maanantai 23. toukokuuta 2011

Valkoisista kärhöistä hieman lisää

Sadepäivän iloksi on ollut aikaa hieman saada virikkeitä netin kuvagallerioiden kautta, mutta voi mihinkä "suohon " tulikaan astuttua! Lähtökohtana tietysti oli, että saisin jotain sinne päin olevan nimen etupihan säleikössä kiipeileville kärhöilleni, jonka kuvaa oli edellisessä postauksessa.

Tässä kuvassa kerrottukukkainen on mukana yläreunassa, yksinkertaiset kukat omaava yksilö oikealla. Sen kaltaisia jalosteita ovat mm. Clematis alpina 'Albina plena' ja C. alpina ssp. sibirica 'Riga'.
Joka tapauksessa kasvini ovat Clematis alpinaa lehtien  perusteella. Sen luonnonvarainen alalaji on siperiankärhö Clematis alpina ssp. sibirica, mutta löysin tiedostoista lukuisia kaupallisia valkoisia joko yksinkertaisia tai kerrottuja versioita. Nyt tietysti harmittaa, etten jo kauan sitten liittynyt kärhökerhoon saadakseni suoraan hyllystäni tietomateriaalia, mutta ei silloin tuntunut aika kuinkaan riittävän lisäharrastuksiin.

Kuvassa pelkkää kerrottukukkaista, edellisen kuvan sijainti olisi oikeasta alakulmasta alas. Eniten tätä muistuttava on alla olevasta luettelosta Kivistikin jaloste 'Memm', mutta molemmat muutkin kerrotut näyttävät lähes samanlaisilta.
 Yksinkertaisia kauppajalosteita ovat mm. C. alpina ssp. sibirica 'White columbine', samoin C. alpina ssp. sibirica 'Riga', C. alpina 'Albina Plena'; kerrottuja taas C. alpina ssp. sibirica 'White Moth', C. alpina 'White Swan' ja Kivistikin kärhökuvaston lajike 'Memm', jota kuvani kärhön kukat ehkä eniten muistuttavat.
 
Asian tekee mutkikkaaksi se, että olen saanut taimet tuttavaltani,, joka sanoi niiden yksinkertaisesti olevan valkokukkaisia alppikärhöjä. Hänen taimiensa alkuperästä ei ole tietoa saatavilla, en tiedä, ovatko omia jalosteita tai jonkun muun tuottamia, mutta aikanaan hän matkaili laajalti kotimaassa ja mm. Virossa, taisipa myös kuulua Kärhö-kerhoonkin. Tätä nykyä en voi haastatella häntä asiasta. Itse asiassa tähän on istutettu kolme tainta, joista yhdellä piti olla vaaleanpunaiset kukat. Sellaisia kukkia en toistaiseksi ole nähnyt, mutta kyllä kasvupaikasta nousee kolme vartta.

Näitä alppikärhön tapaisia on helppo kasvattaa, kun ei tarvitse mitään erityistoimia talvisuojauksien suhteen. Tässä eteläseínässä on suorastaan kuuma kasvupaikka, naapurin iso vaahtera varjostaa osan aikaa päivästä.
Taimien lisäystä voisi harjoittaa pistokkaista tai taivukkaista, viime mainittu on minulla onnistunut parhaiten, sekin tavallaan vahingossa, kun sain taimia, tietämättäni kehkeytyneet iristen joukkoon. Ne taimet matkasivat Tampereen suuntaan.

Olen käynyt itsekin Virossa Kivistikin puutarhassa taimiostoksilla 2000-luvun alussa, tuolloin ostin pensaskärhön Clematis recta taimen, sekä sinisen kellokärhön, kuten tuolloin sanottiin, se näyttäisi kuvien perusteella olevan lähinnä Clematis fusca var. violacea- lajiketta muistuttava, mutta taisi sekin olla Kivistikin omia jalosteita. Kukka ainakin on enempi violetti kuin sininen.

Pensaskärhö on kiivennyt huonosti kasvavalle omenapuulle, ylimmät kukat n. metrin korkeudella, kooltaan vain 2-3 cm, mutta niitä kehittyy kesässä satamäärin. Edellisvuotinen versosto leikataan kuihtuneena pois keväällä. Toinen pensaskärhöni on saanut paikkansa etupihan penkistä, sain sen naapuriltani ja se kasvoi pari vuotta isossa ruukussa. Istutin sen penkkiin viime syksynä ja yllätykseksi se on versonut punalehtistä muotoa edustavia varsia tavallisten vihreiden lisäksi. Sen latinalaisnimi on C. recta cv Purpurea, ja Chr. LLoydin mukaan sen tavallisesti saa sattumalta siemenkylvön seurauksena. Tämä pehko kukkii parin kolmen viikon päästä, pieniä nuppuja on jo näkyvillä. Kun kukat tulevat, lisään kuvan tänne.
 Muistin juuri, että jokunen vuosi siten olin vieraillut Kristiinankaupungissa, josta on suhteellisen lyhyt matka käydä katsomassa paikallista kuuluisuutta Lapväärtin Pyhävuorella. Harmi, kun ei silloin ollut vielä digikameraa! Siellä on yksi kolmesta suomalaisesta siperiankärhön luonnonkasvupaikasta. Tuo kasvihan on myös valkokukkainen. Kukinta oli tuolloin lähes lopuillaan, mutta sieltä täältä kukkia pääsi näkemään. Eniten oli kuitenkin köynteleviä vihreitä versoja, jotka kasvoivat pienehköjen kuusten, lehtipuiden ja vattujen varassa useankin metrin korkeuteen. Kasvupaikka, muutamia aareja, ei ollut aivan luonnon ehdoilla, sillä vaikutelmaksi jäi vanha laidun tai asumuksen sija. Rakennuksen perustuksien jäänteitä ei kyllä ollut nähtävillä, eli jos niitä oli joskus ollut, niin ladon tms. puisen rakennelman luokkaa, jotka lahoavat aikanaan kokonaan. Esiintymäalueen läpi meni jonkinlaisessa liikenteessä oleva tilus- tai metsätie.

Hyllystäni löytyi kyllä Christopher LLoydin kirja Clematis, jota lueskelin, mutta kun sen kuvasto käsittää vain muutamia kuvataulusivuja, katsoin parhaaksi nettiseikkailut etsiessäni alussa mainittuja nimiä..

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Valkoisia kukkia suvivirren aikaan

Päädyin hankkimaan alppikärhön Clematis alpina laajaan perheeseen kuuluvia kasveja edustamaan köynnöskasvia tällä paikalla, kun tuo kiipeilyalusta oli rakennettu kärhöä varten vuonna 2000.  Istutin useampiakin taimia, mutta nyt näyttää parhaiten menestyneen tämä valkoisilla kerrotuilla kukilla varustettu yksilö, jolla korkeutta on noin 2 m. Vaaleanpunaisenkin istutin, ainakaan toistaiseksi ei ole näkynyt kukkia. Alunperin tässä pääoven vasemmalla puolella oli kasvanut nuorimman tyttäreni 1980-luvun taimikasvatustulos kiinankärhö Clematis tangutica, mutta se olisi varmaan tahtonut suojaisamman paikan, kuoli pois. Tai sitten ulkoremontin aikaiset kokemukset, seinienmaalaus ja kiipeilyritilän rakentaminen olivat liikaa.


On tullut mielessä vaihtumisen aika, kun pellot ovat hyvällä oraalla ja tuomi kukkii. Nämä näkymät liittyivät yli 40 vuotta kestäneen työurani aikana koulutyön päättymiseen, ja yhteisesti tuo kaikki tuo mieleen sen suuren ilon, jota koululainen tai opettaja kokee vuoden urakoinnin jälkeen, taas yksi vuosi on saatu kunnialla loppuun. Täysin sydämin voi puhjeta laulamaan suvivirttä, jossa sanat ovat niin osuvat luonnon kevättä kuvatessaan. Valkoinen on siis minulle ilon väri!

Nuorehko isotuomipihlaja on etsinyt paikkansa tontin itärajan tienoisiin, jossa luontaisen levinnän kautta on myös mäntyjä. Niiden seuraksi olen alkanut istuttaa rhododendroneita, mutta mitään loistokasta kukkaloistoa tänne ei varmaan kehity, koska alue on kuivaa hiekkaa, ja lisäksi tehtiin iso avo-oja, "Grand Canyon", rajalle johtamaan kevätvesiä. Eilen istutin kaksi roosakukkaista rodo-yksilöä vuorenkilpikasvustoon.
Valkoinen alkaa korvata alkukevään keltaista kukintaa tuomien puhjetessa. Sitä seuraa sitten kesäkuun alkuun sijoittuvat pihasyreenin ja omenan kukinnat. Olihan kyllä varhaiskeväällä valkoisten kevättaskuruohojen Thlaspi caerulescens ssp. caerulescens aika ennen sinistä ja keltaista kautta. Kriikuna on nyt jo kukkinut melkein loppuun.

Ihailemani tuomipihlajat ovat parhaassa loistossaan. Tontillani kasvaa iso- ja marjatuomipihlaja, Amelanchier spicata ja A. alnifolia. Näistä ensinmainittu on kylällä levinnyt lintujen avulla ihan yleispensaaksi, kaikkiin lähimetsiinkin. Seurakunnan metsän- ja tonttienhoito-osasto teki pensaikkojen raivausta viitisentoista vuotta sitten, kun isotuomipihlajia alkoi olla aivan liikaa. Rastaiden mielestä niiden sinisenmustat marjat ovat kovin maistuvat, marjat haetaan hetikohta niiden kypsyttyä, ja joskus tulee puiden latvoissa oikea kuhina, kun kiertelevä parvi sattuu kohdalle. Siemenkylvöä riittää siis.

Tämän oksapitoisen kuvan fokus on keskellä olevan isotuomipihlajan latvus, sillä ei paljon alempia oksia olekaan. Oikealla puolen oleva oksikko kuuluu kriikunoille. Vasemmalla on suurimman lehtikuuseni yläosaa. Seison n. 1,5 m ylempänä rinteessä kuin puiden tyvet, ja kamera on yläviistoon.
Omalla tontillanikin isotuomipihlajan taimia on keväisin useita jokaiselle aarille, ja kun ne ovat piikittömiä ja kasvavat suoraa runkoa, sopivat hyvin kasvamaan, minne niitä sattuukin tulemaan. Vanhin on kasvanut paikallaan kriikunamaan reunassa jo yli 50 vuotta, se on n. 5 m korkea ja monirunkoinen, muut ovat pienempiä ja matalampia.

Marjatuomipihlajaa Amelanchier alnifolia eli Saskatoon on vain yksi. Istutin sen 2000-luvun alkupuolella, lähelle tuota vanhinta isotuomipihlajaa. Sillä näyttää olevan vieläkin kapeampi latvus kuin tällä toisella, lähes pylväshaapojen luokkaa. Eräänä vuonna onnistuin saamaan satoa talteen ennen rastaiden tuloa, mutta makukokemus ei ollut oikeisiin mustikoihin verraten järin kaksinen, joten en enää en kilvoittele rastaiden kanssa sadosta!

Ihan keskellä on marjatuomipihlajan kapea habitus, sen takana ylemmän kuvan lehtikuusi ja isotuomipihlaja. Kuvanottopäivänä 28.5. oli kovin tuulista.
Ehkäpä joskus hankin vielä rusotuomipihlajaakin A. laevis, jolla lehdet ovat kauniin kuparinväriset, keväällä varsinkin. Se antaisi mukavaa värivaihtelua kevän hentoon vaaleanvihreään ilmeeseen.


Valkoinen väri on tullut esiin jo norjanangervoaidanteessakin, kuten ylläolevasta kuvasta huomaa. Nämä pensaat ovat ns. ihan itse tekemiä, eli sain tuttavalta poisleikattuja oksia, jotka keväällä multaan pistettyinä juurtuivat aika pian. Aluksi ne kasvoivat yläpihalla, parkkipaikan liepeessä, mutta kun Elsa-kuusi suureni, tila kävi ahtaaksi. Kun paikalle pyrki myös suviruusun Rosa pimpinellifolia 'Poppius' taimi, niin kaivoin taimet pois.

Istutin silloiset kuusi pientä tainta puutarhatien varteen, koska siinä oli maaleikkauksen takia niin jyrkkä törmä, ettei sitä voinut leikkurilla hoitaa. Harvaan aidanteeseen työntelin lisäoksia juurtumaan ja tihentämään ilmettä. Nyt kaduttaa, etten istuttanut koko riviä metriä kauemmaksi tiestä, koska pensaat ovat paisuneet, ja kaareutuvat oksat yrittävät peittää puolet tiestä, niitä on siis leikattava aika ahkerasti, koska huoltotietä aurataan talvella. Leikattuna se ei oikein ole ilo silmälle, joten suunnittelen vielä kerran paikan vaihtoa niille. Pensaiden kaivaminen tarvitsee kyllä konevoimaa, saapa nähdä, koska tapahtuu. Tontin pohjoisrajalla olisi sopivaa kasvupaikkaa runsaasti tarjona, kuvittelen ne saavani sinne joskus. Jos pensaan saa ylös maasta, niin pulkalla se liukuu varsinkin syksyllä hyvin, kun maa on jääkohmeinen ja liukas.


Elsan perua olevat valkoiset narsissit Narcissus poeticus ovat myös nyt parhaimmillaan. Kukinta ei ole runsasta, joten ne pitäisi kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen, sanoo hoitoneuvo. Ylläoleva kuva on jyrkästä rinteestä, johon kasvaa kohta jättitatar-kasvusto Fallopia sachalinensis, joka oli kyllä istutettu eri paikkaan, sivummalle, mutta se leviää juurakollaan mahtavasti. Tässä tatar varjostaa kovin, joten sipulit eivät varmaan kasva hyvin senkään takia. Vuorenkilpien kanssa ne pärjäsivät paremmin.

Ihme, kun tässä yleensä kasvaa hyvin mitään, paikassa oli 1940-luvulla vielä sähköpylväs, jonka kivikkoiselle ympäristölle tuotiin keväisin ikkunoiden välissä olleiden rikkihappo-juomalasien sisältö. Isäni oli arvioinut, että tilkka väkevää happoa lasin pohjalla sisä- ja ulkoikkunan välissä vetää ilmassa olevia vesimolekyyleja puoleensa ja siten ruutu säilyy kirkkaana. Ei meillä muuten koskaan jääkukkia ikkunoissa ollutkaan. Mutta ikkunoiden puuosat pyrkivät pehmenemään, kun niitä ei oltu maalattu. Vasta 1980-luvulla otin maalipensselin siihen hommaan.


Noin kaksi metriä näiden narsissien kasvupaikasta ylöspäin on lintujen paikalle tuoma valkoherukka Ribes x pallidum, joka alkuun kasvoi pihasyreeniaidan sisään ja näkyi yhtenä oksana. Sen lähtökohta lienee ollut alapihan puolella, jonne olin valkoherukan istuttanut, mutta maamyyrien toiminta esti pensasta kasvamasta, ja sen kohtaloksi koitui haketin. Kun päätin lopettaa syreeninkasvatuksen tässä kohdin, leikkasin kaikki versot maata myöten, niin myös herukan, mutta nyt, muutamaa vuotta myöhemmin herukka kasvaa mahtavana pensaana kartiotuijan vieressä (näkyy kuvan vasemmassa laidassa), ja sen kukinta on aivan ylenpalttista!

Marjapensaan paikaksi tämä kohta on aivan liian pölyisä, kun autonpyörät liikuttavat tiemaata metrin päässä, mutta muistokasvihan tämä tässä, ostin ensimmäisen taimen edesmenneeltä turenkilaispuutarhurilta Toivo Lepistöltä 1980-luvun puolivälissä.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Kevätiloittelua


Olen käyskellyt tontilla tänä keväänä tavallista tiheämmin, kun ensinnäkin Wilman lenkkejä on monia, mutta koska puun kaatoa oli kuukausi sitten, myös korjattavien oksakasojen takia. On ollut hyvä tarkastella pohjakasviston vaihtumista joutomaasta kuivahkon lehdon suuntaan. Varhaiset kevätkukkijat ovat olleet sydäntä lähinnä. Mikä voisi olla innoittavampaa kuin retki keväällä lehtoon!

Hehkeimmillään syvämultaisessa ja kosteahkossa paikassa!
Sitä olen yrittänyt edesauttaa kylvämällä kevätesikkoa Primula veris ja istuttamalla imikän Pulmonaria obscura, kelta-, sini- ja valkovuokon juurakkoja Anemone ranunculoides, Hepatica nobilis, Anemone nemorosa kukkapenkkien kasveiksi.

Kuvan vasemmalla puolen taimimaan reunaa, oikealla sieltä löydettyjen rikkakasvien väliaikainen kokoomapaikka. Paikalla on alkanut kasvaa useampikin mukulaleinikki! Alakuvassa varsinainen mukulaleinikkien istutuskohta, 2 m:n päässä, omenapuun alla..


Turengista, entisen hankkijan taimitarhan jäänteiltä, aseman tienoosta ovat peräisin myös lukuisat mukulaleinikit Ranunculus ficaria, jotka tuntuvat myös osaavan itsenäisen levinnän. Myös hertta- ja soikkovuorenkilpi Bergenia cordifolia, B. crassifolia sopivat tontille hyvin, kun tontti on lähes pelkkää rinnettä.

Parin vuoden takaisia vuorenkilpi-istutuksia, etualalla pihakadun varressa, taaempana talon nurkalla, jossa kaltevuutta oli liikaa laattojen sijoittamiseen.
 Scilla Scilla sibirica on ollut tontilla jo vanhastaan, sen leviämistä on edistetty heittelemällä rapunpieliin kehittyvää hedelmysten massaa alkukesällä, summittaisesti pensaan aluksiin päin. Vanhastaan on ollut myös puistolemmikki ensi viikosta alkaen kukkiva Myosotis sylvatica, mutta kun aloin tontilla ruohonleikkuun 1980-luvun lopulla, se levisi muutamassa vuodessa tontin yleiskasviksi. Leikkuu tahtoo sanoa, että varsinaista lemmikin kasvukohtien leikkuuta myöhennettiin hedelmien kehittymiseen asti, jolloin ensin työtä hieman sirpillä, ennenkuin leikkurilla on kohtaan ollut asiaa.

Jalokiurunkannuksen alkuperäinen istutuskohta oli aivan rapunpielessä, ja se on siitä moneen kertaan yritetty siirtää väljempään paikkaan. Mutta iso juurakko pitää pintansa, aina jää joku irronnut lohkare jatkamaan kasvua, sillä se on hyvin helposti murtuva solukko.
Äitini 1970-luvulla puutarhaan istuttama jalokiurunkannus Corydalis nobilis on myös edennyt itsenäisen levinnän asteelle, sen vauhti on maltillisempaa, mutta taimia sitäkin runsaammin paikoissaan, sitäkin jo useammalla aarilla. Vanhan kirkonkylän kasvistoa tontilla edustavat pikkukäenrieskat Gagea minima. Tähän joukkoon on pääsemässä myös tuoksuorvokki Viola odorata, jonka siemenkylvö tapahtui kymmeninsen vuotta sitten, ja jota kasvaa jo monessa kukkapenkin kulmassa, josta on lyhyt matka siirtyä varsinaiseksi pohjakasviksi.

Etualalla ns. kiviraunion penkki, johon siirsin lumimarjojen tilalle perennoja. Mullan ja siirrännäisten mukana näyttää tulleen myös runsas jalokiurunkannuskasvusto. Taustalla näkyy kahden kartiotuijan välissä uusin Bergenia-istutus verhoamassa kaadettujen koivujen ja punaherukoiden kantoja. Aurauslumien kohta!
 Erityisen ilahtunut olen ollut keltavuokkojen hyvästä leviämiskyvystä, Parhaat etäisyydet alkuperäisestä istutuspisteestä ovat yli kymmenen metrin luokkaa. Kyseessä on siemenlevintä, koska nämä etäkohteet ovat jopa useiden metrien päässä muista kasvustoista ja yleensä parin kolmen varren kokoisia. Siitä on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta, kun toin juurenkappaleet Hattulasta Laikkaanvuoren tyveltä erään Kasvikerho Pulsatillan retken 1993 päätteeksi, samaan aikaan toin myös imikät. Nyt molempia on alapihan puolella yli aarin alalla, keltavuokko edempänä, mutta imikkä ei paljon häviä! Valko- ja sinivuokon siirtoa olin tehnyt pari vuotta aiemmin.

Pikkutalvio Vinca minor jaksaa myös ilahduttaa. Niiden paras kukkima-aika on myös seuraavilla viikoilla. Sinikukkainen versio on äitini hankkima puutarhakasvi. Se kasvattaa suikertamalla etenevää vartta maan pinnalla, ja tuon tuostakin tulee juurtumakohta, jonka jälkeen varresta haarautuu myös toiseen suuntaan uusi varsi. Kesällä 2000 olimme kasviretkellä Lepaan mailla Vahopään lehmusmetsän syrjässä ja kuljimme vanhojen talousrakennusten takapihoilla, jotka olivat jo  joutuneet marginaaliseen asemaan huollon suhteen. Pensaiden ja leppien valtaamasta vajan takapihasta löytyi suuri laikku violettikukkaista pikkutalviota! Varmaan kohta oli ollut haravointijätteiden sijoituspaikkana muutenkin muodoista päätellen, mutta talvio näytti viihtyvän aivan loistavasti. Sieltä liikeni taskunpohjaan pari istukasta, jotka nyt asuvat lipputangon kukkapenkin tienoissa, sinikukkaiset puolestaan Elsankuusen entisessä kukkapenkissä ja imikkäpenkissä.

Tuomen kukinnan alku kuvassa oikealla, kriikunoiden aavisteleva alku keskellä ja vasemmalla.
Kohta voidaan nauttia jo kevään huipennuksestakin, puuvartisten kukinnasta. Tuomi, kriikunat ja herukat alkamassa, omenaa saa vielä odottaa, vaahterat ovat enää muisto.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Brunneran aika

Kevät on ollut niin kuiva lumien sulattua, että maata käsitellessä multa pölyää kuin aroilla konsanaan. Odotellaan siis viikonlopun iloksi ennusteltua sadetta. Pitäisi ehtiä siivoamaan kasvukuntoon kaikki penkit ennen sitä! Tässä postauksessa keskityn lisää lemmikkikasveihin.


Rotkolemmikit Brunnera macrophylla ovat nyt ehtineet kukalle. Siirsin koko paisuneen kasvuston vuosi sitten keväällä, poisjuurrutetun koristevatun tilalle yhdeksi nurkanvaltaajaksi, ja tuntuvat sopeutuneen tuohon kaltevaan kasvupaikkaansa kovin hyvin. Tähän aikaan Brunnera on tosin vaatimattoman näköinen, kun lehdet eivät ole vielä juuri minkään kokoiset. Siitä ei arvaa, mikä massa loppukesällä!

Etualan kohta penkinreunaa rajoittuu laajaan kiveen.  Kiviä on tässä muutenkin paljon syvemmällä. Paikalta kaadettiin suuri vaahtera 1990-luvun lopulla.
Tässä on penkin pinta-ala noin 4 neliötä, loistokurjenpolville Geranium x magnificum yksi kulma, yksi kulma äitini perua oleville sinisille ukonhatuille Aconitum x stoerkianum, mausteena sipulikasveja ja vuorenkilpiä Bergenia cordifolia, ja kaiken keskellä lähes metriin yltävänä yksinvaltiaana perhoangervo Gillenia trifoliata. Taustalla olevat pikkupuut ovat kriikunaa Prunus insititia, ja niiden alla katveikossa kehittää itseään punatammi Quercus rubra, nyt vasta alle puolimetrinen.

Vasemmalla ukonhattujen osasto, edessä oikealla loistokurjenpolvet ja koko takaosa Brunneraa.
Sain rotkolemmikin taimen viitisen vuotta sitten ystävältäni Peräniityn Irjalta, ja arvelin sen voivan kasvaa tuossa lipputangon penkissä magnolian juurella, mutta paikka osoittautui liian pieneksi sille, kasvi on mahtava kasvuvoimaltaan, joten haeskelin paremman paikan. Mukaan lähti samaa paikkaa hallinnut kolmen kurjenpolven paakku, jonka sain palasteltua lukuisiin uusiin yksilöihin. Brunnera-kasvi oli ehtinyt kasvattaa juurakoitaan niin, että siitä tuli yli kymmenen isoa paakkua kasvamaan. Eilen yksi paakku niistä matkusti Perheniemen Metsälään levittämään sinistä ilosanomaa savimaalle.

Parin metrin päässä Brunneroista on imikkäin valtakunta. Tällä paikalla kasvoi jonkin aikaa istuttamani valkoherukka, mutta läheisen sakokaivon takia paikasta tuli niin suosittu maamyyrien kohde, että pensas alkoi kuihtua, tilalle vain pintamullassa viihtyviä kasveja, imikkää, keltavuokkoa ja kulleroita. Kosteutta tulee kesäisin myös hiirenporras-saniaiselle, sillä toisen sadevesirännin vedet ylivuotavat tähän notkoon.
Rotkolemmikki on kotoisin Kaukasuksen alueelta, ja meillä myydään paitsi nimimuotoa myös kirjavalehtistä, jolla pääosa lehdestä on vaaleampaa, reunus tummempi. Kasvi kuuluu lemmikkikasvien heimoon Boraginaceae, joille on ominaista kukinnon kiemura-rakenne. Kiemura näyttää kuin kotilolta ja se avautuu vähitellen ulkoreunaltaan kukkien. Samaan sukuun kuuluvat parhaillaan kukalla olevat imikät Pulmonaria obscura ja kaihonkukat Omphalodes verna.

Kaihonkukat villiviinien pohjakasveina rutikuivalla seinustalla.
Oman puutarhani tunnuskasvi puistolemmikki Myosotis sylvatica, pappilakulttuurin tunnuskasvi, kukkii vasta parin viikon päästä, ja edellispostauksessa kuvattu suvun isokokoinen edustaja tarharaunioyrtti Symphytum x asperum vasta kuukauden kuluttua. Puutarharikkana tässä tontissa kasvava peltorasti Anchusa arvensis on kovin paljon rotkolemmikkin kevätasua muistuttava, mutta hennompi ja karkeakarvainen. Toistakymmentä vuotta sitten koristekasviksi kylvämäni, violettikukkainen rohtorasti Anchusa offcinalis on oikea tontinvaltaaja, sen siemenet itävät kaikissa mahdollisissa paikoissa ja kasvi tekee syvän juuren, jolla kuivakin kasvukohta selätetään. Näin sitä Reposaaren kujanvierillä aikoinaan kasvikerhomme retkellä ja päätin saada siitä hiekkaiselle tontilleni sopivan lisän.

 Pihapiiristäni löytyy sieltä täältä myös suvun edustaja koirankieli Cynoglossum officinale, jonka siemenet löysin isäni varastoista ruskeasta paperipussista 1980-luvulla, ne oli kerätty viimeistään 1970-luvun alussa, arvelisin Iitin tai Jaalan kunnan alueelta. Olen nähnyt sitä peltorikkana myös Virossa. Kasvilla on tanakka varsi, jonka latvassa on tiuha ruskeanpunaisten kukkien massa. Se on naapurin kissojen inhokki, kun tekee ankkuripäisillä piikeillä varustettuja hedelmiä, jotka tarttuvat turkkiin pitkäksi aikaa ja irtoavat vain saksilla. Tuo takertumistaipumus toki on aika hyvä puistolemmikeilläkin. Housunlahkeet ovat hedelmien koristamat pitkän aikaa loppukesästä! Lampaanhoito on tästä takertumissyystä merkittävällä tavalla edistänyt tämän suvun levittäytymistä, niitä on lähes koko maailmassa lauhkeílla ja subtrooppisilla alueilla, joskin keskusalueet ovat Välimeren ympäristöissä.

torstai 5. toukokuuta 2011

Raunioyrtit

Raunioyrtin nykyinen koko kaivelun jälkeen. Kaikkialle levittämäni mukulaleinikkikin sai hieman kyytiä muualle, koska se tekee aina mahtavan taimiryppään kesän kuluessa tekemistään siemenistä. Maan alta löytyi raunioyrtin jopa ranteenpaksuja juurakon tummia kappaleita!
 Tänään on ollut raunioyrtin taimien siirtopäivä. Ensimmäinen tonttini taimi oli saavuttanut sellaiset mitat, että pehkon pienentämiseen oli tosissaan ryhdyttävä. Eihän se ollut edes ensimmäinen kerta, jo parina kesänä on taimia matkustanut muidenkin iloksi. Nyt otin sivujuuripaakkuja pois niin paljon, että jäljelle jäi vain hieman  alkuperäisestä, noin 40 x 40 cm:n versomassa. Siinäkin on riittävästi tukemista keskikesällä.


Otin puutarhakärryllisen taimia ja tein pitkän rivin maantienvarren pihasyreeniaidan seuraksi. Olin kaventanut pari kevättä sitten aitaa puolella, ja nyt kavennusosasta sai vanhoja kantoja jo vaivattomasti pois lapiolla, taimien laitto oli siis aika helppoa. Istutin ne noin 0,5 metrin välein. Kun kärryssä taimia oli vielä runsain määrin, siirryin parinkymmenen metrin päähän naapurin rajaa vasten, se oikein kuivaa paikkaa, kun naapurin puolella on melko tiivis vaahtera-saarnirivi lähellä rajaa. Sain isopiisku-istutuksen jatkoksi n. 3 x 3 m suuruisen istutuksen raunioyrttejä. Kevään ensimmäiset taimikastelut, hanavettä, koska sateita ei vielä ole keruuksi asti ollut. Raunioyrtit toivottavasti näkyvät mukavasti maantielle, koska sillä kohtaa ei ole pensasaitaa lainkaan. Nehän kukkivat jopa pari kuukautta. Maantien varressa oli kymmeniä vuosia sitten sähköpylväs, mutta sen paikka siirtyi hieman, joten muodostui näkemäalue arboretumiin.


 Muutama vuosi sitten sain Kymentakaa Kaidassuon tilalta kantataimen, joka tuolloin istutettiin lapsenlapsilta jo käyttämättömäksi jääneeseen hiekkakasaan, kun muita paikkoja ei silloin ollut saatavilla. Kasvupaikassa oli ennestään väriminttuja, ne noin metrin päällä tästä taimesta. Hiekan lisukkeeksi hieman multasäkin sisältöä mukaan, ja kasvutoivotukset kaupan päälle!

Tässä elokuulta 2008 olevassa kuvassa värimintut ovat parhaimmillaan, ja raunioyrtti makailee niistä vasemmalle, pitkin nurmikkoa. Kasvuinto hiekkakasassa voi johtua siitä, että katolle tulevien sadevesien keruupiste on tässä lähellä,  vettä siis sadekesinä riittää hyvin.
Enpä arvannut, kuinka mahtava elonvoima tällä kasvilla on! Kukkien väri, lehtien karheakarvaisuus, kiinnitys varteen ja verholehtien mitta sopivat lajiin tarharaunioyrtti, Symphytum asperum. Korkeutta kasvilla on yli 1 m, mutta loppukesällä mittaa on enemmän, kun maahan taipuneet varret jatkavat kasvuaan nurmen pintaa pitkin. Katselin muiden raunioyrttien kuvauksia, varsinkin rohtoraunioyrtin S.officinale kerrotaan olevan tehokas kasvamaan, mutta sen lehdet ovat pehmeäkarvaiset. Tarharaunioyrtti on peräisin Kaukaasiasta, kasvatettu Suomessa n. 200 vuotta. Suomessa tavataan myös ruotsinraunioyrtti S. x uplandicum, joka on edellisten risteymä. Kaikkiaan maailmalla raunioyrttilajeja on parisenkymmentä, ja niitä pidetään lievästi myrkyllisinä, joskin lääkinnällistä käyttöä myös on ollut haavojen hoidossa.

Kasvin raju elonvoima saa monet tuskastumaan sen kurissapidosta, ja sille suositellaan jopa niittämistä! Kasvivärjärin kannalta massa tarjoaa oivallisen värilähteen, siitä saa helposti isoonkin erään tarvittavan liemen. Siksi teinkin noita lisäistutuksia, että on mistä ottaa tarvitessa. Isopiisku Solidago gigantea ja maa-artisokka Helianthus tuberosus kasvavat tontillani massoina myös samasta syystä. Näistä kasveista saatava liemi on vihertävää tai keltaista, joka on hyvä perusväri, kun tehdään lisävärjäyksiä muilla värilähteillä kuten indigolla.

Eikä siinä vielä kaikki. Olin löytänyt puutarhastani myös aidon raunion, hyvin kivikkoisen lumimarjapensaan Symphoricarpos rivularis alustan, ja olin raivannut myös tuota nokkosten valtaamaa kasvupaikkaa useana vuonna. Luultavimmin kivikko on peräisin harmaavesien suodatusalueen teosta joskus kauan sitten, alakerran saunan pesuvedethän purkautuvat viemäriputkeen talon alta maan sisällä rinnettä pitkin alaspäin. Sillä kohtaa kasvaa hyvin myös vaahtera, ja sen lehdet kylväytyivät syksyllä lumimarjaan kiusallisesti. Päädyin poistamaan lumimarjan, ja istutin tilalle kultapalloa Rudbeckia laciniata, mutta lisäksi yhden pienen raunioyrtin taimen. Nyt, kolme kesää myöhemmin siinä on mahtava raunioyrttipensas, kultapallojen lisäksi seuranaan tarha-alpia Lysimachia punctata. Niille tulee myös luonnostaan hyvin kastelua, koska myös talon katon toinen rännivesi vuotaa näiltä tienoin alas.