Malvojen suvun ja heimon asioita

Malvakasvit tulivat tänään kirjoitteluni kohteeksi, sillä käytössä ollut päiväkirjani tuli täyteen. Kun aloin uutta, katsoin samalla, millä se vanha oli alkanut, ja siitä tämä kohde nyt johtuu. Siellä nimittäin oli tieto siitä, että tytär Helenan tuomat kiinanruusut muuttivat meille Lohjalta ns. hoitoon.

Toinen saapuneista kiinanruusuista heinäkuun alussa, jolloin kukinta pääsi vauhtiin. Uusia kukkia tuli syksyyn asti.

Kiinanruusun suku Hibiscus eli hibiskukset ovat malvakasvien Malvaceae heimon suurin ryhmä. Nykytiedon mukaan siinä on 240-250 sukua, ja niissä lajeja yli 4200, jotka ryhmittyvät yhdeksäksi keskenään samantyyppiseksi alaryhmäksi. Lajikeskittymä on Etelä-Amerikassa, mutta näitä kasveja tavataan kyllä ympäri maailman lauhkeammilla ja lämpimillä seuduilla.

Leikkasin aika rajusti, niin että vain puolimetrinen varsi ja vähän oksantynkiä jäi. Nyt on alkanut uusi oksien tuotanto.

Kiinanruusut kokivat leikkaukset noin kuukausi sitten. Ne muuttivat myös valoisamman länsi-ikkunan viereen eteiseen. Osa poisleikatuista latvaoksista pääsi lyhentyneinä veteen jatkamaan elämää, nyt alkavat juuret kasvaa, ja latvoihin on kehittynyt nuppuja.

Latvat vaasissa. Olen joutunut vähitellen poistamaan liikoja lehtiä, että aikaa jäisi juurten tekoon. Näyttää jääneen aikaa kukannupuillekin.

Oksien tyvet ovat täynnä juurten alkuja, ne ovat 1-5 mm tällä hetkellä, joten vielä ei ole multaan istutuksen aika.

Heti alkuun on sanottava, että tästä heimosta löytyy ehdoton kasvisuosikki koko maapallolle, nimittäin puuvilla Gossypium, jonka viljelyala on jatkuvasti paisunut. Kuitujen maailmankaupassa 45% on puuvillakangasta tai lankoja. Puuvillaviljelmä on rahakasvina tulonlähde. Tapaamme tässä postauksessa myös okran, vihanneskasvin, joka on tullut tunnetuksi lähi-idän bamia-nimisestä etnisestä ruoasta.

Heimon suurin on ryhmä Malvoideae, jossa on 78 sukua ja niissä yhteensä 1670 lajia. Vielä 1960-luvulla arveltiin, että koko Malvaceae-heimossa olisi vain yhteensä 80 sukua, niin se tietämys lisääntyy! Nykyisin eräs alaheimoista on lehmuskasvit Tilioideae, joka aiemmin oli omana heimonaan. Tässä ryhmässä on vain kolme sukua, ja yhteensä 50 lajin joukossa pääasiassa lehmuksia Tilia (30).

En löytänyt yhtään mainintaa tämän heimon haitallisista ominaisuuksista kuten myrkyllisyydestä. Sen sijaan löytyi paljon erilaisia hyötyominaisuuksia, kuten mm. soveltuvuudesta kuitujen tuotantoon. Onhan puuvilla Gossypium aivan ehdoton kuitu pitkäikäisyytensä ja käyttökelpoisuutensa takia. Eikä se sähköisty. Puuvillat viljellään yksivuotisina, koska niiden korjuu koneellisesti sujuu helpoimmin matalina. Lännestä on kotoisin kasvi teksasin puuvilla, vanhan maailman puolella taas omansa. Lajeja on parikymmentä, ja eniten viljelty on nykyisin G. hirsutum.

Kuituja saadaan lehmusten runkojen niinestäkin, jopa niin, että meillä Suomessa lehmukset kaadettiin melkein sukupuuton partaille 1800-luvulla vilja- ja jauhokaupan tarpeiksi.

Ennen keinokuitujen aikaa tarvittiin valtavia määriä kapokkipuun Ceiba pentandra siemenkarvoja huonekalujen, patjojen ja tyynyjen pehmikkeiksi. Kuiduntuottajia ovat myös heimosta löytyvät juutit Corchorus sp, ne ovat yksivuotisia huiman korkeita (jopa 3,5 m) kasveja, joiden lehtiä voi syödä, kuitua saa varresta. Myös puuainesta käytetään monin tavoin, erikoisin heimon edustaja tässä suhteessa on kevyt balsapuu Ochroma pyramidale, joka mm. tutkimusmatkailija Thor Heyerdahl hyödynsi valtameripurjehdukseensa tehdyllä perinteisellä lautalla.

Palataanpa vielä ensimmäiseen kuvaan. Suvussa Hibiscus on lajeja yli 200, niistä yksi on kiinanruusu, joka meillä on melko yleinen huonekasvi ja vielä yleisempi pihapensas- tai aitakasvi lämpimämmillä seuduilla, kuten mm. Etelä-Euroopassa tai Kanarialla. Huonekasviksi se tuli 1800-luvulla.

Tämän suvun kasvien kukat ovat niin koreita, että ne ovat kelvanneet kolmessa tapauksessa ihan kansalliskukiksi. Tämä H. rosa-chinensis on Malesian, H. syriacus on Etelä-Korean ja H.brackenridge on Hawaijin kansalliskukka. Paitsi katseltavaa on hibiskuksilla muutakin merkitystä: eräiden lehdistä saadaan yskänrohtoja, eräiden lehtiä käytetään saippuanvalmistuksessa, ja suuren suosion on saanut myös hibiskustee. Myös verenpainelääkityksen eräs lähde löytyy, H. subdariffe.

Viimeisin malvatulokas tällä tontillani on 2013 loppusyksyllä Kristiinankaupungista tullut myskimalvan Malva moschata poikanen. Tein sille ihan oman kukkapenkin vaahterankantoa piilottamaan, ja kahden kasvukauden tuloksena on näin suuri pensas! Kuva on otettu 20 08 2015, ja edellisvuonnakin sen parhaat ajat alkoivat elokuun lopulla.

Malvoissa on runsaasti yksi- ja monivuotisia koristekasveja, ja myös monia lääke- tai rohtokasveja. Perennoina on näiden kahden kuvissa esiintyvän lisäksi myös valkokukkaista ruusumalvaa M. alcea. Joskus on ollut myös rohtomalvaa M. officinalis. Yksivuotisena on kasvatettu joskus maloppia Malope trifida ja Raijalta saatua amerikkalaissiementä kiiltomalva Malva sylvestris. Sensijaan vielä on yrittämättä salkoruusu Althaea rosea ja kesämalvikki L. trimestris.

Tontilla on runsaasti harmaamalvikkeja Lavatera thuringiaca, joiden tuloaikaa tontille en tiedä, kymmeniä vuosia ainakin ovat kasvaneet. Tämä kasvi hakee itse kasvupaikkansa eikä tykkää siirroista, joten penkki on siinä, mihin suvaitaan asettua. Kun se kasvaa reilusti yli 1,5 m, on aina mahdollisuus kaatumiseen sateilla, ja sen ne tekevätkin, huolimatta tukikepeistäkin. Kunnollinen tukimuoto on löytämättä.

Mutta sitten siihen okraan! Okra oli vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten eräs Hibiscus-suvun laji sekin, mutta on nykyisin oma sukunsa Abelmoschus esculentus. Kasvista käytetään myös nimeä gumbo, joka on bantunkielestä johdettu, tai englantilaista Lady's finger -nimeä. Se on ollut jo pitkään afrikkalaisen ja lähi-idän keittiön suosikkikasvi, ja sitä viljellään laajasti. Syötävää siinä ovat raakana kerätyt vihreät pikku hedelmät, jotka muistuttavat mikrokokoisia säilykekurkkuja. Kasvin erikoisuus on, että se tuottaa keittoastiassa muhiessaan sakeutusainetta, joten tällaisiin ruokiin ei tarvitse muuta suurustamista.

Okraa käytetään raakana, mutta myös säilöttynä ja jauheeksi kuivattuna. Alumiinikattilaa ei suositella! Okrasta löytyy googlen kuvahaulla paljon kuvia, myös kuvia viljelypelloista, joten kehoitan katsomaan sieltä. Etnisistä kaupoista taas saa konkreettisen kosketuksen tähän reippaasti käyttäjäkuntaa kasvattavaan vihannekseen, joka on kuulemma vasta 1988 ensi kerran tullut Suomen kauppoihin.

Puuvilla muutti maailman muullakin tapaa, sillä sen viljely mahdollistui orjakaupan ansiosta, joka puolestaan tuotti sisällissodista alkaen kaikkia vaikeuksia. Tästä muistosta ei vieläkään ole päästy. Mutta näiden ryöstettyjen ihmisten jäljissä kulkeutui Atlantin taakse myös okra tavalliseksi lisukkeeksi, mm. kreolilaiseen ja cajun- keittiöön.

Oleanterikasvien heimoa esitteillä

Oleanteria Nerium oleander on kasvatettu Euroopassa koristekasvina jo antiikin aikoihin. Ei siis ihme, että se saapui Suomeenkin jo Ruotsinvallan aikaan ja otti paikkansa pappiloiden ja isojen kartanoiden saleissa. Oleanterin kasvutapa on hieman kuin nuoren pajun, juuresta nousee vähähaaraisia varsia, jotka saattavat kasvaa runsaasti yli metrin korkuisiksi. Etelä-Euroopassa se kasvaa jopa kuuteen metriin, ja sitä pidetään kurissa leikkaamalla,

Kielimäiset lehdet ovat ympäri vartta, ja paras kruunu varren latvaan tulee pitkään kestävistä punaisen sävyisistä tai valkoisista kukista. Vaikka lajeja suvussa Nerium on vain yksi, siitä on jalostamalla tehty yli 400 lajiketta.

Omassa lapsuudessa muistelen oleanterin kasvaneen myös naapurissamme Tervolassa. Meille sitä ei tuotu, koska kasvi on joka osaltaan myrkyllinen. Ei se mikään tuvan kasvi ole muutenkaan, sali pitää olla ja viileämpi talvella kuin jokapäiväisen asumalämmön huone. Oleanterit korvautuivat myrkyllisyytensä takia palmuilla ja fiikuksilla ja ennen kaikkea kiinanruusuilla Hibiscus rosa-sinensis, joka kuuluu malvakasveihin Malvaceae, kuten mm. viljelykasvi puuvilla.

Etelä-Euroopassa reisatessa oleantereihin tutustuu väistämättä. Siellä niitä kasvatetaan ulkosalla tai ainakin isoissa piharuukuissa, jos tilaa on vähemmän. Varsinkin hieman kehityksestä syrjässä olleesta Albaniasta niitä löytyi paljon, kun kävin 1980-luvulla (ensimmäisen turistikesän aikana 1987) siellä. Aikaisemmin Albania oli suljettu maa, menin sinne kiinnostuneena katselemaan, kuinka sen rikkakasvistot poikkesivat muualla nähdyistä, ja sen ne totisesti tekivätkin.

02 10 2015 on aika, jolloin maljaköynnös Mandevilla oli tullut sisälle viileiden aikojen tultua. En kuitenkaan onnistunut sitä pitämään hengissä suihkutteluista huolimatta. Tammikuussa kovilla pakkasilla lehdet alkoivat kuivua ja tippua, vaikka siirsin sen eteiseen pois patterien ulottuvilta. Siellä oli kuitenkin liian pimeätä.

Oleanteri kuuluu isoon lämpimien alueiden heimoon Apocynaceae, suomeksi oleanterikasvit. Niissä on paljon puita ja jopa liaaneja, lajeja on yli 1500. Siellä ne kasvavat mm. metsäpuina ja pensaina. Niille voi märässä kasvupaikassa kehittyä komeita lankkujuuria, joilla pysyy kosteina aikoina paremmin tulemaan toimeen.

Jotkut heimon edustajat ovat päässeet viileämmille alueille huonekasveina, kuten kustaankukka Allamanda, tuoksuköynnös Stephanotis ja viime vuonna minulle tutuksi tullut maljaköynnös Mandevilla, jonka ostin Radansuun puutarhuri Puntin myymälästä kesäiseksi ruukkukukaksi.

Vain pari kasvisukua oleanterikasveja viihtyy ympärivuotisesti tällä meidän alueella. Toinen on pikkutalvio Vinca minor, joka on jänisten talviherkkua meidän puutarhassa. Sitä on jo kymmeniä (jollei jo yli sadan) vuosia levitetty maanpeitekasvina puutarhamyymälöistä. Aiemmin oli sekä sini- että violettikukkaista versiota. Suurin esiintymä näkemistäni oli 1990-luvulla Lepaan puutarhaoppilaitoksen läheisyydessä rantametsikössä ulkorakennusten takana, jossa violettikukkaista muotoa oli aarikaupalla. Paikalla oli joskus ollut puutarhakomposti. Rentovartinen kasvi saattaa helposti tuottaa metrinkin kasvun kesässä, kun olosuhteet ovat hyvät.

Omalla tontilla on päälajina sinikukkainen pikkutalvio, Elsa-äidin aikoinaan 1960-luvulla istuttama. Sen lehdet ovat hieman kookkaammat ja leveämmät kuin tällä toisella värimuodolla. Varsinkin se on jänisten suosima. Omalla tontilla sitä on monessa kohdin, useampi yli neliömetrin ala, kaikki lumien aikaan esiin kaivettuna ja kokonaan syötyjä.
Violettikukkaiset ovat omia tuomiani tuolta yllämainitusta Lepaan kylän rantametsiköstä. Niitä on pääasiassa lipputangon penkissä. Paitsi istuttamalla talvio leviää myös toisten kasvien juuripaakuissa, kuten kävi esim. siperianiiris-paakkua hajottaessa ja uudelleen istutellessa.

Pikkutalvion versot saa helposti kasvamaan, sillä maassa ryömivien rentojen varsien lehtihankoihin kehittyy helposti apujuuria. Yritin etsiskellä omia kuvia tästä tontilla niin yleisestä kasvista, mutta eipä ollut, sillä se jää useimmiten alueen pohjalle ja kuva tarkentuu päällimmäisenä heiluviin muihin tasoihin.

Isotalvio Vinca major on Suomessa etupäässä harvinainen huonekasvi. Sen kukat ovat 3-5 cm halkaisijaltaan, eli selvästi isommat kuin pikkutalvion. Se on menestynyt jossain suojaisassa kasvupaikassa eteläosassa maata joitakin aikoja, ei tykkää keväthalloista.

Toinen kotimainen laji on lounais-Suomen kallioilla harvinaisena kasvava käärmeenpistoyrtti Vincetoxicum hirundinaria. Sen vastakkaiset lehdet ovat melko lailla syreeninlehtiä muistuttavat, mutta hieman pienemmät. Sellaisen kasvin olen nähnyt 1990-luvulla, ollessani Seilin saarella osaottajana jollain Turun yliopiston kurssilla. Suomenkielinenkin nimi kertoo, että se on ollut lääkekasvina merkittävä, ehkäpä viljeltykin. Siitä en tiedä, kuinka tehokas tämä rohto on käärmeenpuremassa ollut.

Heinäkuun lopulla 2007 silkkiyrtit olivat vielä hyvin muhkeita. Osalla oli valkoiset, osalla vaaleanpunaiset kukat. Lehdet olivat huomattavan vaaleanvihreitä, varsinkin alkukesästä. Pikkusormustinkukat ryöstivät niiden kasvukohdat....

Heimon eräs kasvi on silkkiyrtti Asclepias, jonka siemeniä sain 2000-luvun alkuvuosina Raijalta, ja onnistuin tuottamaan siemenpussista kymmenkunta taintakin. Istutin niitä alapuutarhalle polun varteen tehtyyn iisoppipenkkiin. Sen versot tulivat keväällä pintaan lähes kahta viikkoa myöhemmin kuin muut, joten olin aina huolissani, oliko niitä enää talven jäljiltä ollenkaan. Muutaman vuoden ne jaksoivat kasvaa. Ehkä paikka oli liian kuiva, vai olisko pitänyt tehdä talvisuojauksia? Parina viime vuonna ei enää ole ollut versoja.

Sekä silkki- että käärmeenpistoyrtti luettiin aiemmin omaan heimoonsa, mutta nykyisen systematiikan mukaan on liitetty tähän Apocynaceae-heimoon omana alaryhmänä. Jotain oleanterimaista olen näkevinään tuossa yläpuolella olevassa kuvassa.

Sekä oleanteri että muutkin tämän heimon kasvit sisältävät maitiaisnesteitä, joitakin on käytetty jopa luonnonkumin tuottamiseen.Sukulaiskasveista on eristetty aikojen kuluessa monia lääkkeiksi kelpaavia tuotteita, erityisesti sydänlääkkeitä (Digitalis- kasvien lisäksi). Maitiaisnesteeseen sain tutustua myös tuon maljaköynnöksen pitkiä lonkeroita leikatessani, ne kun sisällä ollessa kasvoivat harvaksi kudotusta ikkunaversosta läpi.

 Raija mainitsi eilen tehneensä puutarhassaan siirtotöitä, kun oli joutunut ison juuripaakun kanssa äheltämään. Niinhän siinä sitten oli käynyt, kuten pionien siirrossa, että juurakosta oli tullut useampi kappale. Sama tulos oli jokunen vuosi sitten itselläni, kun siirsin röyhytatarta, ja sen juuriston hajotessa oli kuin sylillinen halkoja olisi ollut maan alla.

Raijan kasvi oli ulkonäöltään hieman tyräkkejä Eurphorbia tai kannusruhoja Linaria muistuttava sinituikki Amsonia hubrechtii. Se kasvaa jokseenkin haarattoman matalahkon varren, jossa on lyhyehköjä suikeita lehtiä taajaan ympäri runkoa. Aluksi kasvi on vihreä, mutta syksyllä vaalean sinapin keltainen. Sekin on tätä oleanterikasvien heimoa.

Kuvassa sinituikki on syysasussaan, vuoden 2014 loka-marraskuun vaihteessa tapahtuneelta sukulaisvierailulta. Etualalla on myöhään kukkivia punaisia salvioita. Sinituikin nimi tuntuu syksyasun nähtyään epäsopivalta, mutta kevätpuolella se on täynnään vaaleansinisiä kukkia, jotka muodostavat tähkämäisen rykelmän varren päähän. Kasvi on alunperin kotoisin Pohjois-Amerikasta (Oklahomasta Arkansasiin olevalta alueelta).

Googlen avulla kävi ilmi, että kasvia voisi menestyksellä kasvattaa Suomessakin perennana. Mm. porilainen Paratiisin taimitarha ilmoittaa sitä heillä olevan myynnissä, ja se on helppohoitoinen, jos alusta on vettä läpäisevää eikä kuivu liikaa.

Kiitos Raijalle virikkeestä tähän kirjoitukseen! Kun maailman uutiset Brysselistä tänään ovat olleet niin ankeita, on pitänyt löytää jotain muuta ajateltavaa, kun omat voimat ja kyvyt eivät tuollaisia terrori-iskuja kykene estämään tai ehkäisemään.

Käännetäänpä timotein lehteä...

Tänä vuonna käteeni osui pääsiäisruohon siemeniä haeskellessa ihan uusi laatu, kun löytyi timotein siemeniä sisältävä pikkupussi. Kun en asu kissojen kanssa samassa taloudessa, ei tarvitse miettiä ruohon syömäkelpoisuutta. Laitoinkin sisällön jo kokeeksi itämään, nähdäkseni, mitä tulisi ja kauanko menisi. Yllätys olikin melkoinen, sillä siemenistä nousi kunnon katseltavaa jo kuudessa päivässä kylvöstä. Pieniä siemeniä oli pussissa myös tosi runsaasti, joten sain mahtavan 10 x 25 cm:n kokoisen ruohomättään.

Perjantaipäivästä seuraavaan torstai-aamuun kaukalossa viettäneet timotein siemenet ehtivät tosi pitkälle!

Timotei Phleum pratense eli nurmitähkiö on toki paremmin tunnettu heinäpeltojen kasvina. Lapsuudessani myös meillä oli vähän heinäpeltoa, jossa timoteit kasvoivat. Asuihan navetassamme 1940-luvun ruokahuoltoa helpottamassa 1-2 lypsylehmää. Sillä saatiin isokin perhe omavaraiseksi maidon ja voin suhteen.
Toki osa heinälatoon varastoidusta kuivatusta heinästä koottiin muualtakin, kuten tienvarsista, pihapiiristä, rannoista, soilta ja jopa metsän aukoistakin. Se tapa oli ennen varsinaista heinänviljelyä ollut yksiomainen kuivaheinän hankinnan muoto. Varsinkin ravinteisten lettosoiden tuottama heinäsato on suuri, parhaiden peltojen kanssa kilpaileva, todettiin 1960-luvulla tehdyssä monivuotisessa selvityksessä, jossa sain olla tutkijana mukana. Tuolloin eräs tutkimusalueeni oli Kittilä, jossa lettosoita ja niistä tehtyjä heinäpeltoja tuli runsaasti nähtyä.

Heinäpellot tehtiin kauan sellaisille kohdille, joissa viljanviljely ei ollut onnistunutta, kuten tulvaherkille rannoille, joissa oli ehkä ennen ollut kaurapeltoja. Myös soita kuokittiin, kun muut raivaukseen sopivat kohteet oli käytetty. Omat sukulaismieheni Nurmijärvellä joutuivat suota kuokkimaan työtä hakiessaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun isot kartanot halusivat lisätä heinänviljelyn alaa. Kun työt loppuivat, moni pakkasi matkalaukkunsa ja matkusti rahtilaivalla valtameren taakse siirtolaiseksi.

Heinää saattoi kasvaa myös vuoroviljelyn takia pelloilla, että maa saisi levätä ja tulisi jälleen tuottavaksi. Vasta 1900-luvun puolivälissä parempia peltoja alettiin ottaa pysyvämmin heinänviljelyn käyttöön. Pohjanmaalla alkoi heinän siemenviljely, jottei tarvitsisi ostaa ulkomaista siementä.

Timotei on tullut Suomeen muun Euroopan kautta 1800-luvulla, jolloin Suomessa aloiteltiin heinänviljelyä pelloilla. Tämä alunperin pohjoisamerikkalainen kasvi itää ja kasvaa nopeasti, pysyy hyvin pystyssä ja on siten satovarma. Kylvetty timotei ei kuitenkaan kestä tulville alttiissa maastossa montaa vuotta, Pelto pitää muutenkin uudelleen kylvää viimeistään 3-4 vuoden päästä, Kittilässä jouduttiin jopa paljon tiheämpäänkin pellon uusintaan.
Hevoset söivät mielellään kuivaa timoteitä. Sillä oli suuri merkitys siihen aikaan, kun kaikenlaista kuljetusta tehtiin ennen kunnollisten maanteiden rakentamista hevoskyydeillä. Heinäpeltojen lisääminen tuli maatalouden avainkysymykseksi, koska timotei maittoi mainiosti myös lehmille ja lampaille kuivarehuna.

Suomi oli joutunut suurvalta Venäjän alamaiseksi 1800-luvun alussa, ja suuret kaupungit kuten Pietari alkoivat etsiä polttopuu- ja ruokahuoltoa myös tältä kulmalta. Niin meillä alkoi taloushistoriassa merkittävä lypsykarjan pääluvun lisäys. Nimenomaan voilla oli kysyntää suurissa kaupungeissa. Olihan toki voin ostajia jo aiemminkin täällä kierrellyt, mutta varsinaisesti rautatieverkko sai lypsykarjan kasvatuksen suuriin mittoihin. Myöhemmin junien vauhdin parannuttua kuljetettiin myös maitoa. Euroopasta muutti Suomeen juustonvalmistuksen osaavia meijeriammattilaisia, joten voimeijerien lisäksi tuli juustomeijereitä.

Tällä oli oheisseurauksena mm. tiiliteollisuuden kasvaminen, kun tiiliä tarvittiin runsaasti myös maaseudulla. Varsinkin Hämeessä pääradan varteen nousi toinen toistaan mahtavampia navetoita. Asuin kymmeniä vuosia Janakkalassa, jonka merkittävä teollisuushaara 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolella olivat nimenomaan tiilitehtaat. Tuo painava teollisuustuote kulki tavaravaunuissa rataa pitkin. Samoille asemille sitten tulivat navettain tuotteet juniin lastattaviksi. Ratakuljetusta tarvitsivat myös halot, joiden saamiseksi saatettiin rakentaa omia rataverkkojaan asemilta isompiin metsiin päin, kuten mm. Janakkalassakin.

Voi sanoa, että heinänviljely tuotti vahvaa kehitystä ja paljon uusia työpaikkoja maaseudulle. Mikähän samankaltainen talousuutuus löytyisi nykyajan Suomelle, että saataisiin työpaikkoja niitä kaipaaville? Mainitulla 1960-luvun tutkimusmatkallani tapasin erään pohjoissuomalaisen tilallisen, joka kylvi heinän kasvattamiseen tarkoitetut lannoitteet viereiselle lakkasuolle, ja kehui, että sillä lailla suosta saatiin pienellä vaivalla monikymmenkertaiset tulot heinäpeltoihin verrattuina...

Kesällä timotein korren päähän kehittyy tasapaksu karkea tähkä. Sillä se tunnistetaan Suomen luonnonvaraisesta heinästä, nurmipuntarpäästä Alopecurus pratensis eli alopekuurista, jonka tähkä on paljon kapeampi ja silkkisen tuntuinen. Alopekuuria on kylvetty myös heinäpelloille ennen timotein yleistymistä. Tienvarsien ojanpientareista sitä melko varmasti tapaa.

Tähkiöitä on meillä on myös luonnonvaraisesti, nimittäin pohjantähkiö P. alpinum, jota on varsinkin pohjois-Suomessa ja harvinainen helpitähkiö P. phleoides aivan etelärannikolla. Muinaistulokkaana pidetään etelä-Suomessa kasvavaa harvinaistunutta ketotähkiötä P. pratense ssp. nodosum.

Timotei sai erikoisen nimensä alkuperin englantilaisesta Timothy grass -nimestä. Nimi juontuu kasvia Eurooppaan markkinoineesta maanviljelijä Timothy Hansonista jo 1700-luvulla. Vieläkin timotei on kuivaheinän tuotannossa tärkein. Nykyajan tapaan tuorerehuksi paalaamalla sitä myös tarvitaan, joskin siihen tarkoitukseen on useita muitakin heinälajeja, kuten nurmi- ja ruokonata (Festuca pratensis, F. arundinacea), jopa entisiä rikkakasvejakin, kuten juolavehnä.

Ruukkurintamakin heräilee

Ihmeen pitkään tänä keväänä on saanut odotella punaisia kukkia kuparilehtiin Episcia cupreata. Yleensä se on tapahtunut helmikuussa. Mutta tänä vuonna helmikuu oli yhtä pilveä, joten lämpimiä auringonsäteitä ei ollut jaossa tarpeeksi. Idän puoleisella ikkunalla alku oli viime viikolla, täällä lännen puolella vasta eilen. Viime mainittu on tänä päivänä kuvattuna yllä.

Se on jo ikääntynyt kasvi, koska ohjeiden mukaan sitä pitäisi nuorentaa vuosittain rönsyjen päiden pistokkaista. Tämä istutettiin loppusyksyllä 2012, eli kesäkuussa se alkaa viidettä kauttaan. Alku oli vaikea, kun olin vienyt vanhan emon toukokuun lopulla 2012 olleen matkani ajaksi viileään autotalliin, ettei olisi janoissaan, mutta olikin niin kylmää, että kasvi suuttui perusteellisesti ja nahistui. Pari kolme latvan kärkeä meni kokeeksi lasiin juurtumaan, ihmeekseni ne eivät kuolleet, vaikka emo ruukussa kupsahtikin. Nyt en raaski tätä hävittää, haluan nähdä, kuinka sitkeä sissi se lopulta on.

Jonkun pelakuun pistokasruukussa toivuttiin ensimmäinen vuosi, hyvin vaatimattomasti. Mutta alkuvuonna 2013 laitoin oksat jo omaan ruukkuun ja sitten alkoi taas uusi hyvä elämä. Rönsyjä on poistettu moneen kertaan, uusia poikasruukkuja on niistä tehty useita. Kasvavat latvat pannaan 2-3 viikoksi tai kauemmin veteen juurtumaan ja sitten multaan, kun ehtii ja muistaa, vaikkapa keskellä talveakin.

Itäikkunan kasvi on kuvattu 02 03 2016, kun ensimmäinen kukka aukesi.

Idän ikkunan kasvi on istutettu viime vuonna aikaisin ja ehti kukkia koko kauden, joka yleensä kestää helmikuusta lokakuuhun. Meillä se on mitä parhain amppelikasvi eikä yhtään tykkää kesällä pihaulkoilusta, kuten moni huonekasveista. Varsinkin kesäsateet ovat sille liikaa, juurilla ei saa olla seisovaa vettä.

Seuraava vuosikerta on ollut mullassa vajaan kuukauden, latvat pantiin juurtumaan joulun maissa veteen.

Kuparilehti on alkuperäinen kasvi trooppisessa Väli- ja Etelä-Amerikassa, jossa sitä saatetaan käyttää maanpeitekasvina, kun sen luontainen kasvutapa on ryömiä maanpinnassa. Hieman viileämmillä alueilla se on amppelikasvi, meillä vain sisäkasvi. Kasvia kastellaan vasta, kun multa on pinnalta kuiva.

Kuparilehti on kaukaista sukua pillikkeille ja peippikasveille, molemmat kuuluvat kasviryhmään Lamiales. Kuparilehden iso heimo on Gesneriaceae, jossa on monia tuttuja huonekasveja, kuten paavalinkukka eli saintpaulia Saintpaulia, soilikki Streptocarpus, soihtuköynnös Aeschynanthus, gloxinia eli suppilokukka Sinningia,  jne.

Myös toinen tämän postauksen huonekasvi, hilkka eli mustanmerenruusu Achimenes on samaa heimoa. Muutama alku on viimein ilmaantunut tähän perusversioon A. longiflora eli sinivioletteja kukkia tuottaviin pikkukäpyihin, joita laitoin juurtumaan helmikuun puolivälin jälkeen. Hieman aikaisemmin laitetut valkokukkaisten kävyt eivät ole näyttäneet vielä saaneen aikaan mitään. Saapa nähdä, ehtivätkö kukkaan huhtikuulla, kuten keskimäärin on tapahtunut. On minulla ollut punahilkkojakin A. erecta joskus, mutta niiden ruukusta ei sitten löytynytkään yhtään käpyä.

Kasvatan näitä keväisin viimevuotisesta ruukusta etsityistä kävyistä, jotka itävät mullan pinnassa muutamia viikkoja. Kukinta kestää koko kesän, ja sen loputtua syksyllä ruukku nostetaan kaikkineen jonnekin unholaan kuivahtamaan. Uudet kävyt kehittyvät yleensä syyskesällä lähelle mullan pintaa entisen lähelle. Ruukun pohjalla on lecasoraa, ettei tulisi seisovan märän mullan ongelmaa.

Monena kesänä olen vienyt sinihilkkoja myös ulos kylmien öiden häivyttyä, kun sisällä on ollut liian paahteista. Paras paikka tuntuu olevan puolivarjossa timanttituijan vieressä korkean reikätiilen päällä, etteivät etanat nouse.

Myös hilkat ovat trooppisen Amerikan kasveja alunperin ja kasvavat sellaisilla seuduilla, joissa on vuorotellen sade- ja kuivakausi. Kuivakaudella verso kuihtuu, ja uusi alku puskee esiin noista pikku kävyistä, jotka oikeastaan ovat suomuisia mukuloita. Sinihilkkaa on Euroopassa jalostettu jo 1800-luvulta alkaen.

Tämä kuva on otettu 15 04 2012, kun ruukun ensimmäinen kukka aukeni.

Samana päivänä toisessa ruukussa oltiin paljon pidemmällä!

Käärmeenpartoja

Raija-sisko heitti eilisiltaisessa puhelinkeskustelussa ohimennen kiinnostavan syötin, joka upposi minuun heti, kun hän kertoi suunnittelevansa etupihalleen matalien vihreiden kasvien aluetta Ophiopogon-suvun kasveista. Heinät ja sarat ovat tyypillisimmillään vihreiden mattojen, nurmikoiden tuojia, mutta niitä pitää hillitä leikkaamalla. Nämä nyt puheena olevat kasvit viihtyvät matalina leikkaamatta, ne siis sopivat pieniinkin väleihin tai jyrkille rinteille, jonne ei ruohonleikkuria voisi kuvitella. Taimia tehdään jakamalla entinen mätäs.

Piti siitä kohta mennä keskustelemaan asiasta googlen kanssa, jonka ensimmäinen kuva jo kertoi, että puhuttiin sellaisista tutuista, joita olin katsellut viimeisellä amerikanreisullani marraskuussa 2014, ja olin arvellut niiitä jonkin sortin liljakasveiksi, kun marjat näyttivät olevan kuin oravanmarjat pikkutähkässään.

Tässä kuvassa ikivihreää ja matalaa kasvimassaa näkyy puiden alla vasemmanpuolista taloa vasten.

Japanista alunperin olevat lajit O. japonicus ja O. planiscapus mainitaan maanpeitekasveina käytetyiksi. Jälkimmäisestä on kehitetty värimuunnos 'Niger', jonka lehdet näyttävät niin tummanvihreiltä, että kasvi saa lajikenimen musta. Ainakin tätä värimuunnosta on ollut Viron tai muiden pohjoismaiden taimimyymälöiden myyntitarjokkaana. Meidänkin taimikaupoissa sitä on saattanut esiintyä huonekasvi- vaihtoehtona, vaikka omiin silmiini ei ole osunut. Esim. Viherpeukalot pitää sitä myyntilistalla.

Tässä kuvassa Ophiopogon- istutuksia on hiljattain tehty reunuksille ja ihan  tien laitaan asti.

Ophiopogon-suvun suomalainen nimi on käärmeenparrat. Nimi ehkä tulee siitä, kun kasvi luonnossa kasvaa kuin partatupsu suoraan maasta tai kivenraosta, jollaisilla paikoilla käärmeillä on asuinkoloja. Kasvit kukkivat vaalean lilan - valkoisen sävyissä, ja hedelmät ovat marjoja. Joitakin niistä saatetaan käyttää rohdoksina.

Lajeja näyttää olevan viljalti, lähes 70, ne ovat kotoisin pääasiassa itäisestä ja kaakkoisesta Aasiasta. Kasvutapa on matala mätäs, josta nousee lyhyehköjä heinämäisiä lehtiä ja niiden lomiin jääviä kukkavarsia. Korkeutta tulee parinkymmenen sentin tienoille, joillain lajeilla vähemmän. Kun silittelin näitä kasveja 2014 syksyllä pienellä kävelyretkellämme Raijan kotikadulla, niissä oli tummansinisiä marjamaisia hedelmiä, hieman isompia kuin oravanmarjain vastaavat.

Näyttää siltä, että marraskuun 2014 postauksessani olin tempaissut niille matkan muistiinpanoistani väärän nimen Liriopsis, joka tässä nyt oikaistakoon. Todennäköisimmin oli kyseessä japaninkäärmeenparta O. japonicus.

Kun käärmeenparrat eivät ole heiniä taikka saroja, niissä ei yleensä ole piidioksidia lehdissään, ja näyttävät sen vuoksi hieman pehmeämmiltä ja kuin kuultavilta, vähän samaan tapaan kuin sipulin naatit, mutta lehdet ovat kuitenkin kielimäiset eivätkä putkea kuten sipulilla.

Käärmeenpartoja voisi ehkä kasvattaa meilläkin, jotkut kestävät myös pakkasta, mutta näyttäisi, että suositellaan talvisuojausta tai peräti ruukkujen nostamista talvehtimistiloihin. Aika erikoinen toteamus oli, että kestävät myös tulvaveden seisomista kasvupaikassaan ainakin jonkin aikaa, jos vesi on kesälämmintä.

Kuinkahan käärmeenparta mahtaisi selvitä liljakukoista, jotka käyvät niin monien yksisirkkaiskukkien kimppuun?

Käärmeenparrat kuuluivat heimoon Ruscaceae eli ruskuskasvit, siinä on 14 sukua. Mutta se on nykyisin liitetty suurempaan parsakasvien heimoon Asparagaceae ja ovat sen Nolinoideae - alaryhmä. Suomalaisista kasveista tässä ryhmässä tavataan mm. kielo Convallaria majalis, kalliokielo Polygonatum odoratum, lehtokielo P. multiflorum ja oravanmarja Maianthemum bifolium. Nämä suomalaiset on luettu joinakin aikoina liljakasvien heimoon Liliaceae. Aiemmin kielolla on ollut myös oma suku Convallariaceae.

Mainittakoon, että noista 14 suvusta Ruscaceae- heimossa on myös mm. traakki- eli lohikäärmepuun suku Dracaena, jonka joitain edustajia on kaupan meillä huonekasveiksi. Kaikki Teneriffan kävijät tutustutetaan siellä kasvavaan maailman suurimpaan yksilöön kanariantraakista D. draco. Se on lähes 24 m korkea ja tyveltään 14 m paksu. Traakkipuita on n. 40 lajia.

Melko läheinen sukulainen traakkipuille on aasialainen liljapuu Cordyline, jonka eräs laji on huonekasvina suosittu verililjapuu C. fruticosa. Nämä liljat ja traakit erottaa parhaiten juurten väristä, sillä traakkipuu- kasveilla on keltaiset juuret ja näillä toisilla valkoiset.

Myös huonekasvit anopinkieli Sansevieria ja tuonenkielo Aspidistra ovat käärmeenpartojen lähisukulaisia, samasta Ruscaceae- heimosta.

Parsa Asparagus on antanut nimensä Asparagaceae- heimolle ja myös suuremmalle yksisirkkaisten ryhmälle, Asparagales- lahkolle, johon edellämainittujen lisäksi kuuluvat myös mm. kämmekät ja  kurjenmiekkakasvit.