sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Vadelman kasvatusta

Moni kasviheimo on muodostanut ihan henkilökohtaisen suhteen kanssani. Tänään kirjoitan ruusukasveihin Rosaceae kuuluvasta kasvista siitä syystä, että vadelmat eli vaapukat eli vatut Rubus idaeus ovat olleet ajatuksissa enemmän kuin muut kasvit.  Se taas johtuu siitä, että kudoin poppanaa, jonka värivalikoima työtä tehdessä palautti mieleen monet ruhtinaalliset vaapukkaretket entisessä kotikunnassani Janakkalassa.

Nämä marjat ovat oman puutarhan satoa, kuva kesältä 2007. Katselemme nyt risteymää mesivadelma Rubus idaeus x arcticus, jonka taimia hankin Hämeenlinnan seudulta jo kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Taimista kasvoi aluksi matalahkoja pensaita, mutta aikaa myöten versot ovat kasvaneet yli kahteen metriin. Juurivesoja on paljon. Nuo marjat ovat pienehköjä, ja melko happamia.
Vadelma kuuluu metsän kehityksessä eli sukkessiossa pioneerikasveihin. Se ilmaantuu hakkuuaukeille aika pian horsmavaiheen jälkeen, jopa aikanakin. Sen täytyy johtua linnuista, jotka muualla syövät vadelmia ja käyvät kylvämässä siemenet. Marjoja syöviä lintuja on paljon, lähinnä tulevat mieleen rastaat. Metsä muuttuu vattuvaiheen jälkeen lehtipuiseksi, tavallisimmin koivikoksi, siinä vaiheessa vadelmat jäävät tappiolle, koska ne tarvitsevat enemmän valoa. Sitten on etsittävä toinen marjapaikka. Vadelma on ns. kaksivuotinen kasvi, juuresta puskeva verso kasvaa ensimmäisenä vuonna korkeutta, talvehtii ja kukkii ja marjoo seuraavana kesänä. Kolmantena kesänä tämä verso ei kehitä lehtiä, vaan kuivuu korreksi. Täällä nykyisessä kotikunnassani Iitissä vadelmaa kasvaa myös kalliomaastoissa, louhikkojen hyllyillä ja kivien päällä.

Tavallisimmin marjat ovat lämpimän punaiset, mutta keltaisiakin on, muunnos on syntynyt omia aikojaan ja nykyisin myös taimikaupoista saatavilla. Jokunen vuosi sitten, taisi olla 2000-luvun alkuvuosia, hankin keltamarjaisia taimia, mutta niiden kasvupaikka ei ole paras mahdollinen, lähellä oleva kuusi varjostaa ja kuivattaa liikaa. Pitäisi siirtää! Mikään ei voita luonnonvadelman makusinfoniaa. Pakastemarja tai hillo houkuttaa jo kaukaa pöydän ääreen. Jos haluaa oikein maistuvan kotimehun, niin punaherukan joukkoon 1/5 luonnonvadelmaa! Jopa tuo ylläkuvattujen marjojen, mesivadelmien hillokin tulee hienommaksi niiden lisäyksellä.

Marjastus hakkuumaastossa on hieman haasteellista, kun uusi puusto on istutettu, niiden tieltä raivatut kivet ja kannot törröttävät, oksakkoa on ihan riittämiin eikä maanpohjan koloja näy puunvesojen ja ruohojen takia. Jalka voi juuttua kivien väliin, joten reisu on hyvä tehdä seurassa. Puuntaimia pitää varoa, ja vadelma-aikaan myös pörrääviä paarmoja. Niissä maastoissa, joissa olen kulkenut, en ole nähnyt muita matelijoita kuin kivellä paistattelevia sisiliskoja. Käärmeet varmaan ovat loppukesällä syömässä kosteammissa maastoissa, mutta talviaikaan ne hyvinkin voivat asua kivien koloissa.

Parhaat marjapaikkani koskaan olivat Sysmässä Rapalan kylässä, jossa vietimme monta kesää Kaitaniemen mökillä. Tuon niemen pää oli uitettavien tukkien purkauspaikka, maanpinta oli peittynyt havupuun kuorilla, ja vadelma oli siinä valtalaji. Helposti ämpäri täyttyi, ja marjat olivat melko puhtaita eli madottomia. Eräänä syyskesänä, jolloin odotin nuorimmaista tytärtäni syntyväksi tuota pikaa, marjoja oli aivan ylenpalttisesti. Niitä sitten popsittiin jokaisella aterialla. Hemoglobiiniarvoni olivat ainutlaatuisen korkeat tuon "dieetin" aikana! Ja kun lapsi sitten syyskuussa syntyi, hänellä oli syntymähiusten värinä selvästi punainen sävy, joka sitten häipyi hiusten kasvaessa talven aikana.

Vadelmaviljelykset ovat aika työteliäitä. Kasvuston tulee olla harva, että home ei kotiudu, mutta jokainen verso tulee tukea ja sitoa, koska lehdet ja marjat painavat sateella niin paljon, että varsi väistämättä katkeaa tai ainakin taipuu maahan. Mallia näyttää nyt mesivadelma, erään reippaan tuulikauden jälkeen. Taipumisella ei niin ole väliä, koska se versohan joka tapauksessa poistetaan viimeistään seuraavana keväänä. Mutta jos sato menetetään, niin tietysti harmittaa!
Omat vadelmaviljelykseni alkoivat kahdella kannalla, vanhempien 1970-luvulta perua oleva Muskoka, jolla iso kekomainen marja, ja Turengin naapuristani saatu kanta, joka kovin paljon muistutti luonnonvadelmaa ominaisuuksiltaan, mutta oli rotevampi. Muskoka on vähitellen hiipunut ja sen marjasato oli aina niukka, enkä tuohon toiseenkaan ollut tyytyväinen, koska marjat sillä ovat kovin herkät homehtumaan kosteina kesinä. Niinpä sitten hankin mesivadelman taimia ajatellen, että risteymä voisi olla kestävämpi taudeille. Niin siinä kävikin, nämä marjat eivät juuri homehdu, ja alkuvuosina ei ollut vattumatoja lainkaan.

Tontilla oli vanhastaan myös karhunvattukanta. Sen nimi nykyisin on poimuvatukka Rubus plicatus. En tiedä, mistä tuo kanta kotini viljelykasviksi on saatu. Sen lehdet ovat kuin hevoskastanjalla, mutta lehdyköitä on viisi. Kasvissa on raatelevia piikkejä, ja niitä on kaikissa mahdollisissa paikoissa, varressa, lehtisuonissa ja jopa hedelmänperissäkin. Ei tee mieli lähestyä! Mutta kasvi tekee paljon isoja valkoisia kukkia heinä-elokuussa, ja syyskuussa-lokakuussa saadaan melko hapottomia mustia marjoja, joissa ei mitään hyönteisvioituksia yleensä. Joinain vuosina syyshallat estävät sadon kehittymisen. Nykyisin tämä kasvi asuu isoine juuristoineen pyykinkuivatuspaikan tienoissa, jossa sillä on oma penkkikin. Mutta sen lisäksi juuret ovat kasvattaneet versoja sekä viereiseen viljelymaahan ja useiden metrien päässä olevien puiden runkojen luo, niinpä mustikkapuu Amelanchier alnifolia, isotuomipihlaja Amelanchier spicata, kriikunat Prunus domestica ssp insititia ja norjanangervot Spiraea 'Grefsheim', kukin hoivaavat näitä vesoja.

Oulun yliopistolta tilasin 2000-luvun alussa toista kantaa karhunvattuja, joita mainostettiin vähäpiikkisiksi. Istutin ne aivan eri paikkaan kuin tuon vanhan kannan alue. No, lopputulos oli kylläkin se, että tulokkaat ovat juurikin samaa tyyppiä kuin omani. Puutarhavaatteet ja käsivarret riekaleina ja naarmuilla, aina kun hoitotoimia pitää tehdä. Näiden tukeminen on yhtä välttämätöntä, ja tukien tulee olla tosi vankkoja seipäitä, koska kasvit painavat paljon enemmän kuin mesivadelmani. Mutta tämä kasvi on oikea rusakon suosikkiherkku talvisin, harva verso säilyy talven yli hangen päälle jääneen osan kohdalta. Pitääpä lisätä ensi syksynä tähän kuvia, kun huomaan, ettei niitä löydy!

Istutettuani vadelmia enemmän, huomasin pian, että mansikkaviljely alkoi taantua. Marjoihin tuli jos mitä epämuodostumaa ja vaivaa. Opin, että näitä ei ole hyvä kasvattaa lähekkäin, koska vadelmien varassa elävät hyönteiset ja punkit siirtyvät nopeasti mansikoille ja sinne elämään. Kun en harrasta tuhoeläinten torjuntaruiskutuksia, oli pakko lopettaa puutarhamansikan viljely.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Voikukkia ja muita mykeröitä

Pakkassäät ovat antaneet myöden lämpimille ilmavirtauksille, ja katolta sulava vesi ja jäänpalat pitävät ääntä vesiränneissä.  Tienvarsien hiekat imevät auringonlämpöä. Päivän pituus on jo runsaat 10 h, joten lämmintä alkaa riittää. Kohta varmaan nähdään ensimmäiset sulapaikat.  Maaliskuu maata näyttää vanhan sananlaskun mukaan.

Vielä on puolen metrin hanki tämänkin paikan päällä! Alapihan isonkiven juurella ovat varhaiskukkijat päässeet viime vuonna alkuun vasta 6.5.
 Ensimmäisiä kevään ilmentäjiä ovat leskenlehdet, vaikkeivät tässä kotini ympäristössä, kun ollaan hiekkamaalla. Niiden parasta elinympäristöä ovat enemmän vettä pidättävät maalajit. Sitäkin enemmän on sitten muutaman viikon päästä toukokuussa voikukkia!

Etupihan kulman mykeröitä: luonnosta levinnyt kultapiisku Solidago virgaurea edessä, ja pengermänreunaa täyttää Elsan perua oleva hailakanvioletti syysasteri Aster novi-belgii.
 Molemmat yllämainitut luettiin aikoinaan mykerökukkaisten suureen heimoon Compositae, mutta kun tuo heimo on kasvikunnan suurin (sukuja n. 1260 ja lajeja yli 25 000), sitä on ryhmitelty pienempiin tribuksiin. Meillä Suomessa on käytössä kaksijako: heimo Asteraceae eli asterikasvit pitää sisällään pääosan entisistä Compositae-heimon suvuista. Siihen kuuluu mm. leskenlehti Tussilago farfara. Uusi suku on Cichoriaceae eli sikurikasvit, jossa on sukuja vähemmän, mutta toisaalta tuntematon määrä lajeja, kun siihen kuuluvat mm. voikukat Taraxacum ja keltanot, joka on jaettu kahteen uuteen sukuun ja joista jatkuvasti löydetään uutta entisten kymmenien tai satojen lisäksi.

Keskustelin juuri tyttären kanssa maa-artisokan käytöstä ruokana, keskustelu sivusi mm. inuliinia. Sepä onkin eräiden nettilähteiden mukaan koko asterikasvien ryhmälle tyypillinen yhteyttämistuotteiden  varastomuoto. En ollut sitä oikeastaan ennen tiedostanutkaan! Ei inuliini ole kuitenkaan ainoa, koska juuri tästä ryhmästä löytyy monia öljykasveja, kuten auringonkukka. Itse asiassa öljy ei ole mitenkään erikoista, sillä kai kaikissa siemenissä on öljyjä tai kovia rasvoja, koska siemen siten kestää paremmin lämpötilojen vaihteluita.

Kamera on silmänkorkeudella, mutta on pitänyt kääntää ylöspäin, jotta kukkiakin olisi näkyvissä. Tämä kuva on syyskuun lopulta 2008. Kriikunat vielä vihreinä taustalla, mutta muut puut kellastuneet.
Maa-artisokka Helianthus tuberosus on näyttävä kasvi. Sen versot ottavat kesän mittaan pituutta yli kahteen metriin, ja komeus huipentuu syyskuun puolella alkavaan kukintaan, jota kestää yleensä lokakuulle, pieni kylmä ei haittaa, kun kukat ovat niin korkealla. Varret ovat usein yli 3 cm halkaisijaltaan ja kovin puiset, se on oikea talventörröttäjä.  Paksu maa-artisokan lehti- ja varsimassa suojaa arempia syyskukkijoita, kun se antaa tuulensuojaa, siksi istutan niitä kukkapenkkien pohjoislaidalle. En ole keksinyt kovin kummoista talvisäilytystä mukuloille, siksi sato jää maahan lumen alle. Parhaiten ovat säilyneet ne mukulat, jotka jäävät vanhaan lehtikompostiin tehtyyn artisokkamaahan. Siellä maa on kuohkeampaa ja muun kasvimassan hajotessa tulee hieman enemmän lämpöä? Maa-artisokan sukuun Helianthus kuuluu lukuisia koristekasveja, kuten nyt isoauringonkukka H. annuus, joka on myös eräs maailman tärkeimpiä hyötykasveja.

Kasvattaisin maa-artisokkaa, vaikka siitä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin tuo pramea ulkomuoto. Mutta heimon kasveille tyypilliseen tapaan sen lehtiä, kukkia ja varsia voi käyttää myös värjäyskasveina, erityisen hyviä siinä ovat myös mm. kaunokit Centaurea, pietaryrtit Tanacetum vulgare tai saflori Carthamus tinctorius.

Alapuutarhalla kuvan keskiosassa loistavat keltasauramot Anthemis tinctoria, niiden taustalla yrittävät leveälehtiset auringonkukat ehtiä kukkaan samana vuonna! Kuva on vuodelta 2007, elokuun lopulta.
Suurin osa kaikille tutuista asterikasveista on tietysti koristekasveja. On daalioita, oppineidenkukkia, kosmoskukkia, tiikerikaunosilmiä, kehäkukkia, kaunokkeja ja ties mitä. Hyvin monet tässä heimossa tuottavat puuvarren tai ainakin vahvan juurakon ja ovat siten perennoja. Olen tässä omassa puutarhassani huomannut, että varsinkin tämän heimon perennat jaksavat vuodesta toiseen. Ne ovat myös tavallisesti isokokoisia ja siten helppohoitoisempia juolavehnää tai vuohenputkea vastaan. Monet muut soveltuvat tyypillisten tuotteittensa takia hyönteismyrkkyjen valmistukseen, kuten Pyrethrum -päivänkakkara; mauste-ja lääkekasveiksi, kuten kamomilla Matricaria chamomilla tai Rudbeckia purpurea punahattu. Elsan peruja puutarhassa on syyspäivänhattu Rudbeckia laciniata, jolla lähes kaikki kukat ovat kielimäiset ja mykerö on sateella painava! Sekin kasvaa kahteen metriin, mutta on aina tuettava loppukesästä, kun sadeilmat ja painavat kukinnot eivät oikein sovi yhteen. Viime vuoden Amerikantuliaisina matkalaukustani löytyi kylvettäväksi useita eri Rudbeckia-pusseja. Saapa nähdä, kuinka kuumana kesänä kasvaneet taimet ovat talvehtineet alapellon artisokkain suojissa.

Sikurikasvien heimossa taas on erityistä ominaisuutta antamassa kumimaidon eli lateksin tapainen solun neste. Se kielii kasvin sopeutumisesta kuiviin tai muuten ääreviin oloihin. Onpa sellainen lajikin kuin kumivoikukka Taraxacum bicorne, jota yritettiin Euroopassa viljellä ennen muoviteollisuuden esiinmarssia, kun  kumipuista saatavan lateksin tuotanto oli mahdollista vain trooppisilla alueilla. Lateksia tarvittiin mm.autonpyörien tuotannon kasvaessa mahtavaksi. Sikurikasveja on 70 sukua, joissa lähes 2500 lajia. Niihin kuuluu esimerkiksi nykyisin ehkä tärkein vihreä vihannes eli salaatti Lactuca sativa, monine muotoineen; itse sikuri Cichorium intybus, jonka juuresta pulakauden aikana tehtiin kahvin vastinetta eli sikurikahvia (juurenpalat paahdettiin kuin kahvinpavut ja jauhettiin) ja jota nykyisin viljellään salaattisikurina; tai vanha viljelykasvi mustajuuri Scorzonera hispanica sekä aivan historian hämärään käyttönsä kohdalta vaipunut sikojuuri Scorzonera humilis, jonka keskittymä Suomessa on läntisellä Uudellamaalla. Tuosta viime mainitusta suvusta tunnetaan myös kumikasvi S. tau-saghys, jota viljeltiin entisen Neuvostoliiton alueilla, lähinnä kai nykyisessä Ukrainassa. Sen maitiaisneste sisälsi jopa 30 % lateksia. Muovien tulo 1950-luvun alussa pyyhkäisi lateksiongelmat. Toisaalta hyvä, sillä latekseissa niinkuin muissakin näiden kasvien nesteissä on allergisoivia yhdisteitä.

Omalta kannaltani katsoen aivan mahdoton allergiakasvi  auringontähti Telekia speciosa kasvaa tuuletuspaikan syrjässä. Se tekee tehokkaasti siementaimia, ja jos ei niitä huomaa poistaa nyrkinkokoisina, käy aika toivottomaksi, koska sillä  laajalle levinnyt juuriarmeija. Mutta lehti on niin iso ja vahva, että muutama vuosi sitten tehtiin pihakivien betonivaluja lehtiä muottina käyttäen.
Aika monet tämän ryhmän kasvit ovat vaivalloisia rikkakasveja, kuten pelto-ohdakkeet Cirsium arvense tai peltovalvatti Sonchus arvensis ja ikävä allergian aiheuttaja pujo Artemisia vulgaris. Meillä rikkaruohoisuus on kuitenkin vaatimatonta verrattuna lämpimämpiin ilmastoihin, kun niissä kasvua tapahtuu ympäri vuoden ja kiusoiksi valiutuu jatkuvasti kukkivia kasveja.