Digitaliksia

Eräs yllätyksellisiä kasveja tällä tontilla on rohtosormustinkukka Digitalis purpurea. Se kuuluun  autonomisiin vaeltajiin, ja kasvaa, missä huvittaa. Alkaessaan kukkia varsi kohoaa tanakkana ja kuin suihkulähde nousee yli muiden. Siirrän kyllä taimia myös haluamiini kohtiin, varsinkin sellaisiin, joissa kasvustot näyttävät talven jäljiltä jäävän aukkoisiksi.

Kuvan vasenta laitaa hallitsee lähes metriin yltävä sormustinkukka, joka etsi paikkansa laatoituksen väliin jäänestä pikku tilasta. No olihan laattaa sitten hieman siirrettävä! Kukkiminen on jo loppunut, verhiön keskellä kasvaa pallomainen hedelmä. Tämä kuva on vuodelta 2009, ja oli sikäli erikoista, että kaksivuotisena pidetty kasvi kukki vielä kesällä 2010, siis kolmivuotisena. Vaahteranlehtiä oli jäänyt sen verran penkkiin syksyllä, että ruusuke talvehti.

 Kukinta kestää pitkään, ja vieläkin, kun teriö on jo varissut, verhiö ja kasvava hedelmä ovat kauniin vihreinä, kuin kakkoskukkina pitkälle syksyyn. Lopulta siemenkota aukeaa, ja syystuuli riepottaa siemeniä ympäriinsä. Mikäli puutarhuri korjaa kukkineet varret kompostille, uusia taimia on haettava sitten sieltä.

Tummempi ja vaaleampi rohtosormustinkukka pellolle istutetun kuusen seurana, mukanaan oikealta pilkottava verikurjenpolvi Geranium sanguinea ja vasemmalla Iitin Tiltu-ruusu. Kuva on vuodelta 2005. Sen jälkeen Tiltu on siirretty kuusen juurien tieltä toiseen penkkiin.

 Rohtosormustinkukat voivat olla melkoisia valtiaitakin. Mieleeni on jäänyt näkymä Kotkan edustalla olevasta Kaunissaaresta, jossa ystäväni Anjan kanssa kuljimme kylästä itään päin vievää polkua, ja kohtasimme ison luonnonniitytä näyttävän alueen, joka oli tupaten täynnä sormustinkukkia, vaaleanpunaisen ja valkoisen eri variaatioita. Toinen näky on mielessäni tästä naapuristani, jonka entisellä perunapellolla juolavehnän ja horsmain  joukosta sen ryppäitä aina löytää.

Keväällä alkaa taimien etsintä, mutta siemenet itävät sen verran myöhään, että toukokuussa taimia ei juuri näy. Esimerkiksi viime kesänä taimet "tulivat esille piiloistaan" vasta juhannuksen maissa. Digitaliksen siemen on kovin pieni, ehkä taimen löytyminen siksi on hankalaa, jos ei satu olemaan suurentavia laseja päässä! Taimet voivat olla hyvinkin varjoisissa kohdin kukkapenkkiä, jopa Bergenian lehtien allakin. Sieltä pelastetaan  ja uudelleen istutetaan sopiviin vapaisiin tiloihin, joko omaan tai tuttavien puutarhoihin. Samassa ryppäässä on usein kymmeniä, ellei satoja taimia, ja aivan pienenä niitä ei kannata erotellakaan, kun ovat liian hentoja käsitellä. Joskus nostetaan koko taimipaakku johonkin apuastiaan kokoa kasvamaan.

Unikeonpäivänä 2007 pikkusormustinkukkien kukinta vielä jatkui, tässä penkinkulmassa seurana harmaamalvikin Lavatera thuringiaca vaaleanpunainen ja auringontähden Telekia speciosa keltainen kukinto. Etualalla jo haalistuneita jalokallioisen Erigeron x hybridus violetteja mykeröitä.

Toinen uskollinen on pikkusormustinkukka Digitalis lutea, perenna, jolla myös on tanakka kukintovarsi, ja kukinta kestää pitkään. Senkin taimia löytää kasvupaikalta helposti.

Kuva on vuodelta 2007, Ulla Haapasen ottama. Pikkusormustinkukan lähes valkoiset kukinnot palava rakkaus-kasvin Lychnis chalchedonica seurana leimukukkapenkkiä koristamassa heinäkuun alussa. Taustalla kivikoivu Betula ermanii.

Tämä kasvi jaksaa ilahduttaa, olipa se missä kukkayhdistelmässä tahansa, se aina sopeuttaa kasvunsa kuin muita täydentämään. Taimet ovat paljon paremmin löytyviä, sen siemen itänee syksyllä, koska uudet taimet ovat melko kookkaita jo ensimmäisen kukkapenkin kitkennän aikaan.

Muotoilin keväällä 2009 etupihan kukkapenkkejä uudellen laatoituksen jälkeen, ja etualalla oleva kalteva osa sai vuorenkilpiä kasvattaakseen. Kuva on juhannukselta. Näiden kasvien alta löytyivät mittavimmat Digitalis purpurean taimimassat. Lähin siemeniä tuottava yksilö kasvoi yli 5 metrin päässä oikealla, ja välissä oli tiheä- ja korkeakasvustoinen aidannepenkki.

Sormustinkukkien minulle vielä kokeilemattomia lajeja ovat siemenluetteloista löytyvät rusko-, villa-, tumma- ja keltasormustinkukka. Ne varmaan viihtyisivät tässä maisemassa myös. Mutta toisaalta, pitäisi tehdä uutta kasvatuspenkkiä entisten lisäksi. Jos saan taimen, istutan mielellään, mutta siemenpussissa on niin paljon potentiaalista uutta kasvua, etten ehkä hanki sellaista. Tummasormustinkukka Digitalis obscura taitaa olla aivan pensas niillä seuduin, missä se hyvin kasvaa.

Digitaliksen tehoaine digitoksiini eli digoksiini on tunnettu sana sydämen vajaatoiminnan lääkinnässä, tärkein laji sen tuotannossa (päätuotantoalueet USA ja Australia) on villasormustinkukka Digitalis lanata, joka on laajalti villiytynyt näiden viljelyiden seurauksena. Kyseistä tehoainetta saadaan myös rohtosormustinkukasta.

Digitalis-suku on lähtöisin Euroopan ja Välimeren maista, ja kaikkiaan siihen kuuluu 20-30 kaksi- tai monivuotista lajia. Erikoisin ryhmä on Kanarialla ja Madeiralla endeemisenä kasvava Isoplexis- alasuku, jotka ovat pensasmaisia kasveja. Kukat ovat oranssiin vivahtavammat kuin muilla suvun lajeilla. Lisäksi tunnetaan myös joitakin hybridejä. Latinalaisnimi viittaa sormeen, koska kukan muoto on kuin sormustimessa, joka käsinompelun aikaan oli tärkeä aputyökalu vaattureille.

Begoniat ja kesä mielessä

Punalehtinen vahabegonia pelargonien kanssa isossa ruukussa. Kuva on heinäkuun lopulta 2007.

Syyskuun loppupuolella 2007 ruukku on nostettu eteläseinän viereen. Iso alppikärhö oikealla otti vastaan itätuulet. Edessä on kylmien öiden punastuttamien kultahelokkien kasvusto.

 Kun toukokuun alku koittaa, aion taas suunnistaa tutun puutarhurini Heikki Sampon kasvihuoneille tarkoituksena hankkia punalehtisen kesäbegonian Begonia semperflorens alkuja. Jo vuosia olen saanut nuo punalehtiset juuri häneltä, sillä kasvi itsessään on kuin kukkaa alusta loppuun tummanpunaisine lehtineen ja vaaleanpunaisine kukkineen. Istutan pienet taimet suurempaan ruukkuun, ja joitakin (2-3) yhteen, jotta patiolla olisi jo alkukesästä väriä. Nämä begoniat kasvavat yli 30 cm korkeiksi, joten niiden eteen ruukkuun voi istuttaa matalamman valkoisen tai punaisen kesäbegonian. Ne pärjäävät hyvin myös pelargonien, samettikukkien, oppineidenkukkien (Zinnia) ja verenpisaroiden (Fuchsia) kanssa samassa ruukussa. Istutan punalehtisiä myös hoitamilleni haudoille, mutta amppelikasveiksi ne ovat liian korkeita. On tietysti selvä, että muutkin yksinkertaiset pikkubegoniat tarttuvat mukaan puutarhalta pihan ruukkukasveiksi. Sampon Heikki sanoi, että begonian pistokkaat tulevat puutarhoille keväisin Tanskasta.

Kesän 2008 kesäasetelmassa oli begonioiden seurana samettikukkia Tagetes. Kuva on heinäkuun puolivälistä, jolloin oli pitkään jatkunut keskikesän viileähkö sadekausi juuri päättymässä.

Begoniat ovat lempikasvejani, koska ne eivät tuoksu. Ne eivät eritä kosketeltaessa mitään allergisoivia nesteitä, joten niitä on mukava käsitellä ilman suojakäsineitä. Toki ne ulkokukkina ovat aika kylmänarkoja, mutta tässä tontillani ei ole hallaa ensimmäiseksi, ja harsosuojaus auttaa alku- ja loppukesän viileinä öinä. Jos tulee tosi viileä kausi kesken kasvukauden, ruukut voi aina kyyditä autotalliin pahimman kauden ajaksi. Tuo harsosuojauskin on helpompi tehdä ruukuille kuin muulle kukkapenkille. Syksy 2009 oli sikäli poikkeuksellinen, että aikaisin alkanut kylmä kausi jatkuikin, ja begoniat jäivät autotallimatkalleen, sieltä sitten kompostoitumaan marraskuulla.

Sekä tuo punalehtinen (engl. Bronze leaf) että muut pikkubegoniat luokitetaan vahabegonioiksi niiden lehtien laadun takia. Begonialajeja ja lajikkeita tunnetaan yli 1000, ja ne ovat kaupallisesti merkittävä ryhmä, jos kasteluvettä on riittävästi, ovathan ne trooppisten metsien lajeja luonnostaan, sekä Aasian, Afrikan että Amerikan alueilta.

Enkelinsiipi (Begonia Corallina-ryhmä) on seurannut minua huonekasvina jo kymmeniä vuosia. Sehän kuuluu vaatimattomimpiin huonekasveihin, joiden tärkein hoito on välttää liikakastelua. Lannoitan melkein aina varovaisesti, korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä talvella lainkaan, koska rehevästi ryöppyävä kasvi vie kasvutilan muilta. Enkelinsiiven lisäys tapahtuu taittamalla liian pitkäksi venähtänyt tai väärään suuntaan kasvava oksa veteen juurtumaan, ja aika pian sen saakin istuttaa.

Enkelinsiiven koko on sitä luokkaa, ettei se yleensä kuvaan mahdu kokonaan! Tässä se on viileämmässä kesähuoneessa talvehtimassa rönsyliljojen kanssa.

Kaksi muutakin vinolehteä on jäänyt pysyviksi seuralaisiksi.Toisella on mehevä, suikerteleva hidaskasvuinen varsi, josta nousee runsaasti sivuoksia. Lehdet ovat hopeiset.

Toinen taas on pienehkö, kiiltävälehtinen ja punakukkainen, ja pitkään luulin, että se onkin vain sisäkasvi, mutta viime kesänä käynti Kuusankosken linja-autoaseman liepeillä taimimyymälässä kannatti, koska aseman aukion koristeena oli suuria kukkaistutuksia, joista pursuili myös tuota omaa begoniaani. Sen nimi näyttäisi olevan englanninkielisissä kuvastoissa Dragon wing ja latinaksi Begonia acutifolia, ja kotoisin Jamaikalta.

Vuoden 2010 syyskuun puolivälistä etupihan irlanninkatajien seuraksi nostettu begoniaruukkuja ja parikin yllä mainittua Dragon wing- begoniaa, niiden kukkia ovat etummaisina alempana olevat kirkkaanpunaiset. Rönsyliljat kasvavat myös hyvin ulkona, varsinkin loppukesällä. Seinää vasten näkyy myös ulkoileva enkelinsiipi.

Ulkomaan matkailu avartaa. Madeiranmatka opetti, että Funchalin kaupungissa begonia kasvoi puutarhassa aidanteen tapaan, varmaan ympärivuotisesti, siltä näytti. Kiinnostavaksi tuon aidanteen teki, että ko. kasvi muistutti yllä mainittua vakiohuonekasviani B. acutifoliaa, jotka minun sisätiloissani  kasvavat kaartuvasti, kuin amppeliin sopeutuen. Siksi olikin kovin kiinnostava havaita viime kesän helleaikana, että ulos pensaiden varjoon siirretyt begoniani alkoivat kasvaa rotevaa, tummemmanvihreää ja kiiltävälehtisempää muotoa kuin koskaan sisätiloissa, ja muistuttivat nyt kovin paljon noita madeiralaisia ja toisaalta nettihaulla löytyneitä kuvia.

Amerikanmatkalla Washingtonin Botanical Gardenin kasvihuoneissa sisareni kanssa kulkiessa löysimme oman erillisen Begonia-osaston muiden kasvimaantieteellisten osastojen välistä. Siinä riitti ihailemista!

Kuvan keskiosassa kuningasbegonioiden Begonia rex edustajia, niiden oikealla puolen karjalanneitomaisin lehdin kasvava yksinkertainen jalostamaton alkuperäislaji, luultavimmin B. acutifolia-ryhmää.

Edellisen kukkakuvan vasenta päätä lähemmin, siinä myös kuningasbegonian ryhmän edustaja  lähes vaaleanpunaisin lehdin.

 Rex-eli kuningasbegoniat olivat etelä-Pohjanmaan alueella 1950-luvulla aivan tärkeimpiä huonekasveja, ihan must-luokkaa. Sainkin niiden taimia lähes ensimmäiseksi, silloin opin myös taimenteon lehtisuonia rikkomalla. Siinä taimi syntyy saintpaulian tai soilikin tapaan niin, että saadaan elävästä kasvista lehti, jonka lehtisuonta katkotaan tyvestä, ja lehti upotetaan multaan niin, että ehjäksi jätetty osa jää pinnan yläpuolelle. Kastellaan ja huputetaan muovipussilla, ettei kosteus haihdu liikaa. Rex-begonioita on hyvin monia eri muotoja, ne pitävät suihkuttelusta enemmän kuin kastelusta. Begonia rex-ryhmä kuuluu suurempaan tuberhybrida-ryhmään eli mukulabegonioihin. Näillä kasvutapa on mätäsmäinen tai niinkuin jossain toisessa kielessä sanotaan pielusmainen. Kukinto niillä on yleensä rehevä, sarjamainen.

Myös karjalanneito eli neitobegonia Begonia pendula kuuluu mukulabegonioihin. Se monine samankaltaisineen kasvaa amppeleissa koko kesän, mutta niiden paras paikka on terassilla tai katoksen suojassa, koska rankat sadekuurot rikkovat kasvia liikaa.

Kesäkäyttöön tarkoitetut mukulabegoniat kasvatetaan panemalla kuiva mukula ruukun kosteaan pintaosaan juuripuoli alaspäin ja odottelemalla sitten versojen puhkeamista, joka tapahtuu melko nopeasti. Tulipunaiset mukulabegoniat ovat monilla hautausmailla suosituimpia kesäkasveja. Niitä on kuitenkin hoidettava lähes päivittäin, kun kuihtuneet kukat täytyy korjata, etteivät ne tuhoaisi kehittyviä nuppuja. Siksi tällaiset haudat ovatkin yleensä ns. seurakunnan hoitamia. Haastattelin pari kesää sitten Janakkalan seurakunnan kesäpuutarhureita, ja kuulin, että myös kirvantorjuntaa on joinakin kesinä suoritettava.

Ruusubegoniat Begonia elatior ovat melkein jokaisena vuodenaikana saatavia kukkakauppojen kasveja, niiden kukka on kerrottu. Tavallisesti niitä kasvatetaan sisällä, mutta viime kesän helteillä saivat nekin mennä ulos pensaiden varjoon viihtymään, ja niin mielellään tekivätkin. Kuinkahan monta sellaista on tullut ostettua ja saatua tuliaisiksi!

Kuva on 12. lokakuuta 2010. Ruusu- eli pauliinabegonia rivissä vasemmanpuoleisin. Muutaman harsosuojauksen jälkeen vielä kasvu jatkui, mutta pian oli ruukut jo nostettava sisätiloihin. Krysanteemitkin lopettivat aikaisemmin!

Tulikukkia

Jo jonkin aikaa olen pohdiskellut kirjoituksen laatimista tulikukista. Ne ovat eittämättä eräitä lempikasveistani, sillä tontilla pitää olla kuivuuteen sopeutuvia lajeja ja mielellään perennoja, jotka tuottavat uuden kukoistuksen kesällä ilman suurempaa ponnistelua. Ja jos vielä ovat korkeita, kun talokin on sitä maata. Sain eilen kirjeen tuttavaltani Hämeenlinnasta, siitä tuli potkua tämän kirjoituksen suhteen: Terveiset Seijalle ja kaikille Pulsatilla-kerholaisille!

Eräs vaellustulos: ukontulikukka ilmaantui vaihteeksi vuorineilikoiden ja jaloangervojen seuraksi viime kesänä.

Seijan kirjeessä oli muutamia kuvia tulikukan taimista, jotka matkustivat täältä Hämeenlinnaan viihtymään. Pulsatilla-kerho vieraili luonani heinäkuussa 2008, jolloin tulikukat olivat alkaneet tuottaa siementaimia ympäristönsä penkinreunoihin ja muuallekin vapaaseen kasvupaikkaan. Olin muutama vuosi aiemmin onnistunut saamaan tummatulikukan Verbascum nigrum lopulta kotiutumaan tontilleni, ja sen kanssa samanaikaisesti oli siemenpussikokeiluista myös syntynyt terhakka valkokukkaisten tummatulikukkien kanta yläpihan kukkapenkkiin, se myös teki hyvin siementaimia. Naapuriltani olin ehkä 10 vuotta sitten saanut lohdukkeeksi ukontulikukan Verbascum thapsus taimen, kun nigrumin kanssa ei aluksi tuntunut olevan onnea.

Taimimaan kasveja 28.7.2007: yksi istutettu tummatulikukka ja itsekseen ilmaantuneet kaksi ukontulikukkaa. Syksyllä tuli paljon itäviä siemeniä! Isokukkainen kasvi on jokin päivänhattu, viipurilaistuliainen toiselta naapuriltani, sen lempinimi tuojan mukaan Ritu. Arvelen sen olevan Rudbeckia (serotina tai) bicolor. (Jos se olisi tuo serotina, sen englanninkielinen nimi olisi Black Eye Susan, joka taas meillä tarkoittaa Thunbergiaa.)

Tämä elokuun alussa 2007 kuvattu yksilö on kukiltaan hyvin ukontulikukkamainen, mutta lehdet ovat ohuemmat, ei juuri lainkaan villanukkaiset, mutta vaaleammat kuin tummatulikukan. Risteymä V. x semialbum siis tämäkin. Kasvupaikka n. 3 m ylemmästä kuvasta. Etualan kasvit villanukkajäkkärää Anaphalis triplinervis, jolla on aggressiivinen maavarrella tapahtuva leviämistapa.

Seijan kuvista kävi ilmi, että hänen kassiinsa oli sattunut hybriditaimi Verbascum nigrum x thapsus, eli V. x semialbum, jolla on molempien vanhempien ominaisuuksia ja huomattavan hyvä kasvuvoima. Omasta mielestäni helpoin tuntomerkki on lehdissä: Ne eivät ole tummanvihreät, vaan harmahtavammat. Näitä hybridejä on kasvanut enemmänkin täällä, näyttävät syntyvän nyt aika helposti, kun kantavanhempia on toistensa lähellä. Hybridit näyttäisivät olevan minulla tähän asti kaksivuotisia. Ne kukkivat pitempään kuin tummatulikukka. Kun tapahtuu useita risteymiä, jälkeläiset voivat olla keskenään erilaisia. Risteytymistilaisuus tarjoutui niille, kun osa puutarhasta oli varattu taimien kasvattamista varten.

Valkokukkaiset tummatulikukat Verbascum nigrum 'Album' etupihan penkissä, syyskesää 2007. Nekin ovat risteytyneet tummatulikukan perusversion kanssa, ja tuloksena on hyvin vaaleankeltakukkaisia yksilöitä.

Ukontulikukka leviää paljon helpommin paikasta toiseen kuin tummatulikukka. Omalla tontillanikin se vaeltaa kuin helposti kyllästyvä vieras. Olen tavannut sitä monenlaisilta kasvupaikoilta, pientareilta ja pihoilta kaatopaikoille, sattuipa kerran vastaan Hattulan Laikkaanvuoren rinteelle tehdyltä puunkorjuu-uraltakin. Sinne sen siemen oli varmaan kulkeutunut traktorin pyörään tarttuneen maan mukana korjuutien teon aikana, sulan maan aikana. Varsinainen puunkorjuu sattuu talvisaikaan, siemenet ovat silloin jo varisseet ja lumen alla. Ukontulikukka kasvaa helposti toistametriseksi.

Sillä on paksut huopakarvaiset lehdet, joita voisi kuvitella myös käytettävän jonkinlaisena pehmikkeenä tai eristeenäkin. Löysin netistä huvittavan Wikipedian maininnan, että sillä on lempinimenä USA:n lännessä Cowboy Toilet Paper! Samasta artikkelista löytyi myös maininta, että ukontulikukalla on endeeminen espanjalaisvariaatio v. giganteum. Jo Elias Lönnrot aikoinaan neuvoi keittelemään ukontulikukan siemenistä puuroa, jolla veteen sekoitettuna oli vaikutus, että kalat jollain lailla huumaantuivat käsin poimittaviksi. Lajia on paljon tutkittu sen sisältämien kemiallisten aineiden takia. Aiemmin se oli monipuolinen lääkekasvi. Se on kaksivuotinen kasvi, kuten Digitalis ym.

Tummatulikukkien ensimmäinen kasvupaikka tontillani kanukkapensaan liepeillä. Seurana sillä ritarinkannuksia ja jalokallioista, hieman pilkottaa kultatuijaakin oikealla, ja sen takana töyhtöangervo. Kuva vuodelta 2008.

Tummatulikukka on ns. rautakauden merkkikasvi. Sen lehdet ovat tummanvihreät, ilman villapeitettä, ja kukat ovat tummemmankeltaiset kuin ukontulikukalla. Sen kasvupaikat sattuvat kiinnostavasti yksiin tuon historiallisen ajan asumispisteiden kanssa. Lähimpänä omaa tonttiani on tämä kasvi tavattu kirkon liepeiltä, eräällä tapulin viereisellä haudalla, jossa sillä oli pitkään yksittäisesiintymä. Muulla hautausmaalla ei kasvanut ainoatakaan sen lisäksi. Arvelen sen kulkeutuneen haudanhoitajien jalkineissa, koska kasvupaikka oli hautakiven takana. Myöskään tällä kirkonkylän mäellä ei ollut esiintymiä, sen enempää kuin toisellakaan ns.  ylähautausmaalla. Ihmeellistä, kun kuitenkin yksittäinen kasvi voi tuottaa kymmeniä tuhansia siemeniä! Eräässä artikkelissa oli maininta maahan hautautuneiden siementen säilymisestä itämiskykyisinä jopa 120 vuotta.

Vuoden 2007 aikana tienvarren kolmiopenkinkin tummatulikukat kasvoivat hyvin, vaikka penkki on niin kaukana, että vesikannu ei juuri sinne asti kulkeudu.

Löysin tummatulikukan 1900-luvun viimeisinä vuosina kasvamasta kuntamme entisen pappilan puutarhasta, jossa varsinaisen hoidetun puutarhan ulkopuolella oli pahoin heinittynyt karviais- ja herukkatarha, ja niiden keskellä vanhan rakennuksen jäänteenä kivijalka. Aivan tuon kivijalan vierellä on iittiläisten käyttämä kirkkotie, Vesikansan kirkkovalkama, kun veneillä tulleet Kymijoen varren asukkaat laskivat maihin sillä kohtaa ja kävelivät lopun matkan, 2-300 m kirkkoon. Laji kasvoi muutaman pehkon voimalla juuri kivijalan vieressä. Sellainen kohta voisi tietysti olla entisen koristekasvinkin paikka.

Sama penkki vuotta myöhemmin, ja heinäkuun alkua. Loppukesällä haaraisuus lisääntyy. Valamonruusu on vielä kukalla. Keskellä edessä on itsenäisesti penkkiin kulkeutunut ukontulikukka, ja edessä oikealla väinönputki Angelica archangelica.

Oman puutarhani kasvit ovat peräisin noista kasveista taitetuista, siemenillä olevista kukintovarsista. Kylvin siemeniä kedoksi muuttuneelle vanhalle perunapellolleni, heinikon sekaan, ja osan kukkapenkkiin kanukkapensaan juureen. Vain pensaanaluskylvöksistä tuli taimia, jotka sitten löysin muutamaa vuotta myöhemmin. Varsinaisessa puutarhamaassa sen taimia kuitenkin tulee helposti.

Olen kasvattanut siemenpussikokeiluna myös purppuratulikukkaa Verbascum phoenicum, jonka kukat ovat suuremmat kuin edellisillä, mutta se ei onnistunut jäämään perennaksi, vaan häipyi lähes kokonaan seuraavaksi kesäksi. Olen kasvattanut myös käentulikukkaa V. lychnitis, sekään ei jäänyt perennaksi asti. Vielä on yrittämättä pustantulikukka V. speciosum.

Mahtavimpia tulikukkia on etelämpänä Euroopassa kasvava jättitulikukka Verbascum olympicum, joka kasvattaa korkeutta pariin metriin ja kukinto on haaroittuva kuin kynttelikkö. Niitä näkyi tienvarsissa jo etelä-Saksassakin. Koristekasviviljelyn kohteeksi mainitaan lisäksi V. blattaria. Tulikukat ovat noin yleisesti ottaen Vanhan Mantereen eli Euraasian kasveja, niillä on selvä keskittymä etelä- ja kaakkois-Euroopassa ja lähi-idässä. Monia endeemisiäkin lajeja on, mm. Kreetalla.