saattoivat kasvaa jopa viisisenttisiksi, jos muisti huolehtia siitä, ettei vesi pääse loppumaan. Saatu kasvusto antoi myös mukavaa porkkanantuoksua. Kuiva huoneilma estää isommat mitat, eihän kasvilla ole juuriakaan. Myöhempinä vuosina on kasvatettu salaattiaineksia, kuten vesikrassia tai idätettäviä muita siemeniä, jos tilaa on kukkalaudalla riittänyt, mutta tuoksussa ne eivät porkkanaa voita.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Pihkaista juttua

Viimekertainen postaus käsitteli erästä havupuiden ryhmää, ja päätin jatkaa vielä ominaisuudesta, joka ehdottomasti tulee havaittua, kun käyttää havupuista esinettä tai klapia. Se tuoksuu pihkalle, jota saattaa erittyä laudasta pitkiä aikoja sahaamisen jälkeen, ja aiheuttaa mm. polttopuun räiskymisen, kun pihkapisara  räjähtää kuumennettaessa. Takkapuuna suositaan sen takia yleensä lehtipuuta, kun niissä pihkaisuus on vähäisempää.
Vaikka aluksi juutuinkin pihkaan, niin ajatteluni eteni muihinkin kasveista vuotaviin nesteisiin, jotka antavat ominaisen tuoksun, ja niin piti kahlata parille muullekin "tiedon saarelle".

Pihka on eteerisistä öljyistä ja hartsista koostuva ilmassa kovettuva yhdiste, kun aineet polymeroituvat eli muodostavat isoja molekyylejä. Puun solujen väleissä on pihkatiehyitä, joihin pihkaa erittävät solut siirtävät tuotteitaan. Yleensä pihka tukkii puusolukon rikkoutuessa tulevan aukon ja estää sienten itiöitä pääsemästä sisään. Kun ensimmäiset puut kehittyivät n. 350 miljoonaa vuotta sitten, tuli paljassiemenisten aika. Siihen kuuluvat nykyisin mm. neidonhiuspuu Ginko biloba, käpypalmut Cycadinae ja havupuut Coniferae. Kaikilla havupuilla on pihkaa, ja voi kuvitella, että ilman tuota ei niin pitkäikäisiä puita voisi ollakaan. Yksittäiset puut voivat olla useita tuhansia vuosia vanhoja.

Tavallisimmin pihka kovettuu ruskeaksi tai kellertäväksi, mutta muunkin väristä, kuten vihreää, sinistä ja punaista tiedetään olevan. Pihkalla on vanhastaan mm. käsitelty arvokkaiden maalausten pintoja, jotta ne kestäisivät paremmin. Silloin kyseessä on ollut atlassypressistä Tetraclinis articulata saatava sandarac-pihka. Arabikumi-nimisiä pihkakiteitä myytiin myös liimaksi, jolloin kiteet liotettiin veteen. Se on hernekasvien heimoon Fabaceae kuuluvan akaasian Acacia senegal nesteestä kiteytyvää.

Näin joulun aikaan pihka esittää merkittävää osaa, sitä oli kolmen itämaan tietäjän tuliaisina. Myrha eli mirhami on peräisin lähi-idässä ja itä-Afrikassa kasvavista Commiphora-suvun pikkupuista ja pensaista (heimo Burseraceae). Siihen on kauan ollut tapana sekoittaa muita kasveja, jolloin saadaan itäisten kulttuurien suosimia poltettavia tikkuja yms. eli suitsukkeita. Erityisesti puhutaan olibaanihartsista, jota saatiin Boswellia carteri-kasvista. Haju oli todella tarpeen myös muinaisessa Egyptissä, joka osasi vainajien balsamoinnin, joten myrhaa kului siitäkin syystä. Paremman puutteessa Euroopassa kyllä on poltettu rosmariiniakin.

Pihkaa on ollut maailmassa niin kauan kuin havupuitakin, ja vanhimmat pihkat ovat meripihkaa, engl. amber, joiden vanhimmat ovat 100-200 miljoonan vuoden ikäisiä. Melkein aina meripihka löytyy merestä tai rannikolta, maailman antoisimmat alueet ovat Liettuan-Kaliningradin rannikko, jossa pihka on peräisin muinaisesta mäntylajista Pinus succinifera. Ei ole montaa päivää, kun viimeisimmistä keräilijöistä kerrottiin uutisissa. 1800-luvulla vuosittain nostettiin tonnikaupalla meripihkaa, ja troolilla on saatu suurmöhkäleitäkin, 1860-luvulla tiedetään saadun n. 200 kg:n kappale, ja 1988 136-kiloinen. Meripihka on eräältä nimeltään kivikauden kulta.
Kaikkialta maailmasta meripihkaa on tavattu, erityisesti mainitaan myös Dominikaanisen tasavallan rannikko, jossa Hymanaea protera-kasvien tuottamien meripihkakiteiden sisältä löytyi kappale orkidea-kasvia, tuo rannikko on balttilaisten esiintymien ohella merkittävimpiä. On tietysti selvää, että muovien keksimisen jälkeen on ollut liikkeellä paljon myös articifial amber eli keltaista muovia.

Havupuun oksia hakettaessa pihkaa tarttuu koneen teriin. Metsurin sanotaan tuoksuvan erityiselle metsälle, kun työvaatteissa on aina pihkapisaroita. Eikä niiden pois peseminen olekaan helppoa. Esim. meripihkan kerrotaan liukenevan mm. alkoholiin tai eetteriin, joten liuotteita olisi tarpeen pyykinpesuunkin.
Pihka on useimpien puukasvien ominainen tapa suojata pitkäikäistä runkoa, koivustakin sitä löytyy. Pihka aiheuttaa lehtikuusten erinomaisuuden vesirakenteissa, kun se estää lahoamista. Kun kyllästeaineiden ongelmat on tiedostettu, lehtikuusen käyttö rakentamisessa on alkanut uuden nousun mm. Suomessa.

Australialaisessa kasvimaailmassa on niukasti havupuita. siellä vallassa ovat myrttikasvien Myrtaceae heimoon kuuluvat eukalyptukset Eucalyptus, joita on yli 700 lajia. Niiden pihkaa vastaava tuote on öljy, ja eukalyptukset ilmeisesti auttavat sillä vedensaantiaan kuivana ja kuumana aikana. Eukalyptuksen viljely trooppisissa maissa on viime aikoina tullut suosituksi, koska se on nopeakasvuinen sellun raaka-aine. Näissä yhteyksissä on huomattu, että tällaisen viljelyn jälkeen ei maassa voi pitkiin aikoihin kasvattaa muuta kuin eukalyptusta, eli sen erittämiä aineita jää maaperään puuston kaadon jälkeen.

Näistä puiden erikoiseritteistä ei olekaan kuin lyhyt matka kumipuiden valtakuntaan. Niissä tyräkkikasvien Euphorbiaceae heimon kumipuusta Hevea brasiliensis vuotava neste muuttuu polymeroituessaan lateksiksi. Sen keksivät jo vuosisatoja aiemmin intiaanit, mutta eurooppalaiset ottivat siitä ensin vain pyyhekumin. Kuminesteestä 1800-luvun alkupuolella tehtyjen sadetakkien (Macintosh) jälkeen meni vielä monta vuosikymmentä, ennenkuin opittiin vulkanoimaan eli kuumentamaan rikin kanssa, ja niin oli pyörän rengas saanut alkunsa.
Toista sataa vuotta kumipuuviljelmät olivat maailmankaupan tärkeimpiä, koska niitä kysyttiin auto- ym. rengasteollisuudessa. Vielä ylivoimaisesti eniten luonnonkumista menee siihen tarkoitukseen. Öljyteollisuuden eräs keksintö oli kuitenkin synteettinen kumi, ja jo 1970-luvulla yli puolet kumiteollisuudesta käytti synteettistä kumia. Hevea-puun lisäksi on kumin tuotannossa ollut lukuisia muitakin kasveja, mm. Ficus ja Taraxacum. Kumia vähemmän kimmoisa on guttaperkka, josta tehtyjä nukkeja vanhempi polvi muistaa omistaneensa. Nykyisin sitä tarvitaan merenalaisten kaapelien eristykseen ja kuulemma golfpalloihin.

Tyräkkikasvien heimossa on sukuja n. 300 ja lajeja on yli 5000. Lajit sijoittuvat lämpimämmille leveyspiireille, mutta myös vuorille sopeutuvia ominaisuuksia löytyy. Suku tyräkit Euphorbia on kasvikunnan suurimpia sukuja, siinä lajeja yli 2000. Ympyrä sulkeutuu jouluun, kun muistetaan, että yksi sesongin suosituimpia kasveja on joulutähti, joka sekin on tyräkki Euphorbia pulcherrima.

perjantai 4. tammikuuta 2013

Jouluhavuista mieleen: Heimo sypressikasvit

Oma kesto-joulukuusi on tämä oikeanpuoleinen Elsa-hopeakuusi Picea pungens glauca, jonka paksu lumipeite häipyi vuodenvaihteen vesisateiden mukana.
Vaikka joulukuusi vielä onkin suosituin joulupuu, niin pienet kodit arvostavat jouluksi ruukkukasvia tuomaan jouluntuoksua, jos nurkassa kököttää teollinen joulupuu. Ruukuissa on mm. tuijia, valesypressejä ja katajia, ja jouluntunne on valmis. Lisäksi ruukuista ei juuri karise neulasiakaan, kun useimmilla sypressikasveihin kuuluvilla lehdet ovat suomumaiset.
Sypressikasvien Cupressaceae heimo on lähes kosmopoliittinen. Sen edustajia on kaikilla mantereilla Antarktista lukuunottamatta. Heimo oli vanhastaan suppeampi, Cupressoideae eli sypressimäiset, Thujoideae eli tuijamaiset ja Juniperoideae eli katajamaiset. Nyt siihen luetaan geenitutkimusten perusteella kuusi muutakin entistä heimoa, kuten suosypressit. Tästä isosta joukosta löytyvät punapuut Sequoia, kiinanpunapuut Metasequoia ja mammuttipetäjä Sequoiadendron giganteum. Eteläisellä pallonpuoliskolla on joukko harvinaisia vähälajisia ryhmiä lisäksi. Japanilaisten kansallispuu sugi Cryptomeria japonica löytyy myös suosypressien joukosta.
Etupihalle istutin kaksi irlanninkatajaa, jotka ovat tässä menestyneet loistavasti. Pellolle aiemmin istutetut kolme ovat kuivuneet ja poistettu. Jatkuva nurmikonleikkuu ei ollut niille mieleen.
Katajien välistä näkymä alatontin suuntaan, josta muutama kartiotuijakin näkyy.
Suomessa heimosta kasvaa luontaisesti vain yksi laji, kotikataja Juniperus communis. Tontillani niitä on parisen, mutta kukkapenkissä viihtyy kotikatajan viljelymuunnos 'Hibernica' eli irlanninkataja.  Tuijan ryhmään kuuluvia kasveja on maassamme kohta yksilöinä enemmän, sillä niitä suositaan kestävyytensä takia pihoilla ja puutarhoissa, sisäkasveinakin joulunaikaan. Alkuun ne valtasivat hautausmaiden istutuksia, kun niistä tulivat mieleen etelä-Euroopan aidot pilarimaiset sypressit. Sylvian joululaulu vai lisääntynyt turismi muutti meidän kauneusihanteemme? Kun ilmastomme on muuttunut paljon kosteampaan suuntaan, tuijaistutukset voivat oikein hyvin. Varsinaiset sypressikasvit eli alaryhmä Cupressoideae ovat sopeutuneet lauhkeampiin ilmastoihin, niitä ei täällä juuri ulos istuteta.
Lähikuva etupihan timanttituijan oksistosta, jossa sivuoksat asettuvat kiehkuramaisesti yläviistoon.
Tuijia on useita lajeja, merkittävimmät lännen puolelta jättituija Thuja plicata ja kanadantuija T. occidentalis, idästä löytyy idäntuija T. orientalis, koreantuija T. koraiensis ja japanintuija T. standishii. Meillä eniten istutetaan kanadantuijan muunnoksia. Niitä on kymmenittäin, suosituimpina kartio-, pilari-, timantti-, kulta- ja pallotuija, jotka erovat kasvuvauhtinsa ja lopullisen korkeutensa sekä kasvumuotonsa suhteen. Kauppojen valikoimiin on tullut viime vuosina myös hyvin matalakasvuisia tuivioita Microbiota. Harvemmin on istutettu puutarhoihin hibatuijaa Thujopsis delabrata ja valesypressejä, esim. nutkansypressiä Chamaecyparis nootkatensis ja hernesypressiä C. pisifera.
Ajotien varren neljä tuijaa ovat noin parin metrin korkuisia.
Olen tontille istuttanut kartiotuijaa Thuja occidentalis 'Brabant' moneen kertaan runsaan kymmenen vuoden aikana, ja kaikki taimet ovat alkaneet kasvaa ja voivat hyvin. Vanhin metsikkö on ala- ja yläpellon taitteessa muodostamassa näkösuojaa puutarhajätteiden käsittelyalueelle. Niitä istutin kymmenen, 4-5 m:n välein.
Vanhin tuijametsikkö taustalla lähenee jo kolmen metrin korkeutta, ja puut ovat yli metrin leveitä.
Myöhemmin olen lisännyt alapellolle pariinkin kohtaan muutaman yksilön tuomaan tuulensuojaa, ja kolme puuta tulivat muistometsiköksi alatien varteen, kun vanhempien istuttamien omenapuiden aika täyttyi. Kun  ylätienkin varren yksilöt lisätään lukuun, kartiotuijia kasvaa runsaat parikymmentä. Ainakin osa taimista on hollantilaista alkuperää, ja istuttaessa olin huolissani, josko isossa multapaakussa olisi mukana meille vieraita eläimiä, kuten etanoita, mutta mitään sellaista en nähnyt, kun asettelin taimia kuoppaan, eikä ole myöhemminkään mitään ilmaantunut.
Tästä suunnasta näkee, että timanttituijan oksat kasvavat melkein suoraan ylöspäin.  Lumi painaa oksia hieman poispäin rungosta. Viime vuonna mietin, että pitäisi sitoa niitä jollain lailla, ettei tulisi tätä lumen tuomaa kauneusongelmaa. Mutta miettimisen asteelle jäi.
Muutamia timanttituijiakin Thuja occidentalis 'Smaragd' on istutettu, viimeisimmät keväällä 2012 koiriemme muistopenkkiin. Sitä muunnosta on yhteensä puolenkymmentä. Yksi kultatuija Thuja occidentalis 'Yellow Ribbon' muutti Vironmatkan seurauksena tontille 2002. Sen kasvupaikka voisi olla kosteampi, ja se kasvaa hitaasti, mutta syy voi tietysti olla se kellertävä värikin, klorofylliä on niukemmin.
Tuijat kestävät hyvin leikkausta. Niiden pituuskasvua voi hallita ja tähteistä saa syysruskeaan kukkapenkkiin väliaikaisvihreää. Olen nähnyt tuija-pensasaitoja, jotka on istutettu turhan tiheästi.  Isompi etäisyys toisesta taimesta antaisi puulle tilan kasvaa kauniin muotoiseksi. Puu pysyy alas asti vihreänä, vaikka varjoa olisikin. Tuija näyttää kestävän myös aivan tienvarressa, jossa lunta talvisin lentää päin puita. Siinäkin selvitään näemmä hyvin.
Lähikuva tienvarren kartiotuijasta. Tämänkin oksakiehkurat ovat osin yläviistoon, mutta kasvavat enemmän pituutta kuin timanttituijalla.
Heimolle ominaista on aromaattisten öljyjen esiintyminen, ja puuainesta on sen takia käytetty materiaalina mm. villavaatteiden säilytyslaatikoihin koiden karkoittamiseksi. Kirjaimellisesti lähin kosketus heimoon on meillä kaikilla jo alakoulusta, kun käteen annettiin lyijykynä. Se tehtiin ennen Afrikan lyijykynäkatajasta Juniperus procera, ja vieläkin muistan, miten mielellään kynän pää joutui pulmia ratkoessa hampaiden kaluttavaksi! Etelä-Euroopassa kasvaa lisäksi rohtokataja J. sabina, jota Suomessa on myös jonkin verran istutettuna. Amerikan puolella on oma lajinsa, kynäkataja J. virginiana.
Mutta maailmankaupallisesti tärkeintä on tietysti puuaineksen määrä, ja punapuut ovat siinä suhteessa antaneet paljon, kun kasvavat niin isoiksi. Myös isokokoista jättituijaa kasvatetaan puuntuotannon takia. Varsinkin katajan puuainesta pidetään sitkeänä, jopa niin, että se on saanut kunnian toimia ihmisellekin sitkeyden perikuvana. Katajainen kansa.
Tuijakasveille ei tule kunnon käpyä, vaan kasviin tulee emilehtien paikalle muutaman suomun rykelmiä tai marjoja, joista varsinkin katajat ovat tunnettuja. Katajat ovat kaksikotisia, siis "ukko- ja akka"-kasveja tavataan,useimmat  taitavat olla yksikotisia. Aitosypresseillä sensijaan on pikkukäpyjä.
Merkillinen havainto ensimmäisestä kartiotuijaryhmästäni on mainittava. Sillä paikalla kasvoi alkuun muutama lehtikuusikin, melko matalia vielä, ehkä 2-3 m tuijain istutuksen aikaan. Tuijat olivat n. metrin mittaisia taimia. Lehtikuuset kuihtuivat yksi toisensa jälkeen, jos olivat alle viiden metrin päässä tuijista. Voihan se olla täysin erillinen tapahtuma, johon ei tuijilla ole osaa eikä arpaa, mutta toisaalta tiedetään, että myös rododendronit karkottavat muiden puiden yksilöitä ja varsinkin taimia ympäristöstään.