Papujen porinaa

Vihreät pavut kuuluvat mielikasviksiini. Melkein kaikista pakastevihannes-seoksista niitä löytyy. Olen viljellyt pensaspapuja lukuisina vuosina, hyvällä tai vähemmän hyvällä menestyksellä. Alkuunpääsy on usein vaivalloista, kun papu ei idä maan ollessa kylmää, ja kuivina alkukesinä tulee vedenpuutekin kiusaksi. Kylän naakat pitävät lukua itävistä taimista ja nyppivät niitä ylös, siksi laitankin useamman siemenen (2-3) kohtaansa, että taimia jäisi minullekin. Harson alla idätys ei ole oikein hyvä, homeita tulee tuulettomaan tilaan helposti. Siksi olisi tietysti viisainta tehdä alkuviljely pottiin sisätilassa, ehkä teenkin sen joskus. Kun papu kasvaa idettyään nopeasti, sisäkasvatusta ei meidän oloissa kannata aloittaa juurikaan ennen helluntaita, koska kesäkuun alussa usein on napakoitakin hallaöitä.

Siemenpusseissa on joko vaaleankeltaisia (=vahapapuja) tai vihreitä palkoja tuottavia papuja, molemmat ovat maukkaita. Kosteina kesinä lyhempiä palkoja tuottavat ovat parempia, kun alaoksien pitkät palot joutuvat kasvamaan maahan asti ja kärki alkaa lahota ennen korjuuta. Muutama kesä on viime aikoina ollut aika huono ylenpalttisen märkyyden takia, siksi ei ole tehty papu- enempää kuin kurkkupenkkiäkään. Viljelykset eivät ole olleet riittävän harvoja, ja homeet ovat vaivanneet.

Pensaspapu on tarhapavun Phaseolus vulgaris toinen muoto. Se toinen kasvaa liaanimaisemmin ja siksi on saanut nimekseen salkopapu. Palon mallin mukaan sanotaan pyöreää palkoa tuottavaa taitepavuksi, littana malli on leikkopapu. En ollut aikaisemmin kovin syvällisesti pohtinut pavun olemusta, mutta yllätyinkin kovin hiljattain, kun huomasin, että tarhapapu Euroopassa on tuontitavaraa. Se on alunperin kotoisin Amerikasta, jossa sukuun Phaseolus kuuluu lukuisia lämpimän ilmaston luonnossa kasvavia lajeja.

Ensi kesänä näitä tullaan kasvattamaan!

Tyttäreni sai viikko sitten Pohjanmaan vierailulla ollessaan mukaansa kotiin Sisiliasta kotoisin olevia isoja ja litteähköjä vaaleita pavun siemeniä, jotka kuulemma kasvattavat pitkän palon. Ne osoittautuivat härkäpavun Vicia faba siemeniksi, kuva yllä. Tämä kasvilaji onkin virnojen sukua. Se on ikivanha viljelykasvi, jota on kasvatettu Suomessakin kauan ennen hernettä. Se oli meillä ensimmäinen vihannes nauriin jälkeen. Taloushistorian tilastoista näkyy, että viljelystä oli kiinnostuttu Ruotsinvallan aikana.
Härkäpapu kuuluu lähi-idän jo ammoin käyttöön ottamiin kasveihin eikä sitä tunneta luonnonvaraisena. Italialainen ja englantilainen viljely ovat sitä hyödyntäneet myös kauan, ehkä Caesarin imperiumin ajoista alkaen Englannissa. Suurin viljelijä on Kiina.

Härkäpavun yleinen viljely Suomessa hiipui vasta 1900-luvun alussa, niin että monin paikoin vieläkin puhutaan papusopasta, ja kuitenkin kattilassa on hernekeitto. Sanalla papu on ainakin etelä-Suomessa alunperin tarkoitettu rokan aineeksi kelpaavaa kasvia. Herneen peltoviljely on osoittautunut selvästi helpommaksi. Omassa nuoruudessani 1940-luvulla kukaan ei kasvattanut enää härkäpapua tässä kylässä. Hernettä sen sijaan kasvoi kahtakin lajia, nimittäin peltoherne Pisum sativum ja rehuherne eli vikkeri Vicia sativa. Se kylvettiin seoskasviksi kaurapeltoon, ja toimi tuorerehun tapaan eläinruokana. Kun herättiin härkäpapujen uuteen viljelyaaltoon, vanhaa kotoperäistä siementä löytyi enää etelä-Karjalasta, mm. Säämingistä.

Kun hoidin omaa kasvimaata Turengissa 1960-80-luvuilla, panin kerran vireille myös härkäpavun kasvatuksen. Sehän kasvattaa tanakan varren eikä tarvitse tukemista. Satoa tulikin sinä kesänä hyvin, ja kun kuivattelin palkoja sadonkorjuun aikana, Karjalasta kotoisin oleva naapuri tuli ihastelemaan hyvää tulosta ja muistelemaan nostalgisia lapsuusaikoja. Keskustelun lopuksi koko sato siirtyikin hänen mukaansa, ja kun siihen aikaan oli muita kiireitä, en edes muistanut kysyä myöhemmin, miltä keitokset olivat maistuneet. Kun en omassa taloudessa kovin runsaasti keitellyt hernekeittoja muutenkaan (niitä oli aina koulussa!), niin härkäpavun viljely jäi, ja jatkoin pensaspapujen linjalla.

Sekä erilaiset herneet että pavut ovat viljan omaisia kasveja, koska siemen kypsyy hyvin säilytystä kestäväksi ja itävyys säilyy useammankin kasvukauden yli. Siemenissä on paljon kasviproteiineja, joten ne ovat suosittuja liha- ja kalaravinnon tilalla. Tosin monessa hernekasvissa on myös haitalllisia, jopa myrkyllisiä aineksia, joten ne on keitettävä. Kun etsiskelin äskettäin netistä vihjeitä, mihin härkäpapuja nykyisin tarvitaan, löytyi mm. egyptiläinen perinneruoka falafel, jota ilmeisimmin on kauan syöty myös lähi-idän alueella. Siinä kasviksesta tehdään mureketaikina, ja pikku pyörykät friteerataan öljyssä. Härkäpavun asemasta voi olla muitakin palkokasveja, kuten kik-hernettä Cicer arietinum. Tämä on toiselta nimeltään kahviherne ja italialaisnimi on garpanzo bean.

Huolellinen papukasvien tarkastelu on johtanut siihen, että sukuun Phaseolus on jäänyt vain Amerikan mantereella esiintyviä lajeja. Niitä on silti useita kymmeniä. Eurooppaan niitä saapui Kolumbuksen jälkeisellä ajalla. Nykyisin arvellaan, että hyvin vanha egyptiläinen viljelykasvi, englantilaisnimeltään pea bean P. aegypticus olisi vain muunnos näistä varhaisista tarhapavun tuliaisista.

Esim. Mung-papu (entinen Phaseolus aureus) kuuluu nykyisin sukuun Vigna ja saa lajinimen V. radiata. Näitä pieniä vihreitä papuja on varmaan jokainen idättänyt tuoreruoaksi, koska niitä on ollut jo kymmeniä vuosia saatavilla. Niitä tuodaan nykyisin Kiinasta.

Tropiikissa monivuotisena kasvaa liman- eli voipapu P. lunatus (= P. limensis), joka on saanut nimensä Perun pääkaupungin mukaan. Se kuuluu köynnösteleviin lajeihin, ja siemenet ovat niin isoja, että niitä saatetaan myydä härkäpapuina. Laji on suosittu myös Kiinassa. Sitä voi syödä pensaspavun tapaan tuoreina keskenkasvuisina palkoina tai siementen kypsyttyä.

Kesän 2008 aikana oli vain muutaman ruusupapu jaksanut nousta isoksi.

Kesällä 2011 ruusupavut kasvoivat ruukkuviljelynä päivänsinien kanssa. Kuva on 21.7.2011.

Viime kesänä sain naapurista esikasvatetut ruusupavun taimet, jotka istutin alapellolle omenapuun lähelle. Ne kasvoivatkin tässä paremmin kuin koskaan, kun iltapäivisin olivat puun varjossa. Kuva on otettu 30.07.

Ruusupapu Phaseolus coccineus on hyvin suosittu koristekasvi, joka kasvatetaan meillä sisätiloissa taimeksi ja kasvaa nopeasti 2-3 metrin mittaan kesän aikana. Latinalainen nimi viittaa siementen leppäkerttumaiseen pilkkuisuuteen, ja kauniita siemeniä käytetään runsaasti myös korujen valmistuksessa, myös muiden papujen. Sitä kasvatetaan myös runsaasti Kiinassa.

Ainutlaatuinen lukunsa papujen maailmassa on soijapapu Glycine max. Se on riisin ja vehnän ohella yksi kolmesta suuresta kasvien maailmankaupassa. Soija on hyvin monikäyttöinen, siitä saadaan paitsi eläinrehua myös öljyä ja pavuista ruoanvalmistuksen perustarvikkeita. Soijaa tuotiin eläinrehuksi Suomeen heti toisen maailmansodan jälkeen, esim. meidän navetan asukeille soijakakkuja hankittiin 1940-50-luvuilla. Ne ovat puristustähteitä, kun pavuista tehdään öljyä, joka on tärkein hyötymuoto soijapavuille.
Soijasta voidaan tehdä myös allergisille sopivaa soijamaitoa. Öljystä valmistetaan lesitiiniä, jota käytetään mm. margariineissa ja suklaassa. Soijakastike saadaan käyttämällä eli fermentoimalla ja kuuluu riisiruokien perusmausteisiin.