maanantai 28. joulukuuta 2015

Joulun kukkia


Aiemmin hankittu jouluamaryllis eli oikeammin ritarinkukka alkoi jo kuihtua jouluaattona, mutta ananaskasvien heimosta Bromeliaceae tuli timanttiananas Guzmania lingulata 'Hope' naapurin joulutervehdyksenä ikkunalaudalle istumaan. Maassa ei tänä vuonna ollut lainkaan lumipeittoa, pakkasilmatkin tulivat vasta tapaninpäivänä.
(Niin meni myöhään kaksi vuotta takaperinkin, että vuosi vaihtui vihreänä. Vasta loppiaisena 2014 tuli ensimmäiset lumikuorrutukset pihapuihin. Vuonna 2011 oli talvi alkanut lähes yhtä myöhään, kun teimme hautaa Wilma-koiralle 21 12, satoi silloin ensimmäisiä lumia.)

Tällä jalostemuodolla on kukintoa muodostavissa lyhyissä suojuslehdissä kynnen kaltainen valkoinen kärki. Kuten lähes kaikki sukulaisensa, tämäkin kuuluu trooppisten metsien päällyskasveihin, jotka sijoittuvat puiden oksien hankaan tai muihin sellaisiin kohtiin, jossa saavat enemmän valoa kuin maanpohjalla. Heimon kotimaa on Amerikoissa, jossa sitä tavataan päiväntasaajan molemmin puolin sopivassa lämpötilassa, johon kuuluu aina lämmin yö.

1950-luvulla oli yleisin tämän kasvisuvun edustaja nuokkupapinkaura Billbergia nutans, sen kuului olla kukkapöydällä! Tietysti siellä nököttivät myös isogloksinia eli suppilokukka Sinningia speciosa ja soilikki Streptocarpus sp, joita ei kovin paljon enää näe. Asuin niihin aikoihin Lehtimäellä, jossa tutustuin mm. Kankaan sukuun. Näissä kodeissa emännät kovasti vaalivat huonekasveja. Mikäs oli papinkauran ja muiden saatujen kasvien kasvaessa omassakin asunnossani koulutalon yläkerrassa, kun uunilämmityshuoneessa kukkapöytä sijoitettiin ikkunan lähelle. Lämpöpatteria ei ollut siinä vieressä hohkamassa.

Papinkaura tuli kasvatettavaksi Suomessa 1920-luvulla ja yleistyi 1930-luvulla. Sillä oli useita punaisia suomumaisia suojuslehtiä ja varsinaisessa kukinnossa sinistäkin väriä. Bromeliaceae-heimon kasvit ovat luonteeltaan kerran kukkivia. Kukkimisen tapahduttua emokasvi kuolee, ja sen tyveltä nousee sukua jatkamaan uusia poikasia. Parhaiten kasvia hoidetaan sen elinaikana siten, että lehtisuppilossa on aina hieman vettä.

Kun sen poikasia istutetaan uusiin ruukkuihin, pitäisi käyttää mullan lisänä puun kappaleita ja sammalta, vähän orkidean tapaan. Muistelen 1950-luvun aikaista papinkauranruukkuani, josta noita poikasia ei eroteltu. Leikattiin vain saksilla kuihtuva kukkinut varsi pois, ja jälkeläiset jatkoivat samassa mullassa. Lopulta koko ruukku oli tupaten täynnä suppiloita ja tietysti monia kukkavarsia...

Miss' sypressit tuoksuvat talvellakin... Oma suosikkini on nykyisin joulusypressi eli joulukataja Chamaecyparis lawsoniana 'Ellwoodii'. Se on tuo isompi kuvan keskiosassa. Kun en tuo sisälle joulukuusta, saa sopivaa jouluntuoksua ruukun asukista. Eikä karise neulasia tarttumaan sukanpohjiin! Niitä on myynnissä aika monenkokoisia. Sinivihreä väri sopii meidän tuvan värimaailmaan oikein hyvin. Viime vuonna jouluksi hankittu jaksoi pysytellä suihkuttelun ansiosta sisällä elossa koko kevään, ja istutin sen sitten etupihalle kukkapenkin asujaksi. Ulos istuttamani pikku kasvi näytti olevan vielä syksylläkin voimissaan, kuinka sitten lienee kevääseen asti, jos se kuivuu.

Kuulemma yleisin talven kiusatyö tälle kasville on vedenpuute, sen pitäisi saada sen takia kasvaa roudattomassa kohdin. Taitaa jäädä kuitenkin haaveeksi tuossa pihassa, vaikka siinä onkin havunoksia koristeena ympärillä. Maan lounaisimmissa ja eteläosissa niitä saattaa ylitalven kasvaa, kun taimen alusta suojataan muulla peittoistutuksella, joka estää roudan muodostumisen.

Matalampi joulusypressi-istutus tuli tyttären mukana tervehdyksenä, sen seuraksi oli istutettu valkoista tulilatvaa Kalanchoe ja pikkumurattia Hedera. Tässäkin lienee havun osalta kyseessä Chamaecyparis- sukua, tässä jalosteessa nuoret versonkärjet ovat vaaleammat kuin muu kasvi.

Nimi kataja tulee siitä, että samaan heimoon Cupressaceae kuuluvat myös katajat Juniperus, joita on 67 lajia, jolla luvulla se on heimon suurin suku. Joulukatajamme suku Chamaecyparis eroaa aitosypresseista Cupressus siinä, että niiden oksanhaarat ovat litteitä. Cupressus-suvun lajeja ei juuri kasvateta Suomessa ulkosalla, vain Kaskadi-vuoristosta kotoisin olevaa nutkansypressiä C.nootkatensis tavataan Mustilan arboretumissa juuri ja juuri menestyen. Pääosa niistä kasvaa pensaina ja lumenpinnan yli kasvavat oksat kaljuuntuvat. Välillä laji on on ollut sijoitettu valesypressien sukuun, nyt taas tähän nykyiseen.

Valesypressien sukuun kuuluu vain seitsemän lajia, niistä alkuperäisinä viisi itä-Aasiassa ja kaksi Pohjois-Amerikassa. Ne kasvavat lauhkeiden alueiden havumetsissä. Mustilan arboretumissa on nähtävänä puun kokoon kasvaneet japanilaista kantaa oleva hernesypressi Chamaecyparis pisifera ja pohjoisamerikkalainen lawsoninsypressi C. lawsoniana. Hernesypressejä on myös monissa puistoissa, esim. Aulangolla. Nimensä se on saanut oksien kärjissä olevista neulaspallosista, jotka ovat noin herneen kokoisia. Nykyisin myydään joulusypresseinä myös hernesypressin kääpiömuotoja tai pikkutaimia.
Jos tämä heimo enemmän kiinnostaa, niin olen kirjoittanut siitä oman artikkelin, jonka postaus oli 04 01 2013.


Lopuksi kuva omasta taimitehtailusta. Kuinkahan monennet komeamaksaruohon taimet ovat tulossa?

perjantai 20. marraskuuta 2015

Eebenpuiden lumoissa

Vuosi on ehtinyt jo kalman kuun lopuille, mutta kaikki ei vielä ole ruskeaa. Talvesta ei ole ollut mitään näyttöä toistaiseksi, vaikka toki pitkään syksyyn aina joku kuura-aamukin mahtuu. Kuvat ovat tältä viikolta. Ruusujen lehdillä on vasta ruska-aikansa, ja maa näyttäytyy paikoin kirkkaan vihreänä, kun sammalet taas ovat saaneet pitkän hyvän kasvukauden.

Myös vuorenkilvet ovat hyvässä kunnossa toistaiseksi. Räntää tai lunta kuitenkin on ennustettu lähipäivien näkymiksi.
Etupihan kukkapenkitkin ovat saaneet lisävihreyttä, kun hieman käyskelin kottikärryjen kanssa arboretumin puolella.
Teresanruusun varret ovat saaneet monta lisäystä kesän aikana, ja uudet hohtavat melko helakan punaisina, jos sattumalta aurinkoa on ripauskin auttamassa.

Valkoisen syysasterin kukinta taisi jäädä loppusilausta vaille. Viileämmän yön jälkeen leikkasin varret kukkavaasiin, mutta nuppujen kehitys ei ainakaan toistaiseksi ole jatkunut sanottavasti. Katsotaan nyt, koska eivät vielä näytä kuolleiden kastiin olevan menossa.

Lapsuudesta muistuu mieleen, että afrikkalaiskaunottarien ihonväriä on ennen vanhaan mainostettu eebenpuuta muistuttavaksi. Tutustumiseni tähän heimoon ei kuitenkaan käynyt sitä kautta, että olisin jonkun kaunottaren ihonväristä hullaantunut, vaan tapahtumien kulku oli paljon arkisempi. Meidän kauppakylän molempiin ruokatavarakauppoihin putkahti hedelmävalikoimaan marraskuussa myytäväksi oranssin värisiä isohkon tomaatin kokoisia sharon-hedelmiä, jotka ovat israelilaista tuontitavaraa.
En ollut tähän kaunokaiseen aiemmin tutustunutkaan, vaikka reissuilla melkein aina tulee kierrettyä hedelmätiskit tarkkaan. Tietysti niitä piti heti saada, hintakaan ei ollut mitenkään esteenä. Katsoin googlen auttamana, että kasvi sopii hyvin salaatteihin ja on miedon makuinen, mutta että perunankuorimaveitsi on syytä ottaa avuksi valmisteluun. No pianhan yhdestä sharonista olikin selvitty, eikä tehnyt vaivaakaan saada isoa mollukkaa kerralla syötyä. Ison omenan kokoinen hedelmä oli n. 8 cm halkaisijaltaan.

Toisetkin sharonit hankin viikonvaihteessa, kun menin tapaamaan tuttavaani. Hän heti ilahtuikin kovin ja kehui tuliaisia persimoneiksi.  Nimi loisti sitä paitsi hedelmäpussin hintalapussakin, sillä tämä erä oli ostettu eri kaupasta kuin aiemmat. Näyttää siltä, että ainakin toista kymmentä vuotta näitä on myyty herkkuhedelmäliikkeissä. Sivistys tuli siis myös meidän kuntaan tänä vuonna!

Kotiin päästyä aloin etsiä netin kätköistä enemmän tietoa tästä kaksinimisestä hedelmästä. Selvisi, että kaksi ei edes riitä! Sharon on israelilaisviljelmien lajike, persimon espanjalaisten ja kolmas nimi kaki/kakiluumu on japanilais- ja kiinalaisviljelysten lajike. Kaikki lajikkeet kuuluvat kasville Diospyros kaki, joka on eebenpuiden heimon Ebenaceae edustaja. Jotain eroja lajikkeilla on, nimittäin nämä lähempänä kasvavat voidaan syödä myös melko kovina, kun ovat heti makeahkoja, mutta tuo kauimmainen on syötävissä vasta pehmeänä, se maistuu kovin karvaalta raakana (parkkihappoa). Israelin lajikkeessa ei ole siemeniä, eli sitä lisätään kasvullisista osista, eikä ole sitä parkkihappoakaan.

Eebenpuukasvien heimo on lämpimien alueiden suosija, siis lähinnä tropiikissa, eebenpuulajeja tunnetaan yli 500. Niitä on kaikissa maanosissa. Heimo kuuluu Ericales- eli kanervakasvien suureen kladiin, ja tietyssä mielessä esikkokasvit ovat silloin niiden lähimpiä sukulaisia.  Puuvartiset kasvit ovat yleisimpiä heimossa. Totta kai hyödynnetään upeanväristä tummaa puuainesta käytettäväksi hienoihin esineisiin. Puu on hyvin kovaa ja kestävää.

Eebenpuu on niin vanha hyötypuulaji, että sehän mainitaan jopa raamatun tekstissä, joka oli ensimmäisiä suomenkielisiä kirjojamme (no tietysti se Agricolan uusi testamentti meni edelle). Myös naisen ihon vertaaminen tähän puulajiin on peräisin niiltä lehdiltä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kesä vain muisto enää

Jouduin kamerakauppaan, kun pitkään palvellut Casio-pokkarini alkoi takkuilla. Ilmeisesti taskunpohjan roskat olivat jumittamassa linssinsulkijaa, kun rupesi tulemaan vain ylivalottuneita kuvia. Niinpä viikon ajan on kuvia kertynyt edullisella Canonin pokkarilla. Voitte vertailla edellisten postausten kuviin, löytyykö eroja.

Punatammen lapsonen, jonka jänis kalusi viime keväänä kymmensenttiseksi tyngäksi, ei vähästä suutu, kun juuret ovat olleet maassa jo viitisen vuotta. Se sai tehtyä kaksi yli metrin mittaista kilpailevaa latvaa ja muutamia muita hieman lyhempiä. Väri muuttuu punaiseksi tällä rodulla vasta syksyllä. Nyt on hankittuna verkkorulla ensi kevättä ajatellen... Taimi on peräisin Ruissalon puutarhalta, saatu 2008, ja kasvoi ruukussa ensi alkuun.
Kun kirkkomme on väriltään punainen, niin oli mielestäni sopivaa, että tähän piti tuottaa punaisia värejä esittävä kukkapenkki. Pääosa punaisuudesta on syysaikaan verikurjenpolvea Geranium sanguineum, korkeampi tumma puna on hurmehappomarjaa Berberis x ottawensis, joka on alkanut viihtyä tässä kuivassa kulmassa mainiosti.
Lehtikuusten loisteliaimmat värit olivat viime viikolla ennen sadekautta, kun saatiin auringonpilkahduksia tuomaan hehkua oranssiin. Kuva on torstailta. Keskellä kuvaa on kaksi mongolianvaahteraa, etummainen kellanvihreänä, taaempi punaoranssina. Kuva on parkkipaikalta pohjoiseen.
Pitkään vallinnut harvinainen kuiva syksy päättyi viimein viikonlopulla tulleisiin sateisiin ja tuuliin, jotka puolestaan aikaansaivat ison lehtisateen. Jotkut karisivat keltaisina tai ruskeina, mutta esimerkiksi lehmuksen lehdet ovat melkein vihreitä tuossa nurmella, kuten aina pihasyreenitkin. Toki vieläkin puissa on lehtiä, mutta valoisuus hieman lisääntyi, kun latvat eivät varjosta. Hevoskastanja on osittain vielä lehdessä, kuva tässä alla.


Kuva on samalta parkkipaikaltani lauantaina, kun mongolianvaahteran lehdet olivat kokonaan tulleet alas. Takaoikealla on nyt isotuomipihlajan Amelanchier spicata oranssit lehdet karisemisensa alussa.
Käännyttiin taas talviaikaan. Sehän merkitsee, että meidän kylän korkeaksi kasvaneesta puustosta tulevat varjot antavat auringonsäteitä maanpintaan enää n. klo 15:n maissa, siitä alkaa kohta hämärän aika. Ilta on lähes sammuttanut valot jo klo 18:n jälkeen. Koira nuokkuu eikä tajua, miksi aina vaan olen valveilla. Onneksi aamupäivä on valoisa ja pitkä, sillä tietysti heräämme sen kesäkellon mukaan vielä kauan!
Pihasyreenit ovat perin vihreitä vielä. Kellertävämmillä on valkoiset kukat, tummemman vihreillä violetit.  Kuka on meidän kylän ylähautausmaan parkkialueelta, sen  keskellä olevasta liikenteenjakajasta. Koivut ovat lehdettömiä.
Vaikka lokakuulla on jo ollut aika monta pakkasyötä, pihan kukkapenkkien kasvisto jaksaa olla vielä jollain lailla "edustava.
Erikoisesti ilahduttaa nyt koivuangervon Spiraea betulifolia hento oranssin keltainen.
Lipputangonpenkin pallohortensia on lehdiltään vielä ihan vihreä, samoin pajuasteri. Keltapäivänliljat ovat menneet ihan keltaisiksi, samoin aurinkonauhus siinä takana. Kallionauhustakin jo maa kutsuu...

Poistin ovenpielen penkistä suuren massan komeamaksaruohoja. Tilalla on nyt toistaiseksi tässä kaivannossa vain narsissin sipuleita ja ruukuissaan kököttäviä Callunoita. Tuo kulman sypressi löytyi maksaruohojen alta, ihme, kun oli hengissä, olin sen jo kesäkuussa sijoittanut mukamas tyhjään kohtaan.
Maksaruohot etsivät paikkansa tontilla, iso osa on alatien varren penkissä, jonne ei tänä syksynä enää ilmaantunut sienikasvustoja. Siinäpä piisaa askaretta, sillä kun käänsin vanhoja maita, tuli niin paljon vuohenputken ja juolavehnän seosta, että pitää kerätä paljon rohkeutta kunnostaa koko penkki....
On ennustettu seuraavasta viikosta jo talveen johdattavia lämpötiloja. Ensi lumia on saatu aika usein lokakuun lopulla, miten nyt lienee tänä vuonna. Tammikuulle asti on kuitenkin suursäätilojen mukaan odotettavissa melko lauhoja aikoja.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Salalit ja sassafras

Lehden kansikuvana on kesäkamelian Stewartia malacodendron kukkia. Enemmän näistä on kirjoitettuna blogipostauksessani 16 12 2010, Steviasta sokeriin ja kamelioihin.
Posti toi viikonlopulla Sorbifolia-lehden viimeisimmän numeron (3/2015), ja sen kanssa on ollut kiinnostavaa "vaeltaa" Dendrologian Seuran järjestämällä jäsenmatkalla 2014, joka suuntautui Hollantiin ja Belgiaan. Olipa hyvä matkakertomus, kun melkein tuntui, että olin mukana. Varpaita vain ei pakottanut, vaikka samalle päivälle tuli vaeltelua useammassakin kohteessa.

Tämä joulukuva löytyy blogistani 24 12 2014 ja siinä myös kuvan punamarjaisesta kasvista lisää. Se on joulupuolukka-nimen kukkakauppiailta saanut lamosalali Gaultheria procumbens.
Nuo kaksi otsikon nimeä jäivät päällimmäisinä kaivelemaan. Ne esiintyivät molemmat tässä matkakertomuksessa nähtävyyksien mukana. Salalit sen takia, että olin kirjoittanut siitä jo vajaa vuosi sitten, joulupostauksessa, ja näytti nyt siltä, että tiesin asiasta aivan liian vähän. Sassafras siksi, kun en osannut tunnistaa sitä millään Amerikanmatkallani, vaikka ehkä olisi hyvinkin ollut mahdollisuus, varsinkin viimeisellä, joka oli viime syksynä, ruska-aikaan.

Kun tarjoutui tilaisuus saada tietoonsa jotakin sellaista, jota ei aiemmin osannut odottaakaan, niin on tietysti selvää, että nyt on aamut istuttu kirja- ja nettilähteitä kaivelemassa. Aloin nettihaut salalilla, ja kas kummaa, sieltä aukeni tarjolle minulle mahdollisuuksia kummitussirkkojen ruokintaan, ja mitä mahdollisuuksia olisi korvata tätä salalin lehteä kotimaisilla "kasviksilla", kuten tammenlehdillä yms.! Päädyin hakemaan latinalaisella nimellä Gaultheria, ja sain näin tietoja tästä kasvisuvusta enemmänkin.
Jokainen meistä on varmaan tavannut sidottua kukkakimppua hankkiessaan leikkovihreän, joka on kiiltävä- ja isohkolehtinen, syreeninlehden muotoa muistuttava pensaan oksa. Kasvilaji on nimeltään Gaultheria shallon, se on yleisimpiä leikkovihreitä nykyisin, kun oksat ovat hyvin kestäviä kukkavaaseissa tai kaupan varastoissa. Eräässä blogissa, jonka luin hiljattain, kirjoittaja oli päätynyt yksinomaan näihin vaasikukkina ennen jouluisten kasvien sesonkia. Tätä kasvia kasvaa sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan vuorialueilla, mutta myös Uudessa Seelannissa, Australiassa ja Malesiassa.

Piti pyörähtää lähi-kukkakaupassa, onneksi sellaisia vielä on, vaikka ns. erikoisliikkeet ovat muutaman vuoden aikana maaseudulta vähin äänin kaikonneetkin. Kauppias kaivoi varastokaapistaan sievän vihkon salalia, jonka hän arveli tulleen Kanadasta. Kasvi on niin kestävä, että kuulemma korjuu toimitetaan vain kerta vuoteen, ja satoa voi sitten myydä koko muun ajan, kasvit kyllä säilyvät. Lehdet ovat paksuhkot ja nahkean tuntuiset. Kasvia on käytetty myös yrttiteen tekemiseen, ja sillä on aspiriinin tapaisia vaikutuksia.

Ruukkuun istutettu kanerva ilmaantuu useimmille haudoille lähiaikoina, mutta ne ovat saaneet tulla myös kotien piha- ja amppeli-istutuksiin vakioasukkaiksi, kun syyssateet ovat niille vain hoidoksi. Erica-lajien kukat tuppaavat ruskettumaan, jos syksy on  pitkään lämmin.  Hopealehdet (hopeavillakko) Senecio cineraria on istutettu jo keväällä, hopealanka Leucophyta brownii taas elokuun alussa, molemmat ovat yksivuotisia ruohokasveja, kanerva taas monivuotinen varpu.
Salalit kuuluvat kanervakasvien Ericaceae heimoon, joten sitkeyden ymmärtää. Kanervia kasvaa luonnostaan paikoissa, joihin vain harvoilla kasveilla on asiaa, kuten nummilla ja soilla. Nyt on kanervien Calluna ja kellokanervien Erica istutusaika.

Joinakin vuosina on ollut syksymyynnissä myös marjakanervia, viimeksi hankin sellaisen 2011 sisarelleni Marjalle, kun nimi oli niin sopiva! Sekin kuuluu salaleihin, latinalainen nimi on Gaultheria (Pernettya) mucronata. Sillä oli melkein lumimarjan kokoisia vaaleanpunaisia marjoja kimpussa matalassa pikkuvarressa, jonka lehdet ovat kuin variksenmarjan. Kirkkaanpunaisia ja valkoisiakin marjoja kasvava lajike löytyy. Tämä laji on kokoisin Chilen-Argentiinan vuoristoalueilta.
 Netistä tuli näkyville kuvahaulla myös komea sinimarjainen laji himalajan lumimarja G. trichophylla, joka kasvaa täällä korkean vuoriston alueella Pakistanista alkaen itään. Varhemmassa blogipostauksessani esitelty joulupuolukka on siis latinalaisnimeltään G. procumbens. Se on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosan havumetsistä, ja käytetään koristearvon lisäksi mm. purukumin mausteena,


Sassafras-suku kuuluu laakerikasveihin Lauraceae. Kasvien maailma-tietosanakirjan mukaan siitä ei 1980-luvun alussa tunnettu kuin kolme lajia, kaikki puita. Erikoista on, että yksi kasvaa Pohjois-Amerikassa, yksi Kiinassa ja yksi Formosalla. Lehdet ovat kesävihannat eli kuten meikäläiset puut varistaen lehtensä. Ne ovat kolmilehdykkäiset, mutta siron ehytlaitaiset. Paljon kauniita kuvia löytyy netin kautta!
Amerikkalaisten lähteiden mukaan tämä pikkupuu ei vaadi mitään erityistä kasvupaikaltaan ja ilmaantuu aika usein ns. pioneeripuuna, kun metsä alkaa jälleen kasvaa palon tms. jälkeen. Eräissä lähteissä sitä on koon takia jopa pidetty pensaana. Ilmeisesti se on aika tavallinen puulaji metsänreunoilla, miissä matalampi puu saa enemmän valoa. Syksyllä sassafras tekee komean punaisen ruskavärin, jolloin se on helpompi huomata.

Amerikkalaisesta Sassafras albidumin puusta ja kaarnasta saadaan sassafras-öljyä, jota käytetään moniin tarkoituksiin, mm. hammaslääketieteessä, suuvesissä, hammastahnoissa ja hajuvesissä, mutta myös mausteena tupakassa, juomissa, purukumeissa ja makeisissa. Kiinalaisen lajin puuainesta käytetään myös tavanomaisen puun tapaan. Jos puuaines tuoksuu kauan, siitä tehdyt pikkurasiat ym. saavat kauniin värin lisäksi aikaan myös tuoksuelämyksen. (Sypressikasvien Cupressaceae heimon puita, mm. katajia myös luonnehtii tämä erikoinen puuesineeseen jäävä tuoksu, muistan jo hamasta lapsuudesta pureskelluista kynänpäistä irronneen hajumaailman.)

Colorian artikkelin mukaan amerikkalaisen sassafrasin kuorta ja juurta on ensin (1700-luvulla) käytetty värjäämiseen, ja on saatu mm. oranssia, keltaista ja punaista väriä aikaiseksi. Puuaineskin on oranssinväristä.

Laakerikasvien heimossa on suuri määrä nahkea- tai kiiltolehtisiä kasveja, jotka ovat ovat usein ikivihreitä, ja kasvavat ilmastoissa, joissa ei ole pakkastalvea. Heimo on jaettu 5 pienempään ryhmään eli kladiin, ja kussakin on sukuja, jotka ovat tietyllä lailla läheisiä toisilleen. Suurin kladi on viherlaakerit, joihin kuuluu mm. avokado, kanelit, kamferipuu ja tämä sassafras.
Lehdet ovat usein ehytlaitaisia ja pitkäruotisia. Heimo on yleisesti tunnettu eteerisistä öljyistä, ja lehdet soveltuvat lääkkeiksi, mausteiksi ym.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kasvun ihmeen tuumailuja

Maljaköynnös Mandevilla tuli kuparilehden seuraksi tupaa koristamaan. Sen ruukku on liian painava amppeliin. Liian pitkiksi kasvaneet oksienpäät leikkasin pois ja ne pääsivät vaasiin kasvamaan
Keväällä tehdyt begonian pistokkaat ovat suvella venyneet rutkasti pituutta ja tulivat nyt aloittamaan talvehdintaa apueteisen kukkalaudalle.
Toinen kiinanruusu Hibiscus muutti itäikkunalle ja innostui tekemään useita nuppuja, tämä on toinen muuton jälkeen auennut.
Sen seuraksi muutti tuvasta kaksi alkukesästä tehtyä uutta kuparilehtiruukkua, ne ovat amppeliin sopivan painoisia.

Vietin oikein ansaitun päivän tänään, kun kipaisin pienelle metsäretkelle, sillä en ollut moista tehnyt sitten juhannuksen. Ensin vei tauti, sitten elokuun helle ja tonttipuuhastelut niin paljon energiaa, ettei ollut menijäksi. Mustikatkin jäivät poimimatta. Mutta tänään oli hyvä päivä, kun aurinko pilkahteli koko päivän poutapilvien lomissa. Metsä oli saanut jo syksyasun, kun mustikanlehdet olivat muuttuneet kirkkaanvihreistä punerviin. Ei nyt sentään ruskasta voi puhua... Kamera ei tullut mukaan.

Oikeastaan olin hämmästynyt, mitä metsässä on vuosien vieriessä pikkuhiljaa tapahtunut. Nimittäin meidän kylän metsät ovat hyvin ohuen maakerroksen päällä, ja lapsuudesta muistan isohkoja puolukkamaita mäkien lakiosilla. Nyt metsiköiden sammalkerrokset ovat paksuntuneet, ja korkeat mustikanvarvut ovat valtanäky. Kesät ovat varmasti tulleet kosteammiksi, ja talvien lyhyys ja yleinen leutous näkyvät sammalien reippaana kasvuna. Se voi vaikuttaa myös mustikoiden riehaantumiseen.

Tällä kylällä on myös sellainen erikoisuus, että kallioiden päälle on syntynyt rahkasammalikoita Sphagnum, jotka aikaa myöten ovat kehittyneet mataliksi soiksi. Yleensähän soita syntyy vesistöjen mataloituessa syystä tai toisesta (puhutaan vesien umpeenkasvusta), ja sellaiset suot löytyvät rannoista. Toisaalta jos sadevesi virtaa heikosti, se voi keräytyä notkelmiin ja sallia suon kehityksen alkamisen niihin kohtiin. Kaikkialla ilmassa on rahkasammalten itiöitä, ne ovat melko yleismaailmallisia lajeja. Niinpä ne alkavat asettua kasvamaan, jos tilanne tulee otolliseksi.

Rahkasammalten perusominaisuus on, että ne varastoivat itseensä vettä ja siten edesauttavat soistumisen etenemistä, kun alkuun on päästy. Niin suot pyrkivät paisumaan kuin hyvässä nousussa oleva taikina, reunoiltaan ulospäin.

Opin aikoinaan 1960-luvulla, että kuivalle maalle syntyviä rahkasoita nimitetään peittosoiksi ja että niiden valta-alueita ovat kosteiden eli humidien ilmastojen maat kuten Brittein saaret tai Skandinavia. Sellainen suo voi asettua kaltevaankin maastoon. Sitä nimitetään silloin rinnesuoksi. Niitä kohtaa myös Suomen tunturien vaeltaja. Mutta niitä riittää myös meidän kylään. Näiden syvyys ei ole suuri, yleensä alle metrin turvetta.

Sammalten kasvua olen tietysti tuskaillut tontillakin, kun peiponpesän peruslaji eli niittyliekosammal Rhytidiadelphus squarrosus valtaa tilaa heinikoissa ja on haittaamassa ruohonleikkuuta, kun se kasvaa niin tiiviinä. Jos lannoitan nurmea, saan aikaan vain kahta runsaamman heinänkasvun, ja haluaisin ketoa, kuivaa ja matalaa. Vähempikin sammal riittäisi tontin peipposten ja rastaiden tarpeisiin! Mistä löytyisi sellainen määrä kalkkia, että sammalen kasvu talttuisi? Mongolianvaahteran alla olevaan liekosammalikkoon oli ilmaantunut myös pieni rahkasammal-"kakku".

Pieni katsaus pihamuutoksiin lienee paikallaan myös. Allaoleva etupihanäkymä on talletettu 19 09 2009 eli siitä on kuusi vuotta, kun olin istuttanut irlanninkatajat uudelleen muotoillun penkin asukkaiksi.
Seuraava kuva on perjantaina eli 18 09 2015 melkein samasta kohdasta. Katajat ovat ylenneet kolminkertaisiksi kuudessa vuodessa, ja niihin voi jo ripustaa jouluvalot. Tienvarren ohjaajiksi istutetut kartiotuijat 'Brabant' ovat tulleet mukaan kuvaan lähes kolmimetrisinä. Taustan hevoskastanja on lisännyt korkeutta lähes kahdella metrillä. Kun tulee puita, tulee varjoa, ja se lisää sekä ruohon että sammalten kasvua myöskin.


Kotipihalla pelargonit ovat alkaneet liota ja homehtua, kun ilmat muuttuivat kosteiksi. Vastahan ne alkoivat oikeastaan kukkiakin, kun viileä alkukesä jatkui ja jatkui. Ensimmäiset merkit tietysti terälehdissä, kukat ovat kuin selkäsaunan saaneita sateen jälkeen. Syksyllä tulee silmäiltyä entistä useammin, joko niitä olisi aika nostella ensin sateensuojaan ja sitten sisätiloihin. Kirkkaanpunaiset ovat jo kolmatta kesäänsä, muut tänä kesänä hankittuja.

Pinkit istutin isoihin ruukkuihin ja reilusti kanankakkaa mukaan. Kyllä ovatkin paisuneet! Saapa nähdä, voiko noita mahduttaa mihinkään sisätiloihin...
Vaaleanpunaiset ovat asuneet ovipielissä koko kesän.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Lämpimiä syyskuun alkupäiviä eletään


Kesä senkuin tuntuu jatkuvan, päivisin ollaan jopa +20 asteen tienoilla, ja halloista ei ole ollut vielä tietoa. Meidän mittarissa alimmat yölukemat ovat olleet n. +6 astetta, joten varsinaista syysväriä on alkanut kehittyä aika vähän. Teresanruusu Rosa 'Therese Bugnet' on heinäkuusta alkaen kukkinut koko ajan, ja uusin nuppu aukeaa varmaan huomenissa.
Tietysti neilikkaruusu Rosa 'Erna Grootendorst Pink' kukkii, samoin hansaruusu R. rugosa 'Hansa', se kuuluu niiden tyyliin.

Jopa suviruusukin Rosa 'Poppius' on päättänyt tänä kesänä alkaa toista kierrosta, ei se sitä yleensä tee.

Loppukesän perennoja on enää niukalti, pääosa niistä etupihan istutuksissa. Komeamaksaruohon Sedum spectabile kukat alkavat kohta avautua, perhoset ja kimalaiset pyörivät aurinkoisina tunteina herkeämättä katselemassa uusia imemisaukkoja. Tuossakin mättäässä oli kuvanottohetkellä neljä neitoperhosta.
Eniten on nyt kuitenkin elokuunasterin Aster amellus hailakan violetteja kukkia. Kasvi on hyvä leviämään suikertavalla juurakollaan, ja sitä onkin tontilla useassa kohdin. Tämä tiilipengermän kuiva päällinen talon länsiseinustalla on selvinnyt aika hyvin sen valtakuntana. Sitruunaperhosia ja amiraaleja on nähty neitoperhosten lisäksi tänä vuonna.
Varsinainen syysasteri Aster novii-belgii pysyy paikallaan eikä leviä, tämä istutus on ollut jo parikymmentä vuotta tässä naamioimassa isoa maakiveä. Sen reippaan violetti kukinta alkaa vasta myöhemmin, meillä yleensä syyskuun loppupuolella, samoihin aikoihin tarhapiiskujen kanssa. Nyt se on saanut hieman homehärmää lehtiinsä.
Hometta on puissakin, jopa harvinaisesti vaahterantaimessa, jolla on ikioma tervatäplänsä parhaillaan kehittymässä myös.
Lämpimistä päivistä, joiden mausteeksi on välillä sataa ripsauttanut, seuraa, että ruohonkasvu on ollut varsin mahtavaa.
Kun olen leikannut vain käytäviä, niin niissä paksu vihreä uuden ruohon matto on suorastaan ylenpalttista, ja kestää kauan saada sitä aisoihin. Tuossa hieman rajapintaa leikkaamattoman ja kaadetun kohdalla...
Leikkasin eilen tontin takakulmaakin, jossa oli käyty vain alkukesästä. Kyllä sen märän kesän huomaa, kun mustat mauriais-muurahaiset alkavat rakentaa kastuneen maanalaisen pesän asemasta ruohonkorsien varaan maanpäällistä, ja kohta on iso multamätäs odottamassa leikkurinterää sammuttamaan. Myyrät vielä auttavat kaivamalla omat mättäänsä, ne ovat isompia, ja kone sammuu 100% varmuudella, kun siihen ajaa.
Suomentatar Aconogonon x fennicum on tarkka värinsä vaihtamisen suhteen, se alkaa ottaa ruskavärejä jo elokuun lopulla, ja nyt ollaan jo pitkällä.
Wilman haudan merkiksi jäi ajaninkuusi Picea jetzoensis, se on nyt saavuttanut noin kahden metrin korkeuden. Lähistöllä kasvaa kaksi muutakin, mutta ovat hieman matalampia, kun eivät saaneet kompostimultaa juurilleen kukkapenkin myötä.
Lopuksi kuva vaaleiksi menneistä katsurasta Cercidiphyllum japonicum ja likusterisyreenistä Syringa reticulata itärajalla, 'Grand Canyonin' reunalla.  Katsura on jo kolmimetrinen, toinen noin kaksi metriä.

tiistai 25. elokuuta 2015

Pyörähdys helteisessä puutarhassa

Myskimalva Malva moschata kukkii. Sitä saa aina ihailla, kun käy heittämässä viereen uuden sylyksen katkottuja oksia...
Iltapäivän lämmöt nousivat vielä tänäänkin 24 asteeseen, eilen mentiin yli hellerajan. Aamulla taivaalle oli tullut ohut pilviharso, joka kyllä kuihtui päivän mittaan lähes olemattomiin. On ensi yöksi ennustettu trooppista yötä, eli lämpö ei laskisi yölläkään juuri +18 syvemmälle, mutta kyllä sitten pitäisi olla pilviä taivaalla, ei se muuten pysy. Esimerkiksi tänä aamuna oltiin selkeän yön jäljiltä hädin tuskin +10 asteessa. Hikisiä päiviä siis vietetään!

Koreansyreenit Syringa wolfii ovat täynnään kuivia oksia, ja laidoilla olevat taas kasvattavat maahan asti taipuvia sivuoksia, joten leikkuuta pitää harrastaa. Jos ei leikkaa ja tulee lunta, niin puut rikkoutuvat, se on nähty moneen kertaan.
Olen kuitenkin päättänyt viedä pensaiden muotoiluprojektit loppuun, kun niissä on liian paljon mahdollisuuksia ratkeiluun ja maahan asti taipumiseen. Ja esim. mustaherukan maassa retkottava verso tekee heikon makuisia marjoja, niitä ei tee mieli panna mehun tai hillokkeen joukkoon. Kaksi kunnollisen kokoista kekoa jo odottaa haketusta sitten joskus, onko se tänä syksynä vai myöhemmin? Vielä pitäisi keskittyä tienvarren syreeniaitaan, siinä on taipumia liikaa.

En muistanutkaan, että minulla on yksi harvinaisuuskin päivänliljojen joukossa. Se on Taimi-Moision tarjontasivulla esitetty nimellä 'Taj Mahal'. Se alkoi kukkia 25 08, on siis aika myöhäinen lajike, vaikka kasvupaikka onkin penkin aurinkoisella laidalla kevät-kesällä kukkivien keltapäivänliljojen joukossa. Siirsin sen tähän paikkaan 2008, kun penkki muotoiltiin uudelleen, mutta se ei ole kukkinut sen jälkeen ja tietysti luulin, että se jotenkin hävisi. Samaan aikaan nimittäin osa runsaasta keltapäiväliljojen kasasta muutti sisareni Marja-Leenan Messilän mökille, mutta ei sielläkään myöhemmin ollut merkkiä tästä. Voihan olla, että juuri tänä kesänä sielläkin se kukkii. Muistaakseni olen ostanut tämän niiltä ensimmäisiltä puutarhamessuilta Helsingissä, joissa kävin, niillähän myydään perennaliljoja mukulapusseissa.

Eilen odotti syreeninperkaajaa muheva yllätys, kun tästä aidanteesta löytyi hyvinvoiva iso pihajasmikkeen alku, kaksi metristä versoa ylöspäin ja yksi puolimetrinen melkein maan rajassa. Se oli kukkinutkin tänä vuonna! Helena istuskeli jasmikkeiden kukka-aikaan ihan vieressä, puutarhakeinussa ja kehui kovasti jasmikkeentuoksua. Mutta ei tullut mieleen, että hajulähde oli niinkin vieressä! Saakoot se jäädä etupihan tuoksuntuojaksi, ehkäpä pitävät syreenin kanssa toisiaan kurissa, kunhan vain saan karhunköynnösten kasvua hillityksi siinä "hellanhautausmaan" kulmalla.

Tällä patiolla oli pihajasmike jo 1970-luvulla, Elsan istuttamana, ja varmaan tämä on sen kasvin muistoa, syntynyt juurenkappaleesta. Sen kasvin otti mukaansa serkkuni Kaarina 1980-luvun alkuvuosina, kun häneltä sellainen puuttui ja tässä paikassa se oli kasvanut liian suureksi. Ensin lapiolla ympäriinsä, niin että suurin piirtein kakun koko oli tiedossa, ja sitten hänen Mitsubishi-autonsa vetokoukkuun kiinni köysi, jolla kiskottiin. Ja hyvinhän se nousi! Nyt löytynyt taimi on pari metriä pohjoiseen sen entisen sijaintikohdasta.

Ladonnurkan koristeeksi 1960-luvulla istutettu pihajasmike Philadelphus coronarius paisui ja paisui, siinä on versojen katkaisun jälkeen näkyvillä useampia taimia, toinen toisissaan kiinni, ja nuo vihreät ovat kymmeniä uusia verson alkuja leikkuun jälkeen. Nyt saivat tänään kyllä Round-up-käsittelyn, kaikki muut paitsi oikean reunan kaksi alkua, jotka aion siirtää, kun taas alkaa sataa ja maa kastuu.

Poistin etualan vaalealta kohdalta monta pulkallista maata, jossa oli mullan ja auringonkukan siementen tuottamaa maata, ja tilalle sitä hyvää karkeaa soraa, joka kovettuu maanpintaan sateella. Näin toivon kulkuväylän levenevän. Samaa soraa tuli myös ihan kivijalan tyveen, jossa hieman levitän talonvieren kulkuväylää, kun se saisi olla reilun puolen metrin levyinen ollakseen turvallinen.
Ehkä istutan myöhemmin tähän rinteeseen kuitenkin vain vuorenkilpeä, se tuntuu sopivan kasvamaan näin kuivassa. Tässä kuvassa se levennys näkyy, vielä pitää jatkaa alaspäin, kunhan tulee mahdollisuus ottaa noita alimmaisia vuorenkilpiä pois tieltä. Työn ajaksi on kukkaruukut nostettu väylän toiselle puolelle.

Lipputangon penkissä alkavat viimein jo kallionauhukset Ligularia dentata vilautella nuppujensa sisältöä, niiden taustalla yksi punainen syysleimu 'Spitfire' on myös ehtinyt. Valkoinen syysasteri vielä sen vieressä tiukassa nupussa. Ensi viikoksi on ennustettu sadetta joka päivälle, ehkä se saa kukintaan enemmän vauhtia.

Vuoristokarviaisen poiminta on jo lähellä, ehkä viikonlopulla jo... Jos nyt sataisi, niin marjoista tulisi äkkiä makeampia, nyt ne kuluttavat energiaansa vain hengissäselviämiseen ja haihduttamiseen.

Kyllä pitää yrittää ryhdistäytyä punalatvan Eupatorium cannabinum suhteen! Se on tässä vienokirsikan vieressä ihan liian kuivassa, vaikka saven sekaisessa penkassa kasvaakin. Ehkä muutama metri etelään, huoltotien yläpuolelta voisi löytyä sopiva kohta, mutta se tarvitsee aika reipasta kuokkimista, kun heinät kasvavat siinä niin hyvin.

Luulenpa, että mikään ei enää voi estää tätä hemlokin Tsuga diversifolia (?) tainta kasvamasta puuksi, sillä on kovin hulppean oloiset uudet kasvut tälle vuodelle. Taimihan on alun perin Mustilan alkuun saattama, ja jäi yli Istuta puu-tapahtumasta. Kun olen yrittänyt kasvattaa hemlokkia jo aikaisemminkin ja huonolla menestyksellä, en suhtautunut tähän tulijaan kovinkaan toiveikkaasti. Se sai paikkansa rusopäivänliljojen lähistöltä ja eleli hiljaista elämää useita vuosia näkymättömissä.

Kun katselee kasvatusohjeita metsänkasvattajalle, niissä korostetaan suojapuuston merkitystä kasvupaikan varjostajana. Sellaista nämä korkeat perennat siis ovat taimelle tarjonneet. Parina viime vuonna hemlokki on saanut kuitenkin intoa tuottaa jo varttakin. Neulasryppäät ovat kuin vaaleanvihreät helmet harvassa nauhassa. Sellaisilta kyllä näyttää ison kanadanhemlokin oksankärjistä otettu kuva. Kovin korkeaa puusta ei pitäisi tulla.