sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Saarnesta öljypuu-kasveihin

Saarnesta Fraxinus excelsior kirjoitan siksi, kun se ei ole täällä Iitin alueella luontaisesti levinnyt, mutta menestyy silti hyvin, ja omalla tontilla kasvaa useampikin pienehkö puu, pohjoisen puolen naapurissani rajapuina on hieman vanhempia. Tähän aikaan vuodesta saarni on tosi helppo tunnistaa, kun se tulee lehteen paljon myöhemmin kuin muut lehtipuut, nyt suoraan taivasta kohti sojottavat oksat ovat kuin piiskoja. Lehdet ovat päätöpariset, siis kuin pihlajalla, muta yksittäisten lehdyköiden reuna on ehyt, ja väri on kirkkaamman vihreä kuin pihlajan.

Saarni keskellä, kivikoivu Betula ermanii vasemmalla ja rauduskoivu Betula pendula-jätti oikealla.
Saarni kuuluu lauhkean vyöhykkeen lehtimetsän lajeihin, lähinnä reunaosiin, Virossa se esiintyy kosteissa metsänreunoissa, vähän samaan tapaan kuin tervaleppä Alnus glutinosa meillä. Puhutaan jopa saarnikorpisoista. Tammi on sen tavallisia seuralaisia kuivemmalla maalla. Saarnen englanninkielinen nimi ash (tuhka) tulee rungon tuhkanharmaasta väristä. Puuaines on kovaa ja on ollut hevosaikaan hyvin suosittu tarvekalupuu, mutta nuorista oksista on myös saatu karjanrehua kuivattamalla kerpuiksi. Nykyisin saarnipuu kelpaa mm. baseball-mailoihin ja sähkökitaroihin. Suvussa on yleisesti alkaloideja, joten sillä on luontaista kykyä vastustaa kasvinsyöjiä. Ainakin kaikki näkemäni lehdet ovat olleet reiättömiä. Miksi saarni ei ole enempää levinnyt täällä, johtuu varmaan leviämisstrategiasta: siemen ei kulkeudu pitkiä matkoja, ei lennä ehkä niinkään kauas kuin vaahteran siipi.

Saarnia on meillä istutettu jo parisen sataa vuotta puistoihin ja puutarhoihin. Osaa etelärannikon puista pidetään luontaisen leviämisen tuloksena. Esimerkiksi tässä lähellä, Salpausselän tyveltä virtaavan Jänisojan varressa näyttää olevan joitakin saarnia, joita tienpito kurittaa ankarasti vesakonpoistollaan. Mutta Jänispajun kartanon puutarha on aivan kivenheiton matkan päässä. Janakkalan Saarnikorpi on Mallinkaistenjärven kaakkoisrannalla, Jaalassa taas jo botaanisesti kirjallisuudesta tuttu Ritti- saarnikorpi, niitä kumpiakin arvellaan luontaisen leviämisen tuloksiksi. Janakkalan esiintymästä ei ole järin pitkä matka Löyttymäen kartanon maille. Saarnia on myös muualla Janakkalassa, esim. Viralassa, mutta ei lainkaan niin, kuin kuvittelisi, esiintymä on pienen puron varressa kuusimetsässä, eikä hieman sivummalla, missä olisi laajaa Viralanjärven rantamaisemaa otollisine kasvupaikkoineen. Hattulan esiintymä on Sattulan kylän mailla, lähellä vanhaa kolmostietä. Se esiintymä sopisi olemaan Lehijärven vanhan rannan muisto.

Omat saarneni ovat kotoisin Kanta-Hämeestä. Suurin tulee Hattulan Suontakaa, puutarhan haravointitähteiden kaatopaikasta metsikössä, josta pelastin sen vaaksan mittaisena kaksikymmentä vuotta sitten. Vanajaveden rantoja sillä tienoin katsellessani ei ollut nähtävillä muita saarnia kuin kartanon puutarhan. Istutin taimen juuri syntyneeseen kasvupaikkaan, autotallin luiskaan lujittamaan siinä maata, mutta myös siksi, että näkisin sen aamuisin ikkunasta, samasta paikasta olevan metsälehmuksen Tilia cordata taimen kanssa lähekkäin. Nyt tämä puu on lähes kymmenmetrinen ja hyvinvoiva. Muut saarnet ovat Hattulan Retulansaaresta, jossa retkeilin eräänä keväänä, ja suuri saarni oli tiputellut hedelmiään, kuin vaahteran lenninsiipiä nekin, ja säilöin muutaman nenäliinan kulmaan taskuuni. Retulansaaressa on rannoilla paikoin hyvin taaja saarnipensaikko, se on saanut siellä oivan kasvualustan kosteassa rantametsikössä. Vanhimmat puut ovat asutuksen yhteydessä. Tuomani siemenet itivät hyvin, ja sain useampiakin taimia, niistä yksi, entisellä mansikkamaalla kasvava on ehtinyt parimetriseksi, muut selvästi matalampia, varmaan johtuen istutuspaikan kuivuudesta. Myös jäniksille taimet maistuvat, joten ne on pitänyt talveksi verkottaa.

Onnenpensaan kasvupaikka autotallin nurkalla saa mahtavat lumimassat päälleen talvella aurauslumista, mutta lumen yläpuolella oleva latvus kasvaa myös ilman pakkasvaurioita.
 Saarnen suku on Oleaceae, siis öljypuukasvi! Meillä siihen heimoon kuuluvia kasveja on vain vähän, nekin tuontitavaraa. Yleisin taitaa olla syreenien Syringa laaja suku, mutta esim. onnenpensas Forsythia kuuluu siihen myös, samoin Jasminum-köynnös, johon tutustuin viime keväänä hyvin vierailumatkallani USA:ssa, kun nukuin huoneessa, jonka ikkunan alla oli tuon köynnöksen kasvupaikka. Onneksi se kukkikin juuri tuolloin! Jasmiini on hajuvesiteollisuuden eräs lähdekasvi. Syringat ovat saaneet oman postauksensa.

Jasmiiniköynnös kukkii huhtikuun alussa Washingtonissa.
 Saarnia kasvaa luontaisesti Euroopassa vain muutama, tämän lehtosaarnen lisäksi toinen on mannasaarni Fraxinus ornus, jota pidetään hyötykasvina mm. Sisiliassa siitä saatavan mahlan eli mannan takia. En tosin tiedä, liittyykö tämä manna siihen asiaan, joka ilmenee Mooseksen johtaman heimon ruokajuhlana heidän vaelluksellaan pois Egyptistä. Paljon mahdollista. Voihan olla, että ruoka on tullut jostakin muusta, mutta asiasta kirjoittaneella on ollut tietoa vain tästä puusta.

Lounais-Aasiassa on vielä kapealehtisaarni F. angustifolia. Nämä kaikki kasvavat myös Pohjois-Amerikassa, jossa on runsaasti myös muita lajeja. Itäpuolella manteretta on 6 lajia, mm. musta (F. nigra)-, puna(F. pennsylvanica)- ja valkosaarni (F. americana).  Länsipuolella kasvaa 13 lajia, osa pieniä, pensasmaisia. Kaikkiaan saarnia on 65-70 lajia, , Itä-Aasiassa niistä 21, mm. kiinankukkasaarni F. mariesii.

Öljypuuheimossa on n. 25 sukua, ja lajeja n. 500.  Varsinainen nimen antaja öljypuu Olea europaea, kuuluu ihmiskunnan vanhimpiin hyötykasveihin kahdellakin tapaa: sitä on hoidettu jo esihistoriallisella ajalla, ja toisaalta puut kasvavat paikallaan hyvin pitkään, jopa 1500 vuotta. Puuta lisätään juurivesoista ja taivukkaista tai kasvattamalla siemenistä perusrunkoja, johon halutusta puusta siirretään silmuja, joten nykyistenkin puiden esi-isät ovat olleet olemassa jo kauan. Puun tuottamat marjat ovat oliiveja, jos ne korjataan raakoina, saadaan vihreät oliivit, jos kypsinä, saadaan mustat oliivit. Oliivit ovat ns. lopputuotteita, sillä niitä käsitellään kivet poistamalla ja täyttämällä, marinoimalla ym. tavoin säilömällä.

Kypsien oliivien sisältämä öljy on kuitenkin kaikkein tavoitelluin tuote, sitä saadaan  miljoonia tonneja vuodessa, sillä öljypuuviljelmiä on kaikkialla ns. välimerenilmaston alueilla. Nyt kun käytössä on niin monia muitakin öljyä antavia kasveja, mm. ruohovartiset rypsi, rapsi, auringonkukka, soija jne, öljyn hinta on halvempi, joten suuritöisiä öljypuuviljelmiä perustetaan vähemmän kuin ennen. Ne ovat kuitenkin maisemallisesti merkittävä tekijä lukuisilla seuduilla.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Mukavaa kukkajuhannusta!

Haeskelin seitsemää sorttia kukkia juhannusaaton elämää juhlistamaan, mutta en sitten taittanut yhtään, kuvasin vain. Tulikin seitsemän kertotaululla. Pääsette mukaan tähän iloon! Alkupaloiksi lipputangon penkistä metrisiksi venähtäneet ruskoliljat Lilium bulbiferum, joita täällä ei istuteta, ne hakevat paikkansa ja keltapäivänliljat Hemerocallis flava.

Pation ruukuissa vanhaan tapaan punalehtistä kesäbegoniaa, samettikukkia ja petunioita. Taaimmaisessa ruukussa on jo kaksi talvea yli elänyt verenpisarakin. Ukonkellot eivät tänään vielä ole auki.

Tontin alakulman kukkapenkissä punaisuudessa kilpailevat verikurjenpolvimättäät Geranium sanguineum ja valamonruusu Rosa Splendens 'Valamo'. Molemmilla on levittäytyvä kasvutyyli.

Talon länsiseinustan ilta-auringossa keltakukkaisen kesämaitiaisen Leontodon hispidus vapaata etenemistä, nyt on edetty punalehtisen Diabolo- heisiangervon Physocarpus opulifolius varjoon, jonne myös juhannusruusu on alkanut lähettää tunnustelijoitaan.

Kriikunain suojissa rotkolemmikkien lehdet ovat jo jääneet taka-alalle, kun keskellä on alkanut kukkia perhosangervo Gillenia trifoliata ja etualalla loistokurjenpolvet, Agrimarketin taimivalikoimista hankitut Geranium x magnificum. Ukonhatut Aconitum, jotka peruja Elsan ajoilta, sentään vielä alkukasvussaan, saapa nähdä, miten korkeita niistä tulee, kun nyt ollaan jo yli metrissä.


Maantiellä kulkijoiden iloksi on alkanut myös suomentattarin Reynoutria x weyrichii massa kukkia. Sen kurissapitäminen onnistuu vain ahkeralla ruohonleikkuulla. Korkeutta on n. 1,5m, vaikka kasvupaikka on pääosin hiekkaa.

Pihakadun varresta löytyi sijansa etsinyt hempeänpunainen akileija Aquilegia vulgaris, niiden kukinta parhaimmillaan. Alakuvan ns. taimimaassa kukkivat myös akileijat, tähän on tullut violettia ja valkoista lisäksi. Tummanpunaisiakin löytyy, ja yli kymmenen vuotta sitten tehdystä amerikkalaissiementen kylvöstä on tontilla isokukkaisia sinisiä ja sinivalkoisia. Akileijain ohella tuossa paikassa on runsaasti mm. varsankelloa Campanula trachelium.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Hevoskastanjasta suitsukkeisiin ja vaahteroihin

Hevoskastanja Aesculus hippocastanum kukkii yleensä kesäkuun alussa kynttilämäisin kermanvalkoisin kukinnoin, mutta allaoleva kuva on otettu 25.5. Sen lehdet kehittyvät pitkään, ja sinä aikana lehden osat, lehdykät riippuvat surullisina ja kuin tuhon vieminä alaspäin. Eräänä päivänä sitten on valmista, ja lehden kaikki seitsemän lehdykkää kääntyvät vaakasuoraan tai yläviistoon. Lehtiruoti on täysikasvuisena parikymmentä senttiä, samoin lehden halkaisija, joten riittää sinä puuhaa.

Tämä muutaman metrin korkeuteen yltävä puu on istutettu runsas 30 vuotta sitten. Se on kylän vanhimman hevoskastanjan, kesäkahvilan eli vanhan kansakoulun puun jälkeläinen. Puu kasvoi monta vuotta vinoon, kun vieressä oli omenapuu, mutta nyt se on suoristunut. Kukintakin alkoi vasta aivan muutama vuosi sitten.
Myöhemmin kukkien tilalle kehittyy karvapeitteisen näköisiä isohkoja hedelmiä, joiden sisältä löytyy mahonginpunainen siemen. Usein hedelmä aukeaa vasta seuraavana keväänä, koska kuori on kova. Siemen tarvitsee kylmäkäsittelyä itääkseen. Olen saanut aika hyvin taimia sillä keinoin, että kerään siemeniä puun alta myöhään syksyllä ja laitan ne maahan, kevyesti multaa päälle, ja jokin suoja, kuten laudankappale tai muu vielä päälle, etteivät linnut (naakat) vie itävää tainta. Hedelmiä ei syödä, ne eivät ole aitokastanjoita (Castanea-suku)

Hevoskastanja on etelänaapurissamme Virossa ns. Must- kasvi, joka kuuluu olla jokaisella pihalla. Meillä se ei menesty kovin pohjoisessa, paitsi edullisissa pienilmasto-oloissa. Meidän kylämme vanhin puu istutettiin jo 1930-luvulla koulun tontille opetustarkoitukseen. Nyt levinnyt maantie melkein viistää tyveä, ja kasvupaikka on kovin kuiva kaikkiaan. Lukuisat taimenhakijat ovat löytäneet kuitenkin siirtokelpoisen yksilön sen juuresta keväällä. Lienevätkö ensimmäiset taimet Pohjoismaissa Balkanin sotien tuliaisia 1800-luvulta?

Hevoskastanja kuuluu hyvin pieneen puusukuun Hippocastanaceae, siinä on lajeja vain n. 15, joista 2 ikivihreää. Merkillistä, että noinkin vaatimattomassa suvussa on edustajia sekä vanhan että uuden maailman eli Amerikan puolella! Japanista, Kiinasta, Himalajalta, Balkanilta kaakkois-USA:aan ja trooppiseen Amerikkaan. Tämä meillä suosittu laji on juuri Balkanilta kotoisin.

Hevoskastanjain suku kuuluu suurehkoon puusukujen ryhmään Sapindales, joka viittaa niiden tuottamaan saponiiniin. Puiden kuoren ja hedelmien sisältämiä aineita on mm. käytetty kalojen tainnuttamiseen. Sapindales- eli saippuamarjakasvien lahkoon kuuluvat myös mm. vaahterat Aceraceae, mahonkikasvit Meliaceae, sumakkikasvit Rhus jne. Suvuista löytyy paljon hyötykasveja, kuten cashew-pähkinä, sitrukset Rutaceae, mango Mangifera indica, mutta myös suitsukkeen ja Libanoninöljyn tuottajapuu Boswellia carteri sekä mirhan eli myrrhan tuottaja, pienehköjä kuivien seutujen puita molemmat. Nuo hyödykkeethän tulivat meille tutuiksi itämaantietäjien tuliaisina. Jumaltenpuu Ailanthus altissima kuuluu myös näihin Sapindales- kasveihin. Puut erittävät maitiais-tai muuta nestettä tai kuivissa oloissa pihkantapaista eritettä.

Kylässämme on hyvin vahva metsävaahterakanta. Voidaan keskustella perustellusti, ovatko vaahterat Acer platanoides levinneet maahamme alunperin luonnonolojen salliessa vai onko niitä siirretty koristepuiksi. Molempien mielipiteiden kannattajilla on hyviä perusteluja. Ainakin vanhoisssa kartoissa on monia eteläsuomalaisia Vahtermäkiä. Toisaalta vaahteroita tavataan vain vanhimpien asutusalueiden liepeissä. Meidän kylässämme vaahterat ovat jo rikkapuu-asteella, terhakoita taimia tulee suunnattomasti itämään kaikkiin mahdollisiin paikkoihin parinkymenen metrin etäisyydelle puusta. Vaahteran lehtien vaiva pikilaikkusieni ilmaantuu joinakin syksyinä lehtiä täplittämään, yleisimmillään se on etelärannikolla.

27.9.2009 otetussa kuvassa vaahterat ovat jo menettäneet parhaan keltaisensa ja tilalle on tullut ruskeankeltainen. Se ennakoi lehtien karisemista aika pian.
Vaahtera on hyönteispölytteinen toukokuun alkupuolen kukkija, lehdet lehittyvät myöhemmin keltaisten kukkapilvien jälkeen. Kukista kehittyy lenninsiivellä varustettuja hedelmiä, vaahteran neniä, joilla lapset leikkivät. Lehdillä on yleensä keltainen tai punaiseen vivahtava syysruska, ja nahkeapintaiset lehdet kestävät talven hankien alla lähes muuttumatta odottamaan seuraavan kevään haravoijaa. Niiden kompostoituessa tulee vaaleanruskeaa multaa. Jos lehtiä on paksumpi kerros kompostissa päällimmäisenä, kosteus pysyy siellä hyvin.

Vaahteralla on hyvin kova puu, siinä saa usein teroittaa sahaa. Silti, koska lehvästö on painava, puu on helppo lohkeamaan sateisten kesätuulien aikana. Tällä tontilla niitä on ihan liikaa, joten kaatoa on tehtävä. Ns. isonkiven vaahtera on vanhin, sen kohdalla oli puu jo silloin 1930-luvun lopulla, kun talomme rakennettiin. Monta runkoa senkin kohdalta on jo rappeutunut, mutta uusia tulee kantovesoista. Tällä haavaa tontilla on puolisenkymmentä isoa vaahteraa.

Nuoremman mongolianvaahterani kukintaa 7.6.2011.
Uusi lisä vaahteroihini ovat mongolianvaahterat Acer ginnala, joita on tässä kasvatettu parisenkymmentä vuotta. Vanhempi ( ja pienempi) on mantsurialaistaimien erästä Lepaalta tänne ajautunut puu, jolla on hyvin kaunis punainen syysruska, nuorempi ja kookkaampi Harvialan taimitarhalta ostettu, sen syysruska ei ole keltaista kummempi. Niiden lehdet ovat kovin pienet ja kapeat verrattuina  metsävaahteraan. Ne ovat  ns. pikkupuita. Naapurissani kasvaa kookkaampi, ehkä viitisenkymmentä vuotta vanha yksilö.

Vanhemman mongolianvaahterani ruskavärejä syksyllä 2009.
Vaahteroita kasvaa Suomessa useita muita lajeja, esim. edellämainittua harvinaisempi pikkupuu on tataarivaahtera Acer tataricum, jonka lehdet ovat lähes ehyet, metsävaahteran punalehtinen muunnos verivaahtera, etelärannikon niverävaahtera Acer campestre ja hopeavaahtera Acer saccharinum. Viime mainittu tuli tutuksi valkorunkoisena puuna kevään 2010 Virginianmatkan aikana! Siellä saatiin ihailla myös suurta määrää japaninvaahteroita, jotka loimusivat punaisina tai muun värisinä kadunvarsien tonteilla.

Kuva on otettu huhtikuun alussa 2010.
On tietysti mainittava myös Kanadan lipun tunnuskasvi punavaahtera Acer rubrum, jota sitäkin nähtiin tuolla matkalla monin paikoin, ja sokerivaahtera Acer saccharum, jonka tuote on vaahterasiirappi.

Vaahteroiden lähisukulaisia ovat plataanit Platanus sp, jotka tunnistaa kaukaa laikukkaan maastokuvioidun kaarnansa perusteella. Ne ovat lauhkeissa ilmastoissa sangen suosittuja kadunvarsipuita. Plataanin hedelmä on pallomainen. Vuorivaahtera eli sykomori Acer pseudoplatanus menestyy hieman pohjoisempana, Skandinaviassakin.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Hieman syreeneistäni

Maantienvarren valkoinen pihasyreeni on 25.5.2011 vielä näin nupussa, ylämäen violetti kasvi jo kukat avoinna. Taustan männyt ovat kylän keskelle syntyneestä metsästä, entisen Pulkansuon täyttömaalle, puiden ikä n. 45-50 v.

Kesäkuun 1.päivänä tässäkin kukat ovat puhjenneet. Latinalaisnimi on Syringa vulgaris 'Alba'.
 Lapsuudessani syreeneitä nimitettiin yleisesti sireeneiksi, ja niinhän y usein lausutaankin, i:ksi. Nimitys juurtui myös oppikirjoihin ja hakuteoksiin, mutta vuosituhannen 2000 vaihtumisen aikoihin alkoi olla jo yleisesti teksteissä nimenä syreeni. Tämä johtui kielitoimiston suosituksesta, sireeni-sana taas annettiin hälyttimille, kuten palosireeni. Kun Suomessa eletään, nimi maistuu hankalalta lausua, kun meillä sanotaan niinkuin kirjoitetaan. Syreenit, Syringa-suku, kuuluu öljypuukasveihin Oleaceae. Syreenilajeja on 25-30, ja syreenijalosteita ainakin 500, pääosa pihasyreenistä aikaansaatuja. Sukua esiintyy luontaisena Kaakkois-Euroopasta Itä-Aasiaan ulottuvalla alueella.

Kuva näyttää juurivesojen kehittymismäärää. Tämä parkkialueen koristepensasrivin ruoho leikataan vain harvoin, mutta kuitenkin vuosittain, joten tämä vesaikko on tämän kevään tulosta.
Tavallisimmin nimi viittaa pihasyreeniin, Syringa vulgaris, joka on peräisin Balkanin niemimaan pohjoisosista ja on saavuttanut 1800-luvulla huomattavan suuren suosion koristekasvina. Niitä istutettiin kartanoiden ja pappiloiden puutarhoihin, mutta myös julkisten rakennusten lähistöille, kuten nyt esim. linnoituksiin, kun joku vastaava päällikkö (ainakin Viapori ja Svartholma) oli ihastunut syreenintuoksuun. Istuttamista puolsi myös se, että kasvi tekee hyvin juuri- ja kantovesoja, ja on näihin päiviin asti ollut hyvin helppo kasvi, kun ei ole ollut juurikaan tauteja ja tuhohyönteisiä. No, syreenikiitäjä tosin on, mutta harvinainen täällä. Säätyläistaloista ei ollutkaan kuin lyhyt matka levitä myös muihin koteihin, ja pihasyreeni oli hyvin suosittu myös kaupungeissa. Mielellään istutettiin lehtimajoja, josta kehittyi oikein puutarhataiteen laji. Mikäs sen kauniimpaa kuin runsaasti kukkiva syreenipensas! Aivan viime vuosina on muutamien syreenipensaitteni lehtiä vaivannut jokin virustauti, lehdet jäävät pieniksi, lehdenreunat käpristyvät ja klorofyllin määrä on vähäinen. Tästä raportoivat vuosi sitten monet muutkin syreenien omistajat etelä-Suomessa.

Tänä vuonna ei tällaista näkymää ole kuin yhdessä versossa, edellisvuonna niitä oli valtaosassa pensaista tässä pation syrjässä. Normaalit terveet lehdet ovat jo lähes täysikokoiset. 
Täällä kotikunnassani Iitissä kasvaa molempia värimuotoja, valkoista ja violettia. Arvatenkin pihasyreeni levisi ensin kirkonkylälle, jossa pappilan pihalla oli komea kaaren muotoon istutettu syreenikasvusto etuoven tienoissa. Laji matkasi myös istutetuksi hautausmaalla ja ns. säätyläisten koteihin. Lähinnä kotiani on papistolle tai lukkarille 1800-luvulla rakennettu talo, jolla on pihasyreenikujanne taloon johtavan tien varressa, mutta sitä kasvaa myös talon ja maantien välisessä puutarhassa ja muuallakin pihapiirissä. Kylälle siirtyi 1800-luvun lopulla asumaan papiston perheitä tai sukulaisia, ja niinpä syreenikin jatkoi leviämistään. Nämä kasvustot ovat varmaan pääosin istutettu 1900-luvun alussa tai jo sitäkin ennen.

Naapurin suuria kuusia vasten tuo heidän raja-aitansa, varhaisin tämän mäen istutus, on päässyt n. 5 metriin. Ikää tällä pensaikolla lienee lähes 100 vuotta.
Uudempia julkisia istutuksia kirkonkylässämme ovat ns. ylähautausmaan parkkipaikan pihasyreenipensaat. Tuota parkkipaikkaa tehtiin käsittääkseni 1960-70-luvulla, kappelin rakentamisen aikoihin. Hautausmaan liepeessä olleet pari kolme sorakuoppaa muotoiltiin uudelleen ja kumpareen yläpintaa leikattiin vielä alas, että saatiin tasannetta enemmän. Osa liiasta sorasta siirrettiin kylällä olevalle ns. Pulkansuolle täyttömaaksi, kun seurakunta osti isältäni hänen osuutensa suosta.

Ylähautausmaan parkkipaikan keskelle istutettiin pitkä rivi pihasyreeneitä jakamaan kenttä useampaan pitkään pysäköintiriviin. Paikkaa käytetään pysäköintiin myös kesäteatteriesitysten yhteydessä. Pensaiden aluset näyttävät  vehmailta johtuen runsaasta juurivesatuotannosta.
 Näin saatiin lisämaata alahautausmaan viereen mahdollista parkkialueen levennystä varten, mutta samalla menetettiin kylän kaunistus, mahtava kulleroniitty suon laiteessa. Täyttömaa kasvaa nyt isoa mäntymetsää, katso ylimmästä kuvasta!

Maantienvarren aidanteeni nykytilaa. Vasemmassa laidassa huoltotien pieliin istutettujen koivujen toinen kanto, puut kaadettiin, kun rungot tulivat arveluttavan paksuiksi ja pian ei olisi voitu enää ajaa sisään. Koivuja ja aidassa aiemmin kasvaneita vaahteroita korvaamaan on aidan sisäpuolelle istutettu 2000-luvun alussa kotipihlajaa Sorbus aucuparia harvaksi riviksi, yksi näkyy kuvan oikeassa laidassa. Pihlajan valitsin siksi, kun tontilla ei muita lehtipuita kasvanutkaan 1930-luvulla otetun valokuvan mukaan, kun taloamme alettiin rakentaa. Kuva  2.6.2011.
 Kotitontillani olevat pihasyreenin ensimmäiset taimet saatiin juuri naapuristamme, silloisesta Tervolan raja-aidasta, jossa oli violettikukkaista kasvia, ja oman tonttimme ja maantien välisestä nurkasta, jossa puolestaan kasvoi valkokukkainen pensas. Violettikukkaiset ovat valtalaji maantienvarren reunaa koristavassa pitkässä aidassa, mutta joukkoon on joutunut myös valkoisia, ja niiden alkuperä tuohon tontinkulman pensaaseen on helppo nähdä, kun niiden tienoissa aidassa on myös papulanruusua Rosa pimpinellifolia 'Staffa', joka vanhastaan kasvaa tienvarressa valkoisen syreenin kanssa lähekkäin.


Valkoista pensasta on levitetty istuttamalla muutaman metrin päähän pihakadun varteen, jossa nyt iso pensas koristaa vanhaa kivikuoppaa, kuva yllä (josta huomaan myös, kuinka innokas punalehtiruusu Rosa glauca on hakemaan kasvupaikkoja tontilla).  Kun vanhemmat myöhemmin istuttivat pensaiden välialueeseen lumimarjan Symphoricarpos rivularis, peittämään paikalla ollutta avokompostia, syreenin juurivesain muodostus heikkeni, koska lumimarjan leviämisvauhti syreeniin verrattuna on ainakin kymmenkertainen. Nyt lumimarja uhkaa vallata koko pääpensaankin, joten sitä on toistuvasti raivattu pois.

Maantienvarren aidannetta. Pensaiden korkeus on n. 2 m, ja ne ovat kasvaneet kolmisen vuotta alasleikkuun jälkeen. Syreeni kukkii latvan päätesilmusta, ja samaan aikaan kehittyy kahteen suuntaan oksa. Varsi haarautuu siis kahteen suuntaan kukinnan jälkeen. Aidan keskiosissa näkyy hyvin punalehtiruusujen tumma puna. Kuva illalla 1.6.2011.
Tonttini pihasyreenit ovat pääosin vanhempieni istuttamia. Tienvarren aita tehtiin 1950-luvulla, kun maantien hoitoyksikkö, silloinen TVL perkasi tienvarsiin sade-ja sulamisvesiojat. Tonttimme koko mitalle tuli kuin valmis istutuspenkki, joka sai pihasyreenit asukeiksi. Aidanne kasvoikin aika pian pikkupuun ( n. 2,5 m) korkeuteen ja kukki runsain määrin helluntain aikoihin. Ikävä kyllä se kasvoi myös leveyttä, parhaimmillaan aidanne on ollut yli 1,5 m leveä. Sitä on hoidettu leikkaamalla pensasaidan tapaan hieman yli kymmenen vuotta, kun syystalvella, 1990-luvun puolivälissä aikainen ja runsas lumentulo satoi täydessä lehdessä olevien pensaiden päälle. Noin kolmasosa rungoista katkesi, ja osa kaatui tielle asti.

Parisen vuotta sitten kavensin aidannetta, poistamalla kaikki toisen puolen versot, joten aidanne on nyt alle metrin levyinen. Aidanteeseen on kasvanut yksi lehmuksen Tilia cordata taimi, ja siinä on useita vanhastaan lintujen levittämiä punalehtiruusupensaita Rosa glauca. Aiemmin sinne pesiytyneet lukuisat vaahterat kaadettiin myös alasleikkuun yhteydessä, ja olen pyrkinyt jatkossa poistamaan vaahterat jo nuorina aidanteesta, joskin homma tuntuu Don Quijoten taistelulta tuulimyllyjä vastaan.


Tontin korkeammalla osalla, "ylämäellä" oli perheen nuorimpien lasten iloksi tehty leikkimökki, joka sekin sai ympärilleen valkoisia pihasyreenejä (joiden mukana myös matkusti papulanruusu). Niiden vesoja tuli muutamassa kymmenessä vuodessa niin paljon, että 1980-luvulla aloin leikata etelän puolelta tulevaa syrjää niin, että se muodostui aidanteeksi, ja leviäminen loppui siihen. Leikkimökistä ei ole enää mitään jäljellä, sen ympärille istutetut juhannuskoivutkin muuttuneet polttopuiksi 1990-luvun alkupuolella. Kun tuo aita oli keskellä niittyä, tartuin toimeen ja poistin aidan muutama vuosi sitten, jäljelle jäi vain yksi parkkipaikan reunassa oleva, kiviraunion kupeeseen juuttunut kasvusto, joka nyt kasvakoon koristepensaan tapaan kurinalaisena. Muussa osassa on nyt perennapenkki, mutta papulanruusu kiittelee kovin tätä ratkaisua.

Vasemmassa laidassa osa kasvamaan jätetystä syreenipensaasta, sen ja tulppaanin välillä massaksi paisunut papulanruusu. Vuorenkilvet osoittavat vanhan pensasaidan kohtaa ja nykyistä perennapenkkiä. Ihan etualalla jonkun muinaisen rakennuksen kivisiä jäänteitä. Elsan kuusi oikealla laidalla.
Talon itäpuolella, nykyisellä patiolla oli myös vanhempieni istuttama syreenilehtimaja. Siitä ei ole paljoakaan jäljellä, vain pohjoisen puoleinen pensasrivi, joka kasvaa osin vanhan kivijalan päällä. Muun osan olen itse raivannut pois 1980-luvulla, koska pensaat olivat liian korkeita niin lähellä taloa, ja lehtimaja oli täynnä juurivesaa. Ihmeen helposti muuten syreeni lakkaa kasvamasta! Tynkien päälle laitoin hieman multaa ja istutin sekä yksivuotisia että perennakukkia, eikä juurivesoja tarvinnut poistaa montakaan kertaa. Tämän saman ilmiön kohtasin muutama vuosi sitten, kun poistin itse istuttamani syreenipensas-aidan tästä pihakadun varresta, kun se alkoi paisua liikaa ja tie alkoi kaveta. Osa juurivesoista matkasi erääseen naapuriini tässä kylällä. Syreeniaita on kyllä oikein hyvä estämään tiepölyn leviämistä, siihen se oli parempi kuin mikään muu.


Vanhempieni viimeinen syreeni-istutus tuli silloin, kun talolle 1960-luvulla rakennettiin sakokaivo, ja talon alapuolelle jouduttiin tuomaan melko lailla täytemaata kaivon upottamiseksi. Tuon penkan laita sai violettien pihasyreenien kasvuston, jota sitäkin hoidettiin joitakin aikoja leikkaamalla, mutta nyt olen luopunut siitä. Kasvakoon pensaana muuten.

Alapellon koreansyreenien istutus on korkeudeltaan n. 2m, ja pihasyreenin kukkiessa siitä on näkyvissä vasta viimevuotisten kukintojen ruskeat hedelmätähkät. Pensaat kukkivat runsaasti. Tyvellä on ruskopäivänliljaa.
Uusi aika syreenien kohdalla alkoi 1990-luvun alkupuolella, kun sain Lepaan puutarhaoppilaitokselta heille liioiksi käyneitä mantsurialaistaimia, niiden joukossa myös toistakymmentä syreeniä. Ne lienevät koreansyreeniä Syringa wolfii kaikki. Suurin osa niistä on noin kaksimetrisiä kooltaan. Kaksi kasvaa lähellä maantietä noin talon kohdalla, alapellolla parissa kolmessa rivissä vajaat kymmenen pensasta, ja autotallin takana olevan luiskan reunaan istutettuna sinnekin muutama.

Katse kohti taivasta, jonne uudet nuppuasteella olevat kukat kurottavat 2.6.2011. Kunhan avautuvat paremmin, laitan toisen kuvan tähän blogin sivupaneeliin tekstien oikealle puolelle.
 Puuainekseltaan pensaat ovat hyvin hauraita, jos joutuu törmäyskurssille oksan kanssa, mutta lumenmurtoja ei juuri ole ollut. Pensas kasvaa pallomaiseksi, eikä sillä ole juurivesoja. Kukinnot ovat jonkinverran nuokkuvat ja kukat väriltään lähinnä vaaleanpunaisia. Lehdet ovat soikeammat kuin pihasyreenillä, muistuttaen lähinnä puistosyreeniä Syringa x henryi, jota aiemmin sanottiin unkarinsyreeniksi.

Yksi likusterisyreeneistä on etualan vihreä matala pensas, muut hieman pienempiä. Jos kukkia tulee, niitä nähdään vasta heinäkuussa. Kasvupaikkana tässä on 1950-60-luvuilla käytössä ollut talousjätekomposti (muovisten maitopussien ajalta), jonka eteen näkösuojaksi maantieltä päin vanhempani istuttivat kukintaansa juuri alkavan violettikukkasyreeenin.
Olen ostanut Mustilan taimitarhalta myös likusterisyreenin vuonna 2004 Syringa reticulata kolme pikkutainta, jotka ovat viihtyneet kohtalaisen hyvin. Kukkia ei vielä ole esiintynyt, pensaat ovat n. metrin korkuisia. Kaksi niistä kasvaa tässä talon liepeen ja maantien välissä puutarhassa, yksi on saanut paikkansa ylämäeltä kahden katsuran seurassa, jotka korvaavat entistä syreeniaidan jättämää aukkoa. Kaksi ensinmainittua saavat enemmän kosteutta paikassaan kuin tuo ylämäen yksilö, joka sai latvavaurion vaahteran kaadon yhteydessä. Jäniksistä ei niille ole ollut haittaa. Tämän syreenin lehdet ovat melko vaaleat ja ainakin toistaiseksi selvästi pienemmät kuin muilla syreeneillä, samoin puun kuori hyvin vaalean ruskea, ja kukathan ovat valkoiset.

Jatkoa Prunus-blogiin

20.5.2010 otetussa kuvassa kriikunoiden kukinta on parhaimmillaan, samoin kukoistaa vasemmalla puolen kuvaa oleva suurin isotuomipihlajani.
Olet, lukijani, varmaan huomannut, että lisäsin uusia kuvia ensimmäiseen Prunus-blogiin, kun alkoi ilmetä kuvattavaa tältä keväältä!

Vienokirsikan Prunus maximowiczii kukinta-aika on vihdoin käsillä! Puutarhassani vuodesta 2005 alkaen kasvanut Mustilan taimi on ehtinyt lähes kahteen metriin ja tänä vuonna se alkoi kukkia. Tämä kasvi kuuluu Prunus-suvussa ryhmään tuomet. Sen luontainen esiintymisalue on Korea, Kiina, Kauko-idän Venäjä ja Japani, kuvahaulla löytyi yksityiskohtainen esiintymiskartta Hokkaidon saarelta.

Noin silmän korkeudella olevan oksiston kukkia.
Istutin vajaan puolimetrisen taimen puutarhan läpi johtavan huoltotien varteen, jossa oli vanhastaan tienvarren mittainen omenapuusta toiseen yltävä kukkapenkki. Tämä penkki sai savimulta-täydennyksiä, kun sen lähelle tuli autokuorma multaa, jonka sitten levittelin kärräämällä kuivan hiekkatonttini istutuksille niin pitkälle kuin suinkin jaksoin. Kasa tuli hyvikkeeksi siitä, että kunta veti v. 2002 lähinaapureilleni (6) vesijohdon tonttini liittymästä, jonka takia koko arboretumini laitaosat myllättiin kaivurilla monen metrin leveydeltä. Kaivurin käyttäjä oli ammattitaitoinen, eikä yhtään puuta tuolloin tuhottu. Samassa yhteydessä kaivettiin pois kukkapenkkirivin ensimmäinen omenapuun kanto, ja monttu täyttyi tuolla tuontimullalla. Vienokirsikka kasvaa nyt suurin piirtein niillä sijoilla. Se kasvanee muutaman metrin korkuiseksi pikkupuuksi.

Toiselta puolelta runkoa katsottaessa etäisyys maantiestä näkyy hyvin. Jänissuoja pitäisi jo poistaa, samoin rungon alaosiin ilmaantunut uusi oksisto! 
Taimi on kasvanut hyvin, mutta jänissuojaus on ollut tarpeen. Nyt kun talvilumet ovat olleet tosi korkeat parina viime vuonna, puput ovat yltäneet helposti yli metriin. Huoltotien talvilinkous ei ole näyttänyt haittaavana kasvua kuinkaan. Puulla on niin kaunis ja aikainen syysruska, että hankin sen aikoinaan lähinnä näiden ominaisuuksien takia. Tuo syysruskan kuva on ensimmäisen Prunus-globini loppuosassa.

Kuriilienkirsikka ei vielä kuki. Se on hidaskasvuinen, ja nyt noin 140 cm korkuinen, vaikka on kasvanut jo vuodesta 2002 tässä talon pohjoispuoleisella suojaisella ja rehevämultaisella paikalla. Ostettaessa se oli edullinen Mustilan pieni ruukkutaimi. Naapuriksi istutin paria vuotta myöhemmin eli 2004  toisen eloon jääneistä magnolioista, kun tämän alkuperäisen vauhti oli niin hidas, etten sen menestymiseen paljon toivoa asettanut. Parina viime vuonna kasvu on saanut uutta puhtia. Jänissuojaus on ollut kovin tarpeellinen tällekin.
 Kuriilienkirsikkakin Prunus kuriliensis voi hyvin. Tämä latinalaisnimi on nykyisin sen hyväksytty nimi. Aiemmin se oli Prunus nipponica var. kuriliensis. Eräissä määrityskaavoissa kuriilienkirsikka esitetään japaninkirsikan alalajiksi alpine cherry. Se ei toistaiseksi ole kukkinut, mutta uudet oksat ja lehdet näyttävät hyvinvoivilta, joten odottelemme! Kukkien värin pitäisi olla punertavaan päin.

9.7. 2009 otetussa kuvassa Kuntalan punaluumu seisoo tukikeppiensä ja nimilappunsa kanssa, taustan oikella puolen häämöttää kriikunapuiden massa.
Odottelen kiinnostuneena kukkia myös punaluumuuni Prunus domestica ssp. domestica 'Kuntalan punaluumu'. Ostin sen 2008 täkäläisen Agrimarketin myymälästä, ja silloin se oli jo lähes kaksimetrinen astiataimi. On selvää, että noin ison puun juurtuminen paikalleen vie aikaa. Tällä tontilla ei aikaisemmin ole luumua kasvanutkaan, vain kriikunaa, Prunus domestica ssp. insititia, ja kun kasvupaikka on melko lähellä kríikunoita, ei pölytyksestä ehkä tarvitse huolestua. Kasvupaikka on entisellä kasvimaalla tontin matalimmalla kohdalla.

Arboretumin yläosissa tehty puiden kaato on tuonut runsaasti uusia kasvupaikkoja tuomille! Oksakasojen siistimisen yhteydessä tuomen pikkutaimia löytää niin paljon ylämäen puolella, etä osin on tehtävä harvennusta.