Sinisiä ripauksia kesäaikaan

Lämpimät sävyt ovat keltaisen talon kukkapenkeissä valtiaina, eikä se johdu pelkästään värien sopeuttamisesta yhteen talon seinän kanssa. On vain niin, että korkeat ja kuivuutta kestävät kasvit ovat enemmistöltään keltakukkaisia.

Tontin ainoa sinikukkainen puuvartinen on alppikärhö Clematis alpina, jonka alun sain juurivesana Turengista jo 1980-luvun puolivälissä, kun saunan kunnostuksesta huolehtinut Volasen Pentti Terttu-vaimoineen toi sen tuliaisiksi työhön tullessaan. Tämä yksilö, joka parhaimmillaan kukki yli 1000 kukan voimalla etupihan penkissä, on nyt joutunut myyrien nutistamaksi, ja sen jälkeläisiä kasvaa tontin muilla kohdin.

Tontin alkuperäisiä kasveja on metsäkurjenpolvi Geranium sylvaticum, joka on korkeahkon luonnonniityn peruslaji. Se viihtyy aika hyvin arboretumin yläosissa puiden katveessa, jossa ruohonleikkuri ei tee polkua. Kun koivupuustoa harventaa (nythän se on toiveissa tänä keväänä), valo antaa myöten lisäkasvupaikoille. Tämä kasvi on vajaan puoli metriä korkea, ja kasvutapa on pensasmainen. Tällä kylällä ei ole lainkaan värimuunnoksia, vaan kaikki kurjenpolvet ovat samaa vahvaa siniviolettia. Kurjenpolvi kasvaa myös kuin ohimennen myös joissakin ylämäen kukkaistutuksissa. Olen yrittänyt saada tänne viihtymään myös tätä komeamman kyläkurjenpolvenkin Geranium pratense, mutta menestys ei ole ollut hyvä. Sitä olen ihmetellyt, sillä aiemmissa asuinpaikoissani Janakkalassa tai Sysmässä sitä kasvoi monissa kylissä aivan valtoimenaan luonnonruohostojen osakkaana. Ehkä tontti on kuitenkin sille liian kuiva. Sensijaan kukkamyymälän jaloste loistokurjenpolvi Geranium x magnificum pitää kovin kukkapenkkioloistani, muutamasta taimesta on juurakon jakamisen jälkeen tehtailtu jo toistakymmentä hyvin voivaa yksilöä. Tuo kasvi hämmästytti vaatimattomuudellaan ja upealla kukinnallaan muutamia vuosia sitten, kun olin sen istuttanut autotallin seinustan superkuivaan kasvupaikkaan! Pari kesää myöhemmin hankin niitä lisää kolme, lipputangon penkkiin tienvarteen, mutta viime keväänä nostin ne sieltä pois ja jaoin samalla, kun pehkot olivat vallata koko penkin. Sijoituspaikka on luiska alapihalla, entisen koristevattukasvuston paikalle, joka oli aivan liian korkea ja kaatui kosteina loppukesinä kävelypolulle.

Ensimmäinen loistokurjenpolvi kasvaa tässä sormivaleangervon Rodgersia aesculifolia kanssa.

 Toinen yhtä voimallinen alkuperäiskasvi tontillani on puistolemmikki Myosotis sylvatica. Sen esintymisalue tässä on laaja, melkein joka paikassa vähänkin kosteammilla ja vähemmän liikennöidyillä kohdin, olettaen, ettei ole ollut ruohonleikkuuta liian aikaisin keväällä, ennenkuin on kehittynyt siemeniä, ja syyskuussa, että siementaimet pärjäävät. Kun alkuun leikkasin vain viikatteella ja sirpillä, puistolemmikkikasvustot lainehtivat kuin vesi kesäkuun alkupuolella. Nyt olen onnistunut toisessa sinisessä sukulaisessa, nimittäin sain Irja Peräniityltä joitakin vuosia sitten rotkolemmikin Brunnera macrophylla taimen, ja sekin asui aluksi lipputangon penkissä. Sen habitus on rotevampi kuin puistolemmikillä, eikä se kuihdu kesän mittaan olemattomiin. Päinvastoin, lehdet kasvavat kämmenen kokoisiksi, ja peittävät maata tehokkaasti. Uusia vahvoja yksilöitä kasvaa juurakosta entisten viereen, ja tukehduttavat muut heikommat kilpailijat. Nyt sekin on siirretty tästä kasvupaikasta yllämainitun koristevattupenkin uudeksi asukkaaksi.

Kuvassa näkyy useampia tämän kirjoituksen kasveja: Parhaiten kukalla loistokurjenpolvien myöhemmin hankitut taimet, niistä etualalle oikealle suuria rotkolemmikin lehtiä, ja autotallin seinän punaa vasten siperiankurjenmiekan tupas. Kuva kesältä 2008.

 Samaa heimoa ovat myös alkukeväällä kukkivat imikät Pulmonaria obscura, joiden kukkien väri vaihtuu sinisenvioletiksi vasta myöhemmin, aluksi ne ovat melkein punaisia. Se on etelä-Suomessa kosteiden puronvarsilehtojen kasvi, ja taimia olen tuonut Janakkalasta, jossa sitä kasvaa paikoin runsaasti. Luonteensa mukaisesti ne on sijoitettu kasvamaan tontin kosteisiin kohtiin, rännivesien valumisalueille alapuutarhaan.

Imikkäin alkuvaihetta huhtikuussa 2008, tästä ne kasvavat vaahteran varjostamina vielä paljon korkeutta, kunnes tullaan yli 30 cm:n. Seuralaisina keltavuokkoa, ne tuotu Hattulasta.

Uusimpia hankkeita samaan heimoon ovat kevätkaihonkukat Omphalodes verna, pari tainta istutin aluksi talon länsipuolella olevan japaninhappomarjan liepeille, mutta kuiva kasvupaikka sitä ei haittaa, joten olen saanut sitä rönsyistä jo hiemn lisättyäkin, huntukirsikan Prunus maximowichii tyven lähelle alatien varteen.

Alkukesän kasvu raunioyrtillä on ylöspäin, ja juuri tässä vaiheessa pitäisi muistaa ne tukikepit. Kukinta kestää lähes pari kuukautta.

 Lemmikkikasvien sukulainen on myös tarharaunioyrtti Symphytum asperum, jota kasvaa parissa kohdin kuivimmilla paikoin. Sain sen taimen kymmenkunta vuotta sitten Kymentakaa Kaidassuon tilalta vaihtokaupalla, ja se on osoittautunut myös loistavaksi menestyjäksi. Taimia on saatu runsaasti, ja alkuperäinenkin yksilö voi hyvin, vaikka istutettiinkin lasten hiekkakasasta muotoiltuun pikapenkkiin, täytemaa-alueeseen autotallin pohjoispuolella. Uusi isompi kasvupaikka on kivirauniossa marjatarhan liepeillä, ja lukuisia taimia on siirretty myös kesäkahvilan tontilla parkkipaikan laitaan, johon lentää talvisin tieltä aurauslumia. Raunioyrttiä on aivan pakko tukea, ja siihen ei mitä tahansa keppi kelpaakaan, niin paksu ja painava on varsi. Olisipa vielä niitä vanhanajan heinäseipäitä, vuosittain pitää poistaa isotuomipihlajasta Amelanchier spicata vesoja ja tehdä niistä.

Tontin alkuperäisiä sinisiä ovat myös siperiansinililjat eli scillat Scilla sibirica. Niitä on levinnyt naapuritalon eli Tervolan puutarhasta omia aikojaan, ja parhaiten ne kasvavat talonliepeissä olevissa leikkaamattomissa kasvupaikoissa. Varsinkin niitä on etupihan tienpuolella, aivan seinässäkin kiinni. Aiemmin, kun taloni vielä oli kesämökkikäytössä, oli huvittavaa huomata, että ovenedusrapulla saattoi olla jäniksen makuupaikka, ja leuka oli parturoinut kaikki scillat siitä vierestä latvattomiksi! Scillalla on hyvä taipumus siementää aivan viereensä, sillä hedelmät ovat painavia, ja kukkavarsi taipuu muutaman sentin päähän. Siemenet itävät hyvin, mutta kun niihin liljakasvien tapaan tulee ensin yksi rihmamainen sirkkalehti, niin kitkettäessä se helposti tulee vedettyä heinänä ja kasvu loppuu siihen. Olenkin siirrellyt scilloja pääosin niin, että kerään loppuvaiheessa olevia hedelmiä ja ripottelen niitä loppukypsymään pensaiden alusiin ja muihin sellaisiin kohtiin, joista en kitke. Scilla on hyvä kasvi arboretumiin, jossa on harva puusto ja pensaita. Naapuristani Hutrilta sekä kukkamyymälöistä olen kartuttanut kevään sinisyyttä myös kevättähdillä Chionodoxa sp, ne ovat hieman myöhäisempiä kuin scillat, eikä tässä ainakaan scillanveroisia valtaajia.

Äitini ajalta perua ovat tontin lukemattomat kasvupaikat ukonhattua Aconitum x cammarum. Se tekee myös aika hyvin uusia jälkeläisiä viereensä, ja keväällä paakkua jakamalla saa helposti 2-5 uutta kasvia. Sitä onkin matkustanut tältä tontilta monia kertoja muihin paikkoihin! Ukonhattu on hyvin vaatimaton, ja syksykukkija tässä, vasta syyskuussa parhaimmillaan. Jos kasvupaikka on oikein ravinteinen, varsi voi venähtää yli metrin, ja silloin on edessä sitomista, koska sateella kukintolatva painaa liikaa.

Jaloritarinkannukset Delphinium x cultorum kuuluvat ukonhattujen kanssa samaan leinikkikasvien Ranunculaceae heimoon, mutta ovat paljon aikaisempia kukkijoita. Niinpä niitä kasvaakin sekakasvustona ukonhattujen kanssa pellon kolmiopenkisssä, siten sillä kohtaa on sinistä monena aikana kesässä. Komeimmat ritarinkannukset sain 1990-luvulla sisareni Valloista lähettämistä siemenistä, ja ne jaksoivat kukkia loistavan sinisinä useita vuosia. Sittemmin olen tehnyt siemenistä taimia lisääkin. Märät kesät eivät ole ritarinkannusten ystäviä, kukintolatva painaa liikaa ja sade murtaa varren. Pitäisi keksiä sellainen yhdistelmä, jossa olisi kasvuvoimaa näille ja tanakka suoja vielä 1,5 metrin korkeudella. Varmaan jokin hitaasti kasvava havu olisi hyvä, koska sen oksat eivät paljon heilu tuulella.

Kuva on kesältä 2007, jolloin korkeutta tuli lähes 2 m, ja taustana oleva kanukkapensas sai pitää pystytuen roolia.

 Olen korvannut sinisen puutetta kiinanritarinkannuksilla Delphinium grandiflorum, joiden varsi on kuivakampi ja kovempi, mutta nehän jäävät yleensä alle 0,5 metrin mittaan. Kukat ovat häkellyttävän siniset, kuin tropiikin taivas, kun taas jaloritarinkannusten sinet muistuttavat suomalaisen taivaan sinivärejä. Se tekee siementaimia aika hyvin itsenäisesti, joten vaikka on lyhytikäinen perenna, se ei katoa kasvupaikastaan. Kukkarunsaudesta ei kyllä voi puhua, jos vertaa yllä olevaan kuvaan!

On myös mainittava leinikkikasvien vanhin uskollinen eli akileija Aquilegia vulgaris, jolla on myös voimakkaan sinisiä ja violetin sinisiä värimuunnoksia. Osa niistä on tontin omaa perua,äitini ajoilta tai vieläkin vanhempaa, osa on kylvöksiä mm. sisareni Raijan amerikkalaiskirjeiden sisällöstä. Tätä kirjoittaessa on juurikin Raijanpäivä kalenterissa, onnea tämän postauksen kukin!

Akileijat löytävät yleensä itse paikkansa tontilla, vasemmanpuoleinen on itsenäisesti pitäytynyt nurmikkoon, mutta oikeanpuoleinen on tarha-alpien seurassa marjatarhan yläpuolella.

Aika vanhaa perua sinivioletteja ovat myös saksankurjenmiekat Iris germanica, jotka alunperin sain isopiiskujen kanssa enoni talolta Hyvinkään Mutilasta, ne kasvoivat alkuun Turengin silloisella kotitontillani, mutta muutamia muutti tänne 1980-luvun alkupuolella. Minun tarjoamillani kasvupaikoilla se kyllä kasvaa ja tekee uusia jälkeläisiä viereensä hyvin innokkaasti, mutta kasvupaikat heinittyvät helposti ja saavat muita ei-toivottuja seuralaisia, joten kasvupaikka on otettava ylös tuon tuostakin ja istutettava uudestaan. En ole vielä keksinyt, mikä olisi niiden optimipaikka tässä. Matalina kasveina ne asuvat parhaiten penkin etureunassa. Niiden sukulainen siperiankurjenmiekka Iris sibirica on luonnostaan kosteikkokasvi, mutta kasvaa kuivemmallakin. Sen korkeus on lähelle metrin. Sukulaisellani Marja-Riitalla kasvoi sellainen Sysmässä pihalle tehdyn lammikon vierellä, ja se oli komeimpia näkyjä, mitä siitä pihasta muistan! Ostin yhden taimen 1990-luvun alussa, ja pian siitä oli kasvanut suuri paakku, jota kirveen kanssa yritin saada jaetuksi, kun se piti siirtää ulkomaalaustyön takia väliaikaiseen kasvupaikkaansa saaviin, eikä mahtunut. Toinen osa kasvaa nyt kriikunalehdon varjostamassa penkereen reunapenkissä, mutta kukinta on huonoa, toinen autotallin syrjällä rännin valuvesien ulottuvissa. Meillä näitä on tuettava, kun sekä lehdistö että kukkavarret alkavat kaatua, aivan maahan asti, ja paksusta metallilangasta taivutettu kaareva pensastuki on niille sopiva.

Tuoksuorvokit kuvattu 10.5.2008, kun Helleborus kukki parhaimmillaan. Kirjavat rönsyt joukossa ovat keltapeippiä Lamiastrum galeobdolon, joka loppukesällä verhoaa kaiken alleen.

Muita istutettuja sinisiä on lähinnä maanpeitekasveina, niitä ovat pikkutalviot Vinca minor (jänisten survival-muonaa), sinivuokko Hepatica nobilis, krookukset eli sahramit Crocus neapolitanus ja tuoksuorvokki Viola odorata, tämä viime mainittu tuli tänne tietyllä tavoin vahingossa: olin ostanut siemenpussin jo 1990-luvun alussa, mutta se katosi, ja sitten joitakin vuosia myöhemmin huomasin auton parkkipaikan kohdalla outoja alkukevään kukkijoita orvokintaimia, jotka sitten siirsin pation kukkapenkkiin jouluruusun seuraksi. Ne paljastuivat tuoksuorvokiksi, joten arvelen, että pussi oli luiskahtanut taskusta autosta noustessa ja siemenet siinä lionneet aikansa. Ei haitannut, vaikka autoa peruuteltiin ja uria syntyi! Nyt sitä kasvaa myös etupihan kolmiopenkissä, mutta on aika aggressiivinen leviämään, kun tekee sitä rönsyilemällä.

Lopuksi on vielä mainittava luonnonkasveista peuran-, kissan- ja kurjenkellot, joita kasvaa siellä täällä sopivin kohdin. Kurjenkellot Campanula persicifolia on kylvetty, muut olleet ennestään. Peurankello Campanula glomerata on asettunut pääosin yläpuutarhaan, siellä sen sallitaan kedon ohella myös asuvan kukkaistutusten osana. Varsinainen tontinvaltaaja niiden suvusta on vuohenkello Campanula rapunculoides, jolla salaisena lisääntymisaseena on maanalaisia mukuloita. Se on ehkä yleisin jokapaikankasvi, jolle tulee armo kitkemisestä, kun kukinta on niin ylenpalttinen ja pitkän kestävä. Eikä sitä tarvitse lainkaan hoitaa! Uusin tuliainen tontilla on nässelclocka eli varsankello Campanula trachelium, jota toistaiseksi kasvaa vain kukkapenkeissä, sen siementaimia löytää aina entisten läheltä. Toin siemeniä rajan takaa, Karjalasta, ollessani seuramatkalla Kivatsun koskilla 1986, siellä oli kutsuva niitty tätä pullollaan. Myöhemmin löytyi myös Mustilan arboretumista punatammille vievän polun varresta vakiintuneen näköinen kasvusto. Mistä ne olivat sinne tulleet, en tiedä.

Jalopähkämö yrittää löytää paikkansa irlanninkatajan vierellä, hieman keskipäivän varjosta. Seurana mm. kultahelokkia Oenothera fruticosa. Kuva kesältä 2009.

Uusin sinisen sävy löytyy jalopähkämöstä, Stachys grandiflora, jonka hankin muutama vuosi sitten, ja juuripaakun on jo saanut kertaalleen jakaakin. Toistaiseksi ne asuvat "silmän alla" etupihalla, mutta kosteampi paikka olisi parempi.