torstai 18. maaliskuuta 2021

Kevään alkajaiset pussilakanan Viikunapuu- kuviosta


Kuva on Wikipediasta ja siinä esitetään aitoviikunan oksa lehtineen ja hedelmineen. Muutkin kasvikuvat ovat siitä lähteestä.

Helmikuun alussa katseeni osui nettimainokseen, jossa upean turkoosin sävyillä painettu lakana tarjoutui ostettavaksi. Ne piti tietysti saada ilahduttamaan kesävieraita! 


Hanke onnistuikin, ja kun onni oli asettunut aloilleen, heräsin ajattelemaan viikunaa kasvina. Jonkinlaista tyrkyllä oloa se oli jo tehnytkin, sillä olin jo aiemmin edellisinä vuosina hankkinut pari kertaa pienen viikunahillopurnukan juhlaruoan mausteeksi. Ensimmäinen kerta taisi olla Virpin keittiön pop-up päivä, myöhemmin löytyi S-marketista. Sitä saa siis myös kotimaisena valmisteena. Viikuna on jo joitain vuosia ollut trendilaji hedelmätiskeillä tuoreena. Joulunajan leivonnaisiin kuivatut viiikunat ovat kuuluneet satoja vuosia. Hedelmässä on jopa 70% sokeria, eipä muuta sokeria sitten juuri tarvis lisätä.


Nämä molemmat kuvat kuuluvat temppeliviikunapuulle. Lehdet ovat hyvin pitkäkärkiset, joka on sopeutumaa runsaiden sateiden alueilla (ns. tiputuskärki).

Viikuna kuuluu Ficus-sukuun, ja suku on yleisesti ottaen trooppinen, rakenteeltaan sopeutunut lähinnä sade- ja kuivakausien vaihteluun. Siihen kuuluu noin 800 lajia. Sukua tavataan laajemmaltikin lämpimissä ilmastoissa, joissa sadetta saadaan useimmiten kesäisin. Viikunat ovat jo kauan olleet kulttuureihin kietoutuneita osakkaita, ja monet ovat levinneet Aasiasta ihmisen mukana eri mantereille. Aasian pyhiin puihin kuuluu temppeliviikuna Ficus religiosa, kasvilaji, jonka alla itse Buddha on mietiskellyt. Mikä siellä on ollut istua varjossa! Myös hindulaisuuteen tämä kasvilaji liittyy.

Syötäviä viikunoita tuotetaan lajeista aitoviikuna Ficus carica ja sykomori- eli metsäviikuna Ficus sycomorus. Laji on yksikotinen, emikukat kasvavat kukkalapakon sisällä, joten niiden hedelmöitykseen tarvitaan hyönteisten (viikunapistiäinen) apua.

Vanha sykomoriviikunapuu Wikipediasta


Banianaviikunan runkoa

Tunnettuja fiikuslajeja on kymmenittäin, ne ovat joko puita, pensaita tai liaaneja, monilla on ns. pönkkäjuuret, joka on sopeutuma kasvamaan vaihtelevan korkuisissa vesirajan alueissa. Ilmajuuri kasvaa oksasta alaspäin ja maahan osuessaan juurtuu, joten kasvi pysyy paremmin paikoillaan tuulen tai aallokon riehuessa. Banianaviikuna Ficus benghalensis olkoon tässä esimerkkinä, nimi viittaa Bengalinlahteen Intian rannikolla. Sellaisia juuria kasvaa, jos siemen itää muiden puiden oksien haaroissa ns. päällyskasvina, mutta kasvaakseen tarvitsee myös maasta saatavaa vahvistusta ravinteina.  Lukuisat mangrovea muodostavat kasvit käyttävät myös tätä monimuotoista juurten kasvattamista, siinä on kasveja heimosta Rhizophoraceae, joilla on kolmenlaisia juuria.


Kumiviikunan  Ficus elastica oksa.

Kumiviikuna Ficus elastica on kasvi, josta alun perin alettiin lateksin eli maitiaisnesteen otto ja käyttö. Nykyisin sen paikan on perinyt amerikkainen kumi- eli parakautsupuu Hewea brasiliensis, joka soveltuu paremmin kaupalliseen viljelyyn. Se kuuluu tyräkkikasveihin Euphorbiaceae, joille myös on ominaista maitiaisnesteisyys.

Ficus-suku kuuluu heimoon Moraceae mulperikasvit, jonka tunnetuin edustaja tietysti on valkosilkkiäispuu Morus alba, jonka varaan itämainen luonnonsilkin tuotanto pitkälti on nojannut, kun sen lehdet ovat silkkiperhosen toukkien keskeinen ravinto. Lehdet ovat pinnaltaan sileitä.  Paljonkohan saadaan kiittää mulperipuita myös kulttuuristamme, kun Silkkitie Aasiasta lähi-itään ja edelleen Eurooppaan päin lisäsi kaupankäynti- ja sivistyksen vaihtomahdollisuuksia ja rakennusmuistoja myötäjäisinään. Euroopassa kasvatetaan myös mustamulperi Morus nigra, jonka tuntee lehden pinnasta, se on karhea,

Mulperikasvien heimoon kuuluu noin 3000 lajia, niistä n. 1400 ovat sukua Morus eli mulperit.. Tunnusmerkillistä on kasvien maitiaisneste, jolla on merkitystä kasvien ravinnon otossa. Siihen kuuluu myös aasialaisia leipäpuita Artocarpus.