Moni kasviheimo on muodostanut ihan henkilökohtaisen suhteen kanssani. Tänään kirjoitan ruusukasveihin Rosaceae kuuluvasta kasvista siitä syystä, että vadelmat eli vaapukat eli vatut Rubus idaeus ovat olleet ajatuksissa enemmän kuin muut kasvit. Se taas johtuu siitä, että kudoin poppanaa, jonka värivalikoima työtä tehdessä palautti mieleen monet ruhtinaalliset vaapukkaretket entisessä kotikunnassani Janakkalassa.
Tavallisimmin marjat ovat lämpimän punaiset, mutta keltaisiakin on, muunnos on syntynyt omia aikojaan ja nykyisin myös taimikaupoista saatavilla. Jokunen vuosi sitten, taisi olla 2000-luvun alkuvuosia, hankin keltamarjaisia taimia, mutta niiden kasvupaikka ei ole paras mahdollinen, lähellä oleva kuusi varjostaa ja kuivattaa liikaa. Pitäisi siirtää! Mikään ei voita luonnonvadelman makusinfoniaa. Pakastemarja tai hillo houkuttaa jo kaukaa pöydän ääreen. Jos haluaa oikein maistuvan kotimehun, niin punaherukan joukkoon 1/5 luonnonvadelmaa! Jopa tuo ylläkuvattujen marjojen, mesivadelmien hillokin tulee hienommaksi niiden lisäyksellä.
Marjastus hakkuumaastossa on hieman haasteellista, kun uusi puusto on istutettu, niiden tieltä raivatut kivet ja kannot törröttävät, oksakkoa on ihan riittämiin eikä maanpohjan koloja näy puunvesojen ja ruohojen takia. Jalka voi juuttua kivien väliin, joten reisu on hyvä tehdä seurassa. Puuntaimia pitää varoa, ja vadelma-aikaan myös pörrääviä paarmoja. Niissä maastoissa, joissa olen kulkenut, en ole nähnyt muita matelijoita kuin kivellä paistattelevia sisiliskoja. Käärmeet varmaan ovat loppukesällä syömässä kosteammissa maastoissa, mutta talviaikaan ne hyvinkin voivat asua kivien koloissa.
Parhaat marjapaikkani koskaan olivat Sysmässä Rapalan kylässä, jossa vietimme monta kesää Kaitaniemen mökillä. Tuon niemen pää oli uitettavien tukkien purkauspaikka, maanpinta oli peittynyt havupuun kuorilla, ja vadelma oli siinä valtalaji. Helposti ämpäri täyttyi, ja marjat olivat melko puhtaita eli madottomia. Eräänä syyskesänä, jolloin odotin nuorimmaista tytärtäni syntyväksi tuota pikaa, marjoja oli aivan ylenpalttisesti. Niitä sitten popsittiin jokaisella aterialla. Hemoglobiiniarvoni olivat ainutlaatuisen korkeat tuon "dieetin" aikana! Ja kun lapsi sitten syyskuussa syntyi, hänellä oli syntymähiusten värinä selvästi punainen sävy, joka sitten häipyi hiusten kasvaessa talven aikana.
Tontilla oli vanhastaan myös karhunvattukanta. Sen nimi nykyisin on poimuvatukka Rubus plicatus. En tiedä, mistä tuo kanta kotini viljelykasviksi on saatu. Sen lehdet ovat kuin hevoskastanjalla, mutta lehdyköitä on viisi. Kasvissa on raatelevia piikkejä, ja niitä on kaikissa mahdollisissa paikoissa, varressa, lehtisuonissa ja jopa hedelmänperissäkin. Ei tee mieli lähestyä! Mutta kasvi tekee paljon isoja valkoisia kukkia heinä-elokuussa, ja syyskuussa-lokakuussa saadaan melko hapottomia mustia marjoja, joissa ei mitään hyönteisvioituksia yleensä. Joinain vuosina syyshallat estävät sadon kehittymisen. Nykyisin tämä kasvi asuu isoine juuristoineen pyykinkuivatuspaikan tienoissa, jossa sillä on oma penkkikin. Mutta sen lisäksi juuret ovat kasvattaneet versoja sekä viereiseen viljelymaahan ja useiden metrien päässä olevien puiden runkojen luo, niinpä mustikkapuu Amelanchier alnifolia, isotuomipihlaja Amelanchier spicata, kriikunat Prunus domestica ssp insititia ja norjanangervot Spiraea 'Grefsheim', kukin hoivaavat näitä vesoja.
Oulun yliopistolta tilasin 2000-luvun alussa toista kantaa karhunvattuja, joita mainostettiin vähäpiikkisiksi. Istutin ne aivan eri paikkaan kuin tuon vanhan kannan alue. No, lopputulos oli kylläkin se, että tulokkaat ovat juurikin samaa tyyppiä kuin omani. Puutarhavaatteet ja käsivarret riekaleina ja naarmuilla, aina kun hoitotoimia pitää tehdä. Näiden tukeminen on yhtä välttämätöntä, ja tukien tulee olla tosi vankkoja seipäitä, koska kasvit painavat paljon enemmän kuin mesivadelmani. Mutta tämä kasvi on oikea rusakon suosikkiherkku talvisin, harva verso säilyy talven yli hangen päälle jääneen osan kohdalta. Pitääpä lisätä ensi syksynä tähän kuvia, kun huomaan, ettei niitä löydy!
Istutettuani vadelmia enemmän, huomasin pian, että mansikkaviljely alkoi taantua. Marjoihin tuli jos mitä epämuodostumaa ja vaivaa. Opin, että näitä ei ole hyvä kasvattaa lähekkäin, koska vadelmien varassa elävät hyönteiset ja punkit siirtyvät nopeasti mansikoille ja sinne elämään. Kun en harrasta tuhoeläinten torjuntaruiskutuksia, oli pakko lopettaa puutarhamansikan viljely.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Voikukkia ja muita mykeröitä
Pakkassäät ovat antaneet myöden lämpimille ilmavirtauksille, ja katolta sulava vesi ja jäänpalat pitävät ääntä vesiränneissä. Tienvarsien hiekat imevät auringonlämpöä. Päivän pituus on jo runsaat 10 h, joten lämmintä alkaa riittää. Kohta varmaan nähdään ensimmäiset sulapaikat. Maaliskuu maata näyttää vanhan sananlaskun mukaan.
Ensimmäisiä kevään ilmentäjiä ovat leskenlehdet, vaikkeivät tässä kotini ympäristössä, kun ollaan hiekkamaalla. Niiden parasta elinympäristöä ovat enemmän vettä pidättävät maalajit. Sitäkin enemmän on sitten muutaman viikon päästä toukokuussa voikukkia!
Molemmat yllämainitut luettiin aikoinaan mykerökukkaisten suureen heimoon Compositae, mutta kun tuo heimo on kasvikunnan suurin (sukuja n. 1260 ja lajeja yli 25 000), sitä on ryhmitelty pienempiin tribuksiin. Meillä Suomessa on käytössä kaksijako: heimo Asteraceae eli asterikasvit pitää sisällään pääosan entisistä Compositae-heimon suvuista. Siihen kuuluu mm. leskenlehti Tussilago farfara. Uusi suku on Cichoriaceae eli sikurikasvit, jossa on sukuja vähemmän, mutta toisaalta tuntematon määrä lajeja, kun siihen kuuluvat mm. voikukat Taraxacum ja keltanot, joka on jaettu kahteen uuteen sukuun ja joista jatkuvasti löydetään uutta entisten kymmenien tai satojen lisäksi.
Keskustelin juuri tyttären kanssa maa-artisokan käytöstä ruokana, keskustelu sivusi mm. inuliinia. Sepä onkin eräiden nettilähteiden mukaan koko asterikasvien ryhmälle tyypillinen yhteyttämistuotteiden varastomuoto. En ollut sitä oikeastaan ennen tiedostanutkaan! Ei inuliini ole kuitenkaan ainoa, koska juuri tästä ryhmästä löytyy monia öljykasveja, kuten auringonkukka. Itse asiassa öljy ei ole mitenkään erikoista, sillä kai kaikissa siemenissä on öljyjä tai kovia rasvoja, koska siemen siten kestää paremmin lämpötilojen vaihteluita.
Maa-artisokka Helianthus tuberosus on näyttävä kasvi. Sen versot ottavat kesän mittaan pituutta yli kahteen metriin, ja komeus huipentuu syyskuun puolella alkavaan kukintaan, jota kestää yleensä lokakuulle, pieni kylmä ei haittaa, kun kukat ovat niin korkealla. Varret ovat usein yli 3 cm halkaisijaltaan ja kovin puiset, se on oikea talventörröttäjä. Paksu maa-artisokan lehti- ja varsimassa suojaa arempia syyskukkijoita, kun se antaa tuulensuojaa, siksi istutan niitä kukkapenkkien pohjoislaidalle. En ole keksinyt kovin kummoista talvisäilytystä mukuloille, siksi sato jää maahan lumen alle. Parhaiten ovat säilyneet ne mukulat, jotka jäävät vanhaan lehtikompostiin tehtyyn artisokkamaahan. Siellä maa on kuohkeampaa ja muun kasvimassan hajotessa tulee hieman enemmän lämpöä? Maa-artisokan sukuun Helianthus kuuluu lukuisia koristekasveja, kuten nyt isoauringonkukka H. annuus, joka on myös eräs maailman tärkeimpiä hyötykasveja.
Kasvattaisin maa-artisokkaa, vaikka siitä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin tuo pramea ulkomuoto. Mutta heimon kasveille tyypilliseen tapaan sen lehtiä, kukkia ja varsia voi käyttää myös värjäyskasveina, erityisen hyviä siinä ovat myös mm. kaunokit Centaurea, pietaryrtit Tanacetum vulgare tai saflori Carthamus tinctorius.
Sikurikasvien heimossa taas on erityistä ominaisuutta antamassa kumimaidon eli lateksin tapainen solun neste. Se kielii kasvin sopeutumisesta kuiviin tai muuten ääreviin oloihin. Onpa sellainen lajikin kuin kumivoikukka Taraxacum bicorne, jota yritettiin Euroopassa viljellä ennen muoviteollisuuden esiinmarssia, kun kumipuista saatavan lateksin tuotanto oli mahdollista vain trooppisilla alueilla. Lateksia tarvittiin mm.autonpyörien tuotannon kasvaessa mahtavaksi. Sikurikasveja on 70 sukua, joissa lähes 2500 lajia. Niihin kuuluu esimerkiksi nykyisin ehkä tärkein vihreä vihannes eli salaatti Lactuca sativa, monine muotoineen; itse sikuri Cichorium intybus, jonka juuresta pulakauden aikana tehtiin kahvin vastinetta eli sikurikahvia (juurenpalat paahdettiin kuin kahvinpavut ja jauhettiin) ja jota nykyisin viljellään salaattisikurina; tai vanha viljelykasvi mustajuuri Scorzonera hispanica sekä aivan historian hämärään käyttönsä kohdalta vaipunut sikojuuri Scorzonera humilis, jonka keskittymä Suomessa on läntisellä Uudellamaalla. Tuosta viime mainitusta suvusta tunnetaan myös kumikasvi S. tau-saghys, jota viljeltiin entisen Neuvostoliiton alueilla, lähinnä kai nykyisessä Ukrainassa. Sen maitiaisneste sisälsi jopa 30 % lateksia. Muovien tulo 1950-luvun alussa pyyhkäisi lateksiongelmat. Toisaalta hyvä, sillä latekseissa niinkuin muissakin näiden kasvien nesteissä on allergisoivia yhdisteitä.
Vielä on puolen metrin hanki tämänkin paikan päällä! Alapihan isonkiven juurella ovat varhaiskukkijat päässeet viime vuonna alkuun vasta 6.5. |
Etupihan kulman mykeröitä: luonnosta levinnyt kultapiisku Solidago virgaurea edessä, ja pengermänreunaa täyttää Elsan perua oleva hailakanvioletti syysasteri Aster novi-belgii. |
Keskustelin juuri tyttären kanssa maa-artisokan käytöstä ruokana, keskustelu sivusi mm. inuliinia. Sepä onkin eräiden nettilähteiden mukaan koko asterikasvien ryhmälle tyypillinen yhteyttämistuotteiden varastomuoto. En ollut sitä oikeastaan ennen tiedostanutkaan! Ei inuliini ole kuitenkaan ainoa, koska juuri tästä ryhmästä löytyy monia öljykasveja, kuten auringonkukka. Itse asiassa öljy ei ole mitenkään erikoista, sillä kai kaikissa siemenissä on öljyjä tai kovia rasvoja, koska siemen siten kestää paremmin lämpötilojen vaihteluita.
Kamera on silmänkorkeudella, mutta on pitänyt kääntää ylöspäin, jotta kukkiakin olisi näkyvissä. Tämä kuva on syyskuun lopulta 2008. Kriikunat vielä vihreinä taustalla, mutta muut puut kellastuneet. |
Kasvattaisin maa-artisokkaa, vaikka siitä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin tuo pramea ulkomuoto. Mutta heimon kasveille tyypilliseen tapaan sen lehtiä, kukkia ja varsia voi käyttää myös värjäyskasveina, erityisen hyviä siinä ovat myös mm. kaunokit Centaurea, pietaryrtit Tanacetum vulgare tai saflori Carthamus tinctorius.
Sikurikasvien heimossa taas on erityistä ominaisuutta antamassa kumimaidon eli lateksin tapainen solun neste. Se kielii kasvin sopeutumisesta kuiviin tai muuten ääreviin oloihin. Onpa sellainen lajikin kuin kumivoikukka Taraxacum bicorne, jota yritettiin Euroopassa viljellä ennen muoviteollisuuden esiinmarssia, kun kumipuista saatavan lateksin tuotanto oli mahdollista vain trooppisilla alueilla. Lateksia tarvittiin mm.autonpyörien tuotannon kasvaessa mahtavaksi. Sikurikasveja on 70 sukua, joissa lähes 2500 lajia. Niihin kuuluu esimerkiksi nykyisin ehkä tärkein vihreä vihannes eli salaatti Lactuca sativa, monine muotoineen; itse sikuri Cichorium intybus, jonka juuresta pulakauden aikana tehtiin kahvin vastinetta eli sikurikahvia (juurenpalat paahdettiin kuin kahvinpavut ja jauhettiin) ja jota nykyisin viljellään salaattisikurina; tai vanha viljelykasvi mustajuuri Scorzonera hispanica sekä aivan historian hämärään käyttönsä kohdalta vaipunut sikojuuri Scorzonera humilis, jonka keskittymä Suomessa on läntisellä Uudellamaalla. Tuosta viime mainitusta suvusta tunnetaan myös kumikasvi S. tau-saghys, jota viljeltiin entisen Neuvostoliiton alueilla, lähinnä kai nykyisessä Ukrainassa. Sen maitiaisneste sisälsi jopa 30 % lateksia. Muovien tulo 1950-luvun alussa pyyhkäisi lateksiongelmat. Toisaalta hyvä, sillä latekseissa niinkuin muissakin näiden kasvien nesteissä on allergisoivia yhdisteitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)