Kuuseen jäätiinkin

Tämä teksti on julkaistu 7.12.2010 ensimmäisen kerran, mutta sivuston ylläpitäjän Bloggerin jokin toimintaongelma toukokuussa teki siitä luonnoksen! Kun toivoin julkaisemista, näytti muuttuneen julkaisupäivä siksi, jolloin häiriöt esiintyivät. Perjantai ja 13...?

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Nyt ei asuta puun juurella, pikemminkin päinvastoin, mutta sananlaskun syntyaikoihin asia lienee ollut toinen. Yövyttiin kota-mallisissa suojissa. Asunto-sana oli aiemmin asento eli makuusija. (Tosin karhu tietää vielä nykyisinkin, että paras talvehtimispaikka on sidoksissa kuuseen, sen tiheä oksisto kun kerää suojaksi lunta.) Kuusen tyven tienoilla maa on paksun neulasmaton peittämä ja kuivemmaksi eristämä sekä muuta ympäristöä hieman ylempänä. Siten valuvedet eivät haittaa asujaa. On toki aivan tavallista, että sisäsuojiin mahtumaton maatalous-ym. välineistö sijoitetaan kuusen oksien alle suojaan. Erikoisesti lapsuusajalta muistuu mieleen heinäseipäiden pystyvarastot pellon laitamissa.

Heitä kuuseen! Sanonta tarkoittanee kuitenkin kuusen tiheän alaoksiston antamia piilopaikkoja. Koin tuon omakohtaisesti joskus 1970-luvun alkupuolella, kun perheemme rakensi ensimmäistä omakotitaloamme, tontti oli kuusiaidan ympäröimä perunapelto. Kuusiaidan kaataminen toi esille puolisensataa hiuslakka-suihkepulloa! Aidan tyvi oli lahes 30 cm muuta ympäristöä korkeammalla, taajaman reunassa. Mutta ylemmässä oksistossakin on hyvä suoja esim. rastaiden, punatulkkujen tai harakkain pesille. Siten puutarhamarjojen kasvatus kuusiaidan ympäröimässä talossa on monitahoinen juttu!

Picea abies (metsä)kuusi on kaikille tuttu puu. Etelä-Suomessa kasvaa sen alalaji euroopankuusi Picea abies ssp. abies 20-30 m korkeaksi. Tästä kuusesta on löydetty toistakymmentä (ainakin 13) erikoismuotoa, joita voi löytää puutarhamyymälöistä. Oulun korkeudelta pohjoiseen kasvaa metsäkuusen toinen alalaji, kapealatvuksinen siperiankuusi Picea abies ssp. obovata.

Monin paikoin tavataan todella komeita jättipuita, useita metrejä rungon ympärykseltään, joiden oksien haarat yltävät jopa 15 m:n päähän rungosta, joten oksisto peittää maata usean aarin alalta! Noin suuri puu kasvaa useimmiten pihalla tai puutarhassa. Ainakin sen kasvupaikassa riittää ravinteita ja vettä. Pääsin erään ryhmän mukana vierailemaan 1970-luvulla eteläisessä naapurimaassamme, Peipsijärven rantamailla, jossa oli valtionmetsiä, siellä todettiin, että kuusi heillä kasvaa 10-20 m korkeammaksi.

Parisenkymmentä vuotta sitten hämmästytti eräs asutushistorian tutkija lukijakuntaansa havainnolla, että tiheimmät kuusikot asettuvat asumusten liepeisiin, ja sen voi aivan helposti nähdä ilmakuvia tarkastelemalla. Syynä tähän hän piti karjanhoitoa, varsinkin nautakarjaa. Siten kuvia katsomalla voi myös nähdä nykyisten asutusalueiden lisäksi jo unohtuneiden asumusten tai kylien sijainnin. Varhemmin (vielä 1960-luvullakin!) karja oli metsälaitumilla kesäisin ruokaansa hakemassa paimenpoikien ja -tyttöjen kanssa. Illaksi karja tuotiin aina kotitalon liepeille, olihan lypsy kesäkauden ilta- ja aamuaskare. Eläimet söivät talon lähimetsät tarkkaan, ruoaksi kelpaamaton kasvimassa vain jäi. Näyttää siltä, että kuusi kuului nautojen kannalta epäsuosittuihin, niinpä lähilaitumille kehittyi ajan myötä tämän negatiivisen suosinnan takia tiuha kuusentaimikko. Jos kuusi on yleinen puu Suomessa, havainto voi myös kääntäen paljastaa, että karjanhoito on vanha elämänmuoto.

Kuusen neulasista taas pitävät myös kekomuurahaiset, joten näiden hyönteisten parhaat sijaintipaikat ovat myös asutuksen lähimailla. Mikäli muurahaisilla on lähiseudulla saatavana sinivuokon tai metsä- tai kangasmaitikan siemeniä, noiden kasvien määrä rupeaa myös runsastumaan, koska muurahaiset pitävät sen kokoisia kappaleita omina kotelokoppinaan, ja kuljettavat turvaan pesäänsä. Asuessani 1960-luvun alussa Päijänteen rannalla kotini sijaitsi toisaalta myös ison kartanon laidunmetsän naapurina. Tämä metsä oli tavallinen ulkoilupaikkani, koska se oli hyvä sienimetsä. Paikoin kuusikko oli niin tiuha, ettei yhtään muuta kasvilajia ollut näkyvillä. Toisin paikoin sinivuokkoja taas oli niin, ettei tahtonut raaskia astella.

Kun sitten aloin omistaa tätä tonttiani, harmitti kovasti, kun kylällä ei ole luonnonvaraista vuokkokantaa. Toinkin etelä-Hämeestä mukanani sinivuokon taimen etupihan kukkapenkkiin lisääntymään. Niin ei kuitenkaan käynyt, tuotu taimi kyllä kasvoi isoksi mättääksi, ilman yhtään seuralaista. Monta vuotta myöhemmin huomasin, että lähinaapurini pihan kolmen kuusen alus oli täynnä sinivuokkoja! Puun juurella oli sinivuokkoni istutusaikaan iso kekomuurahaisten yhdyskunta, ne pyrkivät jopa asettumaan taloksi omaan eteiseenikin. Muurahaiset kuljettivat varmaan kaikki siemenet naapurin puolelle! Kun sitten tuo keko hävisi naapurin otettua pihan paremmin haltuunsa, alkoi siemeniä jäädä tällekin puolelle, ja syksyn lehtilakaisujen puuhissa niitä lensi alapuutarhan puolelle, josta sitten taimikanta alkoi.

Karjanhoidon ja kuusien välillä on myös toisenlainen yhteys. Monissa metsissä on kuusten vaivana ns. maannousemasieni, joka ulkonaisesti näyttäytyy siten, että puuntyvet ovat kuin hieman kohollaan maasta. Puiden sisään on kasvanut elävää puuta lahottava sienirihmasto. Aiemmin tätä ilmiötä tavattiin laitumien metsistä, kun nautojen sorkat rikkoivat kuusen pintajuuristoa, ja sienirihma pääsi sisään puuhun. Nykyisin laiduntaminen metsissä on historiaa, ja syntyvät tuhot aiheuttaa painava korjuukone.

Kuuset ovat nykyisin Suomen yleisimmän puulajin tittelistä kamppailevia. Kuusia kasvaa varsinkin metsissä, mutta myös kuivilla paikoin tienluiskista kallionrakoihin, toisaalta kosteissakin suonlaiteissa. Kuusi kestää varjostusta taimivaiheessa, siksi sen arvioidaan vallanneen monet arvokkaat lehtoalueet kilpailuvoimallaan. Puhutaan kuusettumisesta. Osansa on tietysti sillä tosiseikalla, että kuusen on todettu sopivan hyvin selluloosateollisuuden raaka-aineeksi (sulfiittiliemi), joten kuusta on istutettu ns. paremmille metsämaille jo puolisen vuosisataa, kun on haluttu tuottoja metsästä. Metsänhoitoyhdistykset valvovat, että metsään syntyneeseen aukkoon istutetaan tilalle uusia puita, mutta kyllähän puun taimia tulee istuttamattakin! Meidän asuinpaikoillamme etelä-Suomessa kuusella on lähes aina hyvä käpyvuosi, joten siemeniä riittää. Pohjoisosissa maatamme on väliin niin viileä kesä (alle +13 astetta) siementen kehittymisen aikaan, etteivät siemenet valmistu.

Selluloosateollisuutta on ollut Suomessa noin 150 vuotta, sen tekniikkaopit haettiin Englannista. Tuo teollisuusala sopi hyvin Suomeen, kun täällä oli paljon vesistöjä, joita pitkin puutavaraa uitettiin, itse prosessi tarvitsi myös paljon vettä, ja jätevesien loppusijoitus meni pitkän aikaa virran vietävänä alajuoksulle päin. Kuinkahan kauan vielä sellua keitetään? Tilalle on kyllä noussut ns. hiertäminen, puun kuidut irrotetaan mekaanisesti, mutta se vaatii paljon energiaa.

Kuusi kasvattaa yleensä suoran rungon. Se on siten kelvannut patsaaksi eli keskipylvääksi kota-asumukseen. Kun puuaineksen sisältämä pihka tekee sen lehtipuita kestävämmäksi, nuoria puita on myös suosittuja aitojen rakentamisessa. Suurpetoja oli metsissä niin paljon vielä 1800-luvulla, että asumusten pihat olivat umpinaisia, missä ei ollut rakennusta, oli vähintään korkea aita. Kuusen monet samalta kohdalta lähtevät oksakiehkurat tekevät puun käyttökelpoiseksi muuhunkin, aina kala-apajien turoista ja maata möyhentävistä risukarhista kotileivonnan apulaiseen härkimeen, jolla jauhot saatiin veden joukkoon ennen vispiläin aikakautta. Sellainen oli äidilläni, käytössä ainakin 1960-luvulla. Tietysti kuusesta keksittiin myös kotilääkinnän aineksia. Oksat kelpasivat rappujen eteen jalkojen pyyhkimiksi, ja kun lehmien määrä kasvoi, talon vanhat vaarit hakkasivat kuusenoksista hakoja eli lannan keräämiseksi navetoista tarkoitettuja kuivikkeita.

Eräs kiinnostavimmista tiedoista, joita opin kasvitieteen historian luennoilla, oli soiden ja vedenpohjien kairausten antama tieto kasvillisuuden tilasta ennen nykyaikaa. Se perustui siihen, että mentäessä pintaa syvemmälle vastassa ovat ennen syntyneet tasot. Kun kairaamalla otettu näyte pidettiin oikein päin eli siis tiedettiin kairasta irrottamisen jälkeenkin, mikä oli ylä- ja mikä syvempi pinta, voitiin kyseistä näytettä erotella ikäkausiin. Nuo iät olivat aluksi suhteellisia, verrattavissa toisiinsa. Huomattiin, että varsinkin siitepölyt kestivät aikaa hyvin, ja siitepölyt taas ovat joko laji- tai sukutyypillisiä ulkonäöltään. Miten siitepöly joutuu vedenpohjan tai suon pintakerrokseen, onkin toinen juttu. Tuulipölytteisten kasvien kohdalla ei totisesti ole ongelmaa, kukinta-aikaan ilma on siitepölyjä sakeanaan. Hyönteissuosijoiden pölyt ovat huonosti edustettuja näissä löydöksissä. Yllättävintä noissa havainnoissa oli, että kuusi yleistyi Suomessa vasta vajaat 5 000 vuotta sitten, ensin, idässä, myöhemmin lännessä. Muiden puiden siitepölyjä oli jääkauden sulamisen ajoista alkaen.

Myöhemmin saatiin löydöksille melko tarkka absoluuttinen ikäkin, kun radiohiilianalyysit tulivat avuksi löydöksiä tutkittaessa. Siinä selvitetään löytyneestä näytteestä radioaktiivisen hiilen määrä, mitä vanhempi näyte, sen vähemmän, koska kyseinen aine hajoaa eli puoliintuu melko nopeasti. Tuota hiiltä siirtyy elävään olioon ilmakehästä joko yhteyttämisen tai syömisen mukana, ja se liittyy muun hiilen mukana kyseisen eliön kudoksiin. Opintojeni alkuvaiheessa 1963 radiohiiliajoitukset vielä tehtiin Ruotsissa, mutta muistaakseni pian sellainen tutkimuslaite saatiin Suomeenkin.