Pakkaselämää, sisällä

Nyt on tyydyttävä huonetilojen tarjoamiin iloihin! Koko viikko on jo nähty pakkaskelejä, ja ensi viikko on ihan tammikuista arktista ilmaa. Kuulemma kohta lyödään rikki pakkasennätyksiä, sehän sopii, kun lämpöennätyksiä otettiin kesälläkin. Ulkona ei enää ole askareita. Käsitöiden lomassa on aika virkistyä huonekasveja katselemalla.

Kadunpuoleista, länteen suuntautuvaa ikkunaa asustavat kuparilehti Episcia cupreata ja soihtuköynnös Aescynanthus speciosus, nimenä myös borneonkaunotar. Pöytätasolta kurkistaa vaarinkukan ruukku. Molemmat amppelikasvit kukkivat lähes ympäri vuoden, ja tässä näkyvät yksilöt ovat vajaa vuosi sitten istutettuja oksia. Niiden kasvu vyöryy yli äyräittensä tai "rappeutuu" muuten, joten on hyvä uudistaa kasvi parin vuoden väliajoin. Uudistaessa on keinona vesijuurrutus. Kumpikin kasvi on ikkunoitteni vakiokalustoa, ehkä jo parinkymmenen vuoden ajan. Vaarinkukka Vallota speciosa on muisto Jyväskylään muuttaneelta ystävältä, se on kasvanut kuutisen vuotta ja kohta kai kukkiikin, kun lehdet jo ovat melko kookkaita.

Eräs suurimpia kukkakasvilahkoja on Lamiales, siihen kuuluvat mm.huulikukkaiset kasvit Lamiaceae, naamakukkaiset Scrophulariaceae ja tohvelikukat Calceolariaceae. Tietolähteiden mukaan lajeja on  n. 11000, josta kahdella ensin mainitulla heimolla on tuhansia lajeja kummallakin. Tyypillistä on, että ryhmä suurimmalta osin on ruohomaisia kasveja, joiden kukka on muuta kuin symmetrinen. Useilla kukassa on suppilomainen tyvi, se on medenhakijoiden mieleen. Ehkä suosituimpia nykyisin kesäkukaksi myytäviä on keijunmekko, Rhodochiton atrosanguinea, joka kuuluu myös tähän kasviryhmään.

Alkukesän huulikukkaiskasveista mieleenpainunein on keltapeippi Lamiastrum galeobdolon, jonka alkuperä on Padasjoelta Palsan myllyltä, jossa se rehotti valtoimenaan kosken lähellä pensaikkojen välissä. Minun puutarhassani se armeliaasti verhoilee vuorimännyn kantoja ikkunan alla. Yhdestä pikkuoksasta taskunpohjalta se on kasvanut noin kolmen neliömetrin laajuuteen. Tapasimme sen kasvikerho Pulsatillan retkellä myös Hörtsänästä, taisipa se kuulua Tammiston arboretumin asukkeihinkin. Samanlaiset hopeankirjavat lehdet ovat myös kukkakauppojen myymällä perennalla, täpläpeipillä Lamium maculatum, mutta sen kukat ovat punaiset. Vanhastaan tontillani kasvavat myös valkopeippi Lamium album, punapeippi Lamium purpureum, liuskapeippi Lamium hybridum ja sokerina pohjalla sepiväpeippi Lamium amplexicaule, kolme viimeksi mainittua ovat yksivuotisia pelto.viljelyn rikkakasveja

Naamakukkaisista voisi kertoa enemmän, ne ovat hyvin monilajinen kasvisuku Suomessakin, ja kun eräät lukijani lueskelevat naamakirjaa (Facebook), jossa oikeat naamat hehkuvat! Kukkapenkkieni asukeista, loppukesällä kukkivista tummatulikukista Verbascum nigrum, on suurta iloa, koska ne ovat hyvin kuivuutta sietäviä. Tummatulikukkien saaminen tontille oli alkuun hermoja kysyvää, kun kylvökset eivät muka itäneet. Huomasin taimet vasta monen vuoden päästä kylvämisestä! Sen jälkeen niistä ei todellakaan ole ollut pulaa. Osa on risteymiä ukontulikukan kanssa. Näillä on villamaiset lehdet, kun varsinaisella lajilla on lähes kiiltävät tummat lehdet. Näiden alkuperä on Iitin pappilan rantapuutarhasta, jossa laji kasvoi vanhan kivijalan vieressä. Tummatulikukka on asutushistorian tutkijoiden apulainen, se luetaan ns. rautakauden kasveihin. Tulikukat ovat muutenkin suosikkejani, koska ne ovat korkeita kasveja, jotka sopivat korkean talon vierelle. Olen kasvattanut muitakin siemenpusseista saatavia lajeja, mutta perennoiksi asti ovat jääneet vain nämä kaksi tummatulikukan lajia

Tämä näkymä on kesältä 2007, läheltä maantietä tontin kulmauksesta, takana näkyy raja-aita naapuriin päin. Heidän puolellaan kukkapenkin lähellä kasvaa nuorehko mänty, sen kävyt satavat kukkapenkkiin, joten maata on kalkittava. Tummatulikukka kukkii heinäkuusta alkaen, sen sijaan penkin etualan ukonhatulla Aconitum x cammarum kukka-aika on vasta syyskuussa. Lisäksi näkyy leveälehtistä auringontähteä Telekia speciosa. Kukkapenkeissäni toisaalla kasvaa tummatulikukan valkokukkainenkin muunnos, se on ostettu siemenpussina.

Huonekasvit ovat tietysti eksoottisista ympäristöistä. Lamiales-lahkon heimosta Gesneriaceae on löytynyt runsaasti huoneoloihin sopeutuneita lajeja. Vai mitä arvelette seuraavista: paavalinkukka eli Saintpaulia, soilikki eli Streptocarpus, suppilokukka eli Gloxinia, kuvan kuparilehti kaltaisineen, torpankukka eli mustanmerenruusu, nykynimeltään sinihilkka, Achimenes. Kuvahaulla löytää suuret määrät lisää sukuun kuuluvia koristekasveja.

Saintpaulia on ehkä vanhin huonekasvituttuni, luulenpa, että olen kasvattanut niitä yli puoli vuosisataa. Lajikkeet ovat vaihtuneet jo monta kertaa! Kaikkein kestävin on kyllä alkuperäislajia muistuttava yksinkertainen sininen. Nyt valikoimassani on violetinpunainen tuliainen Jyväskylän Viherlandiasta ja valkoinen kähärälehtinen, joka on vasta taimivaiheessa.

Tästä kasvista saa melko varmasti aina poikasia, kun saa yhdenkin lehden. Se istutetaan suoraan multaan, mutta ennen istutusta pitää lehteä ruhjoa katkomalla lehtisuonia, siltä osin, jotka joutuvat mullan sisään.Lehti haudataan puoliväliin, pystyasentoon kärkipuoli ylöspäin, ja ruukun päälle kastelun jälkeen haihtumista estävä muovipussi.

Ruukkuun pantiin peräti kolme lehteä kasvamaan! Poikasia on kehkeytynyt kahdeksan, ja emolehdet ovat hyvää vauhtia häipymässä. Tämä tuotos on kasvanut viime keväästä ja alkuperä oli Kuusankosken eräästä toimistosta, mutta nimeä en tiedä. Ehkäpä pian on aika tehdä useampia ruukkuja tästä yhdestä.

Lapsia voi odotella kuukauden-kahden kuluttua, ne ovat aluksi kovin pieniä. Senjälkeen pussin voi poistaa ja hoitaa lapsukaisia tavalliseen tapaan aluslautaselle kastelemalla. Veljelläni kasvoi Espoon vuosina 1980-90-luvuilla loistavasti menestyvä saintpauliaryhmä, niiden päälle oli ripustettu kasvilamppu, enkä kai koskaan ole nähnyt niin hyvin viihtyviä kasveja. Kateeksi kävi! Mutta kasvilamppua ei ole vieläkään.

Soilikki ja suppilokukka ovat sivuuttaneet meillä loistoaikansa, niitä on nykyään harvoin kukkakaupoissa. Vielä 1950-luvulla kumpikin oli must-laji, ei ollut kukkapöytä eikä mikään ilman niitä. Parhaiten ne menestyivät huoneissa, joissa kukkapöytä ikkunalla ei saanut pohjaansa patterin lämpöhaudetta. Varsinkin soilikkia piti suihkutella patterin lähellä. Näitä molempia voi lisätä lehdistä yllä kuvattuun tapaan. Suppilokukkaa myydään myös mukulapussissa. Sen sijaan mustanmerenruusut lämpöpatteritalooni kelpaavat, koska niiden uusiminen keväisin on perin helppoa. Kesällä niitä voi kasvattaa ulkonakin, kunhan ei suoraan aurinkoon sijoita.

Peili kertoo kuvanottajasta! Terveiset Hämeenlinnan seudulle! Mustanmerenruusulla ei tiettävästi ole mitään tekemistä tuon meren sen enempää kuin ruusujenkaan kanssa, joten ei ihme, että nykyisin käytetään enemmän nimeä sinihilkka. No kukka on kyllä selvästi violetti, ehkäpä siis nimi on vieläkin vaiheessa. Lähilaji punahilkka Achimenes erecta omaa pinkin väriset kukat. Se ei tee lisäyskäpyjä läheskään samaa vauhtia.

Kun kasvi on aikansa kukkinut, sen on aika mennä talvilevolle. Jätetään kastelematta ja annetaan kuihtua ruukussaan. Talvisäilytys mielellään pimeässä, eikä kylmässä! Hyötäminen uudelleen pitää muistaa ajoissa, sillä kävyt itävät noin neljän viiden kuukauden kuluttua. Kopistellaan vain edelliskesän kasvi helmikuussa sanomalehdelle multineen, ja läheltä pintaa löytyy pieniä uudistusosia, punaisia käpyjä, jotka pannaan mullan pintaosiin uuteen ruukkuun. Ihan vähän peittomultaa, ja kastellaan. Paras on tässäkin muovipussikonsti, se estää pintamultaa kuivumasta liikaa. Turhaa märkyyttä kävyt eivät siedä, joten kastellaan niukasti. Sekä tämän että saintpaulian lisäystapa kertovat, että kasvit ovat sopeutuneet uusiutumaan aika ajoin, ja kyse onkin niiden tapauksissa kallionrakojen kasveista.

Soihtuköynnös muistuttaa lehdiltään posliinikukkaa, mutta kukat ovat punakeltaiset, pitkätorviset. Kun kukkaa tönäisee vahingossa, saattaa iso mesivarasto lorahtaa alas, ja tuntuu se kyllä tulevan muutenkin sieltä, kukkaruukun alla on usein tahmea makea läiskä. Kasvin oksat kasvavat pitkinä ja sojottavina, joten sen uudistaminen tulee tarpeelliseksi silloin, kun joutuu noita väärään suuntaan meneviä oksia leikkaamaan ja vanha yksilö tulee risukasan näköiseksi. Se tahtoisi ainakin kuutiometrin kasvutilan!

Havupuut mielessä

Purppurapihta toivottaa tervetulleeksi arboretumiin! Taustalla häämöttää Rodo-sali, jossa kasvaa toinen purppurapihdoista, vasemmalla, keskellä. Tämä kasvilaji on kasvatettu n.15 cm taimeksi Mustilan puutarhalla, ja etualan puu kärsi vuosia talven kylmistä, vain hangen alla olevat oksat selviytyivät. Sitten eräänä vuonna se päätti kasvaa isoksi ja vuosilisäykset runkoon alkoivat, yli puolen metrin vauhtia. Taaempi taimi on samanikäinen, mutta matalampi.

Puutarhani luonnetta pohtiessa, kohta 30 vuotta sitten, päädyin arboretum-tyyppiseen maankäyttöön. Tontin pinta-alasta on entistä peltoa yli puolet, ja vain pieni osa oli viljeltynä, muun pellon pääasiallinen pohjakasvisto oli tuolloin juolavehnän ja nokkosten luonnehtimaa korkeaa heinikkoa. Lopputontti oli hyötypuutarhaa ja lammaslaitumenakin palvellutta kulttuurimaata monine kivijalantähteineen. Kun tämän ilmaston alueella kasvillisuuden luontainen kehityskulku johtaa havumetsään, päädyin siihen että metsän muunnos arboretum voisi olla hyvä vaihtoehto. Metsikön tiheyttä voi säädellä, ja puulajeja valitsemalla saada näkymistä puutarhojen värikkyyttä muistuttavia. Puiden kasvattaminen, niin arvelin, olisi vähemmän jokahetkistä hoitoa vaativa kohde kuin perennat.

Tuolloin tiedossa oli, etten työpaikkani takia tulisi ainakaan neljännesvuosisataan asumaan täällä pysyvästi. Mutta monet vaativammista puulajeista tarvitsevat verhopuustoa eli suojausta taimiaikana, korkea heinä taas kaataa hennot taimet. Siksi istutimme nuorimmaiseni kanssa aluksi vain koivuja, nehän tunnetusti vievät muusta kasvillisuudesta voiton. Taimet koivuihin löytyivät omalta mansikkamaalta peratessa, niitä kasvateltiin ensin väliaikaisesti isommiksi. Puut olivat hyvä lajivalinta senkin takia, että asuinrakennukseni on korkea, 3 kerrosta. Toisaalta kun tässä taajamassa harrastetaan vielä ilmajohtoja, puiden sijoittelussa pitää olla tarkkana.

Tontillani kasvaa lukuisia kuusilajeja, Picea- ja Abies-sukuisia, jotka ovat tunnetusti käytettyjä myös joulun symboleina. Mm. ylläkuvattu purppurapihta Abies amabilis on suosittu lämpimämmissä maissa, se on kotoisin lännestä, Tyynenmeren rantamailta. Kaikkiaan niitä on tässä arboretumissa kolme. Joulupuu tuodaan huoneeseen joskus tuoksunsa takia. Monet Abies-lajit ovat siksi suosittuja. Yläpellon harmaapihta Abies concolor, jonka alkuperä on myös lännessä, on sekin kotimaaassaan USA:ssa suosittu joulupuu. Naapuristani Hutrilta on tontilleni levinnyt siperianpihta Abies sibirica, se on ehtinyt yläpellolla jo yli metrin mittaan, sen emopuu kaatui kovassa myrskyssä. Vielä taimiruukussa kasvaa 2009 Mustilasta hankittu virginianpihta Abies fraserii, jota on suositeltu yksittäispuuksi. Se kestää aurinkoakin. Yläpellon palsamipihtain Abies balsamea kohtalo on vielä epävarma, jaksavatko kasvaa.

Suomen oma puu, kuusi Picea abies, on yleisimpiä puulajeja pohjoismaissa. Puutarhani kuuset ovat kahta alkuperää, alapellolla kasvavan ison puun alkuperä on Tervolan puutarhan iso kuusi, sain sen taimena 1980-luvun lopulla. Muut peltoalueen kuuset ovat itse kasvatettuja, joulukuusen kävyn siemenistä saatuja taimia. Puu kasvoi aikoinaan Hattulassa. Lähellä Rodo-salia on myös pari isohkoa kuusta, ne ovat syntyneet luontaisen levinnän kautta Tervolan puista.

Muita kuusilajeja arboretumissa ovat mustakuuset Picea mariana, nekin amerikkalais-alkuperää, mutta kasvavat lähinnä Kanadan puolella ja ovat sopeutuneempia kylmään. Niitä on yläpellon suojapuuston katveessa kasvamassa muutamia yksilöitä, vasta n. metrin mittaisina. Taimien alkuperä on myös Mustilasta, ja tulivat naapuristani "sijoituslapsiksi". Oma kokeiluni tällä lajilla sananmukaisesti kuivi käsiin, kun olin istuttanut 1990-luvulla pari tainta pellolle, ilman verhopuustoa.

Viime keväänä pääsivät omille kasvupaikoilleen 2009 Mustilasta hankitut pikkutaimet, 3 ajanin- eli glehninkuusta Picea jezoensis, joka on nopeakasvuinen laji. Nyt taimet asuvat herukkatarhassa, joita on tarkoitus hieman vähentää, ja puut tuntuvat asettuneen hyvin. Niiden korkeus toki on vasta puolen metrin luokkaa. Taimiruukkuihin ovat vielä jääneet samaan aikaan hankitut hidaskasvuisemmat kolme okakuusta Picea pungens, jotka myös viihtyvät aurinkoisella kasvupaikalla.

Autotallin nurkalta avautuu näkymä Rodo-saliin, mäntyineen, ja hopeakuusi Elsa taas kertoo Elsa-salin olevan paikassa myös. Puu on kasvamassa jo aikuisikään, tekee hyvin käpyjä ja jaksaa kantaa harakanpesän painon. Sen korkeus on kohta 10 metriä. Kuva on marraskuun alkupuolelta 2010.

Arboretumin alueen voi jakaa kasvivalikoimalla "huoneisiin", niin siitä tulee mielenkiintoisempi. Niinpä tontillani on toistaiseksi kaksi huonetta, äitini  Elsan 70-vuotislahjan, hopeakuusen Picea pungens Glauca, mukaan nimetty Elsa-sali, ja mäntyjen ja rodojen luonnehtima Rhododendron-sali.

Parkkipaikalta Elsa-saliin katseltaessa , kuva syyskuun puolivälistä 2009. "Kalusteina" salissa on Elsan aikaisia istutuksia, kuten tämä syysasteri ja kuusen juurella oleva neilikkaruusu. Omia istutuksia ovat kaksi hansaruusupenkkiä, taka-alalla, ja suviruusu, kuusen vierellä, koska Elsa piti kovin ruusuista. Vasemmalta pilkottaa pihasyreeniä Elsan ajoilta, se muodosti seinämän Elsa-salin ja Rodo-salin väliin, mutta parhaillaan yritän korvata sen perennapenkillä, koska tässä alueessa on myös pari katsuraa ja likusterisyreeni.

Hyvää vauhtia on kehkeytymässä Tuija-pelto, siellä on kymmenkunta tuijaa eli Thuja occidentalis 'Brabant', se on mukava vihreän ryhdin alue rinnepellolla ja naamioi täyttömaa-aluettani maantieltä päin. Täyttömaa on navetan purkamisen yhteydessä esiin tullut hankala kohta, vanha lantalan paikka, jota on täytetty oksilla ym. puutarhatähteillä ennen hakettimen aikaa. Tuijia on  istutettu suojapuiksi muuallekin alapuutarhalle ja etupihallekin. Olopihan kukkapenkissä kasva kaksi timanttituijayksilöä Thuja occidentalis 'Smaragd', jonka jäävät matalammiksi. Lisäksi on yksi kultatuija Thuja occidentalis 'Lutea', jota vieraani kyllä yleisesti arvioivat tavallisempien tuijain sairastuneeksi yksilöksi! Sen kasvupaikka lienee ainakin keskikesällä turhan kuiva.

Vanhimpia kukkaistutuksia alapellolla on kolmiopenkki. Perustin sen hietamaalle, paahteeseen, ja kun silloin ei ollut saatavilla savimultaa, kukantaimet taantuivat pikkuhiljaa ja niinpä se on muuttumassa arboretum-suuntaan sekin. Etualalla on kultatuija, jonka toin Virosta retkimuistona, vasemmalla takana Brabant-tuija, tuulensuojaksi istutetun joukon yksi, ja Porin matkalta tyttärentyttären ristiäismatkan muisto idänkanukka Cornus alba. Paikalliset kaupunginpuutarhurit kevään korvalla 1991 leikkelivät liian isoksi ehtineitä pensaita, ja korjasin auton takapaksiin muutamia oksia. Sieltä ne kulkeutuivat aikanaan Iittiin, vesisaaviin juuria tekemään.

1990-luvun alussa puutarhaani tulvi lehtikuusen taimia. Helsingin yliopiston toimesta oli tehty siementen keruumatka Mantsuriaan ja nuo siemenet kasvatettiin taimiksi Lepaan puutarhaoppilaitoksella. Taimia tuli tosi runsaasti, aivan liikaa, kun siemenet itivät hyvin, ja pääsin tuttavuussuhteitteni takia sijoituskotilistalle. Saadusta taimierästä parhaiten menestyneitä ovat lehtikuuset, jotka kuulemma ovat risteymiä, kantavanhemmiksi on esitetty ainakin siperian- ja kuriilienlehtikuusta, Larix sibirica x Larix gmelinii. Taimet ovat samanikäisiä, mutta niiden kasvu on ollut hyvin eri vauhtista, korkein puu kohta kymmenmetrinen, matalin parin metrin luokkaa. Ulkonäköeroja on muitakin. Lehtikuusten syysruska on tosi vahva keltainen, keväällä taas ovat hempeän vaaleanvihreitä.

Talon nurkalta kirkkoa päin olevaan näkymään jää kolme lehtikuusta. Kuva on lokakuun lopusta 2009.

Mäntylajeja on vähiten. Rodo-salin peruspuu on oma mäntymme Pinus sylvestris, niitä on siellä kolme, vielä nuorehkoja. Rodo-salin lisäksi löytyy yksi yksilö alapellolta. Keväällä istutin 2009 Mustilasta hankitut kolme makedonianmäntyä Pinus peuce ylämäelle, Rodo-salin liepeille. Niillä on pitkät vaaleanvihreät neulaset. Vielä yksi mäntylaji löytyy oleilupihan kukkamaasta, se on kääpiövuorimänty Pinus mugo var.Pumilio, jonka sain tuttavaltani bonsaipuuksi kasvatettuna, mutta kun ei ole viherhuonetta, poistin kasvua kuristavat ohjauslangat ja istutin puun ulos pari kesää sitten. Nyt se on hyvin juurtunut. Kasvua hallitaan vuosiversojen typistyksellä.

1960-luvulla julkaistiin kirja siitä, kuinka hautausmaat muutetaan puistomaiseen suuntaan. Isäni oli yksi ratas Iitin seurakunnan apuna, hän istutti lapsinensa mm. hautausmaiden lehmuskujanteet ja hopeakuuset. Olin silloin täällä käymässä kesäaikaan ja pääsin kastelutalkoisiin. Tuolloin tehtiin hautausmaiden laajennuksia ja lisättiin kiviaitoja. Ennen noita istutuksia hautausmaan puut olivat pääasiassa kotimaisia kuusia ja koivuja, itsestään tulleita. Sanomatta lienee selvää, että sitten 1970-luvulla, meidänkin tontille hankittiin hopeakuusia, niitä toivoi äitini syntymäpäivälahjakseen. Puita hankittiin tuolloin kolme, mutta vain yksi oli kunnollinen taimi, muut kaksi muistivat koko kasvuaikansa olevansa sivuoksia ja kasvoivat kaarevasti ja luutamaisesti.  Kun niitä oli katseltu kymmenkunta vuotta, päädyttiin polttopuuosastolle.

Olen aina ihaillut suuria puita. Ihmekös tuo, kun asuu kylässä, jossa on kaksi hautausmaata ja naapuristossa asuneet neidit Elli ja Helvi Tervola kasvattivat monenlaisia taimia ja vaalivat hautoja, 1940-ja 1950-luvuilla puiden kasvatus hautausmaille ei vielä ollut muodissa.  Sensijaan yksityiskodeissa ja kansakoulun puutarhassa näki monenlaista puuvalikoimaa, sen seurauksena mm. koulun eli nykyisen Kylätalon ja Latun välinen rinne on tulvillaan siperianpihdan taimia. Suuria puita kylällä on myös mäntyjen joukossa, varsinkin Urajärven rannan tuntumassa, puhumattakaan kirkkomaan länsipuolella olevasta tervaleppäjättien rinteestä!

Ja saan kertoa, että Sorbifolia-lehti on kaikkien puuharrastajien yhteinen kiinnostuksen kohde.

Tervetuloa kasvimaailmaani!

Perustin tänään toisen blogin, jossa keskityn kirjoittamaan vain lempiaiheestani kasveista. Virikkeet löytyvät omalta tontilta, mutta saatanpa upota pidemmällekin teoriaan tai kirjallisuuteen. Useimmat kuvani ovat kasveista, joten tämä blogi palvelee sitäkin taipumustani.

Talon nurkalta löytyvä varhaiskevään kukkamaailma scillat on jämähtänyt tiilimuurin tukeman maaleikkauksen reunaan. Loppukesällä tästä löytyy syysasterien kerros. Maata on ohuelti, kastelua ei tässä kohdin ole, kun rännit laskevat toiselle nurkalle alarinteen puolelle. Scillat ovat luontaisen leviämisen tulosta naapurini Tervolan puolelta, ja leviäminen on vienyt aikaa yli puoli vuosisataa. Kuva on vuodelta 2008.

Jos seuraat myös vanhempaa blogiani, Tertun tontilla, huomaat, että vanhemmassa keskityn enemmän tontilla tapahtuvaan elämään. Siihen verrattuna tämä uusi blogi on suppeampi, mutta syvätarkempi aiheissaan.