perjantai 15. maaliskuuta 2013

Papujen porinaa

Vihreät pavut kuuluvat mielikasviksiini. Melkein kaikista pakastevihannes-seoksista niitä löytyy. Olen viljellyt pensaspapuja lukuisina vuosina, hyvällä tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Alkuunpääsy on usein vaivalloista, kun papu ei idä maan ollessa kylmää, ja kuivina alkukesinä tulee vedenpuutekin kiusaksi. Kylän naakat pitävät lukua itävistä taimista ja nyppivät niitä ylös, siksi laitankin useamman siemenen (2-3) kohtaansa, että taimia jäisi minullekin. Harson alla idätys ei ole oikein hyvä, homeita tulee tuulettomaan tilaan helposti. Siksi olisi tietysti viisainta tehdä alkuviljely pottiin sisätilassa, ehkä teenkin sen joskus. Kun papu kasvaa idettyään nopeasti, sisäkasvatusta ei meidän oloissa kannata aloittaa juurikaan ennen helluntaita, koska kesäkuun alussa usein on napakoitakin hallaöitä.

Siemenpusseissa on joko vaaleankeltaisia (=vahapapuja) tai vihreitä palkoja tuottavia papuja, molemmat ovat maukkaita. Kosteina kesinä lyhempiä palkoja tuottavat ovat parempia, kun alaoksien pitkät palot joutuvat kasvamaan maahan asti ja kärki alkaa lahota ennen korjuuta. Muutama kesä on viime aikoina ollut aika huono ylenpalttisen märkyyden takia, siksi ei ole tehty papu- enempää kuin kurkkupenkkiäkään. Viljelykset eivät ole olleet riittävän harvoja, ja homeet ovat vaivanneet.

Pensaspapu on tarhapavun Phaseolus vulgaris toinen muoto. Se toinen kasvaa liaanimaisemmin ja siksi on saanut nimekseen salkopapu. Palon mallin mukaan sanotaan pyöreää palkoa tuottavaa taitepavuksi, littana malli on leikkopapu. En ollut aikaisemmin kovin syvällisesti pohtinut pavun olemusta, mutta yllätyinkin kovin hiljattain, kun huomasin, että tarhapapu Euroopassa on tuontitavaraa. Se on alunperin kotoisin Amerikasta, jossa sukuun Phaseolus kuuluu lukuisia lämpimän ilmaston luonnossa kasvavia lajeja.

Ensi kesänä näitä tullaan kasvattamaan!
Tyttäreni sai viikko sitten Pohjanmaan vierailulla ollessaan mukaansa kotiin Sisiliasta kotoisin olevia isoja ja litteähköjä vaaleita pavun siemeniä, jotka kuulemma kasvattavat pitkän palon. Ne osoittautuivat härkäpavun Vicia faba siemeniksi, kuva yllä. Tämä kasvilaji onkin virnojen sukua. Se on ikivanha viljelykasvi, jota on kasvatettu Suomessakin kauan ennen hernettä. Se oli meillä ensimmäinen vihannes nauriin jälkeen. Taloushistorian tilastoista näkyy, että viljelystä oli kiinnostuttu Ruotsinvallan aikana.
Härkäpapu kuuluu lähi-idän jo ammoin käyttöön ottamiin kasveihin eikä sitä tunneta luonnonvaraisena. Italialainen ja englantilainen viljely ovat sitä hyödyntäneet myös kauan, ehkä Caesarin imperiumin ajoista alkaen Englannissa. Suurin viljelijä on Kiina.

Härkäpavun yleinen viljely Suomessa hiipui vasta 1900-luvun alussa, niin että monin paikoin vieläkin puhutaan papusopasta, ja kuitenkin kattilassa on hernekeitto. Sanalla papu on ainakin etelä-Suomessa alunperin tarkoitettu rokan aineeksi kelpaavaa kasvia. Herneen peltoviljely on osoittautunut selvästi helpommaksi. Omassa nuoruudessani 1940-luvulla kukaan ei kasvattanut enää härkäpapua tässä kylässä. Hernettä sen sijaan kasvoi kahtakin lajia, nimittäin peltoherne Pisum sativum ja rehuherne eli vikkeri Vicia sativa. Se kylvettiin seoskasviksi kaurapeltoon, ja toimi tuorerehun tapaan eläinruokana. Kun herättiin härkäpapujen uuteen viljelyaaltoon, vanhaa kotoperäistä siementä löytyi enää etelä-Karjalasta, mm. Säämingistä.

Kun hoidin omaa kasvimaata Turengissa 1960-80-luvuilla, panin kerran vireille myös härkäpavun kasvatuksen. Sehän kasvattaa tanakan varren eikä tarvitse tukemista. Satoa tulikin sinä kesänä hyvin, ja kun kuivattelin palkoja sadonkorjuun aikana, Karjalasta kotoisin oleva naapuri tuli ihastelemaan hyvää tulosta ja muistelemaan nostalgisia lapsuusaikoja. Keskustelun lopuksi koko sato siirtyikin hänen mukaansa, ja kun siihen aikaan oli muita kiireitä, en edes muistanut kysyä myöhemmin, miltä keitokset olivat maistuneet. Kun en omassa taloudessa kovin runsaasti keitellyt hernekeittoja muutenkaan (niitä oli aina koulussa!), niin härkäpavun viljely jäi, ja jatkoin pensaspapujen linjalla.

Sekä erilaiset herneet että pavut ovat viljan omaisia kasveja, koska siemen kypsyy hyvin säilytystä kestäväksi ja itävyys säilyy useammankin kasvukauden yli. Siemenissä on paljon kasviproteiineja, joten ne ovat suosittuja liha- ja kalaravinnon tilalla. Tosin monessa hernekasvissa on myös haitalllisia, jopa myrkyllisiä aineksia, joten ne on keitettävä. Kun etsiskelin äskettäin netistä vihjeitä, mihin härkäpapuja nykyisin tarvitaan, löytyi mm. egyptiläinen perinneruoka falafel, jota ilmeisimmin on kauan syöty myös lähi-idän alueella. Siinä kasviksesta tehdään mureketaikina, ja pikku pyörykät friteerataan öljyssä. Härkäpavun asemasta voi olla muitakin palkokasveja, kuten kik-hernettä Cicer arietinum. Tämä on toiselta nimeltään kahviherne ja italialaisnimi on garpanzo bean.

Huolellinen papukasvien tarkastelu on johtanut siihen, että sukuun Phaseolus on jäänyt vain Amerikan mantereella esiintyviä lajeja. Niitä on silti useita kymmeniä. Eurooppaan niitä saapui Kolumbuksen jälkeisellä ajalla. Nykyisin arvellaan, että hyvin vanha egyptiläinen viljelykasvi, englantilaisnimeltään pea bean P. aegypticus olisi vain muunnos näistä varhaisista tarhapavun tuliaisista.

Esim. Mung-papu (entinen Phaseolus aureus) kuuluu nykyisin sukuun Vigna ja saa lajinimen V. radiata. Näitä pieniä vihreitä papuja on varmaan jokainen idättänyt tuoreruoaksi, koska niitä on ollut jo kymmeniä vuosia saatavilla. Niitä tuodaan nykyisin Kiinasta.

Tropiikissa monivuotisena kasvaa liman- eli voipapu P. lunatus (= P. limensis), joka on saanut nimensä Perun pääkaupungin mukaan. Se kuuluu köynnösteleviin lajeihin, ja siemenet ovat niin isoja, että niitä saatetaan myydä härkäpapuina. Laji on suosittu myös Kiinassa. Sitä voi syödä pensaspavun tapaan tuoreina keskenkasvuisina palkoina tai siementen kypsyttyä.
Kesän 2008 aikana oli vain muutaman ruusupapu jaksanut nousta isoksi.
Kesällä 2011 ruusupavut kasvoivat ruukkuviljelynä päivänsinien kanssa. Kuva on 21.7.2011.
Viime kesänä sain naapurista esikasvatetut ruusupavun taimet, jotka istutin alapellolle omenapuun lähelle. Ne kasvoivatkin tässä paremmin kuin koskaan, kun iltapäivisin olivat puun varjossa. Kuva on otettu 30.07.
Ruusupapu Phaseolus coccineus on hyvin suosittu koristekasvi, joka kasvatetaan meillä sisätiloissa taimeksi ja kasvaa nopeasti 2-3 metrin mittaan kesän aikana. Latinalainen nimi viittaa siementen leppäkerttumaiseen pilkkuisuuteen, ja kauniita siemeniä käytetään runsaasti myös korujen valmistuksessa, myös muiden papujen. Sitä kasvatetaan myös runsaasti Kiinassa.

Ainutlaatuinen lukunsa papujen maailmassa on soijapapu Glycine max. Se on riisin ja vehnän ohella yksi kolmesta suuresta kasvien maailmankaupassa. Soija on hyvin monikäyttöinen, siitä saadaan paitsi eläinrehua myös öljyä ja pavuista ruoanvalmistuksen perustarvikkeita. Soijaa tuotiin eläinrehuksi Suomeen heti toisen maailmansodan jälkeen, esim. meidän navetan asukeille soijakakkuja hankittiin 1940-50-luvuilla. Ne ovat puristustähteitä, kun pavuista tehdään öljyä, joka on tärkein hyötymuoto soijapavuille.
Soijasta voidaan tehdä myös allergisille sopivaa soijamaitoa. Öljystä valmistetaan lesitiiniä, jota käytetään mm. margariineissa ja suklaassa. Soijakastike saadaan käyttämällä eli fermentoimalla ja kuuluu riisiruokien perusmausteisiin.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Vielä talvitunnelmissa....

Valon määrä ilahduttaa!
Vaikka päivä on pidentynyt isoin askelin, ollaanhan viikon päästä jo kevätpäivän tasauksessa, ei talvi ole hellittänyt otettaan, arktista ilmaa pyörii pohjoisesta aina vaan uusia aaltoja. Toki aurinkoisina päivinä tapahtuu sulamista, viime viikolla ihailin Lohjalle mennessä peltoaukeiden kiiltäviä hangenpintoja ja rapautumisensa alkaneita pientareiden valleja. Niistähän ennen tiesi, että hankikantojen aika hiihtäjille oli käsillä. Suksittelu oli riemukasta, kun ei upottanut, varsinkaan pakkasyön jäljiltä, aikaisin aamulla.

Joulukuussa kukintansa alkanut lehtikaktus päättää kukkakauttaan näin. Tiputettuaan suurimman osan oksistaan pöydälle se on muuttunut nyt varsin keveäksi, kun vain yksi iso oksa on jäljellä. Tippuneiden loput latvat päätyivät juurrutukseen, mutta kukinta niissä jatkuu edelleen. Kuva on tältä päivältä.
Siis on pitäydyttävä sisätiloissa ja tehtävä sisään paistaville auringonsäteille tilaa. Yritykseni mustanmerenruusujen viljelmäksi ei onnistunut, kun viime kesäiset ruukut olivat jääneet pakkasen kynsiin kylmään autotalliin. Yksikään suuresta käpymäärästä ei suostunut alkamaan kasvuaan, vaikka yritin maanitella koko helmikuun. Paikkakunnan Agrimarketissakaan ei vielä ollut mukuloita myynnissä. No, mullanvaihtoa tai ainakin lisäystä voisi talven yli selvinneille muille kasveille suunnitella. Ja ainakin dragonwing-begoniat pohjakerroksessa ovat elossa!
Toinen lehtikaktuksista, se valkokukkainen, lopetti kukintansa jo aikaa sitten ja on alkanut uusien lehdykkäisten kasvattamisen. Kuva tänään.
Pistokkaita voi ottaa entisistä kasveista maaliskuulta alkaen, kun valoa on jo paljon. Aloitinkin sen jo pari viikkoa sitten tummanpunalehtisestä kirjopeipistä, jonka muutama oksa pilkistelee juurtumapaikassaan kukko-mukissa, yläkuvassa keskioikealla.
Kirjopeipin olemus maaliskuun alkupäivinä, kuva on  otettu 04 03.
Emoyksilön muut oksat ovat toistaiseksi aika lyhyitä, joten saivat jäädä vielä alkuperäiseen asemaansa, vain muutama kelpasi tähän vaiheeseen. Kuvan vasemmassa yläkulmassa on aiemmin irronneista ja juurtuneista kaktuksenlatvoista tehty tämänvuotinen istutus, josta kyllä oli katkennut siitäkin yksi oksa matkani aikana.

Tämä hopealehtinen pikkubegonia kuuluu seuraavaan lisäysparveen. Edelliset pistokkaat matkasivat hiihtolomalaisten mukana Tampereelle.


Uudeksi kodin asukkaaksi tuli helmikuussa taloon rahapuu Crassula ovata, joka on maksaruohojen heimoa. Niitä on nyt mm. S-kaupan kukkatiskillä tulilatvojen Kalanchoë sp seurana. Sain tämän tyttäreltäni kuin tilauksesta, sillä olin juuri pohtinut sen ostoa edellispäivänä, mutta kun tarjonnan kasvit olivat liian ruskeareunaisia lehdiltään, en nostanut ruukkua ostoskoriini. Saatu yksilö olikin selvästi paremman oloinen, kaikki lehdet terhakan vihreitä!
Ilahduin suuresti, kun Espanjassa talvehtivien naapurieni (terveiset heille!) kuvakirjeessä oli  super-komea rahapuu ulkoparvekkeen kasvina, ja vielä täpötäynnä kukkia. Vikipediasta löytyi tieto, että kasvi alkaa kukkia, jos se saa talvehtia viileässä (10-15 asteessa), mutta sellaistahan ei meidän talvikodeista juuri löydy.

Edellinen rahapuuni kuoli, kun toin sen tänne taloon parikymmentä vuotta sitten. Talo oli silloin kesämökkinä, ja viileys olisi riittänyt kukinnan alkamiseen. Pahaksi onneksi asumattomaan taloon oli etsiytynyt talvehtimaan hiiriä, ja samaan aikaan olin saanut toiselta naapurilta spelttivehnän tähkiä kuivakukiksi. Hiiret arvioivat, että varastoa pitää olla, ja rahapuun juurelle mullan alle oli kaivettu suuri piilo-onkalo, jonne sitten vehnän jyviä oli siirretty runsas kourallinen. Puun kastelu ei hyödyttänyt, kun juurilla ei ollut multaa! Asia paljastui vasta, kun nykäisin kuolleen puun ruukusta.

Amaryllisten laita ei näytä kovin kaksiselta. Viime kesän kovat sateet eivät niitä hellineet, eikä ollut joulukukintaa. Jos nyt laittaisi uuden mullan, niin jospa kukintaa tulisi kesällä, niin on joskus ennen käynyt.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Sekahedelmien maku: Jatkoa sukuun Prunus

Jossain läntisen Aasian alueella, ehkä muinaisen Kaksoisvirtain maan tienoilla lienee sijainnut ihmisen paras asuinsija, Paratiisi eli Eeden. Siellä asuneet ensimmäiset ihmiset saivat syödä monenlaisia puissa kasvavia hedelmiä. Monet vanhat viljeltävät hedelmäpuut kuuluvat heimoon ruusukasvit Rosaceae ja ovat peräisin juuri länsi-Aasian seuduilta: Persiasta ja Kaukasukselta Tadsikistaniin. Sieltä ovat Eurooppaan tulleet omenat, luumut, aprikoosit ja persikat. Lienevätkö ne sitten juuri paratiisin hedelmiä?

Nuoruudessani etelänhedelmät, kuten niitä nimitettiin, tulivat meille kuivattuina, ja niitä myytiin siirtomaatavaran kaupoissa. Ei ollut tuoreketjuja, nopeita kuljetuksia tai kypsyttämöjä ja viileäsäilytystä. Kuivatut hedelmät voi lähettää maailmalle puulaatikoissa. Metalli- ja lasipurkkeihin säilöminenkin on melko äskettäinen keksintö, eihän niiden valmistamiseen tarvittavaa astiatuotantoakaan pitkään ole ollut. 1940-luvulla tunnettiin vain hilloaminen, mutta sehän vaatii sokeria, jota ei ole ollut kovin kauan saatavilla. Siirtomaatavarakaupoissa leijui aina makeahko tuoksu, joka irtosi rusinoista, luumuista ja sekahedelmistä, viimemainituista löytyi luumujen lisäksi ainakin kuivattuja aprikooseja, päärynöitä ja omenia. Joskus ostan vieläkin sellaisen pussin ja teen nostalgiasyistä kiisselin jouluksi.

Kuivattaminen sopii alueille, joissa kasvukautta seuraa lämmin kuiva syksy. Satoa voidaan siten tallettaa myöhempää kautta varten. Kuivatut hedelmät varastoitiin kauan sitten ruukuissa. Mikäli seutu oli ollut jo kauan viljeltynä, oli voitu kehittää kasteluverkostoja ja täten saada viljelyyn sellaisiakin seutuja, joissa ei sada luonnostaan riittävästi. Kasteluun tarvittava vesi sataa lähivuorten rinteisiin ja sieltä johdetaan kastelukanaviin. Paratiisi oli siten saatavilla sinnekin, missä sitä ei luonnon olojen takia ollut. Ensin tosin tuotettiin vain omaan tarpeeseen ja myytiin, jos oli ylijäämää. Kuivakautena ruokaa oli aina niukasti. Hedelmien kaupallinen viljely on aika äskettäinen ilmiö maailmassa.

Persikasta Prunus persica tiedetään nykyisin, että sen toi viljeltäväksi Eurooppaan Aleksanteri Suuri n. 300 eKr. Mutta sitä oli viljelty siihen mennessä jo tuhansia vuosia Kiinassa ja Keski-Aasiassa, josta se kulkeutui Silkkitietä Persiaan n. 2000 eKr ja edelleen Eurooppaan. Italia otti sen viljelyn omakseen. Meillä käytetyn lajinimensä se sai silloisen Persian mukaan, vaikka alkuperä onkin ollut paljon idempänä. Persikasta on kehittynyt sileäkuorinen muunnos, nektariini P. persica v. nucifera, jonka hedelmä on usein hieman pienempi kuin persikan. Molempia esiintyy meidän kauppojemme tarjonnassa. Kauppanimikkeitä on enemmänkin jalosteista riippuen. Persikkaa voi kasvattaa jopa Baltiassa ja Pohjoismaissa, siitä on saatu sopivia jalosteita. Tietysti pienilmaston olojen on oltava hyvät.

Lähisukulainen aprikoosi sai lajinimen Prunus armeniaca, joka viittaa sen kasvamiseen Kaukasusvuorten tienoissa Armeniassa. Sekin  on viljelykasvina tuhansia vuosia nähnyt. Kuivatun aprikoosin sokeripitoisuus voi olla yli 80 %. Persikkaa isommassa puussa on paljon hedelmiä, ja siitä on kehitetty viljelymuoto, jossa hedelmät eivät kypsyttyään putoa, vaan kuivuvat oksaansa kiinni. Kuiva hedelmä on melko tumma, ja nykyisin käytetään rikkiyhdisteitä pitämään kuivahedelmä vaaleampana, joten tämän säilöaineen liottaminen pois on aika oleellinen juttu. Aprikoosia voidaan suojaisissa paikoissa kasvattaa myös aika pohjoisessa. Sen kukinta on hieman varhaisempi kuin persikan.

Kirjoitin huhtikuussa 2011 erityisesti tuomien ryhmästä ja hieman kirsikoistakin. Nyt ajattelin hieman valottaa suvun muitakin ryhmiä. Tuolloin tehdyssä postauksessa tuli selvitettyä, että iso ruusukasveihin kuuluva suku Prunus, jossa noin 200 lajia,  jaetaan kuuteen eri pääryhmään. Ryhmät ovat Amygdalina eli mantelit, Cerasus eli kirsikat, Laurocerasus eli laakerikirsikat, Lithocerasus eli kääpiökirsikat, Padus eli tuomet ja Prunus eli luumut. Tuolloin jäi mainitsematta, että suurin osa lajeista kuuluu ns. Vanhan maailman kasveihin. Vain ryhmästä Padus tuomet ja ryhmästä Lithocerasus kääpiökirsikat löytyy lajeja, jotka ovat Pohjois-Amerikassa alkuperäisiä. Tämä viestihän tulkitaan kehitysopillisesti siten, että suku oli jo syntynyt niihin aikoihin, kun Amerikat vielä olivat osa Lauraasiaa eli eivät olleet siirtyneet valtameren taakse.  Molemmista ryhmistä edustajia jäi Euroopan puoleisellekin osalle. Tuomia on Euraasiassa useita lajeja ja kääpiökirsikoista tälle puolelle kehittyi Prunus prostrata lamokirsikka, jonka kotimaisemat ovat etelä-Euroopan vuoristoseuduissa.

Persikan /nektariinin sisällä on siemenen sisältävä iso kivi, joka helposti lohkeaa kahdeksi. Tämä laji kuuluu alaryhmään mantelit Amygdalina, johon kuuluu myös kiinanpersikka P. davidiana. Nimen antaja ryhmälle on mantelipuu P. dulcis (aiemmin P. amygdalus), joka siemen on yleisimpiä pähkinäkaupan kohteita. Niinpä keväisillä etelänmatkoilla näkee kukkivia mantelipuita laajoina viljelminä mm. etelä-Euroopassa, mutta luonnollisesti sekä sen että muidenkin tämän postauksen kasvien kasvualaa on laajennettu Atlantin ja muiden merien takana useita vuosisatoja sitten. Viljely alkoi länsirannikoiden ns. talvisade-alueilla, jollainen ilmasto on Välimerenmaissakin. Siirtyneet uudisasukkaat veivät tuntemansa viljelykasvit uusiin asumapaikkoihinsa. Sittemmin viljelyalat laajenivat. Ennen kaupallista viljelyä oli tavallista, että mantelipuita oli yksi taloa kohti. Mantelin hedelmäliha ei kelpaa syötäväksi.

Mantelipuusta on kaksi muunnosta, makeamanteli P. dulcis ja karvasmanteli P. amara. Molempien siemenistä saadaan makeamanteliöljyä, joka on hyvin monipuolisesti käytetty aine mm. lääke- ja kosmetiikkateollisuudessa. Karvasmantelin siemeniä syödessä saattavat elinpäivät loppua pian, sillä siinä on myös toista, voimakastuoksuista karvasmanteliöljyä, josta saa sisuksiinsa sinihappoa. Tätäkin öljyä kuitenkin tarjoillaan pikku pisaran verran mm. leivonnaisissa tai jäätelöissä.

Kaupassa manteli on pelkkä siemen, joko kuorineen tai ilman. Kuoren paksuuden mukaan mantelit lajitellaan paperi-, ohut- ja paksukuorisiin. Vain joskus harvoin näkee mantelia pähkinäsekoituksissa myös kuorellisina, kokonaisina kivinä. Silloin näkee paksun kivikuoren kiinnostavan kanavaisen rakenteen. Kun manteleita tuotetaan aivan valtavasti, niin kivikuorikasojakin syntyy tähteenä. Kuori ei kompostoitu kovin nopeasti, mutta kelpaa kuivana tietysti tulen ruoaksi. Olen miettinyt, mahtaisiko siitä voida tuottaa eristettä, kun se näyttää huokoiselta, tietyllä tavalla korkkimaiselta.

Aprikoosi sisältää pienemmän ja hieman litteämmän kiven, ja se kuuluukin alaryhmään luumut Prunus. Kun hedelmä on kypsä, kivi siemenineen irtoaa helposti hedelmälihasta. Kaupallisessa viljelyssä jalosteet liitetään perusrunkoihin, jotka voivat olla muutakin kuin aprikoosikasveja. Kuivahedelmä aprikoosi oli entisaikaan matkoille sopivaa "sissi"muonaa mahtavan sokeripitoisuutensa takia, kun matkat kestivät tuntien asemasta usein viikkoja, jopa kuukausiakin.

Vanhin tunnettu luumu on kiinalaisten jo 4000 vuotta sitten kasvattama japaninluumu Prunus salicina. Sen kromosomiluku 16 on diploidinen eli 2 x 8. Nimestä huolimatta sen alkuperäkin on Kiinassa. Samanlainen on myös kirsikkaluumun (entinen nimi myrobalaani) P. cerasifera kromosomiluku.
Viljellystä euroopanluumusta Prunus domestica, joka on kotoisin ilmeisesti länsi-Aasiasta, on hyvin monia hedelmän värivaihtoehtoja. Sen kromosomiluku on kuusinkertainen eli 48. Arvellaan sen kehittyneen peruskromosomiston kertautumisten avulla edellämainitusta myrobalaanista tai sitten risteytymällä oratuomen P. spinosa kanssa, jolla on nelinkertainen kromosomiluku eli 32. Oratuomea tavataan luonnonvaraisena Suomessakin, Ahvenanmaalla.

Nykyisin meillä Suomessa kehitetään Baltiasta ja Venäjältä saatujen kantojen avulla paremmin ilmastoomme sopivia lajikkeita entisten täällä olevien lisäksi. Niissä on olemassa sekä itsepölytteisiä että ristipölytteisiä kasveja. Keltaiset näyttäisivät olevan viimemainittua tyyppiä. Omassa puutarhassani kasvaa yksi itsepölytteinen Kuntalan punaluumu- kasvi, jonka hankin jo useita vuosia sitten parimetrisenä paakkutaimena Agrimarketin tarjonnasta. Sen juurtuminen tuntuu olevan hidasta, koska koostaan ja näennäisestä hyvinvoinnistaan huolimatta se ei vielä ole kukkinut. Kauppaesitteissä kuitenkin sen mainittiin tulevan pian satoikään. Ehkä on syytä selvitellä sen kalkintarvettakin. Alla oleva kuva on heinäkuun alusta 2009, siinä luumu on etuoikealla. Tukikepistä huolimatta istutus ei ole ollut aivan äskettäin, muistelen että se olisi ollut aikaisintaan 2007. (Istutusaikaa ei olekaan tullut pantua päiväkirjaan, silloin oli niin paljon muuta puuhaa, kun alkoivat mm. musiikkiviikon vieraiden majoitukset.)

Eurooppaan luumut tulivat vasta ristiretkien aikaan, siis sangen myöhään. Luumuja suositaan leivonnassa varsinkin joulun aikaan, klassisin lienee englantilaisten Plum pudding. Meillä sen korvaa lehtitaikinaleivos joulutorttu. Myös brandy-tyyppistä alkoholia tehdään, niistä kuuluisin kai on jugoslaavien slivovitsi eli luumuviina. Sitä valmistetaan yleisesti Euroopan itäpuoliskon maissa Puolasta Balkanille. Alkuperän arvellaan olevan juuri Balkanin alueella. Luumuilla on myös laksatiivista ominaisuutta, siitä on kehitetty myös muuhun ruoanlaittoon ja eineksiin, kuten jugurtteihin tai jopa vauvanruokiin sopivaa materiaalia. Luumun ei (kuten ei herukoidenkaan) tiedetä aiheuttaneen ruoka-allergiaa. Kuivattuja luumuja onkin saatavissa ympäri vuoden.
Kriikunat kukkivat melkein aina toukokuun 3. viikolla, tämä kuva on 20 05 2010, jolloin kukkia oli paljon. Korkeampi myös kukkiva puu vasemmalla on isotuomipihlaja.
Kylällämme on ollut vanhastaan, jo ties kuinka kauan kriikunapuita Prunus domestica ssp. insititia. Kriikuna on siis luumun alalaji. Oman puutarhan puiden alkuperä 1940-luvulta on jostain naapurista tällä kylällä. Hedelmät kypsyvät vasta syyskuun puolella. Maku on useimpina vuosina voimakkaan kirpeänhapan. Vain yhtenä lämpimänä syksynä muistelen syöneeni melkein rusinaiselle maistuvia makeita kriikunoita. Ne tippuvat puusta samaan aikaan lehtien varisemisen kanssa.  Satoa tulee vaihtelevasti, joinakin vuosina ei juuri mitään. Yläoksilta korjuuta ei voi ajatellakaan, kun latvat ovat yli kolmessa metrissä. Puun runko on kyllä sitkeä, ja sitä voi taivuttaa aika reippaasti korjuun yhteydessä. Kriikunan runkoon ilmaantuu runsaasti oraisia oksia, joten puita pitää väistellä kulkiessaan vahinkojen välttämiseksi. Monena vuonna suuri osa kriikunoista on punkkien vioittamia.

Tämä kriikunakuva on otettu 14 05 2011,  vähäinen kukinta juuri alkamassa, ja olen tekemässä etualalla olevan kukkapenkin uudelleen järjestelyä. Kaksi viljelypuuriviä näkyy kaivojen välissä. Tuomien kukinta on saavuttanut maksiminsa, niitä on kuvassa oikealla.
Vuosi sitten keväällä kriikunametsikkö oli näin valoisa, kuva on otettu 20 05 2012, kun suurten lumivahinkojen takia maantien puolinen rivi oli kaadettu kokonaan. Kukintakin oli aika vähäistä viime vuonna.
Kriikunapuut kasvavat juurivesoista, joten lisääminen on yksinkertaista, jopa kiusallistakin, kun juurivesoja ilmaantuu metrien päässä kasvavista puista. Puun kaadon jälkeen alkaa varsinainen versojen massa-esiintymä, joita on torjuttava pikku leikkureilla, kun verso on jo nuoresta kovin sitkeä eikä suostu katkeamaan sirpillä, saati sitten kitkemällä. Olen joutunut tontinomistaja-aikanani kriikunoiden harventamiseen tai poistamiseen jo useampia kertoja, lumituhojen tai kesämyrskyjen seurauksena. Talvisia pakkasvaurioita ei ainakaan puukasveille ole ollut havaittavissa, miten sitten lienee tuon jaksoittaisen sadon kohdalla, liekö kovilla pakkasilla vaikutusta kukintaan. Tänä talvena on uunissa poltettu viime keväänä kaadettujen kriikunoiden oksia, ja poltosta syntyvä erikoinen hieman aromaattinen haju on ollut haisteltavissa.

Kriikunoiden saapumisesta eurooppalaiseen viljelyyn tiedetään, että roomalaiset toivat sitä Englantiin, siitä on kaivauksissa saatu todisteita, ja että vanhimpia tunnettuja kasvatusalueita oli muinaisen Damaskuksen alue Lähi-idässä.

Vasta viime vuosikymmeninä on meillä puutarhamyymälöiden valikoimiin ilmaantunut nähtäville Lithocerasus-ryhmän kasveja, lähinnä matalia maanpeitekasveja kuten lamohietakirsikka Prunus pumila var. depressa. Niitä ei maaseudulla vielä näy. Omaan puutarhaanikaan en voisi niitä ajatella, kun maa on niin heinänjuuria täynnä, eikä pensas varjosta tarpeeksi ollessaan lehdettömänä.