perjantai 11. helmikuuta 2011

Happomarjojen heimossa vieraisilla

Desktoppini taustakuvana on tällä viikolla ollut kuva Virginiasta, jossa sisareni talon etupuolen puutarhan komistuksina mm punamarjaisia Nandina-pensaita. Päätin tänään hieman tarkistaa Nandinan taustoja, sillä tuolla kasvilla on sekä kevät- että syysruska! Keväällä puhkeavat lehdet ovat kuin liekit punakeltaisina leimuten, ja syksyllä vanhat lehdet muuttuvat taas punaiseen. Siihen väliin ilmaantuvat hedelmien loistavat punat, ja ne säilyvät pitkään, aina seuraavaan kevääseen. Kasvi kuuluu ns. helppohoitoisiin eikä tarvitse leikkauksia, paitsi jos lumi murtaa. Ei ihme, että kyseessä on varsin suosittu koristekasvi, Nandina domestica.
Nandinan marjarunsautta! Edelliskesällä kukkineet versot, vanhoja ikivihreitä lehtiä. Jokunen uusikin lehti jo tulossa tuossa oikealla, kuva on otettu Virginiassa 2.4.2010.
 Kansannimenä sillä näyttää yleisesti olevan heavenly bamboo tai sacre bamboo, ja vilkaisu googlen avulla näytti, että bambu-nimeä kaupitellaan myös suomalaisessa tekstissä. Eikä kasvilla ole mitään tekemistä heinäkasveihin kuuluvien bambujen kanssa. No, lehdet muistuttavat toisiaan, siinä kaikki. Kasvi kuuluu kuitenkin happomarjakasvien heimoon, ja on alunperin kotoisin Itä-Aasiasta, jossa se kasvaa Himalajalta Japaniin olevalla alueella. Mm. Keski-Euroopassa sitä esiintyy myös koristekasvina. Näyttääpä myös eräs eteläsuomalainen taimisto (Kuivannolla) pitävän sitä myyntilistalla. Jos ilmastomme muuttuu lämpimämpään suuntaan, kuten vakuutetaan, saattaa Nandina olla totta myös täällä. Sen suosiota valtameren takana lisää se, että kasvin nesteet sisältävät sellaisia alkaloideja, ettei se maistu jäniksille, peuroille eikä pekareille (ne ovat villisian sikäläisiä vastineita). Jäniksenkestävistä koristepensaista on pula täälläkin!

Mahonian kukinta juuri alkamassa huhtikuun alussa, oikealla oleva pikku puu on Chamaecyparis-suvun kellertävä edustaja
Sisareni puutarha sisälsi tärkeässä asemassa kaksi muutakin samaan heimoon Berberidaceae kuuluvaa lajia, nimittäin puiden alle oli istutettu varjohiippaa, ja ikivihreän pensaan virkaa edustivat mahoniat. En ollut ensin tuntea koko mahoniaa, kun se siellä kasvoi metriseksi pikku pensaaksi, ja täällä Suomessa sen korkeus yleensä jää alle puolen metrin. Mieleen tulivat lehtien perusteella ennemminkin rautatammet eli piikkipaatsamat eli nykynimeltään orjanlaakerit  Ilex aquifolium. (Niillä kukkia on kuitenkin paljon vähemmän,ja marjat punaisia, lajeista olisi kyllä valittavaa, sillä niitä on lähes 400.) Mahonia-lajeja on 50-90, riippuen siitä, kuinka ahtaasti suku jaetaan. Tutustuin mahoniaan Mahonia aquifolium, kun naapurissani 1940-60-luvuilla Tervolan neidt kasvattivat hautausmaalle ja seppeleisiin sopivia koristekasveja. Vieläkin niitä kasvaa hyvinvoivina samassa paikassa, isojen kuusten antamassa varjossa, vaikka viljelytoimet ovat lakanneet jo puoli vuosisataa sitten!

Tämä mahonia on kotoisin alunperin läntisestä Pohjois-Amerikasta ja on ainoa Suomen ilmastoa kestävä ikivihreä pensas. Lehdet ovat 3-lehdykkäiset ja niiden reunoissa on piikkejä. Varsi sensijaan on piikitön. Mahonia kukkii keskitalvella sanoo kasvikirjani, mutta esim. Virginiassa sen kukinta alkoi juuri huhtikuussa. Kun mahonia tekee sitten marjoja, ne ovat yleensä väriltään sinisiä. Tälläkin lajilla on kasvinesteissään alkaloideja, joiden takia sitä on kasvatettu myös lääkekasviksi. Värikasviksikin, hyväksi keltaisen antajaksi, se kelpaisi, jos sitä kasvaisi enemmän.

Narsissit ovat viime vuoden huhtikuun 8 päivänä Virginiassa juuri lopettaneet ja varjohiippa ottaa asemansa maanpeitekasvina, sen lehtiä ovat nuo pyöreähköt kuvan keskiosassa.
 Varjohiippaa Epimedium (n. 25 lajia) käytetään meilläkin puutarhoissa maanpeitekasvina. Yleisimpiä ovat eurooppalais-alkuperää oleva E. alpinum ja E. grandiflorum Aasiasta sekä niiden risteymä E. x rubrum. Taimia saa mm. jakamalla juurakkoa, koska monet ovat hybridejä, mutta mikäli kasvi tekee siemeniä, myös niistä. Omalla tontillani en ole yrittänyt vielä.

Neljäs amerikanmatkan saalis tähän heimoon tuli vastaan purolaaksoon suunnatulla metsäretkellämme, sillä paikoin nähtiin matalia kukkia, joista kuulin nimeksi May Apple. Sen taustoihin etsiytyessä löytyikin taas tuttu, vaikka meillä harvinainen koristekasvi, nimittäin Podophyllum peltatum, jalkalehti. Sitä on istutettu tällekin omalle tontille, vaikkei kasvupaikka sille olekaan erityisen sopiva. Kukan pitäisi olla lähes valkoinen. Jalkalehtiä on kymmenkunta lajia, toisaalta peräisin Amerikasta, toisaalta Itä-Aasiasta. Sisareni kotinurkilla se vaikutti alkuperäislajilta eikä koristekasvikarkulaiselta. Sen lehdet tulevat kukinnan jälkeen esiin ryhmänä maavarresta ja ovat hieman kilpimäiset tai vaahteranlehtiä muistuttavat, usein täplikkäät. Nimi May Apple tulee siitä, että hedelmät ovat lähes kananmunan kokoisia! Niistä kasvikirjani mukaan voi tehdä hyytelöä.

Tämä virginialainen jalkalehti oli kukkinut jo huhtikuun alussa, ja lehdet olivat juuri nousseet. Omenan aiheita ei siinä ollut. Maanpeittona metsässä oli jokin rönsyävä ruusu.
Happomarjakasvien Berberidaceae pienehkö heimo käsittää 13-16 sukua, ja lajeja on 550-600. Systemaattisesti katsoen niitä lähinnä ovat mm. leinikkikasvit, joita taas pidetään eräänä vanhimmista kukkakasviryhmistä, ja leinikkikasvien päälahkoon Ranunculales myös happomarjakasvit on sijoitettu. Ne ovat sekä koriste-, lääke- että värikasveja ja suosivat reheviä varjoisia kasvupaikkoja.

Sitten itse happomarjoihin, sukuun Berberis. Happomarjoja on noin 450 lajia, eli pääosa koko heimosta. Osa on ikivihreitä, osa lehtensä varistavia. Suvun tyypillinen tunnusmerkki on kahdenlaiset oksat, pitkäversot, joissa on piikkejä, ja lyhytversot, joihin puolestaan tulevat lehdet ja kukat. Lyhytverso kasvaa piikkien väliin. Useilla happomarjoilla on komeat ruskavärit. Vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten ruostehappoharja Berberis vulgaris oli sangen suosittu koristekasvi, sitä on meillä kasvatettu jo 1600-luvulla. Pensas kasvaa parimetriseksi, ja sen kirkkaanpunaisista marjoista saa mm. hilloa, kasvia on viljelty myös lääkekasvina, ja lisäksi se on mainio keltaisen värin lähde sekä kankaiden että nahkojen värjäämisessä.

Ruostehappomarjan näköistä happomarjaa löytyi myös virginialaisen purolaakson rinnemetsästä, joka oli pääasiassa lehtipuita, metsä sai kehittyä omilla ehdoillaan. Talojen lähellä oli kulttuuritulokkaita, mutta kuuluuko tämä happomarja niihin? Sukua on Pohjois-Amerikassakin, myös alkuperäisenä. Kohde on kuvan vasemmalla puolen alalaidassa.
Mutta sitten vehnänviljelyn yleistyessä havaittiin, että sen lehdillä eli mustaruostetta levittävä sieni, ruskeina itiöitä tuottavina laikkuina lehtien alapinnoilla. Ruostehappomarja oli sienen ns. väli-isäntä. Sientä pidettiin niin vaarallisena viljan loisena, että nykyisin ruostehappomarjan taimimyynti on kielletty meillä. Olikin kovin kiinnostavaa tavata sitä mahtavina pensaikkoina Hattulan Retulansaaressa, jossa vanhat lammaslaitumet olivat muuttuneet maankuuluiksi katajakedoiksi, ja yhden jos toisenkin katajan suojassa ruostehappomarja kukki upeasti korkeina kasvustoina. Tämä alue on luonnonsuojelun eräs kohde, joten ehkä armo kohtaa muuten lainsuojattomia happomarjoja?

Japaninhappomarja keskellä, siitä oikealle näkyy heisiangervo Diabolon massaa. Seinustan säleikössä kiipeilevät villiviinin molemmat versiot, Partenocissus quinquefolia ja P. inserta, mutta itsenäisesti paikkaan etsiytynyt alppikärhö Clematis alpina taitaa viedä jatkossa voiton! Kuva on heinäkuulta 2008.
Nykyisin happomarjoista meillä on käytössä varsinkin punalehtisiä koristemuotoja, jotka ovat japaninhappomarja Berberis thunbergii Atropurpurea tai hurmehappomarja Berberis x ottawensis Superba, se on risteymä ruoste- ja japaninhappomarjoista. Kiinnostuin näistä punalehtisistä, kun v. 2000 talon kivijalkaosa tuli saamaan punertavan värin, ja sitä taustaa vasten parhaita mielestäni olivat punalehtiset pensaat. Punalehtisiä taimia ei löytynyt helposti, mutta vuonna 2001 Harvialan taimitarhalta sain tuon Atropurpurean, joka kasvoikin lähes vuosikymmenen talon seinustaa vasten. Paria vuotta myöhemmin löytyi seinustalle toinenkin punalehtinen, kun myyntiin tuli heisiangervon Physocarpus opulifolius lajike Diabolo, jonka lehdet ovat tummanpunaiset, ja mikä parasta, ei piikkejä lainkaan.

Kun alkukeväällä 2010 oli talossani ikkunoiden vaihtoremontti, jouduin katkaisemaan seinustoilta kaikki pensaat ja köynnökset tyngiksi, ja sen kohtalon kokivat kaikki tuossa yläkuvassa esiintyvät yksilöt.  Istutin happomarjani, joka oli kesän kuluessa alkanut kasvaa enimmäkseen vaakasuuntaan sojottavia oksia, tontin alakulman kukkapenkkiin viime syksynä. Saapa nähdä, kasvaako se. Ainakaan kosteudesta ei keväällä ole pulaa, kun nämä mahtavat hanget muuttuvat vedeksi. Heisiangervo ja köynnökset jatkoivat oloaan, parhaiten juuri alppikärhö. Myös tässä paikassa asunut, vanhempieni peruja ollut juhannusruusu Rosa pimpinellifolia näytti pitävän katkaisusta, uudet versot ovat rotevia ja niitä tuli paljon.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Sinisiä ripauksia kesäaikaan

Lämpimät sävyt ovat keltaisen talon kukkapenkeissä valtiaina, eikä se johdu pelkästään värien sopeuttamisesta yhteen talon seinän kanssa. On vain niin, että korkeat ja kuivuutta kestävät kasvit ovat enemmistöltään keltakukkaisia.

Tontin ainoa sinikukkainen puuvartinen on alppikärhö Clematis alpina, jonka alun sain juurivesana Turengista jo 1980-luvun puolivälissä, kun saunan kunnostuksesta huolehtinut Volasen Pentti Terttu-vaimoineen toi sen tuliaisiksi työhön tullessaan. Tämä yksilö, joka parhaimmillaan kukki yli 1000 kukan voimalla etupihan penkissä, on nyt joutunut myyrien nutistamaksi, ja sen jälkeläisiä kasvaa tontin muilla kohdin.
Tontin alkuperäisiä kasveja on metsäkurjenpolvi Geranium sylvaticum, joka on korkeahkon luonnonniityn peruslaji. Se viihtyy aika hyvin arboretumin yläosissa puiden katveessa, jossa ruohonleikkuri ei tee polkua. Kun koivupuustoa harventaa (nythän se on toiveissa tänä keväänä), valo antaa myöten lisäkasvupaikoille. Tämä kasvi on vajaan puoli metriä korkea, ja kasvutapa on pensasmainen. Tällä kylällä ei ole lainkaan värimuunnoksia, vaan kaikki kurjenpolvet ovat samaa vahvaa siniviolettia. Kurjenpolvi kasvaa myös kuin ohimennen myös joissakin ylämäen kukkaistutuksissa. Olen yrittänyt saada tänne viihtymään myös tätä komeamman kyläkurjenpolvenkin Geranium pratense, mutta menestys ei ole ollut hyvä. Sitä olen ihmetellyt, sillä aiemmissa asuinpaikoissani Janakkalassa tai Sysmässä sitä kasvoi monissa kylissä aivan valtoimenaan luonnonruohostojen osakkaana. Ehkä tontti on kuitenkin sille liian kuiva. Sensijaan kukkamyymälän jaloste loistokurjenpolvi Geranium x magnificum pitää kovin kukkapenkkioloistani, muutamasta taimesta on juurakon jakamisen jälkeen tehtailtu jo toistakymmentä hyvin voivaa yksilöä. Tuo kasvi hämmästytti vaatimattomuudellaan ja upealla kukinnallaan muutamia vuosia sitten, kun olin sen istuttanut autotallin seinustan superkuivaan kasvupaikkaan! Pari kesää myöhemmin hankin niitä lisää kolme, lipputangon penkkiin tienvarteen, mutta viime keväänä nostin ne sieltä pois ja jaoin samalla, kun pehkot olivat vallata koko penkin. Sijoituspaikka on luiska alapihalla, entisen koristevattukasvuston paikalle, joka oli aivan liian korkea ja kaatui kosteina loppukesinä kävelypolulle.

Ensimmäinen loistokurjenpolvi kasvaa tässä sormivaleangervon Rodgersia aesculifolia kanssa.
 Toinen yhtä voimallinen alkuperäiskasvi tontillani on puistolemmikki Myosotis sylvatica. Sen esintymisalue tässä on laaja, melkein joka paikassa vähänkin kosteammilla ja vähemmän liikennöidyillä kohdin, olettaen, ettei ole ollut ruohonleikkuuta liian aikaisin keväällä, ennenkuin on kehittynyt siemeniä, ja syyskuussa, että siementaimet pärjäävät. Kun alkuun leikkasin vain viikatteella ja sirpillä, puistolemmikkikasvustot lainehtivat kuin vesi kesäkuun alkupuolella. Nyt olen onnistunut toisessa sinisessä sukulaisessa, nimittäin sain Irja Peräniityltä joitakin vuosia sitten rotkolemmikin Brunnera macrophylla taimen, ja sekin asui aluksi lipputangon penkissä. Sen habitus on rotevampi kuin puistolemmikillä, eikä se kuihdu kesän mittaan olemattomiin. Päinvastoin, lehdet kasvavat kämmenen kokoisiksi, ja peittävät maata tehokkaasti. Uusia vahvoja yksilöitä kasvaa juurakosta entisten viereen, ja tukehduttavat muut heikommat kilpailijat. Nyt sekin on siirretty tästä kasvupaikasta yllämainitun koristevattupenkin uudeksi asukkaaksi.

Kuvassa näkyy useampia tämän kirjoituksen kasveja: Parhaiten kukalla loistokurjenpolvien myöhemmin hankitut taimet, niistä etualalle oikealle suuria rotkolemmikin lehtiä, ja autotallin seinän punaa vasten siperiankurjenmiekan tupas. Kuva kesältä 2008.
 Samaa heimoa ovat myös alkukeväällä kukkivat imikät Pulmonaria obscura, joiden kukkien väri vaihtuu sinisenvioletiksi vasta myöhemmin, aluksi ne ovat melkein punaisia. Se on etelä-Suomessa kosteiden puronvarsilehtojen kasvi, ja taimia olen tuonut Janakkalasta, jossa sitä kasvaa paikoin runsaasti. Luonteensa mukaisesti ne on sijoitettu kasvamaan tontin kosteisiin kohtiin, rännivesien valumisalueille alapuutarhaan.

Imikkäin alkuvaihetta huhtikuussa 2008, tästä ne kasvavat vaahteran varjostamina vielä paljon korkeutta, kunnes tullaan yli 30 cm:n. Seuralaisina keltavuokkoa, ne tuotu Hattulasta.

Uusimpia hankkeita samaan heimoon ovat kevätkaihonkukat Omphalodes verna, pari tainta istutin aluksi talon länsipuolella olevan japaninhappomarjan liepeille, mutta kuiva kasvupaikka sitä ei haittaa, joten olen saanut sitä rönsyistä jo hiemn lisättyäkin, huntukirsikan Prunus maximowichii tyven lähelle alatien varteen.

Alkukesän kasvu raunioyrtillä on ylöspäin, ja juuri tässä vaiheessa pitäisi muistaa ne tukikepit. Kukinta kestää lähes pari kuukautta.
 Lemmikkikasvien sukulainen on myös tarharaunioyrtti Symphytum asperum, jota kasvaa parissa kohdin kuivimmilla paikoin. Sain sen taimen kymmenkunta vuotta sitten Kymentakaa Kaidassuon tilalta vaihtokaupalla, ja se on osoittautunut myös loistavaksi menestyjäksi. Taimia on saatu runsaasti, ja alkuperäinenkin yksilö voi hyvin, vaikka istutettiinkin lasten hiekkakasasta muotoiltuun pikapenkkiin, täytemaa-alueeseen autotallin pohjoispuolella. Uusi isompi kasvupaikka on kivirauniossa marjatarhan liepeillä, ja lukuisia taimia on siirretty myös kesäkahvilan tontilla parkkipaikan laitaan, johon lentää talvisin tieltä aurauslumia. Raunioyrttiä on aivan pakko tukea, ja siihen ei mitä tahansa keppi kelpaakaan, niin paksu ja painava on varsi. Olisipa vielä niitä vanhanajan heinäseipäitä, vuosittain pitää poistaa isotuomipihlajasta Amelanchier spicata vesoja ja tehdä niistä.

Tontin alkuperäisiä sinisiä ovat myös siperiansinililjat eli scillat Scilla sibirica. Niitä on levinnyt naapuritalon eli Tervolan puutarhasta omia aikojaan, ja parhaiten ne kasvavat talonliepeissä olevissa leikkaamattomissa kasvupaikoissa. Varsinkin niitä on etupihan tienpuolella, aivan seinässäkin kiinni. Aiemmin, kun taloni vielä oli kesämökkikäytössä, oli huvittavaa huomata, että ovenedusrapulla saattoi olla jäniksen makuupaikka, ja leuka oli parturoinut kaikki scillat siitä vierestä latvattomiksi! Scillalla on hyvä taipumus siementää aivan viereensä, sillä hedelmät ovat painavia, ja kukkavarsi taipuu muutaman sentin päähän. Siemenet itävät hyvin, mutta kun niihin liljakasvien tapaan tulee ensin yksi rihmamainen sirkkalehti, niin kitkettäessä se helposti tulee vedettyä heinänä ja kasvu loppuu siihen. Olenkin siirrellyt scilloja pääosin niin, että kerään loppuvaiheessa olevia hedelmiä ja ripottelen niitä loppukypsymään pensaiden alusiin ja muihin sellaisiin kohtiin, joista en kitke. Scilla on hyvä kasvi arboretumiin, jossa on harva puusto ja pensaita. Naapuristani Hutrilta sekä kukkamyymälöistä olen kartuttanut kevään sinisyyttä myös kevättähdillä Chionodoxa sp, ne ovat hieman myöhäisempiä kuin scillat, eikä tässä ainakaan scillanveroisia valtaajia.


Äitini ajalta perua ovat tontin lukemattomat kasvupaikat ukonhattua Aconitum x cammarum. Se tekee myös aika hyvin uusia jälkeläisiä viereensä, ja keväällä paakkua jakamalla saa helposti 2-5 uutta kasvia. Sitä onkin matkustanut tältä tontilta monia kertoja muihin paikkoihin! Ukonhattu on hyvin vaatimaton, ja syksykukkija tässä, vasta syyskuussa parhaimmillaan. Jos kasvupaikka on oikein ravinteinen, varsi voi venähtää yli metrin, ja silloin on edessä sitomista, koska sateella kukintolatva painaa liikaa.

Jaloritarinkannukset Delphinium x cultorum kuuluvat ukonhattujen kanssa samaan leinikkikasvien Ranunculaceae heimoon, mutta ovat paljon aikaisempia kukkijoita. Niinpä niitä kasvaakin sekakasvustona ukonhattujen kanssa pellon kolmiopenkisssä, siten sillä kohtaa on sinistä monena aikana kesässä. Komeimmat ritarinkannukset sain 1990-luvulla sisareni Valloista lähettämistä siemenistä, ja ne jaksoivat kukkia loistavan sinisinä useita vuosia. Sittemmin olen tehnyt siemenistä taimia lisääkin. Märät kesät eivät ole ritarinkannusten ystäviä, kukintolatva painaa liikaa ja sade murtaa varren. Pitäisi keksiä sellainen yhdistelmä, jossa olisi kasvuvoimaa näille ja tanakka suoja vielä 1,5 metrin korkeudella. Varmaan jokin hitaasti kasvava havu olisi hyvä, koska sen oksat eivät paljon heilu tuulella.

Kuva on kesältä 2007, jolloin korkeutta tuli lähes 2 m, ja taustana oleva kanukkapensas sai pitää pystytuen roolia.
 Olen korvannut sinisen puutetta kiinanritarinkannuksilla Delphinium grandiflorum, joiden varsi on kuivakampi ja kovempi, mutta nehän jäävät yleensä alle 0,5 metrin mittaan. Kukat ovat häkellyttävän siniset, kuin tropiikin taivas, kun taas jaloritarinkannusten sinet muistuttavat suomalaisen taivaan sinivärejä. Se tekee siementaimia aika hyvin itsenäisesti, joten vaikka on lyhytikäinen perenna, se ei katoa kasvupaikastaan. Kukkarunsaudesta ei kyllä voi puhua, jos vertaa yllä olevaan kuvaan!

On myös mainittava leinikkikasvien vanhin uskollinen eli akileija Aquilegia vulgaris, jolla on myös voimakkaan sinisiä ja violetin sinisiä värimuunnoksia. Osa niistä on tontin omaa perua,äitini ajoilta tai vieläkin vanhempaa, osa on kylvöksiä mm. sisareni Raijan amerikkalaiskirjeiden sisällöstä. Tätä kirjoittaessa on juurikin Raijanpäivä kalenterissa, onnea tämän postauksen kukin!

Akileijat löytävät yleensä itse paikkansa tontilla, vasemmanpuoleinen on itsenäisesti pitäytynyt nurmikkoon, mutta oikeanpuoleinen on tarha-alpien seurassa marjatarhan yläpuolella.
Aika vanhaa perua sinivioletteja ovat myös saksankurjenmiekat Iris germanica, jotka alunperin sain isopiiskujen kanssa enoni talolta Hyvinkään Mutilasta, ne kasvoivat alkuun Turengin silloisella kotitontillani, mutta muutamia muutti tänne 1980-luvun alkupuolella. Minun tarjoamillani kasvupaikoilla se kyllä kasvaa ja tekee uusia jälkeläisiä viereensä hyvin innokkaasti, mutta kasvupaikat heinittyvät helposti ja saavat muita ei-toivottuja seuralaisia, joten kasvupaikka on otettava ylös tuon tuostakin ja istutettava uudestaan. En ole vielä keksinyt, mikä olisi niiden optimipaikka tässä. Matalina kasveina ne asuvat parhaiten penkin etureunassa. Niiden sukulainen siperiankurjenmiekka Iris sibirica on luonnostaan kosteikkokasvi, mutta kasvaa kuivemmallakin. Sen korkeus on lähelle metrin. Sukulaisellani Marja-Riitalla kasvoi sellainen Sysmässä pihalle tehdyn lammikon vierellä, ja se oli komeimpia näkyjä, mitä siitä pihasta muistan! Ostin yhden taimen 1990-luvun alussa, ja pian siitä oli kasvanut suuri paakku, jota kirveen kanssa yritin saada jaetuksi, kun se piti siirtää ulkomaalaustyön takia väliaikaiseen kasvupaikkaansa saaviin, eikä mahtunut. Toinen osa kasvaa nyt kriikunalehdon varjostamassa penkereen reunapenkissä, mutta kukinta on huonoa, toinen autotallin syrjällä rännin valuvesien ulottuvissa. Meillä näitä on tuettava, kun sekä lehdistö että kukkavarret alkavat kaatua, aivan maahan asti, ja paksusta metallilangasta taivutettu kaareva pensastuki on niille sopiva.

Tuoksuorvokit kuvattu 10.5.2008, kun Helleborus kukki parhaimmillaan. Kirjavat rönsyt joukossa ovat keltapeippiä Lamiastrum galeobdolon, joka loppukesällä verhoaa kaiken alleen.
Muita istutettuja sinisiä on lähinnä maanpeitekasveina, niitä ovat pikkutalviot Vinca minor (jänisten survival-muonaa), sinivuokko Hepatica nobilis, krookukset eli sahramit Crocus neapolitanus ja tuoksuorvokki Viola odorata, tämä viime mainittu tuli tänne tietyllä tavoin vahingossa: olin ostanut siemenpussin jo 1990-luvun alussa, mutta se katosi, ja sitten joitakin vuosia myöhemmin huomasin auton parkkipaikan kohdalla outoja alkukevään kukkijoita orvokintaimia, jotka sitten siirsin pation kukkapenkkiin jouluruusun seuraksi. Ne paljastuivat tuoksuorvokiksi, joten arvelen, että pussi oli luiskahtanut taskusta autosta noustessa ja siemenet siinä lionneet aikansa. Ei haitannut, vaikka autoa peruuteltiin ja uria syntyi! Nyt sitä kasvaa myös etupihan kolmiopenkissä, mutta on aika aggressiivinen leviämään, kun tekee sitä rönsyilemällä.

Lopuksi on vielä mainittava luonnonkasveista peuran-, kissan- ja kurjenkellot, joita kasvaa siellä täällä sopivin kohdin. Kurjenkellot Campanula persicifolia on kylvetty, muut olleet ennestään. Peurankello Campanula glomerata on asettunut pääosin yläpuutarhaan, siellä sen sallitaan kedon ohella myös asuvan kukkaistutusten osana. Varsinainen tontinvaltaaja niiden suvusta on vuohenkello Campanula rapunculoides, jolla salaisena lisääntymisaseena on maanalaisia mukuloita. Se on ehkä yleisin jokapaikankasvi, jolle tulee armo kitkemisestä, kun kukinta on niin ylenpalttinen ja pitkän kestävä. Eikä sitä tarvitse lainkaan hoitaa! Uusin tuliainen tontilla on nässelclocka eli varsankello Campanula trachelium, jota toistaiseksi kasvaa vain kukkapenkeissä, sen siementaimia löytää aina entisten läheltä. Toin siemeniä rajan takaa, Karjalasta, ollessani seuramatkalla Kivatsun koskilla 1986, siellä oli kutsuva niitty tätä pullollaan. Myöhemmin löytyi myös Mustilan arboretumista punatammille vievän polun varresta vakiintuneen näköinen kasvusto. Mistä ne olivat sinne tulleet, en tiedä.

Jalopähkämö yrittää löytää paikkansa irlanninkatajan vierellä, hieman keskipäivän varjosta. Seurana mm. kultahelokkia Oenothera fruticosa. Kuva kesältä 2009.
Uusin sinisen sävy löytyy jalopähkämöstä, Stachys grandiflora, jonka hankin muutama vuosi sitten, ja juuripaakun on jo saanut kertaalleen jakaakin. Toistaiseksi ne asuvat "silmän alla" etupihalla, mutta kosteampi paikka olisi parempi.