keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Magnoliakasvit

Tämän Washingtonilais-talon koristeena on kaksi eri magnoliaa, jo useamman vuoden nähneitä. Valkokukkainen  on japaninmagnolia Magnolia kobus. Teriö koostuu kissankielen muotoisista lehdistä. Vaaleanpunaisen teriössä lehdet ovat kuppimaiset ja kukat suuremmat.
Kun on istutettu kohtaansa useampi taimi, saadaan mahtava kukkapallo!
Vähän zoomausta erään kadunvarsitalon sisäpihan puolelle.
Tällä yksilöllä punaisuus oli kaikkein miedointa.
Magnoliat kuuluvat yleisesti ottaen lauhkeammille alueille kuin Suomeen, joten niitä tullaan vastakin näkemään ennen muuta turistimatkoilla. Pääosa kuvistani on peräisin 2010 tehdyltä matkalta USA:n itärannikolle, jossa voimme ihailla parasta kukinta-aikaansa huhtikuun alussa viettäviä satoja magnoliapuita, sillä se oli erittäin suosittu kasvi, eipä ihme. Kun siellä asuvalla sisarellani on kohta syntymäpäivä, tämä postaus haluaa tervehtiä sankaria ja vielä kiitellä loistavasta emännyydestä!
Mustilan arboretumissakin kasvaa jokunen magnolia, ja kukkiikin, joten ihan mahdotonta niiden kukkaloiston ihailu ei täälläkään ole. Tietenkin niitä kasvatetaan myös kasvitieteellisissä puutarhoissa.
Sisareni Raijan kotikadun varresta tämäkin kuva, kuten kaikki edelliset ja myös viimeiset tässä postauksessa.
Nämä kaksi pienempää kasvia ovat Brookside Garden-puutarhaan tehdyltä matkalta. Valkoisen kukat olivat tosi suuria, lähelle 20 cm.
Sain vajaat kymmenkunta vuotta sitten Mustilan arboretumin kasvattamia pieniä magnoliantaimia sijoituskasveiksi muutaman euron kappalehintaan. Niistä yksi oli poppelimagnolia Magnolia acuminata, kaksi muuta risteytyksiä japaninmagnolia M. kobus x tähtimagnolia M. stellata. Ensinmainittu ei jaksanut jostain syystä kasvaa yhtä vuotta kauempaa, vaan kuivi, kaksi risteymäyksilöä sen sijaan ovat kasvaneet hyvin.
Yläpihan taimi kuvassa 30.05 2011, silmut ovat jo kookkaita.
Alapihan yksilö 06 07 2011 oikealla, kuvattuna polun puolelta. Keskellä on tarhajuoru Tradescanthia. Vasemmanpuoleinen puu on aiemmin istutettu kuriilienkirsikka Prunus kuriliensis, joka kasvoi kovin heikosti monta vuotta. Pelkäsin myyräongelmaa ja kuvittelin sen kuihtuvan kokonaan, ja siksi istutin lähelle magnolian.  Alunperin tässä oli vanhempieni omenapuu, se eräänä syksynä kaatui itsestään hedelmien painosta. Myyrillä oli silloin syynsä asiaan.  
Alapihan yksilö 07 09 2011 päinvastaiselta puolelta. Seuralaisiksi ovat kasvaneet huiskunauhukset Sinacalia tangutica.
Kuva jälleen polun puolelta, vuotta myöhemmin 13 06 2012. Kiven kupeessa kasvava lipsikka Levisticum officinale antaa auringonsuojaa. Kirsikka on kasvanut lähes 1,5 m:iin, magnoliakin melkein metriin. Talvet kuluvat havusuojauksessa ja pääosin hangessa. Yläpihan yksilö sai liian painavia lumitaakkoja päälleen pari vuotta sitten, ja siinä näytti olevan iso repeämä keväällä, joten tein parhaan osaamani tukisiteen sille kohtaa ja toivoin parasta. Onneksi kasvi on jaksanut kasvaa  hyvin viime kesänä, jolloin poistin siteet. Alapihan yksilö on saanut pakkasvaurioina kuivuneita yläoksia  
Yläpihan yksilö kuvassa oikealla, lähes metrin korkuisten samettikukkien suojaamana 15 08  2011.
Ja noin pari kuukautta aiemmin samana kesänä, kuvassa näkyy vaalea latvus oikealla, kun samettikukat ovat matalampia.
Magnoliakasvit Magnoliaceae on saanut ainutlaatuisen aseman kasvijärjestelmässä, sillä sen perusteella on nimitetty paljassiemenisten jälkeen maapallolle kehittynyt koppisiemenisten koko joukko, joka on saanut nimen Magnoliaphytina. Lisäksi samaa magnoliakasvien ryhmää käyttäen on nimitetty edellisestä pääryhmästä toinen puoli eli kaksisirkkaiset Magnoliopsida.

Ollaan sitä mieltä, että magnoliakasvit ovat koppisiemenisten alkeellisimpia heimoja. Rakenteellisia ominaisuuksia on useita, joiden takia niin päätellään. Verhiö ja teriö ovat samanlaiset, niitä nimitetään silloin kehälehdiksi. Sellainen on tavallista yksisirkkaisilla, kuten kaikki mm. tulppaaneista muistamme. Hedelmä on erikoinen muunnos paljassiemenisten kävystä, kun se on lokeroinen, sen tapaisia on myös joillain yksisirkkaisilla. Kukka on yleensä oksan kärjessä, ja sen eri osat asettuvat kierteisesti. Sekä heteitä että emilehtiä on paljon. Magnolioiden lähimpiä heimoja systeemissä ovat mm. leinikki- ja lummekasvit. Jos tuollaisten kaunottarien ryhmä kehittyi ensimmäiseksi, voi vain sanoa, että olipa hulppea alku! No en kyllä tiedä, koska näin isokukkaisia magnolioita kehittyi. Aikaa on ollut.

Suurimmat magnolialajit kuuluvat keskikorkeisiin puihin, eli saavuttavat n. 30 m pituuden. Moni laji kyllä saa tyytyä pienempään mittaan, ja jotkut jäävät pensaiksi, esim. eräs suosituimmista,  liljamagnolia M. liliflora, jonka kehälehdet ovat tumman punaiset ulkopuolelta ja sisäpuolelta melkein valkoiset. Rungoille on ominaista voimakas haarautuminen.

Magnolian sukuun Magnolia kuuluu noin 80 lajia, joita on aikojen kuluessa kehittynyt sekä uudelle että vanhalle mantereelle, pohjoiselle pallonpuoliskolle. Tertiaarikaudella niitä oli jo yleisesti, myös Euroopassa. Sen aikaisista kerrostumista niitä  löytyy jopa Grönlannista, Huippuvuorilta ja Alaskasta asti. Ominaista nykyisin on suuret kukat, ennätys on kuningasmagnolialla M. grandiflora, jonka kukat voivat olla halkaisijaltaan 30 cm.

Vanhin koristepuuna käytetty laji on M. denudata, jota tiedetään Kiinassa suositun jo Tang-dynastian ajoista alkaen (n. 600-900 jKr). Silkkitien matkaajat saivat ihailla niitä Kiinaan saapuessaan! Sen puhtaanvalkoisissa kukissa on kehälehtiä 9. Varsinkin sellaiset ovat koristekasveina suosiossa, joiden kukinta on ennen lehtien puhkeamista. Lajikkeita on tietysti ehditty tehdä paljon. Kuvahaun perusteella melko suosittuja Washingtonin alueella olivat vaaleanpunakukkaiset M. officinalis ja risteymä M. x soulangeana. Valkokukkaisista loistavimpana pidetään M. campbellii- lajiketta.

Osa magnolioista karistaa lehdet, osa on ikivihreitä. Lauhkealla vyöhykkeellä kasvavat lajit pudottavat lehtensä kaikki, sellaisia ovat mm. Suomessa kasvattamiseen soveltuvat poppeli-, japanin- ja tähtimagnolia.
Omissa magnolioissani on syysruskana keltaisenruskea väri ennen lehtien putoamista.

Magnoliat ja tulppaanipuut Liriodendron ovat lähisukulaisia samassa magnoliakasvien heimossa, jossa kaikkiaan sukuja on 12 tai eräiden tutkijoiden mukaan 20. Myös näitä tulppaanipuita oli ilo nähdä tuolla 2010 Amerikanmatkalla, vaikka keltaisenvihreät kukat jäivät näkemättä, kun puu on niin korkea ja kukat siellä latvuksessa. Ne ovat hyviä hunajantuottajia, erään arvion mukaan isosta puusta saa pari kiloa hunajaa.
Sisaren kodin viereltä alkoi jyrkähkörinteinen jokilaakso, jossa oli pääasiassa lehtipuita, kuten vaahteroita, tammia ja tulppaanipuita, joiden rungot erottuvat hyvin, kun ne ovat muita korkeampia ja kovin suorarunkoisia. Tässä kuvassa on  neljä- viisi runkoa (etualalla).
Keväällä puutarhasta löytyi runsaasti tulppaanipuun taimia. Lehti on aivan omalaatuinen, kuin joku olisi leikannut saksilla kärjen lyhemmäksi.
Alla vielä kuva tulppaanipuun rungosta naaman korkeudella. Puut kasvavat jopa 50-60 metriä korkeiksi. Paksuusennätys on 3 metriä.
  Tässä metsikössä elämänlangat kiipesivät runkoja pitkin.
 Pohjois-Amerikan tulppaanipuita L. tulipifera käytetään huonekaluteollisuudessa. Millään muulla suvulla heimossa kuin tulppaanipuulla ei ole liuskaista lehteä. Suvun toinen laji L. chinense kasvaa Kiinassa. Sen lehdet puhkeavat kuparinvärisinä.

(Aivan eri sukua ja heimoakin sen sijaan on kirkkaanpunaisia kukkia latvan täydeltä tuottava afrikantulppaanipuu eli tulppaanitrumpetti Spathodea campanulata. Sen heimoon Bignoniaceae kuuluu paljon koristekasveja, kuten jakaranda ja trumpettiköynnös.)

torstai 14. helmikuuta 2013

Muruja pöydältä - buckwheat:sta kahviin ja gardeniaan

Täytyy heti sanoa, että kyse on aivojen työpöydästä, jonne alkukuusta tupsahti tattarikasvin Fagopyrum esculentum englanninkielinen nimitys buckwheat. Sisareni Raija oli puolestaan blogini perusteella työstänyt tattariasiaa ja yhdistänyt sen kotimaansa ruokakauppojen tarjontaan latinalaisen nimen perusteella.

Minun ajatukseni johtivat taas siitä englanninkieliseen kasvin nimeen buckthorn, orapaatsama Rhamnus cathartica, joka on eurooppalainen-aasialainen piikkinen pensas. Se on lintujen suosima pesimäpaikkakasvi peltojen välisissä kiviaidoissa Englannissa ties kuinka vanhalta ajalta. Sitä kasvaa Suomenkin lounaisimmassa kulmassa luonnonvaraisena. Pohjois-Amerikassa se on tulokaskasvi, ja haittaa kovin soijanviljelyä, koska soijakirva talvehtii orapaatsamassa ja keväällä leviää viljelyksille.

Innostuin siitä katsomaan, mitä kasvisukulaisia orapaatsamalla ja meille paljon tutummalla korpipaatsamalla Rhamnus frangula (=Frangula alnus) maailmalta löytyy. Paatsamain heimoa Rhamnaceae löytyy lähes koko maapallolta, siis hyvin vanha kaksisirkkaisryhmä on kyseessä. Sen sukulaisia on tavattu jo liitukaudelta 94 miljoonaan vuoden takaa.
1970-luvulla tunnettiin 58 sukua, joissa lajeja n. 700. Tämän heimon mukaan tuolloin nimettiin myös suurempi kasviryhmä, lahko Rhamnales. Nykyisin paatsamain heimo kuuluu suureen lahkoon Rosales. Paatsamain sukuja on nyt vähemmän, vain 52, mutta lajeja on havaittu enemmän eli 925.
Rhamnus-suku jaetaan kahteen pääryhmään, piikkiset ja piikittömät. Edellisessä on hyvin monia kuivuuteen sopeutuneita pikkupensaita tai -puita ja köynnöksiä. Aika moni niistä kasvaa eteläisten- keskisten Kalliovuorten rinteillä, mutta paljon lajeja myös Välimerenseudulla, endeemisiäkin lajeja on ehtinyt kehittyä useita näin vanhan suvun ollessa kyseessä. Välimeren seudulta peräisin oleva italian orapaatsama R. alaternus on viety istutettavaksi mm. Uuteen Seelantiin, ja siitä on joillakin saarilla kehittynyt maanvaiva.

Paatsamakasveja on esiintynyt kauan myös ihmistoimintojen seuduissa, kun ryhmästä tunnetaan useita värikasveja, joista saa mm. vihreän china green- värin ja keltaisen värin Persian berry. Korpipaatsamaa käytetään myös monin tavoin värjäyksessä (Käypä katsomassa Riihivillan blogeja, ei uskoisi!).
Katsellessani tarkemmin lajien levinneisyyksiä ym huomasin, että eräs piikitön amerikkalaislaji R. californica on saanut paikallisen nimen coffeeberry, punamarjainen kasvi, jonka marjat muistuttavat kovin kahvipensaan marjoja. Meikäläinen korpipaatsama, joka myös kuuluu piikittömiin, on mustamarjainen, ja näitä kahta värivaihtoehtoa esiintyy paatsamalajeilla runsaimmin.

Tästä ei tietysti ollut kuin pikku vaiva katsoa, josko kahvi ja paatsamat olisivat peräti sukua keskenään. No, niin ei käynyt. Heimotkaan eivät ole kovin läheisiä. Kahvipensaan suku Coffea kuuluu matarakasvien Rubiaceae heimoon, ja sukuun kuuluu n. 60 lajia, joista kaksi on varsinaisia viljelylajeja. C. arabica on suositumpi, sillä n. 3/4 kahviviljelmistä, vaikka siinä on melko vähän kofeiinia. Toinen on kongon- eli robustakahvi C. canephora, joka viljellään n. 1/4 :lla kahvitiloista, ja siinä on puolet enemmän kofeiinia kuin arabica-kasveilla, jopa 4 %. Luonnonvaraisten kahvilajien runkoja on täytynyt ottaa viljelyn avuksi, kun erilaiset taudit ja vaivat uhkaavat kahviviljelmiä. Onneksi valinnanvaraa on monta lajia.

Buckwhweat sanan alkuosa muistuttaa aika paljon suomenkielen sanaa pukki, ja kun katselin sanakirjan tarjoamaa valikoimaa, niin kas kummaa, sieltähän se pukki tulikin, ja lisävaihtoehtoina buckille muita urokselle löytyviä suomenkielisiä vastineita, mutta myös keikari hieman halveksivana nimenä koreilunhaluiselle miehelle. Varmaan hyvin vanha laina meillä! Taloushistoriallisesti buckthorn- nimitys liittynee Englannissa lampaan ja vuohen kasvatukseen. Ehkäpä orapaatsama on kelvannut mainioksi aidaksi laitumille kasvaessaan luontaisesti kiviaitojen vierillä piikkisenä ja runsaasti haarovana. Pukit ja muut lampaat ovat laiduntaneet siellä missä pitääkin. Toisaalta aitoja tarvitaan muistakin syistä, joten oraisilla paatsamilla on ollut kysyntää.

Keikarista taas päästään keikarinkukkaan eli gardeniaan Gardenia augusta. Sen kasvitieteen antama suomenkielen nimi on nykyisin kiinangardenia. Vaikka asunkin kirkon vieressä, olen tuskin koskaan nähnyt sulhasella napinläpikukkana gardeniaa, jollaiseksi se mainitaan. Kukka on ruusumainen ja upea. Sen siemeniä saa mm. Exotic Garden- siemenmyynnistä, ja jos on järjestää kasvihuonemaiset kotiolot (kosteaa, lämmintä), niin kasvatus voi onnistuakin. Kukkakaupoista sitä saattaa löytyä valmiiksi kasvatettuna.  IKEA kauppaa ruukkukasvina tuoksugardeniaa G. jasminoides. Sillä nimellä G. augusta tunnettiin aikaisemmin, eli kyse on samasta kasvilajista.
Gardenia-sukuun kuuluu parisen sataa ikivihreää lajia alueelta Afrikka - Etelä-Aasia- Austral-Aasia- Oseania, siis Vanhan mantereen lajeja.  Gardenia on Pakistanin kansalliskukka. Gardeniakasveja käytetään myös värikasveina, siitä saatavan keltaisen värin takia siitä on tullut sahramin korvike. Vanhimmat sillä värjätyt keltaiset tuotteet olivat kiinalaisten mandariinien kaapuina. Kiinalaisena lajina tunnetaan isokukkainen G. grandiflora.
Gardeniat ja kahvipensas kuuluvat molemmat matarakasvien heimoon. Tämä ajatusleikki siis eteni kahta kautta mataroihin.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Tatarkasveista enemmän

Heimo Polygonaceae tatarkasvit on sijoittunut pääosin viileisiin ja lauhkeisiin pohjoisen pallonpuoliskon alueisiin. Aika useita tavataan koko Suomessa, ja monella on runsaasti esiintymiä. Katajaiselle kansalle sopivia asuinkumppaneita, vähään tyytyviä ja elinkykyisiä. Mutta ne elävät täällä elämäänsä, eivätkä juuri ihmistä tarvitsisi. Heimoon kuuluu meillä muutamia sukuja, tattarien ohella kurjentatar, hierakat, hapro ja raparperit.
Puuvartisia heimon sukuja ei meillä ole, sen sijaan trooppisilla ja lauhkeammilla seuduin elelee mm. suuri suku Coccoloba, johon kuuluu puita, pensaita ja köynnöksiä. Aasian aavikoiltakin löytyy heimon jalansija, sieltä tavataan useampikin suku, joista merkittävin on Atraphaxis. Tatarkasveja kasvaa myös Pohjois-Amerikan kuivassa lounaisosassa, mm. sukuun Eriogonum yli 100 lajia monesti villakarvaista ruohoa ja puolipensasta. Kaikkiaan heimossa arvioitiin 1970-luvulla olevan n. 30 sukua ja 750 lajia. Tutkimus on edennyt siitä, niin että LuontoPortin mukaan sukuja on nykyisin 56 ja lajeja ainakin 1300, tämän uuden piirteen huomaa heti vaikkapa suvuissa Polygonum ja Rumex.

1970-luvun suku Polygonum s.lat. on jaettu nykyisin useammaksi, nimi kuuluu enää pihatatar-ryhmälle, joka meillä muodostuu viidestä lajista, jotka ovat sitkeitä kestämään liikennettä. Kukapa ei noita kengännauhamaisia ja sitkeitä kasveja olisi nähnyt! Vanhasta lajista pihatatar P. aviculare on nimittäin tehty viisi alalajia, ja lisäksi ryhmään kuuluu etelärannikon harvinainen meritatar ja satunnaistulokas eteläntatar.

Ukontattaret ovat saaneet nimen Persicaria, vesistöissä niistä kasvaa vesitatar P.amphibia. Muut viisi ovat  kosteikko- ja peltorikkakasveja. Ukontattaresta, nimilajista on erotettu kaksi alalajia. Vesitatar olisi mainio keräämään vedestä ravinteita, eikä sen kasvatus vedenpuhdistuslaitoksilla olisi vallan vaikeata. Haastavinta on korjuu, mutta ei mahdotonta, niitetäänhän ruovikkojakin. Ikuisiksi ajoiksi on 1980-luvulta jäänyt mieleen tuttavani rannasta alkanut venematka Janakkalan Kernaalanjärvellä, joka oli oikea vesitattaren valtakunta. Vettä ei juuri näkynyt, vain silmänkantamattomiin vaaleanpunaisten kukkien värittämää pintaa.

Bistorta on konnantattarien suku, siihen kuuluu kuvan koristekasvi konnantatar B. major nurmitattaren B. vivipara ohella, jota kasvoi ennen runsaammin tuoreilla niityillä. Sain ostaa tämän kasvin muutama vuosi sitten käydessäni Kärkölässä Huovinpuiston puutarhaa ihailemassa. Omalla kylälläkin tätä kasvoi Hutrin Sirkan kukkamaalla, kun hän vielä asui täällä.  (Konnantatar kasvaa vanhempieni aikaan 1950-luvulla paikalla olleessa talouskompostissa, jonka muutin perennamaaksi muutama vuosi sitten. Siinä välissä paikkaa pitivät vallassaan kolme jäteiksi kasvanutta koivua, jotka on kaadettu liian lähellä taloa kasvaneina. Seurana nyt on harmaamalvikkeja ja vuorenkilpiä.)

Röyhytattaret ovat suku Aconogonon, siihen kuuluvat koristekasvit alppi-, röyhy-, laava- ja suomentatar A. x fennicum. Viimemainittu esittäytyy allaolevassa yleiskuvassa kukka-aikaan päältä valkolatvaisena pensaana keskellä kuvaa. Sen korkeus on hieman yli metrin tässä kuivassa kedossa. Katso myös lähikuvaa sivun oikeassa laidassa ylhäällä. Loppusyksystä kasvi tummuu mustanruskeaksi. Tontillani kasvaa myös röyhytatar A. divarigatum. Kukkakimpun hempeydeksi sujautettu suomen- tai röyhytattaren oksa tuottaa kukkavaasiin happamuutta, ja kimppu lakastuu aika pian. 'Kauneimmillaan kasvavina' -lause pätee hyvin!

Tattarisukuihin kuuluu vielä suku Fallopia kiertotattaret. Siinä suvussa on  kaksi kotimaista pienehköä kiertokasvia (muistatko edellisestä blogista kiertotatar-kasvin sukulaisuudesta viljatattareen?) ja kolme jättiä, japanin-, jätti- ja hörtsätatar. Niistä viimemainittu on kahden edellisen risteymä. Alla kuvia omasta F. japonicum japanintatar-kasvustosta. Se on kasvi, joka tuli tontille neidontatar-nimellä, mutta osoittautui paljon suuremmaksi ja oli ihan eri lajikin! Ensimmäinen kuva on otettu 16 09 2011, alempi kuva kukkien tultua esiin 13 10 2011. Tatarkasvien tapaan kasvusto kuolee talven aikana ja maasta puskee uusia juurivesoja. Sen vitaalisuus on vahva, yhdestä pikkukasvista on tässä kivisessä tienposkessa kasvanut lähes 10 m laaja juuristo, joka on tarmokkaasti kuritettava kasvukauden aikana.
Japanintatar Fallopia japonicum
Japanintattarilla varsi on ruokomainen, ontto, ja hyvin luja. Lahoaminen ei juuri talven aikana edisty. Olenkin katkonut pitkiä varsia polttopuupinoon, ja silloin ne kuivuvat nopeasti. Ominaista on, että uunissa ne palavat paukkuen kuin vahvasti pihkainen puu! Myös suomentattaren ja raparperin varsi on ontto, mutta niitä en ole kokeillut poltella, kun syksy tekee tehtävänsä, varsien tyvet pehmenevät.

Vielä vanhasta Polygonum-suvusta on tehty suku Fagopyrum viljatattaret, johon edellispostauksessa esitelty ruokakasvi tattari eli viljatatar F. esculentum ( engl. buckwheat) kuuluu samantapaisen rikkakasvin F. tataricum kanssa. Tärkein ero niillä on pähkylän koko, viljatattarella se on puolet suurempi eli 3- 5 mm. Rikkatattaren hieman pienempi kukka on vihertävä. Satunnaiskasvina sitä on maassamme tavattu Oulun korkeudelle asti. Molempien 5 cm leveät lehdet muistuttavat muodoltaan pinaattia.
Minun raparperini on peräisin Hyvinkäältä, josta 1970-luvun alussa Impi-tädin puutarhasta sain paksuruotisen kasvin alun.  Istutin sen tähän äitini kasvattaman ohuempiruotisen kasvin viereen ison kiven kupeeseen. Siinä riittää syötävää! Olen tehnyt siirtoistutuksen muutaman metrin päähän taustalla, kun istutin oikealla olevan mustaherukan 1980-luvulla, mutta juuria jäi maahan runsaasti. Pääosa siirretyistä näyttää olleen äitini kasvin juuria. Nyt on siis kaksi raparperia. Kuva on 07 06 2011.
Heimossa on huomattavan vähän hyötykasveja, niistä pääosa on koristekasveja. Syötävistä merkittävin tattarin jälkeen on raparperi Rheum rhabarbarum, pohjoisinta Suomea myöten menestyvä puutarhakasvi. Sitä ei tiettävästi tunneta luonnosta enää lainkaan. Siinä on oksaalihappoa, joka antaa kirpeän maun keittoihin ja leivonnaisiin, ja lientä voidaan myös siksi hyödyntää villan puretteena alunan asemasta. Punakukkainen ja punasävyiset lehdet omaava koristeraparperi R. palmatum ssp tanguticum sopisi tontilleni, ehkä sen vielä hankinkin. Nettiartikkeleita katselemalla löytää tietoa, että sillä on lajinimenä ainakin Turkish, Chinese, Indian ja Russian, ja se on kotoisin nykyisen luoteis-Kiinan alueilta. Se on tuhansia vuosia vanha rohdoskasvi, ja liittyy Silkkitien liikenteen tuomiin tuliaislajeihin. Molemmat raparperilajit kasvattavat näyttävän kukkavarren, joka jälkimmäisellä nousee kahteen metriin.

Oksaalihappoisia ovat myös suolaheinät suvusta hierakat Rumex, joiden nimi viittaa niiden varhaisempaan maustekäyttöön, niitä oli luultavasti käytössä jo kalastajakansojen aikana (ehkäpä nimi suolaheinä on jo vanhaa perua?). Pohjoisilla alueilla kasvaa heimon samantapainen oksaalihappokasvi hapro Oxyria digyna, ja samaan tapaan myös käytetty. Nykyisin suolaheinää käytetään jälleen gourmet-ruokana, pääosin salaattimausteena, sillä myyntiin on saatu kaunis punainen viinisuolaheinä eli punahierakka Rumex sanguineus.

Rumex- suvussa on meillä parisenkymmentä lajia, useimmat rikkakasveina tunnettuja. Osa suvun lajeista pystyy kasvamaan suolaisellakin maaperällä tai merivedessä. Pääosa on kosteikkoihin sopeutuneita, kuivemmalta eniten jalansijaa on kerännyt ahosuolaheinä R. acetosella, josta.on erotettu nykyisin uusi pohjoinen laji tenonsuolaheinä, ja päälajista kolme alalajia. Sama on laita niittysuolaheinällä R. acetosa, sen uusi laji on tulisuolaheinä, ja alalajeja päälajilla on kolme. Se kertoo, että lajeilla on ollut kauan aikaa kasvaa samoilla maisemilla ja kehittää uusia muunnoksia, jotka sitten tuottavat uusia lajeja. Ahosuolaheinä valtaa tässä puutarhassani helposti alaa, sen tiuhoja maanalaisia rönsyjä saa korikaupalla esiin, kun raivaa pari-kolme vuotta kitkemättä ollutta alapellon hiekkamaata.

Iso osa tästä suvusta on tullut maahan viljansiementen mukana ja kotiutunut tänne, kuten hevonhierakka R. longifolius. Oman puutarhan harmina on tarhahierakka R. obovatus ssp. transiens, jonka ajattelematta enempää halusin kasvavan myös meidän puutarhassa. Sen lähin kasvupaikka on nimittäin kesäkahvilan kanukkapensas. Kasvi tekee erittäin runsaasti siemeniä, jotka ovat hyviä itämään, ja uutta tainta on vaikea käsin kitkeä, kun sen juuret pitävät lujasti vastaan. Sellainen ominaisuus syntyy kasviin, joka kasvaa rantalietteessä aallonvoiman paineessa.

Löytyypä Rumex-suvusta oikeita jättejäkin, isohierakka R. hydrolapathum kasvaa 2 metriin, vesihierakka R. aquaticus 1,5 metriin, kuten myös idänhierakka R. confertus, joka kasvaa hieman kuivemmalla. Kun kasvi pystyy tuottamaan suuren biomassan kasvukauden aikana, se on hyvä ravinteiden sitoja. Jos kasvit poistetaan vedestä kompostoitumaan maalle, saadaan jätevettä luonnon keinoin puhdistettua.  Pitäisi käydä oppimassa Kiinassa menettelytapoja.
Turengissa sokeritehtaan jätevesialtailla vesihierakkaa näki runsaasti. Siellä juurikkaan pesu- ja prosessivesiä täytyi seisottaa vuoden ennen vesistöön laskemista, koska juurikkaiden mukana tuli paljon multaa ja keittoveteenkin jäi kasvimassaa. (Altaiden tyhjentämisen jälkeen sedimentoitunut multa otettiin talteen ja se oli hyvin haluttua viljelymaille, mutta varsinkin piennar-rakentamisessa ja muussa nurmetuksessa. Alkuun mullasta tuli kiinnostavia terveisiä rikkakasvien muodossa myös muista maista, sillä omien vähien juurikkaiden lisäksi tuotiin tehtaalle raaka-ainetta mm. Tanskasta. Loppuaikoina juurikasta tuli Turengin tehtaalle mm. Virosta, mutta nämä mullat läjittiin ihan eri paikkaan, ja ilmeisesti rikkakasveja torjuttiin ensin ruiskutuksin.)

Viimeisin uutuus tattarien maailmasta on saatu meille hiljattain Japanista. Kasvimateriaaleilla värjäämiseen he ovat indigokasvin asemasta käyttäneet väritatar Polygonum tinctoria kasvia tuottamaan sinistä väriä. Sen alkuperäalueita on Vietnam-etelä-Kiina. Ulkonaisesti nämä kasvit näyttäisivät kuuluvan ukotattarien lähelle.
Väritattarilla siniseksi värjäystä on Suomessa ollut ansiokkaasti kehittämässä Riihivillan Leena Riihelä, jonka tuloksia voi seurata Riihivilla-blogista ja Facebookin sivuilta. Hänen käyttämistään siemenistä on kehittynyt lehden koon ja muodon perusteella eri tyyppisiä kantoja. Käytössä on tosin vain Suomen oloihin hankalasti sopeutuvia kasveja, kun tarvitsevat pitkän kasvuajan (esikasvatus kasvihuoneessa) ja ovat arkoja keväthallalle. Mutta näinhän on laita lukuisille suosituille kesäkukillekin!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Tattarien tarinaa

Tämän hampaissa ratisevan tarinan ainoa kuva on juuri parhaillaan  kukkiva perhosorkideani, kun en löytänyt  varastoistani mitään tähän liittyvää, ja periaatteeni on käyttää vain omia aineistoja. Nettihaulla voi nykyisin jokainen löytää halutessaan asiaan kuuluvaa kuvamateriaalia! Tuossa alempana mainitut Nastolan pellotkin ovat jääneet toistaiseksi kuvaamatta, kun ei ole ollut kamera mukana sen suunnan retkissä. Orkidea kukkii toista kertaa, edellinen oli runsas vuosi sitten.
Tammikuun lopulla tänä vuonna julkaistiin yliopistollisia viljelyarkeologisia tutkimustuloksia, joissa mm. todettiin  tattaria Fagopyrum esculentum viljellyn Kouvolan seudulla jo n. 5300 ea, siis yli 7000 vuotta sitten. Tutkimuksia tehtiin Jaalan Huhdasjärven alueella siitepölyjä selvittäen. Tämän tulos siirsi viljelyajan alkamisen Suomessa kauemmaksi, jopa pari tuhatta vuotta.
Kun nykyisiä tattaripeltoja on ollut muutamana vuonna katseeni vangitsijoina tien 12 varressa, Nastolassa Uudenkylän liittymän tienoilla, asia on minua muutenkin kiinnostanut, koska omaan lapsuuteeni ei kuulunut tattaripeltojen katselu. Pellot ovat loppukesästä todella kauniit. Viljan tuottamisen ohella tattaria voidaan käyttää myös viherkesantokasvina maan kasvuvoiman parantamiseen, enkä oikein ole päässyt selvyyteen, kumpaan tarkoitukseen noita peltoja oli tarkoitettu.

Vuosi sitten pohdimme tuttavani Kaija Ryypön kanssa Karjalan kannaksen Vuoksenvarren sekä asumis- että maankäyttö- ja kasvistoasioita, hän kun oli sieltä syntyisin, tehdäksemme artikkeleita sen aikaisten asukkaiden elämästä kertovaan kirjaan. Minun osani oli kirjoittaa sen ajan kasviston piirteistä.  Kaija tiesi, että tavallisessa myllyssä tattaria ei jauhettu, piti olla erityinen tattarimylly, jossa kannakselaissatoa käytiin jauhamassa.
Hänellä oli eri muistikuva tattarista, esim. tällainen vaaleanpunakukkainen kasvi ei ollut hänelle tuttu, eikä hän yhtynyt mielikuviini sieltä täältä tulenpunaisesti värittyneestä pellosta syyskesän auringossa. Näissä Uudenkylän pelloissa kasvin varressa on selvää punaa. Päädyimme siihen, että viljelykasvien 1930-40-luvulla Karjalassa on täytynyt olla eri kantaa kuin tämä nykyinen viljeltävä. Mistä nykyiset viljelykasvit ovat saaneet siemenensä? Onko siementä saatu etelä-tai itänaapurista?

Tattarin arvellaan kehittyneen rikkakasvista. Kantaisä on kiertotatar Fallopia convolvulus, joka meillä on aika yleinen arkeofyyttikasvi, siis laji, jota tavataan vain ihmistoimintoihin, lähinnä peltoihin liittyvissä kasvupaikoissa. Tässä oman tontin valikoimassakin tuo rikkakasvi on, eipä ihme, peltohan on ollut jo ammoin viljeltynä. Sitä esiintyy kukkamaassani runsaimmin muokkauksen jälkeisenä aikana, eli siemeniä nousee mullan siemenpankista itämään. Tattari kuuluu tatarkasvien heimoon Polygonaceae (josta teen sitten seuraavan postauksen).

Tattarista on meillä kiinnostuttu aivan uudesta näkökulmasta kuin kivikauden aikainen tämän seudun kansa, sillä siitä saa gluteenittoman vaihtoehdon viljaksi, kun nykyisin yhä useampi suomalainen tuntee keliakian omaksi vaivakseen. Se sopii jauhettuna leivontaan ja keitettynä erilaisiin ruokiin lisäkkeeksi. Japanissa jauhosta tehdään myös nuudeleita. Tattarin suurin tuottaja on itä-Eurooppa, pääasiassa Venäjä, josta on peräisin tattarijauhosta tehty gourmet-ruoka blinit, laskiaisajan herkku. Ne ovat meillä jotain ohukaisten ja pannukakkujen välimailta tekijästä riippuen.

Kivikaudella tattari oli kaskivilja, ja kun kasket tehtiin yleensä aurinkoisiin rinteisiin, tämä melko hallanarka kasvi antoi hyvää satoa. (Enteellisesti tuo Huhdasjärvi-sana pitää sisällään myös kaskeamistermin huhta = havupuukaski). Suomen viljelykasvihistorioista käy ilmi, että 1700-1850-lukujen tienoilla tattari oli tavallinen viljakasvi.
1800-luvulla oli ilmastollisesti kehnoja aikoja (nälkävuodet 1860 tienoilla), ja tattarinviljely väheni kovasti. 1940-luvulla arvioidaan sen viljelyn päättyneen meillä. Kun oltiin osa Venäjää 1808- 1917, katovuosina tuli ruoka-avuksi etelämpää Venäjältä ruista ja vehnää, ja tilalle viljelyyn tuli myös kaura.
Samaan aikaan tapahtunut teollistuminen ja asukkaiden siirtyminen kaupunkeihin aiheutti maaseudulla kotieläinten, hevosten ja lehmien kasvatuksen suuren lisääntymisen 1800-luvun loppupuolella. Hevosia työmyyriksi ja ruokaa kaupunkien kasvavalle väestölle. Se alkoi vaatia peltoja eläimillekin, jolloin ohra ja kaura ja heinä- ja laidunkasvit tulivat viemään tilaa. Tattari unohtui tietysti senkin takia, kun se miellettiin kaskea vaativaksi hiekkamaan kasviksi. Lisäksi kaskeaminen ihan valtiovallan taholtakin kiellettiin.

Tattari on myös hunajakasvi, ja siten vanhan ajan asukkaiden onnistui saada ruokaansa makeutta elokuulle keskittyvän kanervahunajan ohella. Mehiläiset hakivat mettä tietysti myös piennarkasveista, kun pellot olivat avo-ojilla. Ristikukkaiset, hyvä hunajantuottajaheimo, oli suosittu vain ilman kukkia, kaaleina ja juureksina. Keski-Euroopasta saatua innovaatiota, sokerijuurikasta alettiin viljellä varsinaisesti vasta 1900-luvulla. Muista yleisistä hunajakasveista heinäpeltojen apila on aika nuori viljelykasvi, rypsiä on viljelty vielä paljon vähemmän aikaa. Tattari oli siis vuosisatoja tarpeellinen vilja myös tästä syystä, vaikka mehiläisten hoitoa ei ollutkaan joka puolella Suomea. Kaija arveli, että vasta hänen vanhempiensa aikaan tuo tapa juurtui heidän sukuunsa, vaikka kylällä joillakin muilla sitä harrastusta olikin.

Kivikauden kansa ehkä myös jauhoi viljaansa jauhinkivillä, ainakin eteläisemmissä maissa, mutta meillä astialöydöt kampakeraamiselta ajalta viittaavat alkeellisempaan elämään, eli puuromaisten ruokien valmistamiseen. Vielä nytkin joissain alkeellisissa kulttuureissa päivän pääruoka on viljasta haudutettu puuro. Kivikaudella ehkä syötiin kouralla, kuten vieläkin syrjäseuduilla tropiikissa on tapana. Ei tullut tiskiä!

Tattari-sanaan on kaikilla vanhan suomenkielen ystävillä tiedossa myös toinen merkitys, joka liittyy kaakkoiseurooppalaiseen- aasialaiseen kansaan, tataareihin. Heitä kutsuttiin tattareiksi, ja senhän kuulemme vuosittain Tiernapoika-esityksissä, jossa Herodeksen urhoollinen sotamies Knihti kertoo taistelleensa turkkia ja tattaria vastaan. Varmaan nimi pitää sisällään myös tiedon kansan viljelykasvista.

Alunperin tattarinviljelyksen arvioidaan alkaneen n. 6000 ea juuri lounais-Aasiassa, ja tiedetään sen levinneen nopeasti ja useana eri kertana sekä Eurooppaan että Aasian itäisempiin alueisiin. Tiibetiinkin se tuolloin levisi ja siellä sitä viljellään vielä nykyisin.