keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Tuomen juurilla, suku Prunus

Kuva-arkistostani löytyi kuva Washingtonista 2010 Brookside Garden-reisulta, jossa kirsikkapuu parhaimmillaan!
 Kevät etenee nyt roudan hävitessä nopeasti. Katsoin juuri, että tämän pihan monirunkoinen ja iso tuomi Prunus padus on kehittänyt silmunsa jo pitkälle! Muutama lämmin, tulevan pääsiäisen ajalle luvattu päivä saattaa saada silmusta esiinpistävät, rypyssä olevat lehdet ojentautumaan esille, ja ennenkuin huomataankaan, kukkaterttu alkaa puskea esiin. Usein kukinta osuu kuitenkin toukokuun keskivaiheille. Silloin puu on kuin valkoinen morsian runsaassa kukkavaipassaan. Kukinta kestää yleensä pari viikkoa. Kukista kehittyy mustia marjoja, jotka ovat lintujen suosimia. Loppukesän ruska muuttaa vihreät lehdet vahvan keltaisiksi. Pirkanmaalaiset ovat omineet tuomen maakuntakukakseen.


Tuomi kuuluu ruusukasvien Rosaceae heimoon. Tässä heimossa on toki paljon puuvartisia, mutta vähemmän korkeita puita, tavallisimpia ovat nämä matalat versiot, jonkalaisia tulee mieleen mm. omenasta, luumusta ja kirsikoista. Tuomi esiintyy pohjoisessa Euraasiassa, Britanniasta aina Siperian aroille asti, ja kasvaa myös etelämpänä, kuten Ranskassa ja Portugalin, Espanjan ja Balkanin vuoriseuduilla. Esiintymisalueen itäreunalla tavataan var. commutata. Tuomen nimi englanninkielisillä kasvupaikoilla on hackberry tai bird cherry.
Sen kuoressa ja muissakin kasvinosissa on amygdaliini- nimistä hyvin karvaalta maistuvaa ainetta, joka sangen tehokkaasti estää panemasta sitä suuhun toistamiseen. Manan majoille tarhuriksi mennyt naapurini sanoi sen olevan tehokas myös jäniksille, sidotaan vain omenapuun rungon ympäri runsaasti tuomenoksaa syksyllä, niin puu saa jäädä rauhaan.


Tuomi on eteläpuoliskossa maatamme sangen yleinen puu/pensas, sen korkeus vaihtelee kasvupaikasta johtuen 3-12 m:iin. Tuomen oksien kasvu on hyvin tunnusmerkillinen, sillä varsinkin alaoksat taipuvat vahvasti maahan päin, ja kosketuksen saatuaan alkaa aika pian kehittyä juuristo tuolle kohtaa, ja latva alkaa sitten reippaasti  kaareutua ylöspäin. Siten tuomi kasvaa läpitunkemattomaksi pensaikoksi. Sen tavallinen kasvupaikka on kosteampi maaston kohta, mutta ei kaihda kuivaa kasvupaikkaakaan. Tuomen kasvuvoima on hyvä, kaadettu puu tuottaa nopeasti kaltaisensa tilalle, siis sekin on hyvä hiilensitoja, kuten pajukasvit. Lintujen syömistä marjoista siemenet kylväytyvät lintujen oleilupaikkojen seuduille.

Mikkelin tuomen kevättilanne 26.4.tiistaina.
Tuomen muunnoksella purppuratuomi Prunus padus var. colorata on koristekasviarvoa, sitä näkee aika paljon istutettuna puistoihin. Kukat ovat vaaleanpunaiset, ja lehdistö läpi kesän punasävyinen. En ole kuullut, mahtaako tämä muunnos kärsiä tavallisen tuomen tapaan tuomenkehrääjäkoin invaasioista, jolloin toukat syövät puun kaikki lehdet ja tilalle tulee valkoisia seittimäisiä verhoja. Veikkaanpa, että purppuratuomikin kelpaa toukanruoaksi, sillä pahoina vuosina toukat saattavat syödä jopa orapihlaja-aidan lehtiäkin, kuten näimme entisessä kotitalossamme Turengin Jokitiellä.

Oksien kaareutumista tähän tapaan tavataan toki muillakin kasveilla, mieleen tulee varsinkin mustaherukka, joka luonnonvaraisesti kasvaa samoilla kasvupaikoilla tuomien kanssa. Se on sopeutumaa kevättulville alttiiseen kasvuympäristöön, jossa jäiden lähtö saattaa repiä kasvin, ja tämä kasvutapa korvaa ruhjeita. Tuomen kuorta, lehtiä ja marjoja käytetään kasvivärjäykseessä monipuolisesti ja suuri kirjo väreissä aikaansaaden, myös lääkinnällisesti sitä on tarvittu.

Huhtikuun lopussa 2010 erään Washingtonin keskustan puiston kirsikka-ilmettä!


Suku Prunus on suuri, siinä on parisen sataa lajia, jotka jaetaan kuuteen alasukuun. Niitä ovat Amygdalus eli mantelit (siihen kuuluu myös persikka), Cerasus eli kirsikat, Laurocerasus eli laakerikirsikat, Lithocerasus eli kääpiökirsikat, ja Prunus eli ryhmä tuomet ja toisaalta Prunus ryhmä luumut. Varsinkin kirsikkain ryhmästä löytyy runsaasti koristeellisia lajeja, Käsite Japanin kirsikat ovat kai ihan maailmanperintöluokkaa! Vuosi sitten, huhtikuun alussa kuljimme Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa juhlimassa kirsikkain kukintaa, kun monet tuhannet puut puhkesivat loistoonsa. Kukka on kookkaampi kuin tuomien, mutta omenankukkaa pienempi.

Kirsikkajuhlan päivänä kymmenet tuhannet ihmiset kuljeskelivat Washingtonissa kirsikoita ihailemassa keskustan sisäjärven ympäristössä, paikoin oli jopa ahdasta kulkea rantapolku, piti oikaista.


Viimeaikaisia uusia koristekasveja on löydetty tuosta kääpiökirsikoiden joukosta, josta on saatu matalia ryömien kasvavia peittokasveja, hietakirsikka Prunus pumila var. depressa, alunperin pohjoisamerikkalainen kasvi, ja lamokirsikka Prunus prostrata. Tuomien suuresta ryhmästä koristekasveina kasvatetaan meillä ja muuallakin mm. tuohituomi Prunus maackii, vienokirsikka Prunus maximovichii, pilvikirsikka Prunus pennsylvanica jne.

Vienokirsikka Prunus maximovichii kasvaa puutarhassani aika lähellä maantietä, ja sillä näyttää olevan aika vahva ja aikainen syysruska. Kuva on 15.09.2010 ja muut puuvartiset vielä vihreinä.
Kiinnostava ja harvinainen luonnonvarainen Suomessa on Ahvenanmaalla kasvava oratuomi Prunus spinosa, jonka nimi englanninkielellä on blackthorn, ja on paikoin Englannissa hyvin yleinen maaseudulla. Se on etelä- ja keski-Euroopassa kasvava laji, alue ulottuu Iraniin asti, ja suosii kalkkia kasvualustanaan. Se on pesivien lintujen suuresti suosima 2-3 m korkeaksi kasvava kasvi, koska oksia ja piikkejä on tiheässä. Silläkin marjat ovat siniset, mutta isommat kuin tuomella ja kirpeitä. Kun pakkasöitä on ollut muutamia, marjan maku muuttuu makeammaksi, joten siitä on tehty hilloja ja jopa likööriä. Myös lääkinnällistä käyttöä on.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Pajunkissojen aikaa

Kevät etenee paksusta lumipeitteestä huolimatta. Tienvarren pajupensaikot ovat alkaneet muuttaa versojen väriä punertavan ruskeaan, ja raitain korkeammalle kohoavat oksat esittelevät pajunkissoiksi muuttuneita norkkojaan. Kun olisi useampi lämmin yö, niin loisto alkaisi tuota pikaa, mutta ollaan vielä pakkasten maailmassa öisin. Meidän ihmisten lisäksi asiaan olisivat tyytyväisiä myös monet hyönteiset, sillä pajuissa on mesivarastoja.

Koripajun hedenorkkoja, naapurin talo taustanaan, kuva 1.5.2011.
Pajut ja haavat (ja poppelit) kuuluvat samaan heimoon Salicaceae, ja niiden kukinnassa on paljon yhteistä.  Norkot ovat samaan aikaan, usein ennen lehtiä ilmestyviä, ja melkein aina keltasävyisiä heteiden väristä johtuen, tai vihertäviä, jos on emitähkä kyseessä. Haavat ja varsinkin sen ryhmä poppelit omaavat paljon haiveniksi muuttuneita kukan osia, ja kun kukinta on ohi, maan peittää paksu valkoinen villapeite, sanotaan että se on kevätkesän lumisade. Mitäpä olisi pääsiäinen ilman pajunkissamaljakkoa! Vuosien varrella olen tosin oppinut, että maljakko on syytä pitää kaukana huonekasveista, mieluimmin ulkotiloissa, koska monet pajunoksat ovat aika kirvaisia.

Paikoin pajuja kasvaa runsaasti, toisin paikoin niitä saa suorastaan hakea. Omalla mäkitontillani kasvaa luontojaan vain raita Salix caprea, niitä on kaksi yksilöä "Grand Canyonin" varressa. Siinä sinnittelevät, vaikka olen jo useita kertoja puun kaadon jälkeen poistanut kaikki mahdolliset kantovesat. Nyt saavat olla. Raita on aika hauras puu, sen oksat repeilevät lumen tai jopa kesätuulen voimasta, ja saksilla on siksi asiaa puiden luo. Koko kylälläkään ei pajuja ole paljon, pitää mennä lähelle Kymijoen tai Urajärven rantoja löytääkseen, eikä siltikään niitä ole paljoa.

Kirkon parkkipaikan laidassa kasvaa puun kokoon ehtinyt raita.
Pajut kasvavat mieluimmin kostealla maalla, ja luonnostaan ne ovat virtaavien vesien rantojen tyyppikasveja, varsinkin jos vesi on kevättulviva. Erityisen mahtavia pajukoita on pohjois-Suomessa, mutta ennen kaikkea Siperiassa, jossa joet laskevat pohjoiseen, ja jokien suut ovat pitkään jäässä, kun latvavedet jo vapaasti virtaavat. Pajukoita on kehittynyt myös jokia padotessa syntyvien tulvajärvien rantoihin. Erityisesti muistan pajumassat Sääjärven rannoista aiemmassa kotikunnassani Janakkalassa. Tuo järvi oli padottu hieman ennen varsinaisen sähkönjakelun aikaa, jotta voitaisiin tuottaa vesienergiaa Harvialan kartanolle. Sääjärven lisäksi monet muutkin kartanolle kuuluvat järvet kokivat saman kohtalon. Ihme, ettei vesistöjä ole sen koommin ennallistettu, kun voimalaitostakaan ei enää ole.

Kun kyseessä on nopeakasvuinen kasviryhmä, sitä on alettu käyttää ns. hiilen sidontakasvina, puhutaan energiapajupelloista. Tässä auttaa myös pajujen loistava uudistumiskyky, jos versot leikataan, tilalle tulee muinaisaikojen meduusan tapaan kymmenen uutta versoa. Jos pajuhake poltetaan, hiilensidonta on kyllä kovin lyhytaikaista. Sensijaan askartelupajujen kasvatus sitoo hiiltä pidemmäksi aikaa pois kierrosta, kukapa niitä kauniita taideteoksia heti tuhoamaan. Askarteluun sopivia pajuja ovat pitkiä ja notkeita versoja kasvattavat, ei-suomalaiset lajit, tavallisimmin koripaju Salix viminalis ja siperianpaju Salix schwerinii, mutta omista lajeistamme mm. kiiltopaju Salix phylicifolia on ollut suosittu lämpimän värisen kuorensa takia. Omalla tontillakin kasvaa yksi koripaju, naapurista saadusta oksasta juurrutettu.

Olen joutunut muissa yhteyksissä viime aikoina pohtimaan Aleksis Kiveä ja siitä mieleentullutta runoa, jossa hän toivottelee hautapaikkansa sijaintia halavan alla. Halava Salix pentandra on siitä erilainen paju, että se kukkii vasta kesällä, lehtien aikaan, ja villavat norkot ovat vielä puussa kiinni syksyllä, lehtien pudottua, jolloin puut vasta huomaakin muun ryteikön joukosta. Minun käsitykseni mukaan kasvupaikka on aina perin kostea. Lieneekö Aleksilla ollut kasvilajitietoa tarpeeksi, ehkä on tarkoittanut jotain aivan muuta, esim. kuivemmalla kasvavaa haapaa. Halavaa tavataan paikoittain koko Suomessa, ei se ole yleisimpiä pajuja.

Koripaju koko komeudessaan. Edellisvuonna melkein kaikki oksat sai poistaa, kun ne taipuivat lähes maahan lumen painosta. Sen perimä ei ilmeisestikään ole sopeutunut näin mahtaviin talviin.
Kun Suomi oli 1800-luvulla osa Venäjää, meille levisi myös sieltä peräisin olevia koristekasveja. Erityisen suosituksi tulivat hopeapajut, isot riippaoksaiset puut, joiden lehtien pinnat valkoisten silkkikarvojen peitossa. Nykyisin sen nimi on hopeasalava Salix alba var.sericea 'Sibirica'. Vielä yleisemmin suosituksi tuli Terijoensalava Salix fragilis 'Bullata', sitä taidetaan istuttaa vieläkin. Molempien paras paikka on rannan tuntuma.

Pajujen vanha hyötykäyttö on ollut myös luuta-aineksena. Janakkalasta löytyi jopa Luutasuo-niminen paikkakin. Siihen tarkoitukseen on eniten käytetty ahopajun Salix repens kapealehtistä muotoa ssp. rosmarinifolia, joka kasvaakin vain alle metriin, ja monioksaisena sopii hyvin luuta-aineeksi. Tämä seikka tunnettiin jo vanhastaan, esim. Harvialan kartanon taksvärkkiehdoissa oli maininta, että töihin tulevalla piti olla oma luuta mukanaan. Komeita luutapaju-alueita näinkin kartanon takamailla purojen varsissa.

Pajunkuorta hauduttamalla saadaan villan purettamiseen sopivaa lientä, joten se on vanhastaan ollut myös värjärien suosikki. Tuo ominaisuus johtuu kasvissa olevista salisylaateista. Pajun vartta purressa saa aika karvaan maun suuhunsa! Ne ovat myös lääkinnällisiä, ne voidaan muuttaa salisyylihapon suoloiksi, joka paremmin tunnetaan asperiinina.

Olen suunnitellut hankkivani lisää pajuja, erityisesti olen ihastunut punapajuun, jollaisia olen nähnyt Perheniemessä asuvan tuttavani kotona, mutta myös sellainen raidan muoto kuin riipparaita näyttää vallan mahtavalta! Istutuspaikka pitäisi ensin keksiä. Molemmat mainitut ovat mielestäni niin kauniita, että niissä silmä ihan lepää. Tämänviikkoinen suojakoivujen kaato arboretumissani antaa uusia aineksia ajattelulle.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Jatkoa rairuohoon ja muihin heinämäisiin

Olin tekemässä aamulla edellisen blogin kommenttia Raijan havaintoon kissoille tarjotuista ruohokasveista, mutta koska olen vuolassanainen, blogger ilmoitti pahoittelevansa, ettei niin pitkää voi julkaista, ja häivytti sen sfääreihin.  Nyt on siis tehtävä oma kirjoitus siitä, mutta onhan näilläkin pituusrajoituksensa.

No asiaan. Siis nuo mainitut normaalit(?) kissanruohot ovat, kuten Raija mainitsi viljoja: vehnää, ohraa tms täällä päin. Ruis ja kaura käsittääkseni harvinaisempia. Mutta kaikille niille on yhteistä, että se ainut sirkkalehti on leveämpi, kun taas raiheinillä ja mm. nata-kasveilla se on lieriömäinen, kuin paksu lanka. Raiheinien sirkkalehti on myös aika kiiltävä.

Raiheinäkylvös neljäntenä päivänä: siemenistå on noussut sentin korkeuteen yltäviä sirkkalehtiä, jotka ovat aluksi ruskenpunertavia, mutta vihertyvät pian.
Miksi käytetään paljon viljoja, johtunee siitä, että eräs viljanjalostuksen kohde on, että siemenet itävät jokseenkin yhtaikaa. Kasvu tapahtuu samassa rytmissä. Sehän takaa sitten syksymmällä samanaikaisen korjuupäivän, joka nykyisin on välttämätöntä, kun leikkuupuimurit jyrräävät elovainioilla. Myös kissanruoho-astia on kätevämpi, jos siemenet itävät yhtaikaa, ainakin nätimpi! Raiheinän itäminen on myös melko samanaikaista, muttei kuitenkaan yhtä tasaista kuin viljoilla. Luonnonoloissa valiutuu tavallisesti eri aikoina itäviä siemeniä, kun säät voivat tehdä haittaa. Jotkut siemenet jäävät tyystin itämättä, pitkiksi ajoiksi, sitä sanotaan dormanssiksi. Vuosikymmenten jälkeen siemen voi nousta vielä kasvamaan.

Vaikka heinänjyvästä tulee vain yksi sirkkalehti, niillä on kuitenkin erityinen kyky korvata menetetyn lehden puute, entisen tilalle tulee useampia uusia, ja niin samasta jyvästä tulee monta kortta ja niin myös tähkää sitten myöhemmin. Erityisesti ruis on tässä hyvä. Se olikin varhempina aikoina suosittu vilja, kun sen voi kylvää harvaan, ja jos/kun jänikset tai hirvet kävivät syyskylvöistä orasta syömässä, sen isompi "ruispensas" kasvoi jyvän paikalle. Ei ollut ihme kymmenen kortta, voi olla enemmänkin. Siten yhdestä jyvästä sai yli satakertaisen sadon. Siemenviljaksi ei tarvinnut säästää paljon, ja syötävää riitti. Siihen aikaan ei kyllä puhuttu gluteeniongelmasta viljassa, joka aiheuttaa keliakiatautia. Kaikki söivät ruisleipää ja olivat tyytyväisiä. Liekö se myöhemmin kehittynyt vitsaus, Suomessahan sitä on aika paljon.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Rairuohoista ja muista yksivuotisista

Pääsiäisaika lähenee ja rairuohokylvökset ilmaantuvat koteihin. Kirkkaanvihreä, hento heinän sirkkalehtien mätäs antaa mukavan taustan pupuille tai kananpojille, miksei munillekin. Kasvatusohjeissa annetaan takuuvarmat kylvö(istutus?)ohjeet, joiden avulla onnistuu. Itämisaika on lyhyt, 5 vrk, joten kahdessa viikossa laiho vihertää hyvin kasvualustalla. Pääsiäisen mentyä heinämättään voi sijoittaa vaikkapa aukkoiseksi jääneeseen pihan kohtaan vihreyttä tuomaan, kevät etenee nopeasti ja maa paljastuu.

Rairuohot kuuluvat heinäkasveihin Poaceae, ennen heimoa nimitettiin Graminae. Poa on iso heinäkasvisuku, nurmikat. Rairuoho kuuluu sukuun Lolium, jolla suomalaisena nimenä nykyisin luste tai raiheinä. Luste-sana mainitaan jo Raamatun tekstissä, kun mietitään, ettei pelto kasva viljaa, vaan pelkkää lustetta. Alussa mainitsemani sirkkalehtiasia on niin, että siemenkasvit jaetaan yksi-, kaksi- ja monisirkkaisiin sen perusteella, montako lehteä siemenen itäessä tulee esille. Mm. kaikki heinämäiset ovat yksisirkkaisia, joten raiheinäkylvös pitää olla aika taaja, sillä yhdestä siemenestä tulee vain yksi vihreä lehti.

Tämä Lolium-suku ei kuulu Suomen alkuperäiskasvistoon, vaikka niitä kylvetäänkin myös ulkosalle, sen huomaa siitä, että tuo laji vähitellen häipyy, muut lajit syrjäyttävät. Niitä kuitenkin kylvetään mielellään, koska itävät nopeasti, ja siten varjostavat mullanpintaa kuivumasta tai juurillaan liikkumasta tuulien tai vesinorojen mukana. Niiden suojassa itää varsinainen haluttu heinä tai muu viljelykasvi. Raiheinää käytetään myös viljeltynä viherkesannoinnissa, sato jää maahan kesannoinnin päättyessä lannoittamaan ja kuohkeuttamaan maata.

Varsinkin rinteissä saadaan nurmi onnistumaan parhaiten, jos käytetään tällaista kahden heinän kasvattamista. Nopea vihertyminen palvelee myös katsojan silmää, koska tehdyn työn jäljen huomaa nopeasti. Sanomattakin on selvää, ettei raiheinä ole ainoa lajissaan! Sen kaltaisia nopeasti vihertyviä pintoja saadaan myös mm. nurmikkaa tai nataa käyttäen, ja oma lukunsa ovat sitten muut kuin heinäkasvit.

Tuo pääsiäisen ruohomättääksi kylvetty on nykyisin yleensä italianraiheinää Lolium multiflorum. Se on yksivuotinen, ja nettikarttojen mukaan aika laajalti Euraasiassa esiintyvä kasvi. Nurmikoille ym. kylvetään sen ohessa myös englanninraiheinää Lolium perenne, joka on monivuotinen. Sukuun kuuluu muitakin lajeja, mm. myrkky-, tankea-, pellava- ja persianraiheinä. Kanarian saarilla tavataan oma lajinsa L. edwardii. Eikä tämä vielä ole kaikki.

Yksivuotisia ovat yleensä lajit, jotka ovat sopeutuneet pitkiin kuiviin jaksoihin alueellaan. Ne itävät nopeasti, tekevät siemeniä runsaasti, ja siemenet säilyttävät itukykynsä usein vuosia. Meillä tuollaisia kasveja on omasta takaa melko niukasti, aavikoilla ym. kuivilla alueilla taas valtaosa. Vuorenrinteet ja rantahietikot ja -soraikot ovat meillä tuollaisia. Jos katsotaan biotoopeittain, niin eniten yksivuotisia on viljelyalueilla, ja ehkä vähiten metsissä tai soilla.

Jos tarkastelee kasvisukuja käsitteleviä kirjoja, niissä on usein lajin kohdalla maininta Satunnaiskasvi, Tulokas, Arkeofyytti jne. Useimmiten nuo määritteet menevät kasveille, jotka ilmaantuvat paikalle ihmistoiminnan seurauksina. Aikoinaan 1980-luvulla löysin Weeds- nimisestä kirjasta maininnan, että pihanurmikka Poa annua on kulkeutunut ihmisen mukana jopa Etelämantereelle! Nykyisin kasveistamme taitaa olla puolet ns. alkuperäisiä, puolet muulla tavalla saapuneita. Tuo suhde muuttuu tulokkaiden eduksi ns. Viljely-Suomessa, mutta alkuperäiset ja useimmiten monivuotiset ovat voitolla Luonnon-Suomessa. Valtaosa tulokkaista on yksivuotisia.

Yleisin tapa on kulkea kylvettäväksi tarkoitetun viljan siementen joukossa. Suurin osa aiemmin meille saapuneista satunnais- tai tulokaskasveista tuli viljan siemenen mukana, sillä siemenen puhdistus rikkakasvien siemenistä ei ollut tarkkaa, ei ollut tekniikoitakaan. Heinänsiementen puhdistus tuli käyttöön vasta 1900-luvun alkupuolella. Kaikkien tuntema ruiskaunokki Centaurea cyanus erikoistui seuraamaan ruista, sillä sen siemen oli lähes samanpainoista ja -muotoista rukiin siemeniin verraten. Jos kylvit ruista, tuli tulokseksi myös sinisenä heilimöivä pelto, jonne Hölmölän naiset menivät uimaan veden puuttuessa. Näiden luste-eli raiheinien englanninkielisenä nimenä on rye-grass, joka viittaa siihen, että ainakin jotkut niistä ovat seuranneet myös rukiin siemeniä. Ikävää, jos se oli myrkkyraiheinä Lolium temulentum! Pellavaraiheinän L. remotum nimi taas viittaa sen kasvamiseen pellavapelloissa.

Sekä rukiin että pellavan viljelyn jäljiltä meille on tullut paljon yksivuotisia ns. rikkakasveja. Aiemmin pellavansiemen tuotiin ulkomailta, ja niinpä rikkakasvien siementäydennys myös seurasi vuosittain. Nyt pellavanviljely on meillä niukkaa, ja kun siemenkin on paljon paremmin puhdistettua, uusia tulokkaita näkyy vähemmän. Heinänviljelyn pääkohteen timotein siementä alettiin tuottaa Suomessa enemmän vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Valkoapilan siemen taitaa tulla vieläkin muualta (Tanska). Kun valtio itsenäistyi, perustettiin oma Siementarkastuslaitos tekemään pistokokeita siemen-eristä ja puuttumaan asioihin tarvitessa.