lauantai 26. tammikuuta 2013

Tontin orapihlajista

Tontillani on asuttu kauan, meidänkin talo rakennettiin jo 1930-luvun lopulla, ja ennen sitä paikalla oli liuta naapurille kuuluneita talousrakennuksia. Silloin ei kylällä tainnut olla yhtään orapihlajaa, koska niiden istutusmuoti levisi yleisemmin maaseutu-Suomeen vasta rintamamiestalojen ja muiden sodanjälkeisten asumalähiöiden tekemisen aikaan, 1950-luvulla. 1900-luvun alkupuolella suosittiin joko kuusiaitoja tai siperianhernepensasta, jos nyt yleensä oli kasviaita. Puu oli suhteellisesti halvempaa, joten laudasta tehtiin aitoja enemmän, ja riukuaita, nuorista kuusenrungoista, oli yleisesti käytössä, jos haluttiin säännellä kotieläinten kulkemisia. Piikkilankakin oli käytössä. Kuusiaitoja käytettiin lähinnä tuulensuojana pohjoisreunoilla. Kaupunkialueilla toisenlaiset kasviaidat tulivat yleisiksi selvästi aiemmin, mm. Herttoniemen siirtolapuutarha-alue, joka vietti hiljattain 70-vuotisjuhliaan, sai perustettaessa säännöt ja mm. ohjeekseen, että koristeaitana sallittiin vain orapihlaja tai kurtturuusu.

Orapihlajat, uuden maailman tuliaiset, ovat hyvin leikkaamista kestäviä kasveja, ja se oli hyvä syy, miksi niitä alettiin ottaa rajoittamaan tonttia. Aita voitiin pitää kapeana, ja tonttitilaa säästyi muuhun käyttöön. Ne eivät lujina kasveina silti herkästi taivu talvisen lumikuorman alla. Tärkeä syy oli myös niiden piikeissä, jotka ovat muuntuneita oksia. Kotieläimet ja lapset välttelivät aitaa ja pysyivät omalla puolella. Monilla orapihlaja-lajeilla piikkien pituus hipoo kymmentä senttiä, säiläorapihlaja Crataegus macracantha, jolla orat ovat 7 - 12 cm, pitää ennätystä, mutta useimmilla piikit ovat 2,3-7 cm mittaisia. Jos leikkuun tekee vasta heinäkuun puolella, jolloin piikit ovat puutuneet, pensaan alle tippuu kumisaappaan tai lenkkarin pohjan helposti läpäiseviä neulanvahvoja harmeja, jotka on yritettävä kerätä mahdollisimman tarkoin pois pensasaidan lähistöltä. Aina minulta on jäänyt jotakin huomaamatta!

Orapihlaja-aidat, valkokukkaiset ja keväällä hempeän vaalean vihreät, yleistyivät Suomessa ehkä suosituimmaksi aitatyypiksi, jopa monissa rakennusmääräyksissäkin oli ehtona, että niitä oli istutettava. Loppukesällä kasvissa on kauniin punaisia marjoja, ja koko kasvia on paljon käytetty myös rohdoksiksi. Useiden pikkulintujen pesimäpaikkoja tuli runsaasti, ainakin varpusia ja kerttuja niissä asui. Varsinkin vähemmälle leikkaukselle jääneet antavat hyviä piilopaikkoja. Kerran näin turenkilaismaisemassa varpuspöllönkin istumassa aidan harvassa kohdassa saalista odottamassa. Orapihlaja-aidan hoito on monista nikseistä huolimatta niin vaativaa, että leikkaamattomia viidakoita on nykyisin paljon, varsinkin asukkaiden vanhentuessa tai vaihtuessa nuoriparivaiheeseen. Sellaista aitaa ei saa kuntoon kuin alasleikkauksella, jos silläkään, kuten tyttären talossa Mikkelissä todettiin. Orapihlajan puuaines on kovaa, ja jos jostain löytyisi paksumpi runko, siitä voisi työstää kestävään käyttöön sopivia tuotteita.
Helenan kadunvarsi-aidan päätehetki siirtolavalla 2009. Lähes kaksi ja puolimetristä aitaa ei oltu leikattu aikoihin, joten ensimmäisiä kesätöitä uuteen kotiin muuton jälkeen oli yrittää tehdä aidalle jotain.
Tämän Vierulan tontin orapihlajain alku on 1970-luvulta, jolloin Pentti-veli vaimoineen istutti aitakasveja sekä pohjoisen että idän rajoille, jonne kaivattiin estettä mm. koiran takia. Pentti kävi perheineen useina vuosina vanhempiamme auttamassa Kouvolassa asuessaan ja myöhemminkin, Espooseen muuton jälkeen. Maantietä vasten eli lännen puolelle oli jo pihasyreeniaita 1960-luvulta. Valittiin aitaorapihlaja, Crataegus grayana. Kasvit juurtuivatkin hyvin hiekkaiseen maaperään ja pärjäsivät alkukastelun jälkeen vaivoitta. 1980-luvun alkupuolella talo jäi kuitenkin perinnönjaossa minulle ja siirtyi kesämökkikäyttöön yli 20 vuodeksi. Sinä aikana pohjoisen puolen aita tuuheutui ja kasvoi korkeutta, vaikka sitä leikattiinkin. Idän puoleiset taimet joutuivat kilpailuun itsestään levinneiden koivujen kanssa ja kasvoivat huonosti, mutta eivät kuolleet. Koivujen myöhempi kaatokaan ei auttanut, pensaat kasvoivat kituen.

1980-luvun lopulla pohjoisen laidan aitaa kohtasi epäonni, kun sen puolen naapurini harrasti liiviläistä kansanperinnettä eli ojanpientareiden keväthoitoa kulottamalla ja sen seurauksena tuli pääsi irti. Tuuli kävi meidän suuntaan, ja alkoi ruohikkopalo. Se poltti puolet aitakasveista, levisipä kauemmaskin tontilleni, aina omenapuille asti. En ollut silloin itse täällä, kun oli toukokuu, mutta kuulin sitten jälkeenpäin. Liekö ollut palokunta paikalla, en muista kuulleeni. Aita oli kaadettava kokonaan alas, ja siirtolava tuli pian täyteen piikkisistä rungoista. Lopulta muutamien vuosien jälkeen päädyin kuokkimaan rajaa ja yritin saada pensasaidan poistetuksi. Pitkään siinä meni, ja vaikka kannot olivat pääosin poissa ja ruohonleikkurilla ajettin, aina tuli uusia juurivesoja. Tätä piennarta hoitaessa tuli esiin mullan siemenpankista paljon nostalgista, jo lapsuudesta tuttua peltorikkaa, kuten kurjennokkaa Erodium cicutarium ja peltorastia Anchusa arvensis, vaikka juolavehnä Elymus repens tietysti oli yleisin laji.
Pohjoisaidan muisto, jättöpuu on latvaltaan pallomainen ja yli kaksi metriä sekin.
Lopuksi istutin helpomman raja-aidan, kun tätini Impin aikoinaan hallitsemasta Hyvinkään Mutilan kylän talosta oli siirtynyt kasviomaisuudekseni 1970-luvun alkupuolella muutamia isopiiskuja Solidago gigantea, ja ne olivat vallanneet koko peltopenkin. Se on kuivuutta kestävä! Orapihlajista jätettiin kasvamaan vain yksi verso, josta sitten kehittyi kaunis pikku puu, jota leikataan poistamalla oksia ihmiskorkeudelta. Puun latvusta elokuussa 2011 otetussa kuvassa yllä. Idän puolen pensasaidalle kävi myös niin, että 1990-luvulla poistin pensaat ja niiden juurivesat, ja vain yksi puu jäi kasvamaan muistopuuna. Sillä tontin syrjällä aitaa korvasi Elsan muistona suomentatar Aconogonon x weyrichii. Lisäksi alueella on ennestään pihasyreenia ja papulanruusua.
Idän puolen orapihlajapuu on kuvan vasemmassa yläkulmassa. Sillä on korkeutta  noin 3 metriä. Kuva on  otettu syyskuun 19. 2009. Elsa-hopeakuusi on oikealla.
Suurin osa orapihlaja-lajeista, joita Wikipedia mainitsee 19, on kotoisin pohjois-Amerikasta, niin myös tuo meidän tontin aitakasvi. Suomen puu- ja pensaskasviossa lajeja mainitaan 18, niistä yksi, helmiorapihlaja on risteymä. Naapurini Hutrin suuri aarre, kaunis punakukkainen ruusuorapihlaja on pyöröliuska-orapihlajan muunnos C. laevigata 'Paul's Scarlet'. Vajaat kymmenen sentään on kotoisin täältä vanhan maailman puoleltakin. Sekä tylppäliuska-orapihlaja C. monogyna ssp. nordica, että suippoliuska-orapihlaja C. ripidophylla ovat eurooppalaisia kasveja ja molemmat jopa luonnonvaraisia Suomen lounaisnurkalla, Ahvenanmaalla ja Turun ympäristössä. Molempien piikit ovat lyhemmästä päästä, vain 0,7 - 2 cm pitkiä.

Perheeni asuessa Turengissa Jokitien päässä olevaa perunapellosta erotettua tonttia istutimme myös sinne orapihlajista aidan. Talo tehtiin 1970-luvun alussa. Vastapäisellä naapurilla oli leveää tilaa vaativia tuhkapensaita, mutta yleisesti ottaen Suokulman talot suosivat orapihlajaa. Taimien saatavuuden takia hankimme orapihlajan taimet Lepistön puutarhalta. Paikka oli ympäristöltään mahtavaa tuomiviidakkoa, ja eräänä vuonna 1980-luvun alussa kävi niin, että tuomenkehrääjäkoit valtasivat tuomien loputtua myös aidan valkoiseen vaippaansa. Muuten orapihlaja-aita on vaivaton, siinä ei juuri ole hyönteisen aiheuttamaa vaivaa.

Kun tällä Iitin tontillani on hedelmiä tuottavia yksilöitä edelleenkin, uusia taimia löytyy yllättävistäkin paikoista, kun linnut kuljettavat hedelmiä. Esimerkiksi viime keväänä löytyi pari terhakkaa tainta tuoreen alppiruusu-istutuksen  tyveltä. Siihen nähden, kuinka monta luumarjaa vuosittain kehittyy, taimia on tullut esiin suhteellisen niukasti. Onneksi se siis ei leviä niin kuin saman heimon isotuomipihlaja Amelanchier spicata, jonka valtaamia ovat kaikki kylämme lähimetsiköt.

Ruusukasvien Rosaceae heimossa, johon orapihlajat kuuluvat, on lukuisia erilaisia versioita piikkisyydestä, kuuluuhan sukuun ruusujen Rosa ja vattujen Rubus ohella myös Prunus, jossa mm. oratuomi P. spinosa ja oman puutarhani kriikuna P. domestica ssp. insititia, joita on syytä lähestyä kunnioittavasti.

3 kommenttia:

  1. Kyllä se pihasyreeniaita taisi olla vanhempi, nyt epäilen että 1950-luvun alkupuolta.

    VastaaPoista
  2. Tiedätkö onnistuisiko tuollaisen ylikasvaneen orapihlajan uusiminen alasleikkaamalla vuosittain vain osa taimista? Vaikka kolmannes kerrallaan. Kokonaan alasleikaten tulisi niin suojatonta.

    VastaaPoista
  3. Varmaan se olisi kuluttajaystävällistä leikkaajalle, kun oksat ovat solmussa muiden pensaiden kanssa, kyllä siihen hermostuu, vaikka olisi pienempikin urakka. Jos on hyvät juuret, niin uusi vuosikasvu kasvaa reilusti yli puolen metrin seuraavana kesänä, mutta sitten taas pitäisi aika alas leikata, että tulisi tuuhea alhaaltakin. Alkuunhan sitä kasvatetaan n. 10 cm:n korkeus vuodessa, myöhemmin ei sitäkään. Toinen juttu on alasleikkuussa se, että juurivesoja tulee muuallekin kuin aitariviin, ja nekin pitää noukkia pois. Joskus joutuu huonojuurisen kohdalle panemaan ihan uuden taimen. Tyttären talossa Mikkelissä läheskään jokaisesta alaskaadetusta ei tullut sopivia juurivesoja.

    VastaaPoista