Huulikukkaisia hurmureita

Vähän vanhempi kuva alkuun:19 07 2012 iso pensas jalopähkämöä kasvoi vielä etupihalla ovenvieren penkissä, jossa sitä piti tuossa koossa kastella jopa pari kertaa päivässä. Sen alkuperäinen emo kasvoi myös etupihalla, toisella puolen, ja oli siellä tullut jaettavaan kokoon katajan varjossa. Tämäkin paikka oli sille liian pieni, ja viime keväinen talon vuoraus vei viimeisetkin mullanrippeet tästä kohdasta.

Alkaa olla jo jalopähkämöiden Stachys macrantha laulut laulettu tältä kesältä. On sellainen harvinainen kesä, että yhtään eivät pähkämöidenkään lehdet ole nuokkuneet veden puutteessa, eikä penkkiperennoja ole kasteltu kertaakaan.

Tässä pionien ja pallesorvarinpensaan seurassa tuntuu olo mukavalta. Sen huomaa, että sienirihmasto ei enää tässä vaivaa! Ensin siirsin 2014 etupihan isomman paakun , ja viime keväänä sitten loputkin ottamaan uutta vauhtia tähän kohtaan.

Sehän tietää sitä, että juurakon kasvullekin olot ovat olleet mainiot, ja kasvustot komeammat ensi vuonna. Ehkä yritän kaivaa etupihan katajan alle jääneet jalopähkämöt syksyllä myös tuohon alatien varren istutukseen, koska muiden mielestä siellä voi kasvaa.

Huulikukkaisten heimon koristekasveiksi kelpavia sukuja ovat pähkämöt Stachys, värimintut Monarda, eräät muut mintut Mentha ja salviat Salvia. Joitakin muita näistä puutarhassani on kasvanut jalopähkämön lisäksi, mutta eivät ole olleet yhtä kestäviä puolustamaan paikkaansa. Lisäksi pitää mainita peipit Lamium ja Lamiastrum, akankaalit Ajuga ym.

Olen pariinkin otteeseen istuttanut helakanpunaisilla kukilla loistavaa punaista väriminttua Monarda didyma, viimeksi tähän fokuskohtaan eli lipputangon penkkiin, mutta sen olo on kovin vaatimatonta, yksi tai kaksi kukkavartta vuosittain, joskus ei mitään.

Autotallin takana oli vielä elokuussa 2008 näin komea värimintun kasvusto, mutta kun istutin seuraan hullun lailla kasvavan raunioyrtin, saivat muut häipyä. En edes muistanut siirtää tätä kasvustoa, kun se oli mennyt muistojen joukkoon.

Luultavasti syynä on vedenpuute, kun kasvumaani on hiekkamultaa. Märät kesät eivät anna isompikukkaisten minttujen kasvaa rauhassa, alkaa homehtumista. (En ole muutamaan vuoteen istuttanut perennain joukkoon mitään yksivuotisia, vain ruukkuihin, joissa viihtyvät tässä parhaiten muut lajit: pelakuut, samettikukat ja begoniat.)

Alapellolla viihtyy edelleen Päiviltä saatu pikkutaimista syntynyt pensas hempeän vaaleanpunaista preerian väriminttua Monarda fistulosa. Sen mintuntuoksu on niin voimakasta, etten oikein kestä lähestyä kasvia keskikesän aikaan allergioitteni takia. Aika hyvin se antaa anteeksi kitkemättömät heinätkin juurillaan...

Pientä ja vaatimatonta mirrinminttua Nepeta faassenii on meillä kasvanut myös Päivin taimitehtailun seurauksena. Se on kooltaan niin pientä, ettei minun kamerani ole sitä tavoittanut kunnolla kertaakaan viimeisen 10 vuoden aikana, kun on ollut tämä tietokoneen kanssa toimiva kamera.
Mirrinminttua on istutettu edellisen seuraan alapellolle, mutta myös lipputangon penkin alareunaan, jossa olisi tilaa rönsytä ulospäin, jos olot käyvät aidakkeen sisäpuolella ahtaiksi. Vielä se on hengissä, mutta vuosi vuodelta yläpihalla kurjenpolvet ja tarhakielot vievät enemmän tilaa. Alapellolla niitä ei ole enää näkynyt pariin vuoteen.

Alapellolla heinäkuun lopulla 2007 kasvanutta seurakuntaa: Vasemmalla preerianvärimintut, etualalla lähinnä iisoppeja ja yksi vaaleanvihreä silkkiyrtti. Taustalla mm värisauramoita. Mirrinminttujakin näkyisi, jos ne olisivat isompia...

Iisoppi Hyssopus officinalis oli kymmenen vuotta sitten oikein lempikasvini, kun niihin aikoihin oli vielä lumitalvia joka vuosi. Sen versot nimittäin talvehtivat oikein hyvin, mitä nyt latvat ruskistuivat, mutta se korjasi aika pian olonsa muhkeaksi matalaksi pensaaksi. Se teki myös ohimennessään uusia täydennyksiä tuottamalla siementaimia, niin että se muodosti lopulta mukavan matalan polunvarren aidan pellolla. Se muistuttaa kovasti kanervaa, vaikka on toki hieman kookkaampi. Kukan väri voi olla valkoinen, punertava tai violetti.
Viimeisten märkien ja lumettomien talvien aikana iisoppiviljelmäni ovat mennet kerrassa rappiolle.

Parhaiten menestyviä tässä heimossa ovat kuitenkin ruohostoissa ja heinikoissa ym. kasvavat valko- ja keltapeipit. Valkopeippi Lamiun album on niin etevä ja rehevä, että se valtaa kaikki pellolla olevat kasvijätekompostit, kun ne alkavat muuttua mullaksi. Se on isokukkainen ja näyttävä kukkiessaan jo alkukesällä. Tänäkin kesänä se pääsi töihin kesäkahvilan vaasikukaksi. Kuva on Wikipediasta, kun ei tästäkään ole tullut kunnon kuvaa kertaakaan, vaikka kukkivia päitä on satamäärin puutarhassa. Joka kerta olen todennut kuvat epätarkoiksi...

Valkopeipin latvaa.

Edellisen tapainen maassa rönsyävä on keltapeippi Lamiastrum galeobdolon, jonka lehdet ovat hopeatäpläiset, kuten täpläpeipinkin L. maculatum, joka on suositumpi koristekasvina. Akankaali Ajuga reptans istutettiin jo vuosia sitten taimimaalle kasvamaan ruukkutaimesta enemmän kokoa, ja edelleen se on hengissä, mutta etenee suikertavalla varrellaan ympäristöön, niin että aina pitää ihan etsiä, missä sitä nyt olikaan. Ei taida siitäkään olla eläjäksi tällä tontilla.

Akankaalin kukkalatvoja, meillä ne jäävät alle 10cm:n korkeuteen. Kuva on googlen Kuvahaku-listalta.

Sisareni luona Amerikassa vieraillessa olen tutustunut enemmän myös pienikukkaisiin salvioihin, ja olen miettinyt, josko niistä löytyisi parempi vaihtoehto. Vastaan on tullut mm. sini- ja härmesalvia.

Härmesalvia Salvia farinacea esittäytyy, kuva Wikipediasta.

Niiden taimia saattaa olla saatavilla keväisin. Mutta varmaan nekin olisivat ruukkuistutuksia, kun kummastakin salviasta sanotaan, että mukulat pitää talvettaa sisätiloissa, muuten ne jäävät yksivuotisiksi.