lauantai 19. heinäkuuta 2014

Saaran päivä, ja tänään sataa ripsautti

Viimeinen istutuslaji, vuohenkello on ehtinyt kukalle. Tosin tämä paikka on kitketty niistä kertaalleen aiemmin...
On päästy jo heinäkuun jälkipuoliskolle, ja mansikka-aikakin kääntyy loppusesonkiin. Mustikat alkavat kypsyä, mäiltä voi jo löytää piirakkamarjat. Vesi ei ole vaihtunut rännisaaveissa vähään aikaan, se vihertää. Tämä tietää myös sitä, että on alkanut hitaamman ruohonkasvun aika, leikkuuväli voi olla pari viikkoa vähemmän kuljetuissa kohdin.

Hevoskastanjan alle on kehittynyt kuiva keto, jossa valtakasveina ovat peurankellot Campanula glomerata ja päivänkakkarat Chrysanthemum leucanthemum. Kuvan oikea laita osuu jo kukkapenkkiin, jossa väriä tuovat lisää harjaneilikat Dianthus barbata.
Sinisten kukkien aika on parhaimmillaan, kellot ja jalopähkämö Stachys macrantha ovat kukalla.
Viime vuonna siirsin etupihalta liian kuivassa kasvavan ison pähkämömättään alatien varteen, ja näyttää siirros voivan aika hyvin. Eivät ole lehdet lurpattaneet! Ehkä kuitenkin nostan tuon vielä ylös syksyllä ja siirrän hieman enemmän oikealle, koska vasemmalla on iso töyhtöangervo, joka vie enemmän tilaa kuin uskoisi. Oikealla puolen ei ole syväjuurisia perennoja lähietäisyydellä tien suunnassa, alempana on kyllä pioneja.

Alapellon "taimimaalla" pitävät nyt valtakuntaansa varsankellot Campanula trachelium ja värisauramot Anthemis tinctoria. Jokunen sormustinkukka Digitalis purpurea on päässyt myös kukalle. Vasemmassa kulmassa kukkii keltaisena vuorikuisma Hypericum montanum merkkaamassa penkinlaitaa. Jokunen rohtorasti Anchusa officinalis esittäytyy syvän sinivioletilla kukalla. Alapellon ketoalueessa on myös monta peurankellon leviämiskohtaa...
Viime vuonna Kristiinankaupungista veljen kukkapenkin pursuavasta malvaistutuksesta mukaan kaivettu siirrännäinen ei onneksi suuttunut kokonaan, vaikka se pitkään keväällä mietti, viitsiikö täällä kasvaa. Jäi selvittämättä, onko se ruusumalva Malva alcea, myskimalva Malva moschata vai niiden risteymä, hybridi. Alkuperäinen kasvi siellä tontilla on huomattavan kookas, suorastaan mahtava verrattuna naapuriltani saatuihin ruusumalvoihin, joita on kukkapenkissä etupihalla. Myös muu olemus poikkeaa, joten muistikuvani mukaan se voisi olla myskimalva tai hybridi. Kukat ovat mahtavan ruusunpunaiset. Kuulemma kukantaimia myyviltä taimitarhoilta saa usein myös hybridejä, jotka ovat komeampia.
Hetki sitten kitketty alapihan malvapenkki. Näyttää tulleen myös vihreä versio pihakäenkaalista mukaan, samasta paikasta sitä on ennenkin haettu. Katselin, että ainakin tässä kohdin on monta malvan siementaintakin, joten eiköhän tuo kaunistus meillekin saatu!
Malvallahan on pitkä paalujuuri, kuten harmaamalvikilla, joten siirrokset eivät ole koskaan helppoja, kun juuri joka tapauksessa katkeaa kaivettaessa. Istutin siirrännäisiä sekä pation penkkiin että alapihalle vaahterankannon liepeeseen perustettuun uuteen penkkiin. Jälkimmäisessä paikassa on vanhojen kasvien versoja ja pieniä taimiakin. Lisäksi kylvin siemeniä molempiin paikkoihin. Yläpihan puolella en ole nähnyt siementaimiakaan.
Talon itäpuolen alanurkka, johon olen istuttanut saniaisia verhoamaan siihen 1960-luvun lopulla sijoitettua vanhaa hellaa. No pitihän tietysti multaa lisätä, ei saniainenkaan joka paikassa kasva. Kotkansiivet ovat saaneet itsestään kavereiksi hiirenporrasta Athyrium filix-femina (isoin puska), ja yhden kivikkoalvejuuren Dryopteris filix-mas, joka meidän nurkilla on yleisin luonnonvarainen saniainen.
Alareunaa paikoillaan pitämään on istutettu vuorenkilpeä Bergenia cordifolia, mutta huomasin joku päivä sitten, että sinne on ilmaantunut alppikärhön reipas verso, kuvassa oikealla keskellä.  Muutama vuosi sitten kitkin suurella työllä tästä kaikki nokkoset pois, mutta toki niitä taas on ilmaantunut. Ehkä kitkeminen toi vapaata kasvun aloitustilaa uudelle tulokkaalle?
Tarkistelukierros tontilla toi esiin yllättävän asian: Talon länsipuolella kasvava alppikärhö Clematis alpina on saanut uuden kasvupaikan jälkipolvilleen. Tässä aivan lähellä on rännisaavi, joka välillä pursuaa yli äyräittensä, sellaiseen multaan varmaan kärhön juuret ovat etsiytyneet. Kun tällä puolen ei ole kiipeilyritilää, on kai ryhdyttävä hankkeisiin sellaisen saamiseksi...

Kesäkullero Trollius chinensis lopettaa kulleroiden sarjan. Sillä on pisin varsi, ja tässä kasvupaikassa magnolian lähellä se usein kasvaa hieman vinoon. Niittykulleroiden Trollius europaeus kukinta on jo niin kaukana, että kun tarkasti katsot, voit nähdä kesäkulleroiden lomassa ruskeina esittäytyviä nuppeja, joissa on tulossa uusia siemeniä hyvää vauhtia. Näillä kahdella kasvilla ei ole pelkoa risteytymisestä. Aasiankulleron Trollius asiaticus siemeniä on saanut karistella tuppiloista jo toista viikkoa etupihan puolella, ei sekään risteydy siis kesäkulleron kanssa.

Ihan joka päivä ei tarvitse aikaa puutarhatyössä viettää, jos ei muuten sitä halua, joten ehdin tyttären vieraana pariksi päiväksi järvi-Suomen etelälaidalle Savitaipaleelle.
Heti mökin takana rinne kohosi portaittain, kuten niin tutussa Janakkalan Konttilan harjussa, ja laelle tietysti kiivettiin. Ja suppamaastojakin oli nähtävillä toisaalla, joten tämä lienee ns. pitkittäisharjua eikä Salpausselkää.  Geologisessa selitteessä Kuolimojärven sanotaan syntyneen jäätikön railoon, jossa pohjana on ollut kallioperän murtumalaakso. Eli siis ensin Kuolimo olisi ollut jäätikköjoki, vasta myöhemmin järvi.
Rantaan päin katsellen maisemat olivat kuivaa kangasta monine entisine rantatörmineen.
Yritimme katsella, josko olisi edes nuottaruohoa Lobelia dortmanna, mutta ei osunut silmiin. Ranta on aika matala kuitenkin.
 Täällä Salpausselkä II ja harjut salpaavaat eteensä suuren Saimaan vedet. Oltiin Kuolimo-järven rannassa, se laskee Saimaaseen Parta- ja Kärnänkoskien kautta. Järvessä oli melkein väritöntä, valkoista vettä. Siihen ei siis tullut suovesiä ympäristöstä, vaan ilmeisesti harjujen liepeiden lähteet ruokkivat sitä, ilmankos lämpötilakin oli vain 17 astetta virallisten tietojen mukaan. Sattui niin hiljainen aika, että kun ei ollut tuulen ääntä puissa eikä aaltojen loisketta, niin vain rantasipin pikku tirskaus tuli esiin hiljaisuudesta. Eipä ollut juuri järviruokoakaan Phragmites communis. Tämä ei ollut lokkirantakaan.
Järvi on Suomen järvitilastossa sijalla 56, ja eräs maamme puhtaimpia. Siellä on parhaillaan menossa uhanalaisen harvinaisen lohikalan saimaannieriän Salvelinus alpinus kannan säilyttämiseen liittyviä hankkeita.

Kaikkialla oli kovin hiekkaisia maapohjia, ja lähellä rantaa suuria siirtolohkareita. Hiekka ei ollut punaista, kuten Urajärven rannassa, vaan melko vaaleaa, ilmeisesti harmaasta graniitista peräisin. Jäkäläpeite ja sianpuolukka olivat lähellä rantaa ominaisia kasvillisuusmuotoja, mutta ylempänä löytyi mustikkaisia ja hieman heinäisempiäkin näkymiä.
Kangasmaitikka Melampyrum pratense ja kissakäpälä Antennaria dioica kukkivat. Kunnan nimikkokasvi on kangasvuokko Pulsatilla vernalis, eikä ihme, sillä tämän kasvin pääesiintymät ovat Salpausselkien ja harjujen rinteillä etelä-Suomessa, läntisimmät juuri Janakkalassa. Kotiani lähin tiedossani oleva kasvupaikka Iitissä on Hiidenvuoren parkkipaikalla. Nyt oli myöhä löytää niitä täältä, mutta kun tulimme kävelyreitin alkupäähän, opastaulu kertoi tästä kasvista, niin että lähellä oltiin.

Mahtavasti kukkivien pientareiden näkymiä katsellessa sujuu matka antoisasti sisä-Suomessa. Tultiin nimittäin takaisin päin Savitaipaleelta Tuohikottiin, ja sieltä Valkealaan ja edelleen Iittiin. Olisi voitu vielä lisätä kukkanautiskelua tulemalla Tuohikotista Jaalan kirkonkylän kautta Iittiin, mutta kun oli koira matkassa, ei kannata sen matkustusta paljon pidennellä.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Pientä pohdiskelua ukonkelloista

Tämänvuotiset kukkalatvat ovat hieman käyriä, kun isot sateet taivuttivat kukkanuppujen painamaa vartta. Nyt on noustu lähes suoraan.
Kuvan keskellä nouseva varsi kuuluu ensimmäisen kuvan yksilölle. Vieressä oikealla on se toinen ukonkellotyyppi, jolla varsi jää 20-30 cm lyhemmäksi, varsilehdet ovat pitkäsuippuisemmat ja vaaleammat.
Ukonkello Campanula latifolia on kookkaimpia kelloja, sen korkeus yltää 120 cm:iin lähteiden mukaan, oman pituusmittani mukaan korkeammallekin. Tämänvuotiset eivät ole kylläkään niin korkeita kuin viimevuotiset. Ukonkello on perenna, samasta juuresta tulee varsia useina vuosina. Se tekee myös runsaasti siemeniä, joten uusia taimia on kasvupaikan liepeillä.

Tämän kasvin lehti on aika leveä, onhan nimikin sen mukaan eli latifolia. Varsi sekä lehdet ovat karheakarvaiset, tosin nuorilla taimilla on aika pehmeät karvat Omalla tontillani on kaksi lähes kaikilta ominaisuuksiltaan poikkeavaa ukonkellokantaa, korkeampi ja matalampi. Matalammat ovat vaaleamman violetteja tai valkoisia, korkeammat rajun violetteja. Alakuvassa on vaaleamman kukkalatvaa. Verhiöt ovat melko samanlaiset.
 
Vaaleamman lehdet tarkemmin lähempää katsoen.
Tälle vaaleammalle on ominaista, että tyveltä kelloksi yhteenkasvaneet terälehdet eroavat omikse kielikseen noin puolivälissä kukkaa, ja hieman nupulla ollessaan ne nopeasti kaareutuvat ulospäin, vähän samaan tapaan kuin vuohenkellolla C. rapunculoides. Isomman ja tummemman kukan muoto taas muistuttaa alkuvaiheessa jopa maariankellon C. medium kukkaa, paitsi että kukan kellotyvi on paljon pidempi. Loppuvaiheessakin yhteenkasvanut osa on yli puolet kukasta, kielet ovat lyhemmät.

Lipputangon penkki: etualalla matalampia ukonkelloja, niiden taustana tekstissä mainittu jättikokoinen. Sen varsikin on paljon rotevampi kuin matalammilla.
Tämä korkeampi muoto on ilmaantunut ensimmäiseksi lipputangon penkkiin, tein muutama vuosi sitten siinä uudelleenjärjestelyjä ja punaisten jalo-angervojen joukkoon nousi seuraavana vuonna tämä jätti. Seuraavana vuonna yksilö oli kasvattanut useampia varsia. Käytin kaupasta hankittua pussimultaa istutusten yhteydessä. Tänä vuonna korkeita on myös pationreunan penkissä, josta kuvani on otettu. En ollut muuttanut siinä kasvustoja, mutta ainahan uusia siementaimia nousee entisten lisäksi. Kasvupaikka on melko vaatimaton eikä lannoituksia ole tehty. Penkin multa-aines tuli sopivasti vierestä, kun otin mullat pois laattojen alta ja laitoin hiekkaa ja soraa tilalle. Suurin osa mullasta meni kuitenkin kompostille nurmikkopaakkujen mukana.

Valkoiset kasvavat myös korkeammiksi kuin vaaleanvioletit. Johtuneeko varjoisasta kasvupaikasta, että kukinto on toispuoleinen, sama havaittavissa myös vaaleanvioleteilla samassa paikassa.
Kuvassa valkoinen läheltä katsoen, tämän kasvupaikka on alempana pihassa, täytemaan reunalle perustetussa penkissä kriikunoiden katveessa. Ei lannoituksia. Valkoisen muunnoksen kukan muoto ja lehdet muistuttavat paremmin vaaleanviolettia.

Olen saanut ukonkelloja kotikunnastani ainakin naapuriltani Hutrilta, ehkä myös Irja Peräniityltä ja Outi Saaren puutarhasta. Anneli Salonkin puutarhasta Villähteeltä on voinut taimi tulla muiden mukana. Ukonkelloja on kasvanut puutarhassani reilun 10 vuotta. Mieleen tulee, että tuossa yleisemmässä matalassa ja tällä alueella tavallisemmassa saattaa olla risteymägeenejä vuohenkellosta?
Irjalta sain pisamakelloakin C. punctata, mutta se ei jaksanut tehdä siemeniä omenapuun varjostamassa kasvupaikassaan, enkä ole nähnyt niitä muutamaan vuoteen.

Äitini peruina meillä on ylenpalttisen runsas vuohenkellokanta, se kasvaa jopa pation laattojen raoistakin, kun sillä on möyheä mukula energiaa keräämässä. Taimet saatiin kylältä, ehkä naapureista, kuten oli tavallista. Alapuutarhalla ja hieman muuallakin kasvaa varsankelloa C. trachelium, jonka siemeniä toin alunperin 1980-luvulla Karjalan reisulta Kivatsulta. Ainakin Mustilan arboretumissa olen sitä myös nähnyt. Sen kukinta on alkamassa. Alakuva siitä.
Varsankello kuivista kuivimmassa paikassa, autotallin ovenpielessä. Lehdet kuin nokkosella...

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Kesäkin pääsi jo vauhtiin

Pariin aamuun ei enää ole ollut kylmää henkäystä, joten ehkäpä nyt kukkaiskesä alkaa kunnolla. Viileä sadekausi on kuitenkin tuonut varsiin reipasta lisää, ja muutenkin kasvit näyttävät muhkeilta. Alkukuvan ukonkellot Campanula latifolia ovat melkein minun mittaisiani. Ensi viikolla onkin kellokukkien aika parhaimmillaan!

Tänään on syöty kesän ensi mustikat, vaikkeivät ne nyt ihan täysikokoisia vielä olleetkaan. Mutta maistuivat! Satokauden alkua enteilee myös mustesieniparvien ilmaantuminen kannon tyvelle. Naapurini on kerännyt jo pannulle asti alkukesän ruokasieniä tontiltaan.

Parhainta ilmettään esittelevät muutamat kaunokaiset, joiden kuvia tässä alla ja myös viereisellä sivupalstalla:
Jalopioni Paeonia lactiflora, jolla keskimmäiset terälehdet ovat hyvin kapeat.
Perhoangervo Gillenia trifoliata kasvaa tänä vuonna metrin korkeuteen.
Keltasormustinkukka Digitalis grandiflora yrittää sinnitellä tarha-alpin Lysimachia punctata paineessa.
Tänä vuonna liljakukotkin Lilioceris lilii saivat kylmästä tarpeekseen ja varjoliljat Lilium martagon voivat kukkia. Viime vuonna melkein kaikki syötiin ennenkuin huomasin.
Mutta vielä lähikatseluun puutarhan tilasta. Autotalli kai peittyy köynnöksiin kuin prinsessa Ruususen linna aikoinaan, versot ovat venyneet mahdottomasti. Hommissa ovat amurinviini Vitis amurensis ja minikiivi Actinidia kolomikta, jolla osa lehdestä voi olla valkoinen tai vaaleanpunainen.


Katse muuhun puutarhan tilaan. Vaikka hevoskastanja ei kukkinut lainkaan tänä vuonna, niin taimia pukkaa leudon talven seurauksena. Laattojen väleistä löytyy nyt aivan uusia nähtävyyksiä:
Etupihalta löysin valkokukkaisen kirjohanhikin Potentilla bicolor-ryhmää ja kamtsatkanmaksaruohon Sedum kamtchaticum taimia, osa jo ruoholeikkurin katkaisemina. Tuota maksaruohoa olen aiemmin arvellut siperianmaksaruohoksi, mutta  olen nyt päätynyt tähän toiseen, kun sen korkeus jää vähemmäksi, ja lehden kärkikin on erilainen, kukinnon muodosta puhumattakaan. No sain sen siperialaisena ja hyväksyin pitkään... Niitä on muutama taimi tällä hetkellä, kohta ne voi istuttaa parempaan kohtaan, että pääsevät oikeuksiinsa.

Sitten hieman murheita:
Ukonhattujen mustia vieraita, joiden aikaansaannosta viime vuonna koirien muistopenkissä oli kasvuston kokonaan menehtyminen.
Saksankirveli  Myrrhis odorata riehuu meillä liikaa.
Poistettava norjanangervo Spiraea Grefsheim, joka on kasvanut aivan liian suureksi.
Alkukesän sääolot antoivat lisää puhtia ukonhattuja Aconitum vaivaaville tummille kirvoille. Kun nyt ei pitäisi sataa lähipäivinä, pitää ilahduttaa ukonhattuja ruiskutuksella. Samoin pitää tehdä vielä toisenakin kesänä saksankirvelimassoille (keskikuva), jotka ovat valtaamassa yhden kulman peltoarboretumista.
Kolmisen viikkoa sitten tehty ruiskutus norjanangervo-jätin vesaikolle (alakuva) näyttää tuottaneen tulosta.

Viime syksynä leikkasin lipputangonpenkkiin istutetut pensaat kokonaan alas, kun ne alkoivat näyttää luutamaisilta. Nyt on uusi versosto hyvin paljon tiheämpi! Olisinpa ajatellut asiaa jo istuttaessa. Nythän tämä jo iloksi muuttuu, vielä pari viikkoa sitten ajattelin, että hanhikit eivät kasva ollenkaan.
Koivuangervot Spiraea betulifolia nyt noin 30 cm korkeita.
Piskuiset pensashanhikit Potentilla fruticosa nyt parinkymmen sentin mitassa kuvan vas. alakulmassa ja oikealla keskellä.