maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tontin kurjenpolvia

Haisukurjenpolvi Geranium robertianum viihtyy mm. pohjoisseinustan pinon tilalla, viime vuosina se on omin avuin kivunnut täältä myös lipputangon penkkiin.
Ja tässä ollaan mirrinmintun Nepeta x faassenii ja tarhakielon kanssa sovussa! Taustalle on jostain putkahtanut aiemmin penkistä pois siirretyn loistokurjenpolven muisto, eikä ole edes ainoa myöhemmin ilmaantunut tässä kohdin.
Metsäkurjenpolvet parkkipaikan liepeiltä huutelevat, ettei ole kiirettä tämän kohdan ruokkoamiseen vähään aikaan! Jo isä-Tatu sen varmaan oli kuullut, koska meillä ei niitetty kukkivaa kasvustoa. Tuossa kyllä pitäisi ottaa pohjaa myöten, kun papulanruusu lähettää uusia versojaan ihan joka paikkaan. Nokkosesta puhumattakaan. No sitten viikon päästä
Taitaa nyt olla aivan kurjenpolvien mieleinen kesä, kun on ollut toistaiseksi viileähköä ja kosteaa. Oman maamme kaunokaiset, metsäkurjenpolvet Geranium sylvaticum ja haisukurjenpolvet G. robertianum ovat kukkineet jo pitkään, eikä kukinnan loppuminen ole aivan lähipäivinä. Varret ovat venyneet ennätysmittoihin. Meidän kylällä ei metsäkurjenpolvesta ole vaaleita tai punaisempia värimuunnoksia, kaikki sitä samaa perusviolettia.

Tummakurjenpolvi Geranium phaeum tarjoilee aamuateriaa pikkukimalaiselle.
Näiden alla ei yleensä pärjää mikään aiottu, ihan seinän vieressä voi olla kasvutilaa kyllä nokkoselle, vuohenputkelle ja rönsyleinikille, ja näyttääpä keltapeipinkin suikero tuossa olevan. Hyvästit piti sanoa esim. jouluruusuille.
Ei tuijakuvasta varmaan huomaa, että alakuvan iso nyytti on just äsken siitä kiskaistu. Mutta en muistanutkaan, että penkissä oli tuolla kohtaa toinenkin mätäs keltapäivänliljaa...
Erityisen hyvin näyttää sopeutuneen tonttini oloihin kymmenisen vuotta sitten Nastolasta saatu alku tummakurjenpolvea G. phaeum. Kuvasarja on ylempänä. Montaa hiljattain kukkapenkkiin istutettua ei ole joutunut kitkemään sen ylenpalttisuuden takia tuossa määrin. Onneksi kitkeminen on helppoa, kun tarttuu vankimpaan varteen, tulee juuretkin  mukana. Lyhytaikaiseksi ilo kuitenkin jää, sillä ilmeisesti joka kukan onnistuu tehdä runsas siemensato, taimia tulee niin valtavasti. Hyvin kelpaa kasvupaikaksi betonilaattojen välien millimetrin rakosetkin. Kompostille viedyt naatit muistavat siementää myös siellä.

Katsoin hieman nettilähteistä, mitä tästä kaunokaisesta tiedetään. Se on kotoisin keski- ja etelä-Euroopan vuoristoilta alueilta, viihtyy kosteassa ja hyvinkin isossa varjossa. Tumman kukanvärin takia se on saanut lempinimen Lesken suru. Missourin yliopiston sivuille jouduttuani löytyi tällekin "sissille" raja, sen sanottiin niissä oloissa tekevän vain harvoin siemeniä, eikä se kestä kuumia kesiä.

Tästä kasvista on olemassa myös valkokukkainen versio, mutta mietin nyt, kannattaako sitä hankkia. Aivan tarpeeksi saan valkoisuutta jo olemassa olevasta nurkanvaltaajasta, valkokukkaisesta lehtosinilatvasta Polemonium caeruleum, joka siementää myös hyvin, sitäkin on reippaasti kitketty.

(Noita sanoessa pitää muistaa välirikkoon päätyneet kokeiluni tarhavalvatilla Lactuca macrophylla, jättitattarella Fallopia sachalinensis, tarharaunioyrtillä Symphytum asperum ja huiskunauhuksella Sinacalia tangutica.)

Mahtavasti versoo myös samoihin aikoihin tummakurjenpolven kanssa saatu peittokurjenpolvi G.  x cantabrigiense. Sen risteymävanhemmista toinen on tuoksukurjenpolvi G. macrorrhizum, toisena on dalmatiankurjenpolvi G. dalmaticum, matala kivikkokasvi, molemmat punakukkaisia, ensimmäinen vaalea, jälkimmäinen hieman tummempi. Risteymällä on ainakin meidän penkeissä vaaleanpunaiset kukat. Kukinta-aika ei ihan ole vielä, kun kesä on ollut hitaampi.

Etupihan penkinreunan kasvusto on vyörynyt jo laatoille makoilemaan, siihen se varmaan juurtuisi, jos multaa olisi tarjona. Kukkia on kohta odotettavissa, vaatisi lämpimän päivän.  Vasemmalta puolta melko tarkkaan poistettu peittokurjenpolvi on nyt sallinut violettikukkaisen idänkurjenpolven G. himalayense hieman levittäytyä tyhjään tilaan.
Jo aiemmin olen penkinreunakasvustoa joutunut reippaasti pienentämään ja taas ollaan samassa jamassa. Jokaiseen lehtihankaan kehittyy mielettömän monta uutta oksaa, jotka muodostavat monta senttiä lisää mattoon. Nimensä veroinen, eikä rikkakasveja tarvitse kitkeä! Tämän siemenlevintä on vaatimatonta, niinpä se pysyy istutuskohdassaan.
Tilanne tänään ensimmäisen reippaan aamupäivän sadekuuron jälkeen.
Ja parina vähälumisena vuonna sen toinen kasvupaikka on lintulaudan tienoilla on mennyt mustaksi niljakaksi massaksi, josta arvelee totaalisen uudistuksen koittavan piankin. Yritin etsiä kuvaa tilanteesta, mutta se näyttää olleen niin kammottava, ettei tullut painetuksi laukaisinta. Mutta ei mene montaa viikkoa, niin ollaan taas tässä. Nyt levittäytyminen on ohittanut vuorenkilven merkkaaman penkinlaidan, ja oikealla sivulla oleva kapoinen rinnepolku on menossa umpeen. Tämä kasvupaikka on varjoisempi, sen kukinta tulee etupihan paikkaa myöhemmin eikä ole niin runsastakaan. Jopa lehdettömiksi menneet vuorenkilvetkin toipuvat syksyyn mennessä.

Loistokurjenpolvi G. x magnificum on runsaasti puolen vuosikymmentä jo päässyt esittelemään komeuttaan kukkapenkeissäni. Alkuun se oli yksi yksilö autotallin nurkalla, menestyi ja siitä innostuneena hankin vuonna 2011 Agrimarketista kolme lisää. Pehkot kasvoivat todella isoiksi, joten jouduin siirtämään ne lipputangon penkistä isompaan tilaan alempana tonttia, jonne oli tullut uusi sinisen kukkamaan paikka tuoksuvatukoiden raivauksen myötä. Tämä yläkuva on kuitenkin jo seuraavasta siirrosta, otettu maantien varren penkistä viime vuoden heinäkuun alussa.
Tässä ollaan kasvupaikalla 2, jonne siirtyi lipputangon penkistä katseenvangitsijaksi valkokukkainen perhoangervo Gillenia trifoliata, jonka varsi taustalla. Kun lännen puolelle tuli iso massa ukonhattua syys-sinistä tuottamaan, niin se ei kuitenkaan miellytä näitä kurjenpolvia. Tilalle pitäisi löytyi tanakampi kasvi, mutta sitten joutuu luopumaan sinisestä tai valkoisesta. Punalatvat taitavat muuttaa tänne, kurjenpolvet niiden paikalle.
Kun olen tehnyt noita siirtoja, on selvästi löytynyt jakomahdollisuus, joten aiemman kolmen taimen  tilalla on nyt useampia! Se toivoisi varmaan olevansa valoisammassa paikassa, mutta jos multaa on vähän tai se läpäisee vedet liian nopsaan, lehdet nuokkuvat keskipäivällä kuin kuolemankielissä. Tuossa ensimmäisen kuvan penkinreunassa on savimultakasan jäänteet, joten sitä pulmaa ei ole.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Sivukaupalla luontokirjaa kesäkuussa

Niinhän se on aina, kun routa on häipynyt ja kylmät yöt jäävät taakse. Aivan kuin hätäiset kevätjuhlan oppilasesiintyjät pian pelmahtavat esiintymislavalle, keikistelevät aikansa roolinsa mukaan ja antavat tilaa seuraavalle. Puutarhassa ei oikein tiedä, mihin katsoa, kun joka päivä tarjoaa erilaisen näkymän, josta eilen ei vielä ollut kuin aavistus. Tänä vuonna esiintyjät ovat kyllä enemmän hämäläisiä, kauan viipyviä, kun kesäkuu on ollut yhtä viileä kuin toukokuukin. Hevoskastanja Aesculus hippocastanum ja kirsikka Prunus cerasus ovat jo lopettaneet, pikkuhäivähdys enää kevätesikoistakaan Primula veris.

Violetti pihasyreeni Syringa vulgaris aloittaa kukintansa ensin, se on kukkinut jo reilun viikon, 3-4 päivää myöhemmin oli valkoisten vuoro, ja lopuksi vaaleanpunainen koreansyreeni Syringa wolfii, jonka loisto puhkesi esiin viikonvaihteessa. Kun yhtä päivää lukuunottamatta on ollut melko viileitä kesäkuun päiviä, voidaan arvella, että nämä näkymät ovat edessä vielä juhannuksenakin, tosi harvinaista!

Luonnonkasveista koiranputkien Anthriscus sylvestris ja metsäkurjenpolvien Geranium sylvaticum eli juhannuskukkien aika on nyt, ne ovat siis kalenterin mukaan oikeassa vuorossa.

Saapa nähdä, onko juhannusruusulla Rosa pimpinellifolia vielä mitään näytettävää viikonlopulla eli juhannuksena, kovin ovat yläkuvan nuput vielä pieniä. Ei ole suviruusulla asiat sen paremmin, vain teresanruusu Rosa 'Therese Bugnet' alakuvassa on alkanut kukintansa.

Vaaleanpunaisuutta edustaakin pitkän esiintymisjakson tänä vuonna tehnyt puna-ailakki Silene dioica, savolaisten punainen "kevätesikko",se kukkii vielä tuoreesti joko nurmikossa lemmikkien Myosotis sylvatica seurassa tai kukkapenkissä kuolanpionin Paeonia anomala kanssa. Valkoista ruusua korvaa toistaiseksi lumipalloheisi Viburnum opulus 'Pohjanneito', joka vielä eilen oli ihan vaaleanvihreä.

Mysteeri autotallinseinustalta on selvinnyt, meillä kasvaa monta morsinkoa Isatis tinctoria! Kasvi, jota olen viljellyt alapuutarhalla toistakymmentä vuotta sitten  yhdestä kylvöksestä, joka sitten huolehti parina vuonna jälkikasvustaan siemenillään. Tähän nimenomaiseen paikkaan toin hieman mullanlisäystä syksyllä 2013 kompostilta, kun istutin Agrimarketista ostettuja hopeasyysvuokkoja
Anemone tomentosa 'Robustissima', jotka kukkivat jo istuttaessa hienosti.

Sen koommin vuokkoja ei ole näkynyt, sensijaan viime keväänä alkoi suurin piirtein samoilta kohdin nousta tumman sinivihreitä ruusukkeita, jotka kasvoivat pikkumättäiksi kesän aikana. Nyt ollaan tässä vaiheessa, morsinkojen kukinnot paljastavat metristen varsien päässä lajin. Mutta mistä siemenet? Sen viljelykauden jälkeen tontilla ei ole ollut ainoatakaan morsinkoa. Voihan tietysti olla, että niitä oli kompostimullassa, mutta samasta paikasta tein multalisäyksiä moneen muuhunkin penkkiin, ilman että niihin olisi tullut muuta kuin perus-rikkakasveja, pääasiassa nokkosta ja valkopeippiä. Vai olisiko niitä ollut vuokkoruukkujen mukana?
Jatkokertomusta ehkä voidaan odottaa, kunhan levittelen lopunkin kompostin joskus esille uutta kasvua tuottamaan, mutta se ei ehkä ole vielä tänä kesänä. Joko tulee tai ei tule morsinkoja...

Elsan peruja oleva tarhakielo Convallaria majalis (jota näkyy olevan nykyisin myynnissä Lahdessa myös vaaleanpunaisena) alkaa kukkia metsäkieloa myöhemmin, ensimmäiset runsas viikko sitten, ja nyt on paras kukinta meneillään. Alunperin se kasvoi meillä pionien kanssa rapunpielen penkissä, mutta v. 2000, kun talo maalattiin, nostin kaikki perennat pois telineiden tieltä. Suurin osa matkasi tähän lipputangon penkkiin, mutta jokunen juurenpätkä on alkuperäisellä paikallaan.

Keltapeippi Lamiastrum galeobdolon on kotiutunut hyvin meillä ja pitää puolensa vuohenputkia vastaan oikein hyvin. Tässä se on etsiytynyt tulikellukoiden Geum coccineum seuraan ja oikein nousee pystyyn kukkimaan niiden hentoa tukea vasten. Suurin osa keltapeipistäni on peräisin Palsan myllyn viereisestä purolehdosta Padasjoelta, etupihalla olevat taas Hörtsänän puutarhasta Orivedeltä, molemmista on tullut kasviretkellä mukaan muutaman sentin pätkä maassa luikertavaa versoa. Sen lehdet ovat hopeatäpläiset kuten hopeatäpläpeipillä L. maculatum, jota kauppapuutarhoissa paljon näkee myytävänä, mutta tällä viimemainitulla kukka on vaaleanpunainen.

Vaikka viileitä ilmoja on odotettavissa, luotan siihen, että ei tule pakkasta, joten vuohenputket voi kitkeä pois arempia kasveja suojaamasta. Luultavasti teen tätä vielä juhannuksen jälkeenkin, kasvu on ollut vahvaa. Mutta kellokukat ja kurjenpolvet ovat jo lähtökuopissa kukintaan! Hyvää juhannusta!

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Maiseman kehitystä

Katselen tätä alapihan puolelta kuvattua maisemaa yleensä makuuhuoneesta. Itse asiassa kaikki tänne idän suuntaan olevat ikkunat ovat makuuhuoneiden, idästä nouseva aamuaurinko pääsee herättämään tai ainakin kesällä lämmittämään huoneen sopivaksi uudelle päivälle. Varjosta näkee, että kuva on otettu vasta keskipäivällä. Varsinkin nyt näkymä miellyttää vehmaudellaan ja sillä, että rinteen raput on korjattu alennustilastaan.

Talo rakennettiin 1938-39, juuri sodan alla. Siihen asti tämä rinnetontti oli ollut avointa maisemaa, peltoa ja laidunta, mutta lähes kymmenkunta muinaista pientä kivijalkaa oli osoittamassa, että talon rinnepaikka oli aittarivin edustaa ja laidunmaata. Vain yksi kuusi ja isohko pihlaja kasvoivat rinteessä.

Kuva on otettu lokakuun alussa 1986, vaahterat olivat vallanneet muinoin niin avoimen maiseman. Kun joka kesä matala pihakasvillisuus kuivui rapisevaksi, olin päättänyt emännäksi tultuani tilata autokuorman savimultaa, jonka sitten vuoden aikana siirsin tästä keostaan eri puolille tonttia. Osa vanhoista kivijaloista saatiin maisemoitua.
Paikka on myös entisen navetta-latorakennuksen alue. Sen aikaa oli noin 1940-luvun puolivälistä vuoteen 1991. Lehmien ja muiden kotieläinten pito loppui kyllä jo ennen 1960-lukua, sillä kylämme ruokatavarakaupoista sai tarvitsemansa eikä omia lehmiä enää tarvinnut pitää. Niiden talvisen ruoan hankinta oli hankalaa, kun omia peltoja oli niukasti.
Navetan yläpuolelle toiseksi kerrokseksi rakennettu heinälato madallettiin, heinien tilaan tuli varastoa ja puuliiteri. Vain puusee toimitti ikuista virkaansa rakennuksen alemmassa päädyssä. Etelänpuolelle istutettiin naapurilta saadusta taimesta pihajasmike Philadelphus coronarius. Toinen saman kasvin taimi istutettiin asuintalon seinustalle, makuuhuoneen ikkunan alle. Vanhempani olivat istuttaneet violeteista pihasyreeneistä Syringa vulgaris kaaren ns. lehtimajaksi samaan paikkaan, mutta kuvassa näkyvä pihakeinu ei vielä tuolloin sinne sopinut, tilan takia ja koska maa vietti liikaa oikealle. Niillä mentiin seuraava 30 vuotta, sukupolvi vaihtui 1983.

Tämä kuva on otettu heinäkuun puolivälissä 2007, jolloin idän seinustan olopihaa on lisämateriaaleilla saatu niin suureksi, että peräti kaksi keinua on saanut sijan. Yksi vaahtera vielä kasvaa jyrkässä rinteen kohdassa.
Melko lailla ensimmäisiä pihatöitäni oli raivata avoimeksi makuuhuoneiden ikkunoiden eteen kasvanut tiheikkö, siinä oli useampikin vaahtera ja ne syreenit. Serkkuni Pyhtäältä korjasi talonseinustan pihajasmikkeen autonsa lavalle. Pihasyreenit pantiin maan tasalle, ja päälle tuosta multakuormasta kaaren muotoinen kukkapenkki, ja osa mullasta sai auttaa myös maan pinnan suoristamisessa, jotta keinun voi siirtää tähän oleilupaikkaan. Vain pohjoiseen päin oleva istutus sai jäädä antamaan tuulensuojaa. Pian syreenien juuret lahosivat ja muistokin hävisi!

Kuva on heinäkuun alkua 2012, ja historiaa sikäli, että tässä oleskelupation pintana vielä on puulaattoja. Patio itsessään on lähes vaakasuora, ja sitä reunustaa rinteiksi jäävissä osin kukkapenkkejä. Alkuun keinu oli vasemmalla rinteen puolella, mutta tuuli kaatoi sen vähälläkin voimalla. Tuossa se saatiin sidotuksi apunaruilla, lippa kiinni runkoon, ja se taas puolestaan kiinni takana olevaan syreenien paksuihin osiin.
1991 vanhoista tiilistä tehdyn pulakauden navetan seinämät alkoivat sortua, eikä auttanut muu kuin jyrätä koko rakennus maan tasalle. Suunnitelmia oli kyllä tehty rakennuksen korjaamiseksi, sillä katto oli notkollaan sisäänpäin, eikä se tiedä hyvää. Ison kauhatraktorin vierailun jälkeen paikka oli melko tasainen, mutta paikalle tuotiin vielä autokuormittain täytemaata ja taas tiivistettiin. Saatiin lopulta tila uudelle rakennukselle, jonka työnimi on autotalli. Rakennus sijoittui tuossa vanhassa valokuvassa kuvan etualan tasanteelle, vain pieni kulma tuli täyttömaan päälle. Pihajasmike on entisellä paikallaan, mutta autotallin lännen puolella, keskipaikkeilla rakennusta. Autoa siinä rakennuksessa on sittemmin nähty vähiten, sillä muuta varastorakennusta ei toistaiseksi ole.

Kuva on syksyltä 2008. Pihajasmike vasemmalla on vielä ihan vihreänä. Tallin seinälle siirretty amurinviini Vitis amurensis on saavuttanut jo hyvät mitat. Etuseinälle on istutettu onnenpensas Forsythia ovata. Suuri siperiankurjenmiekan Iris sibirica kasvusto sitoo rinnettä vasemmalla etualalla.
Uuden syntyneen rinteen istuttaminen piti alkaa heti, etteivät sadevedet kuljettaisi tuotuja maa-aineksia muualle. Taas tilattiin multakuorma, sillä verhottiin rinne, johon istutuksina ensi hätään vuorenkilpiä Bergenia cordifolia ja puuntaimia. Muutaman vuoden päästä saadut räystäspellitykset siirsivät uhkan lopullisesti, kun kallistukset pantiin niin, ettei vesi tullut rinteelle.
Ensimmäisessä kuvassa oleva metsälehmus Tilia cordata on peräisin Hattulasta, Suontaan kartanon metsikön kompostialueelta, jossa sillä oli vaihtoehtona joutua tuotujen kuormien alle. Parinkymmenen sentin taimi tuli tänne, nyt on tuossa kasvettu neljännesvuosisadan ja melkein puun mitassa ollaan. Sen vasemmalla puolella oleva saarni Fraxinus excelsior on suurempi, mutta tuli vuotta myöhemmin samasta kunnasta Vanajaveden rannan pikkutaimena.

Autotallin takana olevaa täyttömaata, jonka päällimmäisenä on hiekkakerros, kun tallinteon aikoihin lapsenlapset olivat hiekkalaatikko-iässä. Tämä kuva on myös syyskuun alusta 2008. Vasen puoli kuvasta on täyttömaan pohjoiseen rinteeseen istutettuja puuntaimia, mm. valkearunkoiset kaksi kivikoivua. Hiekkalaatikko on muutettu kukkapenkiksi, jossa palavarakkaus Lychnis chalchedonica vielä komeana. Muutaman vuoden päästä siitä on vain muisto, kun viereen tuotu tarharaunioyrtti Symphytum asperum alkaa näyttää voimansa.
Hattulasta Lepaan puutarhaoppilaitoksen taimituotannon ylijäämänä tuli laatikollinen tulitikun mittaisia taimia, siinä mukana mm. kivikoivuja Betula ermanii, lehtikuusiristeymää Larix ja koreansyreenejä Syringa wolfii, kaikkia kasvaa nyt myös tässä navetan täyttämaan rinteessä. Äitini suosimasta lumimarjasta Symphoricarpos rivularis tuli myös muisto tähän rinteeseen.

Sama kohta kuin edelliskuvassa yläkerran ikkunasta katsottuna. Kivikoivun valkoinen runko keskellä, sen tyvestä alkaa rinteeseen vähitellen syntynyt kuoppa, jota kasvit yrittävät piilottaa. Oma arveluni on, että kuopan tienoissa oli jompikumpi navetan yhteydessä olleesta kahdesta AIV-tornista, niiden sementtirenkaiden palasia löytyi vasemman reunan kohdalta.
Raivasin 2013 tämän täyttömaankasan ulointa alahelmaa saadakseni tasaisemman paikan mattojen ym. tuuletustelineelle. Sillä kohdalla on lisäksi kallionpaljastuma maan pinnassa, joten melkein kenkälusikalla sovittaen tuli sen kokoinen kolo, että tarvittava tila saatiin. Kuva on 05 09 2013, projekti on vielä siinä hieman kesken.
Kaikki mahdollinen rinne piti sitten tietysti sitoa vuorenkilvillä. Tähänkin tuli jyrkähkö 0,5 m leikkaus, joten siitä ei ainakaan helposti kuljeta! Aiemmin olin siirtänyt luiskan pohjoispuoliseen notkelmaan kylällä niin yleistä kivikonalvejuurta Dryopteris filix-mas, joka kasvusto pilkottaa taka-alalla.

Tässä kuvaa alkukeväältä 2015 ikkunasta katsellen. Puut ovat vielä ilman lehtiä, vaikka ollaan toukokuussa. Tummin puunrunko on tontin suurin vaahtera, sen takana on isoin tontin kalliopaljastumista, ns. isokivi. Vaahterasta oikealle olevat puut ovat rinteen saarni ja lehmus. Puiden ja tuuletustelineen rajaamaan alueeseen jää muisto navetan lantalasta, jota varten oli myös kaivettu kuoppaa, se on nykyisin orgaanisen jätteen avulla täytettävää kohtaa tontilla. Viimeisin tuotos taitaa olla vuorenkilvistä taiteltuja huonon näköisiä lehtiä.


Tämä kuva on 09 05 2015, jolloin olin alkanut luiskan korjauksen. Rappujen yläreunassa alkoi syntynyt monttu vähitellen suurentua, ja entiset raput kallistelivat. Lääkkeeksi paljon täytemaata ja uudet rapunpaikat kauemmaksi tallista, ettei vielä suorassa oleva talo alkaisi kallistua montun suuntaan. Kuvassa keskellä alhaalla olevat vuorenkilvet saivat antaa tilansa uusille rapuille, jotka loppupäästään tulevat ylätasolle lähellä kivikoivua. Sorakasa taustalla on vielä iso, sen edessä oleva kolmen seppelvarvun Stephanandra incisa pallomainen ryhmä kätkee 1800-luvulta peräisin olevan pikkurakennuksen kivijalan.

Tässä lopputulosta ylhäältä katsellen, kuva on 28 05 2015.  Raput noudattavat yleiseurooppalaista rinteiden kaarreratkaisua, joka loiventaa nousua. Vasemmalle on jo tullut osa siirretyistä vuorenkilvistä, siihen tulee myöhemmin vielä lisääkin, kunhan kuumin aika on mennyt. Talon seinustan oleskelupation tuulensuoja eli pihasyreenirivi näkyy vasemmalla, silläkin kohtaa on jokin muinainen kivijalka, ties kuinka kaukaa takaperin...