lauantai 28. heinäkuuta 2018

Lämpökupolissa edelleen ollaan

Eipä ihme, jos viime vuonna saamani lämpimien maiden köynnöskasvi Wisteria sinensis f. alba, valkokukkainen sinisade kasvaa yli metristä varrenjatkoa edellisvuotisen jatkoksi ruukussa. Toinen, pienempi kasvi samassa ruukussa on jalohortensia, sekin tuliainen viime vuodelta, haluaisi ehkä enemmän valoa kuin tuossa on tarjolla. Nämä talvehtivat yhdessä naapurin maakellarissa ja päätyivät samaan ruukkuun kesää kasvamaan. Luultavasti ne ainakin ensi talveksi ottavat saman talvisijan.
Suomeen on saatu niin pitkä hellekausi, ettei sen vertaa kestossa taida löytyä, vaikka kuinka etsisi. Melkein koko heinäkuun ja vielä elokuullekin kääntyen saadaan trooppista ilmamassaa. Kun tällä haavaa korkealla yläilmakehässä (n. yli 10 km) ei ole suihkuvirtauksia, jotka saavat alempana olevat ilmamassat liikkeeseen, korkeapaineinen kuuma ilma ei liiku. Olen nähnyt hiljattain selvityksen, että suihkuvirtauksien puute johtuu napa-alueiden lämpiämisestä. Ja toisaalta Golf-virta on vuosi toisensa jälkeen heikentynyt, ehkä samasta syystä.

Jalokallioisten kukka-aika on kohta takana, kirkkaanpunainen väriminttu Monarda didyma alkamassa. Se ei tahdo jaksaa kasvattaa monia varsia tällä lannoitusvauhdilla, joka on ollut tarjona. Ihan hämmästyin tätä kuvaa katsoessa, että sentään viisi kukkavartta on näkyvillä, yleensä se on jäänyt kolmeen istutuksen jälkeen.

Omista muistikirjoistani käy ilmi, että vuonna 2006 oli tällä paikalla myös kovin pitkäkestoinen lämmin kausi. Sekin kesti pitkään, elokuulle. Uutisissa kyllä puhutaan enemmän vuodesta 2007.

Viime elokuussa hankin vaaleanpunaisia pensashanhikkeja, kun ajattelin tehdä uutta kukkapenkkiä pellon puutarhaan. Ne tulivat sitten kuitenkin asetettua tähän, koska niiden korkeus jää alle puolen metrin ja epäilen, että rikkakasvien kitkentä jäisi kauempana olevista kasveista enemmän sattumanvaraiseksi, joten sijoitin ne tähän pation laitaan. Ilmalämpöpumppu puhaltaa viileää ilmaa lämmityskaudella tälle tienoolle...
Kun tässä on timanttituijain korkeuden takia aika aikaisin varjoisaa ja iltapäivällä talon itsensä varjo, hanhikin kukat ovat jääneet melkein valkoisiksi.
Herukkain aika on alkanut, nyt voi mukavasti käydä aamukahvin jatkoksi pensaiden luona jatkoilla.
Punaherukat tekevät mahtavia terttuja sellaisiin oksiin, jotka pensas kehittää vanhojen raaskujen poiston jälkeen. Tämä puutarharappujen vieressä oleva pensas sai häätötuomion pari kolme vuotta sitten ja listin sen maan tasalle, mutta nyt se on taas puutarhan komein...
Viherherukka on nyt syötävän kypsää! Se ei ole niin hapan kuin mustaherukka, vaan miellyttävä tuttavuus.
Luultavasti tänä kesänä mustaherukkain makukin ylittää lähivuodet , jotka ovat olleet kovin kosteita loppukesän puolella. Lähin sellainen vuosi taitaa osua noin kymmenen vuoden taakse, silloin olivat kriikunatkin kuin rusinoita, niin makeita.

Mansikkain hinta kojuissa ja kaupassa on niin korkea, että omat hillot jäävät haaveeksi, varsinkin kun jäävät usein syömättäkin. Tavallisimmin raaskin ostaa vain litran astian, ja siitäkin saa pulittaa jo korkeamman hinnan kuin lihasta tai juustoista. Marjojen maku ei ole kaksinen, koska viljellään sellaisia lajikkeita, jotka kestävät astiassa seisomista ja ovat hometta vastustavia.

Omia marjoja takavuosilta tulee ikävä! Monina vuosina oman viljelyn loputtua kävin Hiidenkarin mansikkapellolla Janakkalan reisullani, siellä marjojen maku oli loistava. Mutta mikäs marja se nurkumatta kestäisi parin tunnin kuuman automatkan, joten sekin on jäänyt. Sellaisia marjatiloja ei ole täällä päin kuin Hämeessä.

Tarkistelin vielä tämän Kristiinankaupungista veljeni kotoa peräisin olevan malvan lajia. Sehän kasvaa alkuperäispaikassaan reilun puolentoista metrin korkuista pensasta. Nykyisen lajituntemukseni käsitys on, että siinä on kuitenkin ruusumalvalle ominaiset kukan alapuolella olevat verholehdet, ne ovat kaikki muodoltaan puikeita. Olin arvellut, että  se voisi olla jopa risteymä myskimalvan kanssa, joka on korkeampi kuin alkuperäiset kantalajit, ja risteymiä on myyty jompana kumpana alkuperäislajina. Lehdet voisivat olla välimuotoiset ruusu- ja myskimalvan väliltä, mutta tämä verhio-seikka siis vie vielä ruusumalvaan Malca alcea.
Muutama vuosi sitten sijansa puutarhalla saaneet useat pikkukuuset, joiden piti kasvaa kukkaruukuissa useamman kesän, ovatkin nyt todettavissa useammaksi kuin kahdeksi lajiksi. Toiset ovat ajaninkuusia Picea jetzoensis, ja lisäksi piti olla joitakin Picea pungens eli okakuusen taimia, mutta yksi niistä on nyt ajan kuluessa osoittautumassa aivan siniharmaaksi, eli ns. hopeakuusi Picea pungens Glauca siinä siis tulossa. Tämä yksilö kasvaa vanhan marjapensaan paikalla kuten melkein kaikki muutkin noista taimista, mutta kun yksi sai juurelleen vuoden ensi päivinä kaivetun kuopan koiran leposijaksi, sen kasvu oli hyvin hidasta. Ilmeisesti vain puolet juurista oli alkuun toiminnassa. Se on vielä noin puolet tätä matalampi.
Puutarhalla on oikein hyvin voimissaan komeamaksaruohojen Sedum spectabile taimet, joita on eri ikäisiä ja sanoisinko runsaasti. Niitä pitäisi tänä syksynä hieman harventaa, kun monet taimet ovat olleet väliaikais-sijoillaan.

Punasolmukkia parkkipaikalla
Viime postauksessa muistelin kaiholla lapsuus- ja nuoruusaikojen punasolmukkeja Spergularia rubra, joita ei moniin vuosiin ollut näkynyt. No, kuin vastauksena anomuksiin jäin tuijottamaan heinäkuun puolivälin jälkeen parkkipaikalleni ilmaantunutta punasolmukkimassaa, jossa yksilöitä oli lopulta varmaan useita satoja!

Itämislämpötila oli siis ollut sopiva, mutta keväällä 2017 olin kyllä tässä kasvupaikalla tehnyt pintamaan poistoa, kun hiekoitussepeliä oli kertynyt jo paksuhko massa, ja sitä tarvittiin mieluummin ajotien pientaren lujitukseen. Siispä rautaharavalla ja osin lapiolla alensin paikkaa parilla- kolmella sentillä, massat lasten pulkkaan ja pientaren iloksi.


Pallokompostorissa biojäte on suorastaan lämpöhautunut nopeasti, eikä siellä ole juuri mitään nähtävää. Nykyisin suurimääräisin biojätteeni, kahvinporot tulee kerätyksi eri astiaan, ja siirrän sen suoraan hapanta kasvualustaa tahtovan kasvin kasvupaikalle.
Ruokatapojen muutos on poistanut melkein kokonaan perunankuoret jäteastiasta, ne olivat aiemmin ehdottomasti yleisin jäteosakas. Happamuudesta pitävät tietysti kaikki havupuut, mutta myös rodot ja syyshortensiat. Talvella kaikki biojäte menee kyllä pallokompostoriin, koska märän tai lämpimän massan lisääminen lepokaudella voi vaikuttaa haitallisesti juuristoon.

Kesäkukkien aika alkaa olla ohi, siksi lopuksi muutamia syyskesän kukkia, joiden parasta aikaa on yleensä elokuu.
Vanhanajan pihakasvi rusopäivänlilja Hemerocallis fulva
Syyspäivänhattu Rudbeckia laciniata, jonka lähisukulainen on vanhanajan suosikki kultapallo.
Loistopäivänhattu Rudbeckia fulgida, taustalla massoittain helminukkajäkkärää Anaphalis margaritacea
Pallohortensia Hydrangea arborescens Annabelle, jonka kukinnot ovat jo täysikokoisia.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Heinäaika alkanut

Pation jyrkkää reunaa rajaa peittokurjenpolvi Geranium x cantabrigiense, joka on tänä vuonna pursunut ennätyksiinsä kukkalatvojen määrässä. Alunperin istutin sen kellokukkarivistön toiselle puolelle, mutta reippaana leviäjänä sen rönsyt makailevat nyt jo pation laatoilla, ja kellokukat ja rusopäivänliljat ovat tilanpuutetta kärsimässä.

Pietarin ja Pekan päiviä vietettiin pari päivää sitten, se päivä oli ennen vanhaan merkkinä heinänteon alkamisesta. Yleensähän heinä tehtiin luonnonniityistä ja pelloista heinän tähkimisen alkaessa, jolloin kasvustot olivat saavuttaneet lopullisen korkeutensa ja korsi alkoi kovettua, silloin saatiin helposti säilyvä heinä kuivattaessa.
Tällä kapealla teiden välisellä rinteellä heinän korjuu kävisi päinsä! Mutta ei vielä, koska peurankello Campanula glomerata ei ole alkanut kukkia, ja tämä alue on sen paras esiintymä tontilla toistaiseksi. Saavat ensin siementää, ja sitten vasta elokuulla leikataan.
Nykyisin tuota tyyliä ei ole kuin harvoilla pelloilla, sillä hevoset ja lampaat tykkäävät korren pureskelusta. Naudoille, joita on heinänsyöjien enemmistö, kelpaa tuorerehu, niille heinäpellot korjataan tuorepaaleiksi useita kertoja kesässä, jos on hyviä kasvuilmoja. No, tänä vuonna tuskin saadaan kahta enempää, kun alkukesällä kasvu ei edistynyt.

Kesäkuun päätteeksi on saatu parina päivänä sateita runsaan viikon välein, joten vesisaavitkin ovat täyttyneet nurkilla. Ensimmäinen sade tuli torstaina, siis juhannuksen aatonaaattona, ja vaikka se ei ollutkaan kovin antelias, niin kuitenkin aivan korvaamaton kuivuudessa kärvisteleville kasveille. Seuraava sadepäivä saatiin tämän viikon loppuessa eli perjantaina, ja se olikin aivan eri luokkaa veden määrässä, sillä kirkon hiekkaiselle parkkipaikalle oli syntynyt oikein jokiuomaa pois valuneista vesistä.

Katselin, että lintuja olikin perjantaina pyrähtelemässä rännisaavin tienoilla jo silloin, kun sade vielä jatkoi. Sade on nyt tullut reippaalla tuulella, ja lämpötilat ovat pudonneet kymmenellä asteella, joten pihalla jaksaa kävellä.
Ukonkellot tykkäävät autotallin seinustan kuivasta penkistä! Siinä on alla jopa salaojaputki, kun joskus aiemmin kevätvedet pyrkivät kertymään parkkipaikalle allikoiksi. Suurin osa kelloista on sinisiä, mutta tähän etualan nurmikolle on etsiytynyt myös valkoisia.
Ukonkellot alkavat ryhdistäytyä parempaan ilmeeseen, kun viime syksynä ja tänä keväänä raivattiin tästä täytemaasta pois varjostaneet kriikunat ja pihlajat. Ehkä nyt tulee uusia siementaimia, kun kuivuus on ahdistanut kilpailevaa vesiheinää. Luiskan kaltevaan osaan istutin aikoinaan kuunliljan mättäitä ja vuorenkilpiä, niistä ensinmainitut ovat olleet voitolla, kun on ollut kovin varjoisaa alkuaikoina.
Kesä on edennyt kellokukkien aikaan. Kuivuuden takia monille kohdin on kehittynyt ennen näkemättömän runsaita kissankellomättäitä, jopa puiden varjoon, kuten meidän parkkipaikan liepeesså. Ukonkellot Campanula latifolia alkoivat avata nuppujaan edellisen sateen jälkeen, ja nyt yhtyivät kukintaan myös varsankellot C. trachelium.

Varsankelloja tuijain vieressä . Niiden kukinta alkaa latvasta. Näiden kaverina on myös palavarakkaus, mutta sen aika ei ole vielä roihuta.
Harakankellojakin C. patula on ollut jo näkyvillä, lahinnä viime keväänä kuokituilla kohdilla, sen siemen vaatii avointa kasvutilaa, ei kilpaile heinien kanssa.

Alatien varren penkissä on paikoin runsautta, sillä aiemmat kesän 2016 siirrännäiset ovat nyt hyvin juurtuneet. Varsinkin jalopähkämöt Stachys macrantha näyttävät kotiutuneen. Jostain on ilmaantunut tänä vuonna runsaanlaisesti myös sormustinkukkaa Digitalis purpurea.
Vanhan omenapuunkannon piilottamiseksi siirretty peittokurjenpolvi alkaa valloituksiaan tässä alatien varressa.

Lipputangonpenkin ilme on nyt aika sininen, sillä sekä idänkurjenpolvi Geranium himalayense että puolet korkeampi tarhakurjenpolvi G. x magnificum ovat kukassa ja täyttävät kohta neljänneksen kukkapenkistä. Myös muutamat ukonkellojen korkeammat pensaat ovat siinä jo kukassa. Päivänliljat ovat lopettaneet.
Kuvat on illan viimeisinä tunteina eilen talletettuja.
Koivuangervon kavereita ovat kukassa oleva sormivaleangervo Rodgersia aesculifolia (lajinimi viittaa hevoskastanjaan Aesculus, jonka lehtiä nuo lehdet muistuttavat). Kilpirikko Darmera peltata, joka on oikealla alhaalla, ei kukkinut tänä vuonna, mutta voi hyvin muuten.
Ruskoliljat Lilium bulbiferum ovat kukintansa jälkivaiheilla, niiden takana oikealla aurinkonauhus Ligularia stenocephala, jolla on vasta lehtien kasvatusvaihe menossa.

Jotta puutarhassa voisi kävellä ja valoa tulisi kukkapenkkeihin, on ollut tarvetta poistaa alimmaisia oksia. Alempana olevassa kuvassa on metsälehmuksen Tilia cordata tyvi, joka onneksi ei heittäydy vastaan kymmenin uusin oksin kuten puistolehmus, mutta kyllä se tämäkin näköjään osaa tehdä jälkisilmuja, joista saa oksia. Kuoren alla on solukkoa, joka on niinen alkuperä

Oksat olivat silloin ennen muinoin tärkeitä, koska niiden leikkaaminen ja kuoriminen oli helppoa niinisyiden saamiseksi aikana, jolloin kalaverkot ja säkit tehtiin niinikuiduista. Siitä syystä Suomen suuriuhtinaskunnassa annettiin asetus, jossa kiellettiin kaatamasta niinipuita.
Lehmus on istutettu 1990-luvun puolivälissä, sillä vanha navetta purettiin 1991 ja tämä rinne syntyi sen jälkeen raunioille. Alkuun tässä oli pelkkää hiekkaa, mutta sitten tilattiin hieman multaakin, että istutukset jaksoivat asettua 
Istutin tuohon peurankellorinteeseen muutamia vuosia sitten punalehtisen marjaomenapensaan Malus torengii var sargentii, joka voisi kasvaa puun muotoonkin, mutta leikkaamalla pois kärkikasvu alkuun se alkaa tehdä pensasta. Meillä jänis on sitä mieltä, että parturointia on hyvä jatkaa vielä, joten ei ole pensas juuri korkeutta saanut tehtyä.

Talon nurkalle kasvamaan asettunut keijuangervo Spiraea japonica Little Princess sietää oikein hyvin leikkausta keväisin. Tämäkin on taas kynitty vaaksanmittaiseksi ja nyt ovat uudet oksat kasvaneet ja alkaneet kukkia.
Viereen on ilmaantunut itsekseen siementaimi, joka on paljastunut ajan myötä ruusuangervoksi Spiraea japonica Froebelii, ja sen emon kasvupaikka on parin metrin päässä oikealla. Siementaimia tulee kymmenittäin vuosittain, kaikki laattojen raotkin täyteen, ja ovat tiukkoja kitkettäviä, kun puutuvat aika nopeasti.

Tarkemmin katsellessa näyttää siltä, että kuivuus ei ole yhtään haitannut humalanvieraan taimien kehittymistä, näitä näyttää olevan monessa kohdin etupihalla. Tämä kasvaa vesisaavin lähellä, mutta siinä ei ole ollut  pursuamiseen asti vettä kuin vasta pari päivää.
Kehräsaunioita, mm. keskellä alhaalla. Kukinnot ovat vielä vihreitä nappeja.
Jo ehdin haikailla, että pihasta ovat hävinneet kaikki 1980-luvulla olleet rikkaruohot, mutta onneksi tämä kuiva kesä sai aikaan piha- eli kehräsaunioiden Matricaria discoidea runsaan alun! Niitä on nyt ihan kymmeniä. Sammaloituminen on tontilla ollut niin vauhdikasta viimeisinä kosteina kesinä, että ruohonleikkuutakin jo haittaa. Olin edellisenä keväänä kyllä tässä parkkipaikalla hieman tehnyt rinteen muotoilua lapiollakin, joten maassa olevia siemeniä oli noussut itämistasolle.

Hiekoitusmursketta kertyy nimittäin talviaikana aika lailla, ja siirrän sitä pois autotallin oven aukeamisalueelta, että ovea voisi käyttää myöhemminkin. Piharatamo Plantago major ja pihatatar Polygonum aviculare on myös silloin tällöin nähtyjä vielä, mutta esim. punasolmukki ja jäsenruoho ovat kai enää muistoja.