tiistai 28. joulukuuta 2010

Amaryllidaceae-heimon kasveja

Amaryllikset ovat jo pitkään olleet suosittuja joulun ajan kukkia. Ehkä ne nyt vielä eivät voita joulutähteä Euphorbia pulcherrima tai hyasinttia, mutta varmaan ovat jo kolmansina. Niitä saa kasvattamalla esikäsitellyistä sipuleista, ja sipulin multaanlaittamisen ja kukkaan puhkeamisen väli vie kuukaudesta kahteen, riippuen kasvupaikan lämmöstä. Ulkomailta tuliaisina ostetut sipulit eivät välttämättä ole esikäsiteltyjä, joten niiden herääminen voi ottaa pidemmän aikaa.

Kuvan kasvi on täksi jouluksi tullut tavaratalon myyntiyksilö. Sain hoito-ohjeeksi, että ei saisi juuri kastella, että vana pysyisi matalana. Näin mentiinkin kaksi viikkoa, mutta sitten oli jo kasteltava. Kuva on tältä päivältä.
 Valmiiksi kasvatettuja kukkia ostetaan tietysti tavarataloista joulusesongin aikaan tai kukkakaupoista, paitsi sipuleineen, myös leikkokukkina. Aika suosittua näyttää olevan amarylliksen istuttaminen ns. jouluasetelman koriin, jossa mukana vihreän edustajia, kuten sypressiä.

Sipulista kasvatettu yksilö vuoden 2007 jouluksi, mutta kukkiminen alkoi nopeasti, jo marraskuun puolivälissä. Kun kukkavanoja tuli useampia, oli jouluna silti nähtävää. Sipulit tekevät kukkimisen jälkeen yhteyttävät lehdet, joilla ne kasvattavat voimaa seuraavaa kukintaa varten. Vien yleensä lehdillään olevat kasvit pihalle kesäelämään. 

Tämän sipuli on hankittu marraskuussa 2008, ja se kukki neljä eri kukkavanaa. Kuva on seuraavalta kesältä, 21.7. 2009, kun ulkoilemaan keväällä viety kukka innostui tekemään uusia kukkia. Tuli kaksi eri kukintovanaa, tämä on ensimmäinen.
Itse asiassa lähes kaikki amarylliksinä myydyt kasvit ovatkin toista lajia, nimittäin ritarinkukkia Hippeastrum. Ne ovat Uuden maailman eli Amerikkojen lahja maailmalle. Niitä on tavattu Länsi-Intian saarilta Argentiinaan asti. Sukuun kuuluu 70-75 lajia, mutta risteyttämällä saatuja hybridejä ja viljelylajikkeita on yli 600. Siihen mahtuu laaja kirjo! Kukat voivat olla joko yksivärisiä punaisesta valkoiseen, tai kirjavia. Tyypillistä on aina, että kukissa on kuin kaksinkertaisesti terälehtiä. Aidolla amarylliksellä terälehdet ovat kapeamman malliset, se puolestaan on kotoisin etelä-Afrikasta, Kapmaasta, josta se nimikin, kapinamaryllis, Amaryllis belladonna, tulee. Tätä aitoa amaryllistä kasvatetaan puutarhakasvina aina keski-Eurooppaa myöten, se on yleensä vaalean ruusunpunainen kukiltaan, liljamaisempi. Ritarinkukan eräs tunnettu pienehkö laji on maatiaisamaryllis Hippeastrum rutilum.

Sekä ritarinkukat että amaryllikset kuuluvat laajaan kasviheimoon narsissikasvit Amaryllidaceae. Siihen kuuluu sukuja n. 75 ja lajeja ainakin 1100. Lajeja on kautta maailman. Tyypillinen heimon tuntomerkki on sipulimaisesti kehittynyt maaverso, josta puhkeaa kasvukauden alkaessa nauhamaisia (tasasoukkia) lehtiä tai/ ja kukkavana. Tavallisin lisäystapa on sipuleista, ja ostosesongin aikaan syyskuussa sipulikauppa onkin varsin kiihkeätä! Tietysti pallomaisista hedelmistä saadaan siemeniä, jos tuotetaan uusia hybridejä tai lajikkeita.

Brookside Garden- puutarhan käynniltä USA:ssa jäi matkamuistoksi kuva kevätkelloista. Niillä on kovin kieloa muistuttava kukka! Tässä taitaa olla kyllä kyse suvikellosta Leucojum aestivum, jota kasvaa äitini istuttamana myös omassa puutarhassani. Sen sipuleita ei juuri ole myynnissä. Sen sijaan lumikelloa saa helposti.
Meillä ulkona kasvatettavia lajeja ovat mm. narsissit Narcissus ja lumikellot Galanthus ja kevätkellot Leucojum. Heimon hyötykasvit ovat pääasiassa koristekasveja, ja monen lajin sisältämä soluneste on myrkyllistä tai ainakin karvasta (latinalainen sana amara tarkoittaa karvasta tai katkeranmakuista). Muita meillä huonekasveina kasvatettuja tämän heimon lajeja ovat esim. punasarja eli kliivia Clivia miniata, kriinumi Crinum x powellii, amatsoninlilja Eucharis grandiflora, lukinlilja Hymenocallis ja jaakopinlilja Sprekelia formosissima. Kriinumi eli valkosarja oli aiemmin tyypillinen pappiloiden ja herraskartanoiden salien kasvatti.
Kolmas värin mukaan nimetty, sinisarja eli Agapanthus umbellatus kuuluu sensijaan heimoon Liliaceae liljakasvit, mutta narsissikasvien lähimmät heimot ovat juuri lilja- ja kurjenmiekkakasvit.

Edesmennyt amatsoninliljani kukki marraskuussa 2007 parhaat kukkansa, tässä ollaan kukinnan alkuvaiheessa.  Kukkia oli auki yhtaikaa toistakymmentä, kun kaikki nuput avautuivat. Paria vuotta myöhemmin ulkoiluvaiheesta peräisin saatu villakilpikirvojen armeija hoiti kasvia niin tehokkaasti, että piti tehdä ratkaisu näiden ja liudan muita huonekasveja suhteen. Amatsoninlilja ulkoili kyllä mielellään kesällä ja sai siitä voimaa kukkimiseen,
Luonnollisesti narsissit Narcissus ovat tämän heimon näyttävin suku, siihen kuuluu n. 60 lajia, mutta viljelylajikkeita on tunnettu jo 50 vuotta sitten yli 10 000. Narsissisipuleiden päätuotantoalue on Hollanti, ja näyttäisi siltä, että narsissit ovat viemässä voiton itse tulppaaneista, niin paljon niiden suosio on kasvanut. Narsissit ovat kotoisin Välimeren maiden alueelta. Sukuun kuuluvat tasetit eli sarjanarsissit ja narsissit. Niitä on viljelty jo yli 500 vuotta! Narsissit ovat tyypillisesti talvehtivia kasveja, eli ne istutetaan syksyllä, ja kukkivat alkukeväästä pitkälle kesään lajikkeesta riippuen. Myyrien kannalta narsissi on parempi viljelyn vaihtoehto kuin tulppaani. Narsissi soveltuu paremmin myös lämpimämpien alueiden puutarhoihin. Narsisseja saa myös leikkokukkina, ja tasetteja muuhunkin aikaan kuin narsisseja.

Naapurini kisu harrastaa myös herkkiä hetkiä 2007 mininarsissien seurassa! Tällä paikalla kasvaa myös heitä varten kasvatettava kissanminttu, se on ehkä toukokuun alussa taimella, mutta päivätorkut otetaan pää kukka-alustalla.
Sukulaisvierailun toinen muisto USA:sta on Elsi-kissan aamiaissalaatti narsissimaljakolla. Lähes kaikissa kukissa oli puremajälkiä!
Narsissien toinen myyntisesonki on varhaiskeväällä, kun kaupoissa on hyödettyjä mininarsissiruukkuja. Niitä näkee paitsi pihakoristeina myös runsaasti hautausmailla. Narsissien ja tasettien hyötykäyttäjiin kuuluu myös hajuvesiteollisuus.

Sanalla narsissi on yhteys kreikkalaiseen tarustoon: Muinaisaikojen helleeninuorukainen Narcissos oli niin ihastunut omaan kuvaansa, että päivät pitkät ihaili itseään lähteensilmän peilistä. Jumalat tätä kauhistuivat, ja niin nuorukaisesta tehtiin kukka lähteen varteen.

torstai 16. joulukuuta 2010

Steviasta sokeriin ja kamelioihin

Naapuri tilasi steviaa makeutusaineeksi teknillisen tuotteen tilalle. Kun muistelin keskusteluamme, en millään tahtonut saada nimeä esille, kun tuosta muistilohkon osastosta pyrki nousemaan esiin stewartia. En itse juurikaan tarvitse makeutusaineita, sanalla stevia ei näin ollut kovin henkilökohtaisia muistijälkiä. Naapurini kyllä muistutti, että hänellä ko. kasvia oli ihan ruukkukasvinakin viime keväänä, ja sanoi näyttäneensäkin sen silloin, kun kyläilin amerikanmatkamme jälkeen.

Stevia eli sokerilehti Stevia rebaudiana kuuluu asterikasveihin (entinen nimi mykerökukkaiset) ja sen alaryhmään Eupatoriae, eli punalatva on lähisukuisia kasveja. Se kasvaa perennapensaana viljelyksillä. Nettihaulla saa kuitenkin kuvan, jossa kukat muistuttavat lähinnä syreenin kukkia. Suvussa on hieman alle 250 lajia. Stevia on kotoisin Paraguaysta, mutta sitä viljellään ympäri maailmaa. Meidän ilmastomme kylmät vuodenajat ovat sille liian ankaria, keväthallatkin epäsopivia. Kasvinosia kuivattamalla voidaan tehdä jauhetta, jota käytetään sokerin asemasta suoraan tai kiteyttämällä liuoksesta valkoista jauhetta. Käyttö elintarvikkeena on sallittua useissa maissa, kuten Sveitsi, Japani, USA ja monet muut, ehkä lähiaikoina myös EU. Sen käyttö tulee kai paljonkin laajenemaan, koska varsinkin virvoitusjuomateollisuus etsii aineita, joissa makeaan makuun päästäisiin luonnonmukaisin ainein, mutta ilman kaloreita.

Sokeria saa uutetuksi hyvin monista kasviheimoista. Tunnetuimpia ovat heinäkasvit, joista sokeriruoko Saccharum officinarum on maailman vallitseva kauppalaji. Sokerijuurikas Beta vulgaris v. altissima puolestaan kuuluu savikkakasveihin, se on maailman toiseksi tärkein sokerikasvi. Kanadalaisten lempikasvi on sokerivaahtera Acer saccharum, se kuuluu tietysti laajaan vaahterakasvien heimoon. Vanhin makean lähde lienee kuitenkin hunaja, jota mehiläiset tuottavat keräämästään kukkakasvien kukkien medestä. Niiden kasvien tai edes heimojen määrää on turha laskea! Suomalaisittain puhutaan kuitenkin joko rypsi-, apila- ja kanervahunajasta, yleisimpien meillä kesän aikana kukkivien kasvien mukaan.

Sokerijuurikas kytkeytyy lapsuuteni muistoihin hyvin tarkkaan, koska 1940-luvun lopulla alkoi toimia Turengin sokeritehdas. Tehdas oli ollut vanhastaan Antreassa, mutta oli sodanjälkeinen aika. Tehdas tarvitsi paljon raaka-ainetta, ja sokerijuurikkaan viljely käynnistettiin Suomen eteläosissa. Isäni hoiti maatalousneuvojan tehtäviä, joten hänen tehtäviinsä kuului myös tiedon välittäminen tästä viljelykasvista. Näin kotimme piskuisille pelloille kylvettiin sokerijuurikasta, jonka siemen ei tuolloin vielä ollut ns. rikottua: Yhdestä siemenestä, joka olikin siemenryhmä, saattoi tulla useampiakin taimia samaan kohtaan. Se on savikkakasveille tyypillinen tapa varmistaa jälkikasvua. Nuoriso opetettiin harventamaan kylvöstä, meilläkin käytiin harvennusmallia katsomassa, ja harventamisesta tuli useaksi kesäksi vaatimaton tulonlähde tuhansille koululaisille. Kun siemenrypästä myöhemmin käsiteltiin rikkomalla, alkoi harvennus olla historiaa. Sokerin valmistusprosessi tuottaa ensin vesiliukoisen tiivisteliemen, jonka nimi on siirappi. Esimerkiksi vaahterasokeri on aika usein markkinoilla juuri siirappina.

Myöhemmin, aikuisena, jouduin tutustumaan sokerijuurikkaaseen uudelleen, kun työpaikka vuosikymmeniä oli juuri Turengissa. Juurikkaan rikkakasvit tulivat silloin kiinnostamaan enemmän kuin sokeri, vaikka syksyisin paikkakunnan tunnusmerkkinä olikin ilmassa leijuva siirapin haju. Prosessinkulkua käytiin lukuisten opiskelijaryhmien kanssa seurailemassa!

Joulun aikaan ruokiimme kuuluu paljon makeita leivonnaisia ja makeisia, joten lisäkaloreita tulee syötyä. Liikuntaa ei lisätä kuitenkaan "polttoaineen tankkausta" vastaavasti. Sokerissa eli sakkaroosissa on kaksi hiilirengasta, glukoosissa eli verensokerissa ja hedelmäsokerissa eli fruktoosissa yksi. Elimistömme on erikoistunut pilkkomaan ruoansulatusentsyymillä tuon kaksoisrenkaan yksöiseksi, joten verensokeria tulee siten. Mikäli hiilirenkaita on useampia, niihin omat hajotusentsyymimme eivät pysty. Liiat syödyt sokerit varastoituvat lopulta rasvamolekyyleinä kudoksiimme.

Kaikissa kasveissa on sokereita solunesteessä, niillä kasvi ylläpitää erästä aineenvaihduntansa perusasiaa eli osmoosia, jonka avulla se ottaa vettä maasta tarpeikseen. Sokeri syntyy kasvien toisen aineenvaihdunnan, yhteyttämisen eli fotosynteesin tuloksena. Se tapahtuu lehdissä, mutta tuote kulkeutuu johtosolukkoja myöten sinne, missä on tarvis, ja usein sokeria tarvitaan juuren kärjissä, koska ne suorittavat vedenhankinnan. Ylimääräinen sokeri varastoituu kasvissa pääasiassa tärkkelyksenä, joka on niillä hiilihydraattivarastojen perusmuoto. Jos kasvi tarvitsee sokeria, se purkaa näitä varastojaan. Pimeän aikana kuluu sokeria kasvin muuhun elämään. Mitä pidempi yö, sen vähemmän sokeri maistuu, esim. Suomessa viljellyt mansikat ovat selvästi makeampia kuin kanarialaiset, kun meillä yö on mansikan kypsymisaikaan vain muutaman tunnin mittainen. Kylmälläkin on merkityksensä, sillä makea soluneste ehkäisee myös kylminä öinä jääkiteiden muodostumista, joka voisi rikkoa solun. Syödyn hiilihydraatin muuttaminen verensokeriksi onnistuu ihmisiltä myös hyvin ruoansulatusentsymeillä.

Monia makeita kasveja kasvaa luonnonvaraisilla kasvupaikoillaan vaativissa oloissa, esim. sokerijuurikas on suolaisen merenrannan kasvi, kallioimarre taas kuivissa kallionraoissa. Niiden vedensaanti ei ole helppoa, mutta onnistuu, kun sokeria tulee paljon solunesteeseen, silloin osmoottinen voima on suurempi. Porkkana on tunnetuin ja suosituin makeajuurinen sarjakukkaiskasvien heimossa. Sateettomilla alueillakin voi sen takia kasvaa kasveja, kun ne ottavat vettä lehtiensä solunesteen makeuden avulla. Kun öisin on viileämpää, ilman vesihöyry tiivistyy sumuna kasvin lehtien pinnalle.

Eräs alla mainitun näyttelyn pöydän kulma. Pöytiä oli monessa rivissä ja vielä seinäpintaakin käytetty kuvataulujen avulla
Muutaman nukutun yön ja alitajuisen aivotyön seurauksena tuli mieleen, että olin nähnyt tekstin alussa mainitun kasvin Stewartia viime huhtikuussa amerikanmatkan yhteydessä. Oltiin silloin sisareni kanssa puutarhamatkalla Washingtonin itäpuolella suuressa arboretumissa, jonka eräässä näyttelypaviljongissa oli Camellia-exhibition. Pöydille oli tuotu alueen puutarhoista sadoittain kamelian eri lajikkeita, pääasiassa yksittäisiä kukkia, mutta myös tämä stewartia näkyi olleen mukana. Kamelialajikkeiden kukan väri vaihtelee valkoisesta vaaleanpunaiseen ja tummanpunaiseen asti. Kameliat ovat jo vanhastaan olleet kiinalaisissa ja japanilaisissa puutarhoissa hyvin arvostettuja.

Kuvan Camellia kasvoi Brookside Gardenin päärakennuksen liepeillä. Tyypillistä tälle kasviryhmälle ovat suuret näyttävät kukat, nämä  6-7 cm. Kuvausaika on huhtikuun alku 2010.
Sekä Camelliat että Stewartia kuuluvat suureen Theales-eli teekasvien kasviryhmään. Niiden lehdet ovat suhteellisen kovapintaiset, usein kiiltävät ja kestävät vuosia. Vielä 1960-luvun alkupuolella, aloittaessani kasvitieteen opiskelua puhuttiin maapallon kasvillisuusjaottelussa erikseen itärannikoiden kiiltolehtisformaatiosta, josta on lähtöisin runsaasti koristekasveja. Tällaista kasvillisuutta on tavattavissa lauhkeissa ilmastoissa mantereiden itärannikoilla, kesäsateiden alueilla. Kasvin lehdet kestävät suuriakin sateita kovapintaisuuden takia. Theales-kasvit puolestaan kuuluvat suurempaan ryhmään Ericales, siis ollaan viime kädessä kanervakasvien kanssa tekemisissä.


Camellia japonica on tärkein koristekamelialaji. Siitä on kehitetty satojen vuosien kuluessa yli 14 000 muotoa kukkien värin ja ulkonäön perusteella. Jo 500-luvulla japanilaiset ja kiinalaiset laativat lajikeluetteloita. Suurikukkaisin laji on Yunnanin maakunnasta Kiinasta tavattu Camellia reticulata, jonka kukat saattavat tulla lähes 20 cm läpimittaisiksi. Kameliat ovat suosittuja ulkopuutarhoissa myös keski-Euroopassa ja USA:ssa. Useimmat ovat tutustuneet kameliapensaisiin etelänmatkoillaan. Kukapa ei muistaisi myös Greta Carbon roolia filmissä Kamelianainen, vaikka filmin teosta on jo yli 70 vuotta. Pääroolin naiskauneutta verrattiin (kirjailija Alexandre Dumas) parhaaseen esimerkkiin kukkamaailmassa!

Meidän ilmastomme on liian viileä, nämä kasvit menestyvät vain sisätiloissa. Siellä kasvattaminen antaa kuitenkin haasteita kukkanuppujen säilymiselle. Siksi puutarhaharrastajat ovat olleet kovin kiinnostuneita sukulaisesta, Stewartia japonica japaninkesäkamelia, joka on poikkeus säännöstä, sitä voi kasvattaa suotuisissa kohdin maan eteläosissa. Taimia on haettu sekä Virosta että Ruotsista. Luonnonvaraisia Stewartia-lajeja on tavattu sekä Aasian että Pohjois-Amerikan mantereilta, viimemainitulta tosin vain kaksi. Niistä S. malachodendron on saanut suomalaisenkin nimen, silkkikamelia, kun taas S. ovata näyttää olevan ilman suomalaista nimeä. Silkkikamelia on valkokukkainen, kuten meilläkin kasvatettava, aiemmin mainittu S. japonica. Nimi Stewartia on muuten kokenut monia vaiheita. Sen on itsensä Linnén antama alunperin ystävänsä Stuartin kunniaksi. Jostain syystä Stuart kääntyi Stewartiaksi, ehkä haluttiin mukailla englantilaisten kirjoitus/ ääntämissääntöjä. Stuartia-nimisenä suku tunnettiin kuitenkin pitkään, koska Linné tarkoitti juuri Stuartia, mutta viime vuosikymmeninä on palattu Linnén ensin ehdottamaan nimeen.

Teepensaan kaksi peruslaatua ovat ns. musta tee ja vihreä tee. Edellisen väri on ruskea, se johtuu valmistusvaiheen käymisilmiöstä. Vihreän teen valmistus poikkeaa niin, että lehtien alkuperäinen vihreä väri jää. Paitsi teepensaan lehdistä saadaan teejuomaa lukemattomista muistakin kuivatuista kasveista, tuntuu, että vain mielikuvitus panee rajat.
Luonnollista on, että aito teepensas Camellia (Thea) sinensis kuuluu tähän ryhmään. Tuo nimen jälkimmäinen osa sinensis viittaa siihen, että laji on ensin löydetty Kiinasta. Teen eri lajien ja lajikkeiden viljely on maailmanlaajuista. Teetä on virkisteeksi, lääkkeeksi ja seurustelujuomana juotu Euroopassa kauemmin kuin kahvia, taitaapa se olla vieläkin suositumpi. Five o'clock tea on brittiläiskulttuuriin aukottomasti kuuluva traditio, ja teenjuonti levisikin muihin eurooppalaisiin kulttuureihin juuri englantilaisten avulla. Brittiläinen maailmanvaltio kuljetti teenviljelyn elinkeinoksi laajalti, varsinkin itä-Afrikan alueisiin, mutta myös ns. uusille mantereille. Teenviljely työllisti alkuun suunnattomasti väkeä, kun korjuu tehtiin käsityönä. Tekniikan edistyessä on saatu koneellinen korjuu. Teen tuottamiseen kuuluu kuitenkin vielä paljon eri työvaiheita, kuten yllä olevasta kuvasta voi nähdä: halutaan valikoimia ja annospusseja. Siten teentuotanto työllistää myös paperi- ym teollisuutta.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kuuseen jäätiinkin

Tämä teksti on julkaistu 7.12.2010 ensimmäisen kerran, mutta sivuston ylläpitäjän Bloggerin jokin toimintaongelma toukokuussa teki siitä luonnoksen! Kun toivoin julkaisemista, näytti muuttuneen julkaisupäivä siksi, jolloin häiriöt esiintyivät. Perjantai ja 13...?

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Nyt ei asuta puun juurella, pikemminkin päinvastoin, mutta sananlaskun syntyaikoihin asia lienee ollut toinen. Yövyttiin kota-mallisissa suojissa. Asunto-sana oli aiemmin asento eli makuusija. (Tosin karhu tietää vielä nykyisinkin, että paras talvehtimispaikka on sidoksissa kuuseen, sen tiheä oksisto kun kerää suojaksi lunta.) Kuusen tyven tienoilla maa on paksun neulasmaton peittämä ja kuivemmaksi eristämä sekä muuta ympäristöä hieman ylempänä. Siten valuvedet eivät haittaa asujaa. On toki aivan tavallista, että sisäsuojiin mahtumaton maatalous-ym. välineistö sijoitetaan kuusen oksien alle suojaan. Erikoisesti lapsuusajalta muistuu mieleen heinäseipäiden pystyvarastot pellon laitamissa.

Heitä kuuseen! Sanonta tarkoittanee kuitenkin kuusen tiheän alaoksiston antamia piilopaikkoja. Koin tuon omakohtaisesti joskus 1970-luvun alkupuolella, kun perheemme rakensi ensimmäistä omakotitaloamme, tontti oli kuusiaidan ympäröimä perunapelto. Kuusiaidan kaataminen toi esille puolisensataa hiuslakka-suihkepulloa! Aidan tyvi oli lahes 30 cm muuta ympäristöä korkeammalla, taajaman reunassa. Mutta ylemmässä oksistossakin on hyvä suoja esim. rastaiden, punatulkkujen tai harakkain pesille. Siten puutarhamarjojen kasvatus kuusiaidan ympäröimässä talossa on monitahoinen juttu!

Picea abies (metsä)kuusi on kaikille tuttu puu. Etelä-Suomessa kasvaa sen alalaji euroopankuusi Picea abies ssp. abies 20-30 m korkeaksi. Tästä kuusesta on löydetty toistakymmentä (ainakin 13) erikoismuotoa, joita voi löytää puutarhamyymälöistä. Oulun korkeudelta pohjoiseen kasvaa metsäkuusen toinen alalaji, kapealatvuksinen siperiankuusi Picea abies ssp. obovata.

Monin paikoin tavataan todella komeita jättipuita, useita metrejä rungon ympärykseltään, joiden oksien haarat yltävät jopa 15 m:n päähän rungosta, joten oksisto peittää maata usean aarin alalta! Noin suuri puu kasvaa useimmiten pihalla tai puutarhassa. Ainakin sen kasvupaikassa riittää ravinteita ja vettä. Pääsin erään ryhmän mukana vierailemaan 1970-luvulla eteläisessä naapurimaassamme, Peipsijärven rantamailla, jossa oli valtionmetsiä, siellä todettiin, että kuusi heillä kasvaa 10-20 m korkeammaksi.

Parisenkymmentä vuotta sitten hämmästytti eräs asutushistorian tutkija lukijakuntaansa havainnolla, että tiheimmät kuusikot asettuvat asumusten liepeisiin, ja sen voi aivan helposti nähdä ilmakuvia tarkastelemalla. Syynä tähän hän piti karjanhoitoa, varsinkin nautakarjaa. Siten kuvia katsomalla voi myös nähdä nykyisten asutusalueiden lisäksi jo unohtuneiden asumusten tai kylien sijainnin. Varhemmin (vielä 1960-luvullakin!) karja oli metsälaitumilla kesäisin ruokaansa hakemassa paimenpoikien ja -tyttöjen kanssa. Illaksi karja tuotiin aina kotitalon liepeille, olihan lypsy kesäkauden ilta- ja aamuaskare. Eläimet söivät talon lähimetsät tarkkaan, ruoaksi kelpaamaton kasvimassa vain jäi. Näyttää siltä, että kuusi kuului nautojen kannalta epäsuosittuihin, niinpä lähilaitumille kehittyi ajan myötä tämän negatiivisen suosinnan takia tiuha kuusentaimikko. Jos kuusi on yleinen puu Suomessa, havainto voi myös kääntäen paljastaa, että karjanhoito on vanha elämänmuoto.

Kuusen neulasista taas pitävät myös kekomuurahaiset, joten näiden hyönteisten parhaat sijaintipaikat ovat myös asutuksen lähimailla. Mikäli muurahaisilla on lähiseudulla saatavana sinivuokon tai metsä- tai kangasmaitikan siemeniä, noiden kasvien määrä rupeaa myös runsastumaan, koska muurahaiset pitävät sen kokoisia kappaleita omina kotelokoppinaan, ja kuljettavat turvaan pesäänsä. Asuessani 1960-luvun alussa Päijänteen rannalla kotini sijaitsi toisaalta myös ison kartanon laidunmetsän naapurina. Tämä metsä oli tavallinen ulkoilupaikkani, koska se oli hyvä sienimetsä. Paikoin kuusikko oli niin tiuha, ettei yhtään muuta kasvilajia ollut näkyvillä. Toisin paikoin sinivuokkoja taas oli niin, ettei tahtonut raaskia astella.

Kun sitten aloin omistaa tätä tonttiani, harmitti kovasti, kun kylällä ei ole luonnonvaraista vuokkokantaa. Toinkin etelä-Hämeestä mukanani sinivuokon taimen etupihan kukkapenkkiin lisääntymään. Niin ei kuitenkaan käynyt, tuotu taimi kyllä kasvoi isoksi mättääksi, ilman yhtään seuralaista. Monta vuotta myöhemmin huomasin, että lähinaapurini pihan kolmen kuusen alus oli täynnä sinivuokkoja! Puun juurella oli sinivuokkoni istutusaikaan iso kekomuurahaisten yhdyskunta, ne pyrkivät jopa asettumaan taloksi omaan eteiseenikin. Muurahaiset kuljettivat varmaan kaikki siemenet naapurin puolelle! Kun sitten tuo keko hävisi naapurin otettua pihan paremmin haltuunsa, alkoi siemeniä jäädä tällekin puolelle, ja syksyn lehtilakaisujen puuhissa niitä lensi alapuutarhan puolelle, josta sitten taimikanta alkoi.

Karjanhoidon ja kuusien välillä on myös toisenlainen yhteys. Monissa metsissä on kuusten vaivana ns. maannousemasieni, joka ulkonaisesti näyttäytyy siten, että puuntyvet ovat kuin hieman kohollaan maasta. Puiden sisään on kasvanut elävää puuta lahottava sienirihmasto. Aiemmin tätä ilmiötä tavattiin laitumien metsistä, kun nautojen sorkat rikkoivat kuusen pintajuuristoa, ja sienirihma pääsi sisään puuhun. Nykyisin laiduntaminen metsissä on historiaa, ja syntyvät tuhot aiheuttaa painava korjuukone.

Kuuset ovat nykyisin Suomen yleisimmän puulajin tittelistä kamppailevia. Kuusia kasvaa varsinkin metsissä, mutta myös kuivilla paikoin tienluiskista kallionrakoihin, toisaalta kosteissakin suonlaiteissa. Kuusi kestää varjostusta taimivaiheessa, siksi sen arvioidaan vallanneen monet arvokkaat lehtoalueet kilpailuvoimallaan. Puhutaan kuusettumisesta. Osansa on tietysti sillä tosiseikalla, että kuusen on todettu sopivan hyvin selluloosateollisuuden raaka-aineeksi (sulfiittiliemi), joten kuusta on istutettu ns. paremmille metsämaille jo puolisen vuosisataa, kun on haluttu tuottoja metsästä. Metsänhoitoyhdistykset valvovat, että metsään syntyneeseen aukkoon istutetaan tilalle uusia puita, mutta kyllähän puun taimia tulee istuttamattakin! Meidän asuinpaikoillamme etelä-Suomessa kuusella on lähes aina hyvä käpyvuosi, joten siemeniä riittää. Pohjoisosissa maatamme on väliin niin viileä kesä (alle +13 astetta) siementen kehittymisen aikaan, etteivät siemenet valmistu.

Selluloosateollisuutta on ollut Suomessa noin 150 vuotta, sen tekniikkaopit haettiin Englannista. Tuo teollisuusala sopi hyvin Suomeen, kun täällä oli paljon vesistöjä, joita pitkin puutavaraa uitettiin, itse prosessi tarvitsi myös paljon vettä, ja jätevesien loppusijoitus meni pitkän aikaa virran vietävänä alajuoksulle päin. Kuinkahan kauan vielä sellua keitetään? Tilalle on kyllä noussut ns. hiertäminen, puun kuidut irrotetaan mekaanisesti, mutta se vaatii paljon energiaa.

Kuusi kasvattaa yleensä suoran rungon. Se on siten kelvannut patsaaksi eli keskipylvääksi kota-asumukseen. Kun puuaineksen sisältämä pihka tekee sen lehtipuita kestävämmäksi, nuoria puita on myös suosittuja aitojen rakentamisessa. Suurpetoja oli metsissä niin paljon vielä 1800-luvulla, että asumusten pihat olivat umpinaisia, missä ei ollut rakennusta, oli vähintään korkea aita. Kuusen monet samalta kohdalta lähtevät oksakiehkurat tekevät puun käyttökelpoiseksi muuhunkin, aina kala-apajien turoista ja maata möyhentävistä risukarhista kotileivonnan apulaiseen härkimeen, jolla jauhot saatiin veden joukkoon ennen vispiläin aikakautta. Sellainen oli äidilläni, käytössä ainakin 1960-luvulla. Tietysti kuusesta keksittiin myös kotilääkinnän aineksia. Oksat kelpasivat rappujen eteen jalkojen pyyhkimiksi, ja kun lehmien määrä kasvoi, talon vanhat vaarit hakkasivat kuusenoksista hakoja eli lannan keräämiseksi navetoista tarkoitettuja kuivikkeita.

Eräs kiinnostavimmista tiedoista, joita opin kasvitieteen historian luennoilla, oli soiden ja vedenpohjien kairausten antama tieto kasvillisuuden tilasta ennen nykyaikaa. Se perustui siihen, että mentäessä pintaa syvemmälle vastassa ovat ennen syntyneet tasot. Kun kairaamalla otettu näyte pidettiin oikein päin eli siis tiedettiin kairasta irrottamisen jälkeenkin, mikä oli ylä- ja mikä syvempi pinta, voitiin kyseistä näytettä erotella ikäkausiin. Nuo iät olivat aluksi suhteellisia, verrattavissa toisiinsa. Huomattiin, että varsinkin siitepölyt kestivät aikaa hyvin, ja siitepölyt taas ovat joko laji- tai sukutyypillisiä ulkonäöltään. Miten siitepöly joutuu vedenpohjan tai suon pintakerrokseen, onkin toinen juttu. Tuulipölytteisten kasvien kohdalla ei totisesti ole ongelmaa, kukinta-aikaan ilma on siitepölyjä sakeanaan. Hyönteissuosijoiden pölyt ovat huonosti edustettuja näissä löydöksissä. Yllättävintä noissa havainnoissa oli, että kuusi yleistyi Suomessa vasta vajaat 5 000 vuotta sitten, ensin, idässä, myöhemmin lännessä. Muiden puiden siitepölyjä oli jääkauden sulamisen ajoista alkaen.

Myöhemmin saatiin löydöksille melko tarkka absoluuttinen ikäkin, kun radiohiilianalyysit tulivat avuksi löydöksiä tutkittaessa. Siinä selvitetään löytyneestä näytteestä radioaktiivisen hiilen määrä, mitä vanhempi näyte, sen vähemmän, koska kyseinen aine hajoaa eli puoliintuu melko nopeasti. Tuota hiiltä siirtyy elävään olioon ilmakehästä joko yhteyttämisen tai syömisen mukana, ja se liittyy muun hiilen mukana kyseisen eliön kudoksiin. Opintojeni alkuvaiheessa 1963 radiohiiliajoitukset vielä tehtiin Ruotsissa, mutta muistaakseni pian sellainen tutkimuslaite saatiin Suomeenkin.