torstai 21. joulukuuta 2017

Silver dollar tree ja muita myrttikasveja


Kyseessä on moisen lempinimen saanut tuhkaeukalyptus Eucalyptus cinerea, joka on australialainen kasvi, kotoisin kaakkois-Australian rannikolta. Se on tullut hyvin suosituksi kasviksi yksittäispuina sekä koristeistutuksissa lauhkeilla alueilla. Myös floristit suosivat harmaanvireitä siroja oksia leikkovihreän tarjokkaana, sen väri antaa hyvän taustan heleänvärisille kasveille.
On tietysti selvää, että kasvista on tehty myös evergreen-versioita kankaasta, muovista ja niiden yhdistelmistä. Nämä oksat sain sisko Raijalta Amerikasta marraskuussa, ja ilahduttavat nyt alkuun sisällä. Siellä ne ovat hyvin suosittuja, ja olisivat varmaan täälläkin, jos niitä olisi kaupan.

Tässä on maailman toiseksi kookkain kasvilaji(paljassiemenisiin eli havupuihin kuuluu korkein: punapuu Sequoia sempervirens, jota ennen sanottiin mammuttipetäjäksi). Nyt on kyseessä  kuningaseukalyptus Eucalyptus regale, sekin Australian etelärannikolta. Puu saattaa kasvaa myös yli 100 m:n korkuiseksi. Tämä yksilö on erisnimeltään El Grande, sen päivät päättyivät 2003.
Eukalyptukset Eucalyptus kuuluvat koppisiemenisiin Magnoliophyta eli kukkakasveihin, joka kehittyi maapallolle havukasvien eli paljassiemenisten jälkeen n. 229-250 miljoonaa vuotta sitten. Kukkakasvilajeja tunnetaan noin neljännesmiljoona. Ne jakautuvat kahteen pääryhmään sen perusteella, kuinka monta ensi- eli sirkkalehteä siemenestä tulee itäessä. Saadaan yksi- ja kaksisirkkaisten isot pääryhmät.

Mennään nyt kaksisirkkaisiin ja myrttikasvien Myrtaceae heimoon. Kasvilajeja siinä lienee 3000, ja sukujakin 130-150.  Se on kaksisirkkaisten puuvartisten kasvien iso ryhmä.
Kuumepuut E. globulus saattavat nekin kasvaa jopa 70 m:iin. Ne ovat Tasmanian kansalliskasveja ja ensimmäisiä eurooppalaisten hyödyntämiä tuliaisia näiltä seuduilta. Kuvassa näkyy lämpimien seutujen tyypillinen punainen maaperä, joka selittyy rautayhdisteiden hapettuessa tulevasta väristä. Jos se joutuu avoimeksi maaksi, se voi muutamassa vuodessa kovettua lateriitiksi, joka on lähes kivikovaa, mutta jos paikalla on metsän tai ruohoston ekosysteemi, se pysyy yleensä pehmeämpänä ja hyvin kasvattavana.
Eukalyptuksia Eucalyptus on puolestaan n. 700 lajia, ja ne muodostavat Australiassa ja lähialueilla melkeinpä kaikki eri kasvillisuustyypit, oli sitten kyseessä rehevä metsä tai kuiva pensaikkoaro. Ne ovat hyvin sopeutuneita erilaisiin ympäristöihin. Nykyisin on huomattu, että aikojen kuluessa kehittyneet lajit pysyivät omina lajeinaan, kun ne kasvoivat siellä alkuperäisympäristössään. Muualle tuotuina ja lähekkäin kasvaessa on alkanut kehittyä runsaasti erilaisia vaikeasti määriteltäviä lajiristeymiä.

No se ei haittaa, jos ajatellaan, että näitä puulajeja istutetaan nykyisin etupäässä selluloosan tuotantoa varten ympäri lämpimiä alueita koko maapallolla, varsinkin etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Siihen tämä kasviryhmä sopii nopeakasvuisuutensa takia hyvin, metsä tulee hakkuuvalmiiksi jo 25-30 vuodessa. Nopeakasvuisuus perustuu siihen, että myrttikasvien suvussa on kaksi nilakerrosta puuaineksen molemmilla puolin johtamassa ravinteita. Vesihän kulkee aina puuaineksen soluissa.

Lisäksi eukalyptukset kasvattavat juuret syvemmälle ja näin kuivattavat maata paikoissaan. Sillä on merkitystä soisilla seuduin, joissa viihtyy mm. malariasääskiä, ja saadaan täten maaperä kuivemmaksi ja hyttyset vähemmiksi.

Eukalyptuksilla on eteerisiä eli haihtuvia öljyjä, joiden vuoksi niitä on aikoja käytetty myös lääkinnässä, kuten tuota kuumepuutakin. Öljyt tekevät myös puuaineksen kestävämmäksi lahottajasieniä vastaan. Näin nämä metsät torjuvat myös kilpailijona toisia puulajeja, jotka eivät pysty kasvamaan hakkuuaukkoihin uutta taimistoa istutettaessa.

Tässä vielä puukuva hopeadollarista eli E. cinerea-puusta. Sillä on poikkeuksellisesti pyöreät lehdet koko elinaikansa. Eukalyptuksille on ominaista, että pyöreä muoto on vain aluksi kehittyvissä ns. nuoruuslehdissä, ja myöhemmin kehittyy suikeita aikuislehtiä, jota tyypillisesti roikkuvat lehtiruotinsa varassa. Kaikille niitä ei kuitenkaan kehity.

Tänäkin joulunalusaikana näin mainostettavan eukalyptusvihtoja, joissa on noita suikeita kielimäisiä lehtiä. Liekö olleet suomalaiset siirtolaiset kehittämässä moisia, tuoksu on varmaan ihana, kun sopivan lajinen lehvästö haudutetaan kuumassa vedessä. Lapsuudessa maistellut eukalyptuskarkit olivat lähes ensimmäisiä makeisia sodan jälkeisen pula-ajan päätyttyä..
No vihtojakin saa myös keinotekoisesti valmistettuina ja sama vihta voidaan käyttää monta kertaa...

Maustepippuri
Myrttikasveihin kuuluu myös maustepippuri Pimenta dioica. Sen sijaan muut pippurit kuuluvat heimoon Piperaceae, joka ei ole edes lähisukua myrteille. Maustepippuri on peräisin keski-Amerikasta ja läheisiltä Länsi-Intian saarilta, joissa sitä mm. Jamaikalla kasvaa luonnonvaraisesti niin paljon, ettei viljelyksiä lainkaan tarvita.
Maustepippuri on tärkeä mauste joulun aikaan, varsinkin silloin, jos lipeäkalaa on tarjolla. Mutta mm. säilönnässä, keitoissa ja lihapullissa sen paikka on varma.

Välimerenmyrtti
Myrttejä on Euroopassa luonnonvaraisena vain yksi, nimittäin välimerenmyrtti Myrtus communis. Se oli suosittu kasvi ruukkupuutarhoissa aikaisempina vuosisatoina, ja soveltui ikivihreänä myös pohjoiseen pappiloiden ja kartanoiden salien ruukkukasviksi. Niissä huoneissa oli tavallista vähemmän lämmitystä, joten viileä talvikausi sopi mainiosti näille talvipaikaksi.

Suomyrtin latvuksia on nähtävillä matalissa rantapensaikoissa yleensä puolen metrin -metrin kokoisina, seurassaan suopursua, vaivaiskoivuja tai puuntaimia. Kasvin tyveltä lähtee maarönsyjä, joiden avulla se laajentaa aluettaan. Sitä on myös käytetty koristekasvina puutarhoissa, mutta vesi on usein rajatekijä.
Suomen luonnossa ei kasva yhtään myrttikasvia. Paikoitellen rantapensaikoissa voi löytyi kyllä suomyrtti Myrica gale, jonka kuitenkin kuuluu heimoon Myricaceae. Se on samaa pääryhmää Fagales kuin esim. koivu- ja pyökkikasvit. Myrttiin sitä ei yhdistä muu kuin nimi. Ehkä se on ollut nimen perusteena, kun sekin on ollut ainakin aikoinaan rohdos- ja lääkekasvi.
Suomyrtin hedekukintoja, jotka ovat nähtävillä jo syksyllä tummanruskeina tai melkein mustina, mutta avautuessaan lähempänä kevättä väri muuttu tummanpunaiseen.
Suomyrtin uutetta käytettiin ennen humalanviljelyn aikaa mm. oluen ja siman mausteena, sittemmin (ja vieläkin) myös viinan mausteena. Miksiköhän, sillä suomyrttiuutteen on todettu aiheuttavan päänsärkyä. Eikös sen saa muutenkin alkoholijuomista?
Joskus muinaisina aikoina kuulemma viikingit tekivät suomyrttiviinasta sotilaille ennen taistoa nautittavia rohkaisuryyppyjä, joiden tarkoitus oli lisätä kiukkua ja vimmaa.

Tuoksuvaa joulunaikaa!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Pientä papujen pureskelua

Jokunen päivä sitten putkahti ystäväni Eevan kirjan välistä Espanjasta mukaan otettu ja kuivattu kasvi, jolla oli pitkät palot. Sitä sitten pähkäiltiin, lopulta päädyttiin johanneksenleipäpuuhun Ceratonia siliqua, joka kuuluu välimerenmaiden nahkealehtiseen kasvillisuuteen ja joka on jo kauan ollut sikäläisessä viljelyksessä. Palot voivat olla 20 cm pitkiä.

Siemenistä jauhetaan carob-jauhetta, jota käytetään makeiden leivonnaisten tekemisessä kaakaon asemasta. Kaakaohan tuli eurooppalaisten tietoon vasta löytöretkien jälkeen, mutta tämä oli jo kauan sitä ennen ollut suosittu pikkupuu (n. 15 m).
Kasvi on merkityksellinen koru- ym. valmistajille sen takia, että sen pienet siemenet ovat aikoinaan kelvanneet kullan ja jalokivien painomitaksi eli karaatiksi. Nimitystä käytetään edelleen, vaikkakin tiettävästi on siirrytty kilomittoihin painon suhteen. Mutta kultapitoisuus korumetallin seoksessa karaatteina kertoo kullan suhteen muihin käytettyihin metalleihin.

Huomasin siinä katsellessani, että YK oli julistanut viime vuoden 2016 palkokasvien vuodeksi, joten on toki hyvä, jos nyt vuotta myöhemmin meikäläinen hämäläinenkin herää asiain äärelle!

Nuoruudessani kasviossa palkokasvien heimonimi oli Papilionaceae, joka viittasi heimossa yleiseen perhosen muotoiseen kukkaan. Nykyisin heimon nimi on Fabaceae, joka tulee papujen aiemmasta nimestä. Papuja ja herneitä ja virnoja on iät ajat kasvatettu proteiinilähteeksi, sillä näillä kasveilla siemenistä saa lysiini-aminohappoa, joka on ihmiselle välttämätön, ja sitä ei juuri ole viljakasveissa. Toisaalta näissä siemenissä puolestaan on hyödyllisten lisäksi haitallista lektiiniä ym. proteiineja, jonka takia yleisin ruoanvalmistusohje on keittäminen, jolloin lektiini hajoaa. Tarkkoja käyttöohjeita annetaan! Toisten elimistö on herkempi kuin toisten, helposti voi tulla ruokamyrkytyksen tapainen kivulias tila. Vihreinä syötävät pavut tai herneet eivät juuri sisällä näitä ongelma-aineita.

Suomalaisittain tunnetuin palkokasvi on herne Pisum sativum, josta viljellään eniten peltohernettä, joka on kuivatettava herne. Myös rehukäyttöön sitä viljellään, usein kauran kanssa yhtaikaa. Puutarhakäyttöön jalostettiin ensin ns. sokeriherne, jolla on makea litteä palko, sittemmin tuli myös ns. silpo- ja taittoydinherne, joissa oli paksumpi ja mehevämpi palko. Nykyisin tarvitaan myös pakasteteollisuuteen kasvatettavaa ja vihreänä korjattavaa hernettä, siinä sato puidaan ja säilötään samalla kertaa.

Hernesoppa on uudempi nimitys keittoruoalle, aiemmin puhuttiin samaa tarkoittaen myös papusopasta. Herne on ollut pitkään edullinen suurruokaloiden raaka-aine, varuskunnat ja koulut tarjoilivat hernesoppaa jopa viikoittain. Hernettä voidaan käyttää talkkunan eräänä raaka-aineena.

Suomalaisista noin 1% kantaa perimässään geenimuunnosta, jolloin tulee olla kovin tarkka mm. vihreiden herneiden syönnin suhteen, vaarana on suonensisäinen tukos, jos tuo geeni jyllää.

Härkäpapu, tuo viime vuosina kauppoihin ponnahtanut historiallinen viljelykasvi on Vicia faba. Suurin osa viljeltävästä härkäpavusta on tarkoitettu rehuksi korvaamaan tuontisoijaa, mutta kaikkihan tunnemme nyt ainakin nimeltä Härkis-nimisen ihmisravinnoksi tarkoitetun tuotteenkin. Pienehköt siemenet (helppo puitavuus koneellisesti) ja hallankesto liittyvät lähinnä tuohon rehulajikkeeseen. Vihannekseksi kasvatetaan suurempia siemeniä tuottavia tarhalajikkeita.
Härkäpapua viljellään nykyisin useammin kuin ennen, mutta sen pitkä kasvukausi asettaa rajoituksia. Lisäksi sen paloilla tulisi olla kuivahko syksy, että puinti onnistuisi.
Tämän vuoden viljelysadosta löytyi osuvan värinen kuva, sillä sato alkaa valmistua silloin, kun pelto mustuu lokakuun lopulla. Näitä näkyi Hämeenkin pelloilla tänä syksynä useita.
Suku Vicia käsittää suomalaisittain ilmaistuna virnoja. Aiemmin tunnetuimpia oli lähi-idän suosikki Vicia lens eli linssi, sen nimi on nykyisin Lens culinaris, josta valmistetaan erilaisia keittoja. Sukuun kuuluu myös mm. lehmänpavut Vicia unquiculata, joilla palon pituus saattaa olla jopa metrin. Se on vanha afrikkalainen viljelykasvi, jota syödään vihreinä palkoina tai siemeninä keitoksiin.
Lehmänpapu-nimi viittaa siihen, että sitä on viljelty myös karjanruoaksi lähinnä USA:ssa.

Eurooppaan tuli etelä- ja väliamerikkalaisia papuja löytöretkien jälkeen, ne ajautuivat Suomeen n. 1600-luvulla. Nämä ovat sukua Phaseolus. Tunnetuin niistä on tietysti tarhapapu P. vulgaris, josta viljellään sekä pensas- että salkopapumuotoisia kasveja. Niissä olevat palot ovat joko pyöreitä eli taitepapuja tai litteitä eli leikkopapuja. Siemenet voivat olla valkoisia tai värillisiä, palot vihreitä tai keltaisia. Siementen muodon mukaan puhutaan myös englanninkielisen ilmaisun mukaan kidney- eli munuaispavuista, joilla tarkoitetaan yleensä siemeniksi kasvatettavaa satoa tuottavia kasveja.

Kuvassa on limanpapu, jonka siemenet ovat härkäpapujen kokoluokkaa, siis isoja. Osa kukkii vain, kun päivä on 12-13 h pitkä, osa lajikkeista ei ole niin rajoittuneita.
Sukuun kuuluu myös koristekasvi ruusupapu P. coccineus, mutta sitäkin voidaan käyttää keitettynä ravinnoksi. Andien alueelle kuuluu vielä kolmaskin sukulainen limanpapu P. lunatus, saanut nimensä Perun pääkaupungin mukaan. Se onkin hyvin tavallinen ruokakasvi Andeilla. Limanpavussa lysiiniä on eniten.

Soijapapuja
Maailmankaupallisesti tärkein palkokasvi on soijapapu Glycine max, alunperin aasialainen kasvi, mutta viljellään nykyisin kaikkialla, missä ilmasto myöten antaa. Sen siemenissä on runsaasti öljyä, niin että valtaosa sadosta menee puristettavaksi, siitä saadaan soijaöljy, ja jäljelle jäänyt massa kuivataan karjanrehuksi eli soijakakuksi.

Maapähkinä
Lähes yhtä merkittävä maailmankaupallisesti on maapähkinä Arachis hypogaea, joka nimestä huolimatta on palkokasvi sekin. Se on alunperin amerikkalainen kasvi, mutta nykyisin viljelty ympäri maailman. Se kuuluu öljyntuottajiin, mutta nykyisin ainakin länsimaissa paljon sadosta kuluu ns. snacks-tuotteina: paahdettuja, suolattuja, maustettuja tai naturelleja, kaikki menee kaupaksi! USA:n suuresta sadosta runsas osa kuluu maapähkinävoin valmistuksessa.

Kikherne
Suomalaiset ovat viime vuosina saaneet tutustua myös kik- eli kahviherneeseen Cicer arietinum, sillä sitä käytetään hummus- ja falafel- nimisten perusruokain tuottamisessa lähi-idän keittiöissä. Kasvi on ns. vanhanmaailman kasvi, suosituin lähi-idässä ja Afrikassa. 

Tähän monipuoliseen ryhmään kuuluu lisäksi mm. Intian hyasinttipapu Dolichos lablab, mungopapu Vicia radiata, adsukipapu Vicia angularis tai kyyhkynherne Cajanus cajan. Kun nykyisin on monenlaisia ruokakauppoja, voi päästä kokeilemaan uudenlaisilla makuvaihtoehdoilla.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Pisin vuodenaikamme, syksy

Etelä-Suomeen asti saatiin ensimmäisen kerran tälle syksylle reippaasti valkoista peittoa. Kuva on otettu 28 10. Meidän tontilla sitä kertyi noin kymmenisen senttiä, mutta lännempänä kerrottiin mitatun jopa lähes 30 cm:n massoja. Useista puista lehdet ovat jo karisseet, mutta punatammi pitää vielä tiukasti kiinni omistaan. Pilvi oli niin paksu, että keskipäivälläkin värien loisto oli vain arvattavissa.
Katselin muutamien edellisten vuosien postauksia lokakuun lopulta. Kahta edellistä, 2016 ja 2015 oli leimannut pitkähkö kuiva syksy, joka oli sitten näihin aikoihin saanut kosteampaa jatkoa. Kolmessa viimeisessä vuodessa (2014-2016) maat olivat vielä syksyisen vihreitä ja ruskeita. Vuonna 2013 oli märkä ja pimeä syksy meneillään, vain parin päivän ajan oli kuun vaihteen tienoilla ollut räntäsateen antamaa vaaleutta. Vuosi 2012, joka oli myös märkäsyksyinen, oli näihin aikoihin lopettamassa vajaan parin viikon mittaista pikkutalven jaksoa. Monina vuosina lauhaa ja pimeää aikaa on kestänyt yli joulun, jopa tammikuun loppupuolelle asti on saatu odotella lumitalven tuloa.

Lumet kertyivät lauantain vastaisena yönä ja päivänä kuusten ja tuijain neulasille painavaksi peitoksi, mutta kun räntä vaihtui sunnuntaiksi 29 10 vesitihkuksi, niin tuskinpa puihin paljonkaan kuormaa jäi. Suurin osa sataneesta räntävalkoisesta littaantui hyhmäksi maanpintaan. Tänään maanantaina 30 10 on aamun lämpötila 0, ja vielä viileämpää saadaan, niin että pikkupakkanen vallitsee viikonlopulle asti. Yöllistä pientä kertymää riittää auton pelliltä siivottavaksi.
Ollaan siis tänä vuonna märässä ja jokseenkin koleassa syksyssä, kun räntäsateet viime viikonlopulla saapuivat ryminällä varsinkin etelään, ja tulevalla viikollakin vietetään päiviä kylmän ilmamassan tehdessä seuraa. Ollaan tultu vanhojen mallien mukaiseen pikkutalveen, josta on odotettavissa vielä lumipeittojen häipyminen ja pimeän palaaminen.


Tällaiseksi maisema jäi ennen räntäjakson alkamista. Kuva on otettu 25.10.
On juuri eletty kellonviisarien siirtäminen ns. normaaliaikaan. Kesäkellon mukaan aurinko nousi vielä lauantaina puoli yhdeksän jälkeen, mutta nyt saimme sen nousemaan puoli kahdeksan maissa. Päivän pituus on noin 9 tuntia. Katsoin marraskuun kalenterista, että kun eletään kuukausi, niin taas ollaan siinä samassa jamassa, että aurinko on nousemassa puoli yhdeksältä, mutta laskemassa jo pari tuntia aiemmin, eli silloin päivän pituus on enää noin 7 tuntia. Talvipäivän seisauksen aikaan saldo on vain vajaat kuusi tuntia.
Kuva on viikko sitten 23.10. Hevoskastanja oli juuri luopunut lehdistään ja siitä oli jouduttu haravointitalkoisiin. Olin myös juuri hiljattain istuttanut joitakin kymmeniä tulppaanien- ja narsissiensipuleita puutarhalle, joten niiden talvisuojaksi siirtyi osa tästä lehtikuormasta, eli nuo pienemmät ruskeat laikut kuvan oikealla puolen. Loppumassa meni kompostien kerrokseksi.
Lyhenevät päivät ovat ominaisia syyspuolelle, niin myös pilviset ilmat, jolloin valon määrästä saadaan pahimmassa tapauksessa alle puolet siitä, mitä voitaisiin saada pilvettömänä päivänä. Niin kauan kun puissa ja pensaissa on lehtiä, valon määrän pieneneminen etenee reippaasti. Kun lehdet putoavat, saadaan taas valoisampia aikoja vähäksi aikaa. Jos maan pinta on kuurassa tai peräti lumen peitossa, valoisuutta saadaan suhteellisesti enemmän.

21 10 talletetussa kuvassa oli harvinaisesti lyhyiden valoisampien hetkien päivä, osassa puita on vielä lehtiä. Seurasi kuitenkin viileitä öitä, jopa ihan pakkaselle asti, joten viime viikko oli yleistä lehtien putoamista.
Alkukuusta 12 10 otetussa kuvassa näkyy komeamaksaruohojen Sedum spectabile alkava puna, mutta penkin hehkeäksi punapensaaksi istutettu pallesorvarinpensas Euonymus alatus jäi tänä vuonna melkein valkoisen vaaleanpunaiseksi  (kuvassa penkin taaemmassa osassa), toivottua punaa ei tullut lainkaan. Paikka on kuitenkin hyvin alttiina auringonsäteille, joten liika märkyys ja suhteellisen lämpimät ajat varmaan estivät ruskavärin kehittymisen.
Siementen kypsyminen vaatisi kuivahkoja ilmoja, mutta useimpina vuosina meillä saadaan liikkuvien matalapaineiden tuomia sadekausia, jotka vaikeuttavat siementuotantoa, kuten peltokasveista taas tänäkin vuonna olemme saaneet kuulla. Jos päivän pituus vähenee, niin aamukasteen ja iltakasteen esiintyminen vievät kuivumisen potentiaalisesta ajasta leijonanosan. Onneksi on edes keksitty kuivurit. Tietysti tuulisuuskin vaikuttaa, tyynellä kuivuminen on vähäistä tuuliseen säähän verrattuna.

Poikkeus säännöstä sopeutua syksyyn on alppikärhö, jonka lehdet sinnittelevät vihreinä niin kauan kuin vähänkin lämpöä on ilmassa. Useimpina vuosina myös kukkia löytää loppusyksylläkin. Kuvassa on vanhemman kasvin juurivesoja, jotka kasvavat helposti useita metrejä kesässä, joten alkukesällä ne jopa kitketään pois monta kertaa. Silti tulos aina yllättää.
Kasvien kasvun kannalta syksy on aika tehotonta aikaa, ne lakkaavat yhteyttämästä ja alkavat siirtää ravinteitaan ja yhteyttämisorganismeja, viherhiukkasia pois lehdistä. Alkaa ruska, ruskeiden ja punakeltaisten värihiukkasten näkymisen aika. Useimmiten tämän prosessin panee vauhtiin jokin viileämpi yö, mutta päivän pituudella on myös merkitystä, koskapa ruskan alkaminen sattuu vuosittain melko samoihin aikoihin. Eräät luonnonkasvit voivat kyllä yhteyttää aika matalissakin lämpötiloissa, kuten esim. nurmikon kasvit noin +5 asteen lämmössä, sammalet jopa vain vähän yli nollan.

Kellä on mullan sisällä olevia varastointipaikkoja, kuten maavarsia, juuria tai mukuloita, niin osoite on sinne. Varastointiaineina käytetään sokereista koottuja pidempiä ketjuja, kuten tärkkelystä tai inuliinia, joita voidaan muuntaa talven aikana sokereiksi takaisin, jos kylmä alkaa olla ongelmana. Makea neste ei jäädy niin helpolla, sen tietää jo perunakin, joka liian viileässä varastossa voi muuttua makeampaan suuntaan.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Palmyra-palmusta Bassina-kuituun ja luutiin...

Tämän aamun nettiseikkailun tuloksia: Käsityöliikkeen FB-mainoksesta syntyy palmu- ja luutablogi.

Palmyrapalmu, josta käytetään myös Sugar palm- nimeä itä Aasiassa, on Kambodzan kansallispuu. Latinaksi Borassus flabellifer. Nimi ehkä tulee kuitenkin Syyrian kaupungista Palmyrasta, josta se on ilmeisesti ensimmäisiä kertoja tavattu. Nimenä esiintyy myös viinipalmu, koska siitä saadaan tehtyä palmuviiniä. Palmyrapalmu kuuluu lehtiensä perusteella viuhkapalmujen ryhmään. Lehdet ovat moniliuskaiset, pyöreämuotoiset, ja sijaitsevat pitkän (jopa 30 m) rungon latvassa pallona, joka on halkaisijaltaan n. 3 m.

Rungon puuaines on kovaa, ja se käy hyvin myös rakennuspuuksi. Se on alunperin kotoisin Afrikasta, mutta on suosittu viljely- ja koristepuu trooppisilla seuduilla. (Viuhkapalmujen pääryhmän vastakohta ovat sulkapalmut, joissa lehdessä on keskiruoti ja lehdykät sen kahtapuolta kuten linnunsulassa. Kumpaankin muotoon kuuluu lukuisia lajeja.)

Kaiken kaikkiaan kasvilla on kymmeniä nimiä sen mukaan, missä maassa kasvatetaan. Myös totipalmu esiintyy luettelossa! Viinipalmu-nimitys tulee palmun rungosta mahlan tavoin juoksutettavasta nesteestä eli neerasta, joka on suosittu alkoholiton janojuoma alueillaan.

Käymisprosessin kautta saadaan säilyvämpää, mutta alkoholipitoista juomaa. Siis tekniikka kuin simanteossa. Se on suosittu tuote Intiassa, ja näyttäisi, että kastijakolaitoksen vielä vallitsemassa maassa tietyille kasteille tekee viinit yksi, mutta ei joku toinen valmistaja. Viinin käyminen saadaan loppumaan lisäämällä valmistumisvaiheessa lime-mehua.

Tuotteessa voi olla alkoholia jopa 14 %. Mikäli käyminen jatkuu, päästään etikkaan, joka on toinen tämän liemen päätarkoitus Kambodzassa. Etikka on varsinkin Aasiassa lämpimissä oloissa yleinen ruoanvalmistuksen apuaine, koska sitä lisäämällä saadaan pieneliöistä puhti pois ja ruoka tulee turvallisemmaksi syödä. Maitohappokäymisellä päästään samaan tulokseen, mutta se on ominaista viileämmissä ilmastoissa.


Kyseisen palmun lehdistä saadaan hyvin kestävää, sitkeää ja jäykkää kuitua, jonka kauppanimi on bassina tai bassine. Kuva on saatu Metsämuseo Luston sivulta, ja nipun korkeus on vajaat 8 cm, leveyttä melkein saman (=7 cm) verran. Se on katu- ja mattoharjojen perusraaka-aine, joka kestää yhtä kauan kuin harjan puinen varsikin. Perusväri on vahva ruskea. Kuituniput ovat monen maan vientitavaraa vielä nykyisinkin, vaikka tietysti muoviteollisuus on pyrkinyt korvaamaan luonnonkuidun harjoissakin.

Muita luonnonkuituja harjoissa ovat eläinten harjasten lisäksi mm. kellertävän väriset kiharaiset riisinjuuret, kookospalmun hedelmänkuorten kuidut ja sisal-agaven lehtikuidut, jotka ovat melkein valkoisia. Kaikkien mahdollisten luettelo ei ole tuossa, sillä maittain voi olla omia sovelluksia. Kattavin luetto harjasmateriaaleista löytyy Näkövammaisten tuotelistoilta (Annansilmä-tuotteet).

Löysin tämän kuidun uuden käyttötarkoituksen osuessani FB:ssa erään lankaliikkeen sivulle. Siellä kaupattiin n. 25 cm pitkiä kuituja n.7 cm paksussa nipussa käytettäväksi apuaineena pannunalusia kudottaessa. Tuli mieleen se aikoinaan kansalaisopiston tunneilla tehty pannunalusen loimi, jossa oli käytetty juuttinarua ja täyteaineeksi ohutta puukeppiä. Oli yksi hankalimmista töistä, kun puukeppi oli kovin helppo luistelemaan narujen väleistä karkuun, kun tuote oli otettu pois puista. Luultavimmin tuo bassina pysyy paremmin, koska samaan rakoon pannaan useita (ehkä 10) kuituja nippuna, jolloin täyte muotoutuu paremmin loimien väliin.

Oleanteri, entisaikojen salien must -ruukkukasvi, joka tuli vastaan Albaniassa.
Kuitunippu ja harjaksia käyttävä teollisuus vei ajatukseni 1980-luvulla tekemääni kiertomatkaan Albaniassa, joka sinä vuonna 1985 oli ensimmäistä kertaa oleva kohde suomalaisille seuramatkan tarjoajille. Menin matkalle hyvin uteliaana. Albania oli ollut siihen asti aivan suljettu kohde turisteilta, ja kun niihin aikoihin pohdiskelin enemmälti heinänviljelyn mukanaan tuomia oheiskasveja suomalaisessa luonnossa, niin arvelin, että matkalta voisi löytyä aivan uusia näkökulmia tähän probleemaan. Albanialla ei ollut siihen asti juuri kaupankäyntiäkään muiden valtioiden kanssa.

Löytyikin totaalisesti erilaisia maisemia luonnonkasveineen! Helakanvioletit hiirenvirnan Vicia cracca näköiset köynnökset maanpintaa värittämässä ja kiipeilemässä ennen tuntemattomien heinien varassa, sillä  lentoaseman ympäristö oli laajaa nurmikenttää, jota oli aivan pakko katsella, kahdestakin syystä, kun seurueemme juuttui eräiden matkalaukkujen katoamisen takia pariksi tunniksi kentälle, ja kasvisto oli mitä mielenkiintoisin. Virkailijat eivät kyllä suhtautuneet suopeasti kävely-yrityksiini tuossa tilanteessa, vaan jalat palautettiin betonilaatoille tehdylle pihalle.

Erityisesti pisti silmään pariviikkoisen ja koko maan kattavan kiertokäynnin aikana luutanaisten ja -miesten armeijat, jotka ilmaantuivat aamun sarastaessa ensimmäisinä puhdistamaan rappuja ja lattioita hiekasta. Toiset yksiköt luutivat kadunvarsia, joilla lähinnä oli kasvinjätettä, kun roskaaminen oli ankarasti kiellettyä. Sellaista työvälinettä kuin suomalainen lattiaharja ei tullut vastaan, mutta samannäköistä pienikokoista käytettiin pöydänpäällisen puhdistamiseen.

Luuta ulottui myös harvojen kukkaistutusten väleihin poistamaan puista varisseita lehtiä. Suosittiin ruukkuistutuksia, niille ei tarvitse käyttää niin paljon vettä isompiin kukkapenkkeihin verrattuna. Vain yhden etelässä sijaitsevan Sarandan kaupungin majoituspaikassa oli jonkinnäköinen etupihan puutarha, jossa voi kävellä kukkivien oleanterien Nerium oleander reunustamilla ja hyvin lakaistuilla poluilla. Muut kasvit olivat matalia ja kuivuutta kestäviä.

Nuo luudat olivat tyypillisesti ruskea- ja pitkäharjaksisia, mutta varren pituus sisäosastoilla oli hyvin pieni, ulkoyksiköillä oli oikeita varsiluutia. Yhtään pölynimuria en nähnyt sillä matkalla, mutta paikat olivat kyllä siistejä. En silloin voinut koskettaa yhtään luutaa, jotta olisin voinut saada muistikuvaa materiaalista, mutta silloisten tietojen mukaan ne olivat taatusti kotimaisista lähteistä tehtyjä. Juuret, varvut ja heinäkasvien oljet ovat niitä normaaleja käyttöaineita harjaksiksi.

Matkamuistotuliainen turisteille tarkoitetusta mattomyymälästä, aito itämaisella solmiamistyylillä tehty pikkumatto. 
Lattioita peitti joissakin tapauksissa kaislasta, oljesta tai heinästä koostettu vaalea matto, jonka alle hiekat kätevästi siirtyivät luutiessa. Muunlaisia mattoja ei juuri näkynyt paitsi turistien matkamuistomyymälässä. Hiekkakäytäviä olikin silloin paljon.
Kestopäällyste ei ollut yhtä hyvää, sillä asfalttipinnoite pyrki muuttumaan kovassa iltapäivän auringonlämmössä hieman nestemäiseen suuntaan, niin että piti valita seisomakohtansa varjoon. Albaniassa on maaöljyä maaperässä, näimme monia öljykenttiä, joten asfaltin tekoon varmaan oli joutanut se materiaali, joka muuhun ei enää kelvannut.

No löytyikö mitään näkökulmaa siihen heinänurmikasvien tutkimukseen? Totta vieköön, selvisi, miten entisaikojen torpparit Hämeessä saivat heinäpeltojensa siemenet, eihän heillä siihen rahaa ollut, kun joutuivat tekemään ilmaista ns. taksvärkkityötä kartanoissa. Alustalaiset toivat latojen pohjilta lakaistuja heinänsiemeniä mukanaan omille peltotilkuilleen antamaan parempaa puhtia lehmiensä maidontuotantoon. Heidän piti mm. Harvialan kartanolle tullessaan tuoda jopa omat luudatkin mukaan voidakseen selvitä ladon- ja pihojen siivouksesta. Kun tilat myöhemmin itsenäistyivät ja varallisuutta kertyi, käytiin jo maatalouskaupoissakin heinänsiemenostoksilla.

Löysin vanhoja peltoja etsiessäni monta sellaista kasvia, jotka niihin pieniin tilkkusiin eivät olisi millään muuten voineet päätyä kuin näillä kahdella tavalla. Ja monta muuta selvää todistetta, että lakaisua oli harjoitettu. Oli mm. nurmikaunokki Centaurea phrygia tai ruusuruoho Knautia arvensis ym. itäisiä lajeja, joita oli tullut puhdistamattoman timoteinsiemenen mukana kartanon pellolle tai myöhemmin myös maatalouskauppoihin. Pystyhanhikki Potentilla recta joutui peltoon itä-Janakkalassa Vähikkälän tai Lammin Osuuskaupan myyntivarastosta, kun saatiin selville, että niille oli toimitettu timoteinsiementä Amerikasta, jossa kyseinen kasvi oli sopeutunut heinäpellon olosuhteisiin rikkakasviksi. Puna-apilan siementen mukana tuli paljon myöhemmin puna-ailakkia Silene dioica pohjoissuomalaisilta pelloilta.

Pellot taas löysin etupäässä kartoista, joita oli valmistettu 1900-luvun alkupuolella tai sitä ennen. Tutkimusaikoinani ne kasvoivat yleensä nuorina männikköinä, kun metsäntuotto tuli paremmin kannattavaksi 1960-70-luvuilla. Jotkut pellot olivat tuskin neulanpäätä suurempia, mutta talouskartoissa ne oli merkittävä keltaisiksi. Maastossa ne erottuivat ennenkaikkea vanhoilla ojillaan tai siitä, ettei ollut varpuja.

Kapealehtipaju Salix rosmarinifolia
Kun vietin alakoululaisen ikää 1940-luvulla sotaa käyvässä Suomessa, ei kaikin ajoin saatu mitään materiaaleja ulkomailta, joten oli keksittävä omia. Lapset pantiin kouluissa askartelemaan kattiloiden pesuun tarkoitettuja patasuteja kanervista, mustikanvarvuista tai puiden, ennen kaikkea kuusen juurista.

Luutia tehtiin yleisimmin polttopuiksi kaadettujen koivun oksista, joskus myös hanhenpajun muunnoksesta kapealehtipajusta Salix repens ssp rosmarinifolia, jota kylläkään ei kasvanut joka paikassa. Entisessä kotikunnassani Janakkalassa sitä oli paikoin isoina kasvustoina, erään kohteen nimi oli sen mukaan Luutasuo. Noitakin kohteita löytyi mm. Heinäjoelta ja etelä-Janakkalasta Joutjärven rantojen läheltä vanhojen peltojen etsintäreisuilla...

lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuussa tapahtunutta puutarhassa

Kuten postaustauosta huomaa, aika on vierinyt ihan muunlaisissa askareissa kuin kirjoittaen. Melkoinen osa päivistä onkin kulunut puutarhan puolella, sillä hyvin runsaalla kauhalla on vettä saatu tänä vuonna heiniä ja vuohenputkia kasvattamaan. Jättimalikkaa en ole saanut häviämään, sen kasvustot ovat nyt alapuutarhan itäreunassa, syysasterimättäässä ja mustaherukoissa. Kuvakertomusta seuraavaksi elokuun ajalta.

Elokuun alussa piti etsiä täydennyksiä pihakukkiin, päädyin maljaköynnöksiin Mandevilla sp. Sehän on trooppisen kosteita oloja tahtova kasvi oleanterikasvien heimosta, jota sisäkasvatuksessa on usein sumutettava. Näinkökän onnistuu tänäkään vuonna ylitalven?
Elokuun 11 päivän kuvassa pallohortensia Hydrangea arborescens Annabelle ja aurinkonauhus Ligularis stenocephala ovat alkaneet kukkia lipputangon penkissä, myös jalokallioinen Erigeron speciosus on vielä jollain lailla edustava. Komeamaksaruohon tämänvuotiset vauvat ovat vielä ruukussa, nuo tuossa edessä ovat jo viime kesältä.
Elokuun 15 päivänä kuvasin lännenhemlokin Tsuga heterophylla, joka on jo alkanut kasvaa puun tavoin. Se on lähes metrin korkuinen koirien muistopenkissä.
Elokuun 17 päivänä aloin lähes jokapäiväisen puutarhan kesytyksen. Se alkoi papulanruusun vuosileikkauksella, johon kului kolme päivää, kun samalla siistin myös ympäristöjä sen tienoilla, kuten nuo valkoisten isojen pihasyreenien aluset.
Pihlajat alkoivat punertaa 21 elokuuta, ja kaikki oli melkein jatkuvasti märkänä sateiden takia.
Elokuun 25 päivän kuvassa talon nurkalla on äidin peruina kasvavaa juurakollaan leviävää pajuasteria Aster x salignus, jonka kukinta on parhaimmillaan elokuun ja syyskuun aikana. Varsinaista syysasteria saa odottaa kukkaan vasta syyskuun lopulla, joskus jopa lokakuulle asti. Perhosia ei ole pahemmin ollut nähtävissä, kun ne eivät sateilla liiku. Odotellaan siis syyskuun lämpimiä!
Tänä vuonna on pitänyt tehdä toinenkin sirppikorjuun kierros puutarhalla, kun ruohot ovat kasvaneet villisti hyvässä kosteudessa. Vasta sen jälkeen on voinut tehdä ruohonleikkurin kanssa loppunutistusta. Harmaamalvikit Lavatera thuringiaca kukalla. Kuva on 29 elokuuta. Eikä tämä jää viimeiseksi leikkuuksi.
Tänä vuonna olen perustanut uuden heinäkompostin, tässä etualalla. Vanhakin vielä nielee lisää, kun heinämassa painuu sateella vauhdikkaasti alemmas. Kuva on 31 elokuuta, samalta päivältä seuraava kuva myös.
Se on näkymä tontin alakulmasta, jossa paljon valoisampi ilme, kun puista on heinäkuun puolivälissä poistettu paljon alaoksia. Oksat päätyivät uuden kompostin pohjaksi pääasiassa hakkeena, mutta havupuista karsitut sopivan kokoiset laitoin reunoiksi, jotta tukevat ensi keväällä siirrettävää kehystä vanhemmasta kompostista.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Huulikukkaisia hurmureita

Vähän vanhempi kuva alkuun:19 07 2012 iso pensas jalopähkämöä kasvoi vielä etupihalla ovenvieren penkissä, jossa sitä piti tuossa koossa kastella jopa pari kertaa päivässä. Sen alkuperäinen emo kasvoi myös etupihalla, toisella puolen, ja oli siellä tullut jaettavaan kokoon katajan varjossa. Tämäkin paikka oli sille liian pieni, ja viime keväinen talon vuoraus vei viimeisetkin mullanrippeet tästä kohdasta.
Alkaa olla jo jalopähkämöiden Stachys macrantha laulut laulettu tältä kesältä. On sellainen harvinainen kesä, että yhtään eivät pähkämöidenkään lehdet ole nuokkuneet veden puutteessa, eikä penkkiperennoja ole kasteltu kertaakaan.
Tässä pionien ja pallesorvarinpensaan seurassa tuntuu olo mukavalta. Sen huomaa, että sienirihmasto ei enää tässä vaivaa! Ensin siirsin 2014 etupihan isomman paakun , ja viime keväänä sitten loputkin ottamaan uutta vauhtia tähän kohtaan.
Sehän tietää sitä, että juurakon kasvullekin olot ovat olleet mainiot, ja kasvustot komeammat ensi vuonna. Ehkä yritän kaivaa etupihan katajan alle jääneet jalopähkämöt syksyllä myös tuohon alatien varren istutukseen, koska muiden mielestä siellä voi kasvaa.

Huulikukkaisten heimon koristekasveiksi kelpavia sukuja ovat pähkämöt Stachys, värimintut Monarda, eräät muut mintut Mentha ja salviat Salvia. Joitakin muita näistä puutarhassani on kasvanut jalopähkämön lisäksi, mutta eivät ole olleet yhtä kestäviä puolustamaan paikkaansa. Lisäksi pitää mainita peipit Lamium ja Lamiastrum, akankaalit Ajuga ym.

Olen pariinkin otteeseen istuttanut helakanpunaisilla kukilla loistavaa punaista väriminttua Monarda didyma, viimeksi tähän fokuskohtaan eli lipputangon penkkiin, mutta sen olo on kovin vaatimatonta, yksi tai kaksi kukkavartta vuosittain, joskus ei mitään.
Autotallin takana oli vielä elokuussa 2008 näin komea värimintun kasvusto, mutta kun istutin seuraan hullun lailla kasvavan raunioyrtin, saivat muut häipyä. En edes muistanut siirtää tätä kasvustoa, kun se oli mennyt muistojen joukkoon.
Luultavasti syynä on vedenpuute, kun kasvumaani on hiekkamultaa. Märät kesät eivät anna isompikukkaisten minttujen kasvaa rauhassa, alkaa homehtumista. (En ole muutamaan vuoteen istuttanut perennain joukkoon mitään yksivuotisia, vain ruukkuihin, joissa viihtyvät tässä parhaiten muut lajit: pelakuut, samettikukat ja begoniat.)

Alapellolla viihtyy edelleen Päiviltä saatu pikkutaimista syntynyt pensas hempeän vaaleanpunaista preerian väriminttua Monarda fistulosa. Sen mintuntuoksu on niin voimakasta, etten oikein kestä lähestyä kasvia keskikesän aikaan allergioitteni takia. Aika hyvin se antaa anteeksi kitkemättömät heinätkin juurillaan...

Pientä ja vaatimatonta mirrinminttua Nepeta faassenii on meillä kasvanut myös Päivin taimitehtailun seurauksena. Se on kooltaan niin pientä, ettei minun kamerani ole sitä tavoittanut kunnolla kertaakaan viimeisen 10 vuoden aikana, kun on ollut tämä tietokoneen kanssa toimiva kamera.
Mirrinminttua on istutettu edellisen seuraan alapellolle, mutta myös lipputangon penkin alareunaan, jossa olisi tilaa rönsytä ulospäin, jos olot käyvät aidakkeen sisäpuolella ahtaiksi. Vielä se on hengissä, mutta vuosi vuodelta yläpihalla kurjenpolvet ja tarhakielot vievät enemmän tilaa. Alapellolla niitä ei ole enää näkynyt pariin vuoteen.
Alapellolla heinäkuun lopulla 2007 kasvanutta seurakuntaa: Vasemmalla preerianvärimintut, etualalla lähinnä iisoppeja ja yksi vaaleanvihreä silkkiyrtti. Taustalla mm värisauramoita. Mirrinminttujakin näkyisi, jos ne olisivat isompia...
Iisoppi Hyssopus officinalis oli kymmenen vuotta sitten oikein lempikasvini, kun niihin aikoihin oli vielä lumitalvia joka vuosi. Sen versot nimittäin talvehtivat oikein hyvin, mitä nyt latvat ruskistuivat, mutta se korjasi aika pian olonsa muhkeaksi matalaksi pensaaksi. Se teki myös ohimennessään uusia täydennyksiä tuottamalla siementaimia, niin että se muodosti lopulta mukavan matalan polunvarren aidan pellolla. Se muistuttaa kovasti kanervaa, vaikka on toki hieman kookkaampi. Kukan väri voi olla valkoinen, punertava tai violetti.
Viimeisten märkien ja lumettomien talvien aikana iisoppiviljelmäni ovat mennet kerrassa rappiolle.

Parhaiten menestyviä tässä heimossa ovat kuitenkin ruohostoissa ja heinikoissa ym. kasvavat valko- ja keltapeipit. Valkopeippi Lamiun album on niin etevä ja rehevä, että se valtaa kaikki pellolla olevat kasvijätekompostit, kun ne alkavat muuttua mullaksi. Se on isokukkainen ja näyttävä kukkiessaan jo alkukesällä. Tänäkin kesänä se pääsi töihin kesäkahvilan vaasikukaksi. Kuva on Wikipediasta, kun ei tästäkään ole tullut kunnon kuvaa kertaakaan, vaikka kukkivia päitä on satamäärin puutarhassa. Joka kerta olen todennut kuvat epätarkoiksi...
Valkopeipin latvaa.
Edellisen tapainen maassa rönsyävä on keltapeippi Lamiastrum galeobdolon, jonka lehdet ovat hopeatäpläiset, kuten täpläpeipinkin L. maculatum, joka on suositumpi koristekasvina. Akankaali Ajuga reptans istutettiin jo vuosia sitten taimimaalle kasvamaan ruukkutaimesta enemmän kokoa, ja edelleen se on hengissä, mutta etenee suikertavalla varrellaan ympäristöön, niin että aina pitää ihan etsiä, missä sitä nyt olikaan. Ei taida siitäkään olla eläjäksi tällä tontilla.
Akankaalin kukkalatvoja, meillä ne jäävät alle 10cm:n korkeuteen. Kuva on googlen Kuvahaku-listalta.

Sisareni luona Amerikassa vieraillessa olen tutustunut enemmän myös pienikukkaisiin salvioihin, ja olen miettinyt, josko niistä löytyisi parempi vaihtoehto. Vastaan on tullut mm. sini- ja härmesalvia.
Härmesalvia Salvia farinacea esittäytyy, kuva Wikipediasta.
Niiden taimia saattaa olla saatavilla keväisin. Mutta varmaan nekin olisivat ruukkuistutuksia, kun kummastakin salviasta sanotaan, että mukulat pitää talvettaa sisätiloissa, muuten ne jäävät yksivuotisiksi.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Akkain viikolla

No tietysti satelee, sehän on selvyys, en muista kovin helpolla erilaista heinäkuun kolmatta viikkoa! Saatu sade ei ole ollut kovin rajua tällä kohdin, koska ukonkellot Campanula latifolia ovat vielä suurinpiirtein pää ylöspäin. Muina vuosina on tähän aikaan ollut tarkkailtava harmaamalvikkien kaatumisajankohtaa, mutta nyt ne eivät ole edes alkaneet kukkia vielä, kun kesäaikataulut tänä vuonna ovat tosi myöhässä. Alkukevät olikin sitäkin kuivempi, ja järvien pinnat ovat aika alhaalla toistaiseksi.

Hevoskastanjan alla ja ympäristössä on kukkaketo parhaimmillaan, sillä siihen on levinnyt aika runsaasti varsankelloa Campanula trachelium ennestään siinä kasvaneen peurankellon C. glomerata lisäksi. Päivänkakkaraakin on, vaikkei niin paljon vielä, koska tämä rinne on pohjoiseen päin eikä saa niin paljon aurinkoa kuin jotkut muut osat tontista. Luonnostaan tällä kylällä kasvaa hyvin karkeaa hietakastikkaa Calamagrostis epigejos, niin myös tuossa hevoskastanjan reviirissä, joten kedon tekemiseksi pitää ainakin heinien kukintaa hillitä. Usein siellä pitää sirppihoitoakin harrastaa, kun myös koiranheinä Dactylis glomerata tuppaa joka paikkaan.
Tällaiset kesät ovat sienten ystäville mieleen, sillä rihmastot kasvavat koko ajan. Meidän etupihalla ovat ensimmäiset nurmikuukuset jo tulleet esiin ja tallatuiksi. Odotettavissa on hyviä herkkutattien tai kantarellien saaliita. Luultavasti siis myös oman puutarhan riesa jättimalikka on runsas tänä vuonna, ainakin nurmeton kaistale alapihalla siihen viittaa, se on reilun puolen metrin levyinen.

Peurankellot lähempää. Jännä juttu, että molemmat mainitut kellot näyttävät luonnossa vahvan sinivioleteilta, mutta valokuvissa peurankello on aina paljon tummempi. Myös kissakellot C. rotundifolia ja kurjenkellot C. persicifolia ovat kukassa, vaikkei juuri tällä kohtaa.

Mansikat puolestaan kypsyvät pelloilla niin hitaasti, että viljelijöillä on mahdollisuus pitää hinta korkealla. Meidän taajamassa torimyyjän pyyntö oli 6,50 e litralta, joka pöyristyttää, jos eurot muuntelee vanhan tavan mukaan entisiksi markoiksi. Siitähän tulee lähes 40 mk! Tuollaisella hinnalla ei kannata itse tehdä hilloja lainkaan...

Entinen ahomansikan kasvupaikka alapellolla on heinittynyt vähän liikaa, mutta tänä vuonna sinne oli ilmaantunut vaihteeksi valkoista ruusumalvaa Malva alcea pari versoa paikkaan, jossa piti olla ensi sijaisesti harjaneilikan taimia...
Puutarhalla on vallalla nyt paljon keltaista, sillä karvakuisman Hypericum hirsutum, värisauramon Anthemis tinctoria ja tulikukkien Verbascum kukka-aika on käsillä.
Värisauramo
Karvakuismaa ja valkoista edustavat päivänkakkara ja ennen kaikkea valkoinen lehtosinilatva Polemonium caeruleum. Näyttää taas punalehtiruusukin Rosa glauca haluavan kasvusijan itselleen...
Ukontulikukat Verbascum thapsus laativat itselleen kasvusuunnitelman entisen pihajasmikkeen kohtaan, jossa muuten aina vaan riittää kitkettävää versostoa. Maa on niiden mielestä vallan voimallista, korkeutta on tullut reilusti yli 1,5 m. Voi mennä vielä vuosi, ennenkuin tuota voi ryhtyä muotoilemaan. Nyt ovat jasmikkeen juuristot tosi tiukassa ankkurissa, eikä niitä viitsi ruveta kiskomaan isommalla voimalla, kun autotallin laatan alla oleva hiekkapatja saattaa siitä innostua myös liikkeelle. Se on sen verran liukasliikkeistä hiekkaa, että rakentamisen jälkeen oli ihan pakko pian hommata savimulta pintaan ja vuorenkilvet maata pitämään. Mutta vasta rännien asentaminen ja niin, että vedet kaatuivat kovan maan puolelle, sai hiekkakasan hiljaiseksi.
Olen pikkuhiljaa alkanut hiissata latvuskasoja haketuspaikkojen tienoille, eli n. 10 m:n päähän, johon hakettimen johto yltää. Johtojen jatkaminen toisiinsa ei yhtään kiinnosta, kun maa kuitenkin on melko kosteaa. Reilu puolet on kuitenkin jo syöty hakkelukseksi, vaikkei siitä mitään tullutkaan tänään, kuten aamulla mietin. Lehdet eivät ole irronneet oksista vielä, ja ovat aika limaskaa. Mössö tahtoo jäädä suppiloon paakuksi, kuten opin edelliskerralla.
Kaikki hake menee kompostille, koska se on märkää ja kuivatuskelejä ei ole tiedossa. Toisaalta ennen tehdyt hakkeet riittävät vallan hyvin seuraavalle vuodelle ja uusien oksien karsimissuunnitelmatkin ovat jo olemassa. Ehkä tämä painava pohja tekee sen, ettei nurmen heinä muista kasvaa enää sieltä läpi. 

Lipputangon penkin reunalla odottavat jo malttamattomina viime vuonna tehdyt komeamaksaruohon Sedum spectabile nuorukaiset. Panin ne tähän silmän alle, että muistan että niitä yleensä on olemassa! Alatien varressa on osa penkistä vielä kääntämättä, siinä on aika kuiva kohta, ne varmaan matkustavat sitten sinne

Mutta: Kun äskettäin kävin katselemassa tuota aiottua kohtaa, siihen näytti tänä vuonna ilmaantuneen taas annos pulskaneilikkaa Dianthus superbus, jonka luulin siitä jo häipyneen vuosia sitten..
Tässä tienreunassa vienokirsikan Prunus maximowichii alla on päivänkakkaran kanssa ihan kiva olla. Mistä siemenet tulivat? Kuokin tästä tuttavan kassiin kesäkuun alkupuolella liudan kevätesikon taimia, joten muuta selitystä varmaan ei ole, kuin että pulskaneilikan siemen on säilynyt itämättä siinä. Nyt kun maata tuli möyhittyä, tuli olo sopivaksi itämiselle.

Siinä lähellä penkki tekee täyden 90 asteen kulman ja jatkaa maantien suuntaisena. Tähänkin on ilmaantunut itsekseen ukonkelloja ja tänä vuonna ovat saaneet aikaiseksi myös valkokukkaisen jälkikasvun.

Lopuksi vielä yksi jälkeläiskuva. Töyhtöangervon Aruncus dioicus osa emokasvia oikealla. Se on kasvanut niin isoksi, että puolitoistametrinen käytävä on kokonaan versoston piilossa siinä alla. Lapsi on vasemmalla kultatuijan penkin puolella. Se on tuossa ollut ehkä kolme vuotta. Onneksi se tuli nyt vasta, sillä kultatuija on jo päässyt korkeammaksi, joten ei ole vaaraa, että se jäisi varjoon!