lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kellojen kilinää...

Kevään ensi airuet, lumilaikkujen keskeltä näkyvät valkoiset pikkukellot ovat avautuneet. Oma kuva on ison kivenjärkäleen auringonpuoleiselta sivulta, johon äitini yli 50 vuotta sitten ne oli istuttanut. Tässä hieman tämän päivän aikana netistä ja omista tietoteoksista löytynyttä asiaa niiden tiimoilta. Kiitoksia Face Bookin sivuilla asiaan kantaa ottaneille Anjalle ja Raijalle, jotka innostivat tähän kirjoitukseen!

Näitä pikkuisia kaunokaisia on kaksi sukua, Leucojum eli lumipisarat ja Galanthus eli lumikellot, molemmat heimosta narsissikasvit Amaryllidaceae. Kuva ylempänä on ensinmainituista. Aiemmin lumipisaroilla oli yhteisnimi kesäkellot ja tarkemmin kevät- ja suvikellot.
Kaikkien nyt saatavilla olevien tietolähteiden mukaan ylläolevat kuvat ovat (vastoin aiempia puheitani) kuitenkin kevätlumipisarasta eli-kellosta Leucojum vernum. Ylin on kuvattu tänään, seuraava on 06.05. 2010. Siitä on olemassa kaksi variaatiota, kehälehdiltään keltakärkinen eli var. carpathicum, jonkalainen tuo omani on, ja vihreäkärkinen var. vernum. (Kaikista nettihaulla näkemistäni kuvista osa oli jotenkin näiden puoliväliin asettuvia.)
Kasvilajin nimi saksankielessä on Märzbecher. Tuttavani Anjan kertoma omista kasveistaan on, että ne ovat virolaista alkuperää ja siellä nimeltään märssikelloja. Nimellä näyttäisi olevan selvä yhteys tuohon saksalaiseen nimeen eli olisivat siis myös kevätlumipisaroita? Hänen mainitsemansa muut tuntomerkit viittaisivat siihen, että kyseessä on muu lajike kuin tämä omani, kun vihreä puuttuu minun kasvieni kehälehdistä.

Suvikello eli kesälumipisara L. aestivum näyttäisi olevan paitsi korkeampi myös runsaskukkaisempi, ja lehdet ovat jonkinverran enemmän heinänlehtiä muistuttavia. Kukat ovat kapeampia kuin L. vernumilla. Tämä kuva on otettu Washingtonin Botanical Gardenin edustalta 09.04. 2010.

Nettihaulla löytyy myös syyslumipisaroita eli L. autumnale, niillä kukat ovat huomattavan kapeita ja muutamassa kukkakuvassa näytti olevan myös vaaleanpunaisin kukin kukkivia.

Pienikokoisempi ja melkeinpä ainut nykyisin meillä myytävä tämän ryhmän sipuli kuuluu sukuun Galanthus lumikellot. Yleisin vanha lajike meillä on ollut puistolumikello G. nivalis. Nykyisin myytävät lumikellojen sipulit näyttävät tuottavat selvästi hentoisempia lehtiä ja kukkavanoja, ja ovat ilmeisimmin jotain muuta lajia tai lajiketta, vaikka myytäisiinkin samalla nimellä. Ylläoleva kuva on otettu myös 06.05.2010, tänä vuonna kasvupaikka on juuri sulanut, ja sieltä pilkisti tänään vasta yksi vana esiin.

Lumikellojen kukan rakenne on sellainen, että kukan muodostaa kuusi kehälehteä, joista kolme ulompaa on valkoisia ja isompia, sisemmät kolme lyhempiä ja niissä on vihreitä tai keltaisia kuvioita. Siten se eroaa selvästi suvusta Leucojum, jolla kaikki kehälehdet ovat saman kokoisia ja näköisiä ja näyttävät kasvaneen kellomaiseksi teriöksi.

Kun katsastin lumikelloista netissä löytyvää tietoa, hämmästyinkin tietämättömyyttäni! Kuulemma lajeja on pari kymmentä, ja niistä tehtyjä jalostelajikkeita ja risteymiä on viitisen sataa. Olisipa hauska saada jostain selvitystä niiden laadusta. Osa alkaa kukkia jo syksyllä, ja kukintaa on laadusta riippuen sitten eri aikoina kevääseen asti! Jotkut kuten G. nivalis ovat puolivarjon kasveja, osa taas vain avoimilla paikoin kasvavia, kuten G. elwesii, G. ikariae ja G. caucasicus.

Netin kuvavalikoimasta näkyy, että lajikkeiden kehittely on tuottanut sekä kerrottuja kukkalehtiä että monenkirjavasti vihreillä kuvioilla toisistaan poikkeavia. Kukkalehtien väri voi olla kokonaankin vihreä, lisäksi on vaaleanpunaisia ja -sinisiä. Keltaista väriä taas voi löytyä kukan alimmaisesta osasta, kukkapohjuksesta.

Lumikellojen sipulit tuottavat hyvin sivusipuleita, joten melko pian yhden istutetun tilalla on kokonainen rypäs samaan tapaan kuin Gagea- eli käenrieska-suvussa. Kasvatusohjeissa näytti olevan maininta, että mikäli kasvusto kolmivuotisvälein nostetaan ylös ja jaetaan, saadaan nopeammin ja parempi lisääntyminen. Näinhän on ohje myös joidenkin narsissien kohdalla.
Varsinaisia lumikellojen ystäviä asuu Brittein saarilla, sillä niiden kasvatuksesta ja kehityksestä on erityisesti kiinnostuttu sekä Englannissa että Irlannissa. Molempia, sekä Leucojum että Galanthus-suvun kasveja kasvaa myös luonnonvaraisina Euroopassa ja Aasiassa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Aina vaan pajuja mielessä...

Samettikukkakylvökset itivät nopeasti, vain kolme päivää tarvittiin viime viikonloppuna! Kylvin korkeita ja keskikorkeita lajikkeita. Samettikukka on melko vaivaton laji, olipa kesä sitten kuiva tai viime vuotiseen tapaan supermärkä. Koulinta odottaa kohta!

Samaan syssyyn kylvin salaattiaineiksi edellisvuotisesta siemenpussista sokerihernettä, niiden itäminen kesti neljä päivää.

Kevät on pajujen tiedostamisen aikaa, koska niiden kukkiessa ei ole juurikaan kilpailijoita. Varhaisin kevään airut on pajunkissaoksa, jonka saa virpojalta palmusunnuntaina, viikkoa ennen pääsiäistä. Minulle oksa on läheinen muisto, koska vihkiäispäivämme oli tämä päivä, ja halusin kukkakimppuni lähtökohdaksi pajunkissaoksat. Kun niitä ei ollut saatavilla kukkakaupasta, piti itse hiihdellä oksia etsimässä silloisen asumiskuntani Lehtimäen maisemissa. Tämän vuoden oksat ovat jo kuivuneet, mutta kuva on muistona.
Olen postannut jo yhden pajunkissablogin pari vuotta sitten, se on 13.04.2011, mutta tässä hieman lisää kuulumisia asian tiimoilta.

Pajut kuuluvat heimoon Salicaceae, jossa suomalaisen elinalueen perusteella on kaksi sukua, pajut Salix ja poppelikasvit Populus. Maailmanlaajuisesti löytyy kuitenkin noin 60 sukua, ja lajeja yhteensä noin 800, joista pajuja on n. 450. Uusimman systematiikan mukaan heimo kuuluu suureen lahkoon Malpighiales, jossa on 1/12 (noin 8%) putkilokasveista, suuri osa trooppisia alipuustoon kuuluvia kasveja. Meille tuttuja heimoja siinä ovat pajukasvien ohella mm. kuisma-, tyräkki- ja orvokkikasvit.

Erityisesti pajuja on hyödetty nuoren verson sitkeyden ja taipuisuuden takia punontatöissä, uusi buumi syntyi pari kymmentä vuotta sitten. Koska pajuille on ominaista ns. uinuvat silmut, sen kasvua on vaikea lopettaa, vaikka kuinka leikkaisi maan tasalle. Tuntuu, että satapäinen lohikäärme tulee katkaisusta! Ominaisuus on nähtävillä myös haapojen kohdalla. Laskin kerran Janakkalan Suurisuon etelälaidassa syntyneen yhden haavan kaatamisen jälkeen ainakin 183 juurivesaa sen juuriston alueelle!

Viime vuoden kevään puutarhasavotassa arboretumista kaadettiin myös monihaaraiseksi kasvanut ja maahan asti lumien alla painunut koripaju Salix viminalis. Se näkyy ylemmässä 29 10 2010 otetussa kuvan keskikohdassa. Sitä olisi sinä syksynä pitänyt jo leikata, koska noin monta latvaa oli tullut punontatöihin. Kevätoksat ovat parhaita, kun ne kuivatetaan ja liotetaan hangessa. Mutta homma jäi. Seuraavana vuonna puusta oli tullut aikamoinen tiuha luutalatva. Silloinkaan en ehtinyt leikkaamiseen, ja tuloksena oli suuren lumituhovuoden jälkeen, että koko latvus oli taipunut maahan eikä se enää noussut. 
Alemman kuvan kannon kohdalle oli syksyyn 2012 mennessä kasvanut kymmenien uusien oksien pensas, jonka korkeus on noin pari metriä. Kanto pitäisi kyllä poistaa kokonaan, kun oksat ovat kovin hauraita punontatöissä. Luultavasti kyseessä onkin koripajun näköinen risteymä, jonka toinen vanhempi lienee hauraampi kuin varsinainen koripaju. Pajut ovat varsinaisia mestareita tekemään risteymiä!
Kuivattelin rungon kappaleita ja oksia toukokuun lopulle asti, mutta kun uusi kukkapenkki tarvitsi reuna-aitaa, päädyin kokeilemaan näitä kuivan näköisiä rankoja. Laitoin niitä alhaalta ja sivuilta suojamuovien ympäröimänä pituudelleen penkin laitamaksi. Kostean kesän seurailun ja jatkuvan versojen kitkemisen jälkeen nostin rungot pois ja korvasin ne Agrimarketin puuaidakkeilla. Juuria oli alkanut työntyä muovin läpi maahan, ja muovin suojassa oli lukuisia muurahaispesiä.
Rungot saivat jatkaa kuivumistaan talon seinustaa vasten. Irrotin kaikki mahdolliset versonalut ja näkyvissä olevat silmut. Kuinkahan lienee ensi kesän versonta? Rangat pantiin ihan vuoden lopuilla pihatiemme ojan pintaan estämään autonpyörien mahdollista lipsahtamista hangen piilottamaan ojanpohjaan. Veikkaanpa, että nostelen taas rankoja kuivumaan...
Kuvassa puuaidakkeiden malli etureunassa, pajunrankoja pitkillä sivuilla. Kuva on 26 05 2012. Kun ruoho alkoi kasvaa, se peitti pian reunan kokonaan. Itsekseen kukkapenkin myöhemmin kesällä vallanneet koristekurpitsat estivät reunusaidan tekemistä pitkälle syksyyn, joten pois nosto tuli vasta kurpitsasesongin lakattua..
Suvun kasveja voi siten pitää myös helppoina energiamassan tuotantolajeina, kun uusien taimien istutuksessa ei tarvitse nähdä mitään vaivaa. Pajut ovat suosittuja myös siihen nykyaikana, varsinkin myös sen takia, että viihtyvät kosteilla ja tulvaherkillä mailla, joilla muunlainen viljely ei onnistu. Kun korjuun voi suorittaa maan ollessa jäässä, ei haittaa, vaikka kasvupaikka olisi melko märkäkin.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Taimipuuhia

Huhtikuusta on eletty kolmasosa, ja vielä ollaan tiukasti yöpakkasten ajassa, joten routa ei ole alkanut vielä häipyä. Tämänkertainen korkeapaine on nyt ollut vallassa yli 6 viikkoa. Toki tiet jo ovat lähes sulaneet, ja tielaitos Destia vaihtaa tällä viikolla kesänopeudet, mutta meillä maisemat ovat muuten valkoisen hangen alla. Jotkut ennustajat ovat sitä mieltä, että kunnollisia kesäsäitä nähdään vasta elokuun-syyskuun aikana?

Viikko sitten päätin tehdä ennen kokemattoman tempun, eli latvoin dragonwing-begoniasta kaikki versot, kun ne ovat kasvaa hujahtaneet talviajan säilytyksessä hentoa latvaa 15-20 cm. Entiset pistokkaat ovatkin tulleet vahingossa, kun isoa kasvia ulos kuskatessa jotkut latvat taittuvat.
Kaikki elävät latvat saivat lyhennyksen ja pääsivät juurtumislasiin, niitä tulikin kaksi täpötäyttä astiaa, jotka toistaiseksi ovat olleet hyvin terhakoita ja siis kannattava "sijoitus".

Muut pistokas-istutukset eli kirjopeipin poikaset ovat ilmeisesti alkaneet kasvattaa lisää juuria, ja uusia lehtiäkin on ilmaantunut. Myös alakuvan emo on alkanut pöyhistyä.

Suureksi iloksi mustanmerenruusun mukulat ovat itäneet, aikaa meni siis noin kaksi viikkoa. Ostopussissa oli viisi mukulaa ja joitain mukulankappaleita, ja kaikkiaan on noussut viisi tainta tähän mennessä. Yksi on muita edellä! Talouskelmun suojassa oli sopivan lämmintä ja kosteata, ja mullan mukana olleita rikkakasvien siemeniäkin näyttää tila suosineen, koska pinnassa näkyy asiaankuulumatonta valkoista rihmaa.

Tänään on aika kylvää samettikukat, joten taimimulta on tarpeen Kausalan reisulla hankkia.

Auringonkukkasiementen joukosta etsityt muut siemenet ovat entistä enemmän sarjakukkaisen taimia muistuttavia, mutta mitähän niistä tulee? Tuossa vaiheessa olevia taimia pitäisi jo koulia, mutta viitsinkö? Rikkakasvit ovat tunnetusti vähään tyytyvää joukkoa, joten jospa jäisivät paikkaansa, ja katsotaan myöhemmin, mitä seuraa.
Marunatuoksukki on aika yleinen auringonkukan seossiemen ruokintapaikalla, mutta näissä taimissa tuoksua ei ainakaan vielä ole. Lehdet ovat vielä melko ohuita eikä villaisuuta ole.

Lopuksi  tämän viikkoisen työpöydän taustakuva, joka on asterikasveihin Asteraceae kuuluva punalatva Eupatorium cannabinum. Kukkapenkissä kasvaa myös täpläpunalatva E. maculatum, joka menestyi viime vuonna paremmin kuin koskaan. Kuva on otettu elokuun loppupuolella 2011, kun pihlajanmarjat jo ovat punaisia. Versot kasvavat lähes kahteen metriin. Kukinta jatkuu koko syyskuun, aina yöpakkasiin asti

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Virallisesti keväässä...

On pääsiäinen, mutta kaupassa olivatkin suosikkini te-te-narsissit päässeet loppumaan, ja niiden tilalle oli lykätty saman ison nimilapun alle muita tulitikunmittaisilla vihreillä lehdillä olevia sipuliruukkuja. Kun ei ollut lukulaseja päässä, en edes huomannut mitään outoa, kun otin muutaman ruukun pihaani pantavaksi. No sitten selvisi, että olinkin ostanut valkokukkaisia helmihyasintteja Muscari armeniacum, enkä niitä raaskinut vielä panna pakkasille alttiiiksi. Kasvakoot sisällä ja istutan sitten myöhemmin sipulit ulos. Tämä kuva on tänään keskipäivällä kuvattu, toinen kuva oikealla olevassa palkissa on päivää aikaisemmin. Mieluisa kommellus, koska näitä valkoisia ei muuten juuri ole ollut sipulipusseissa.

Pihalle katsellessa tuntuu aprillilta sanoa, että on kevät. Pikemminkin kevättalvi, sillä pakkanen pitää edelleen tiukassa otteessa. Oman pihan keväästä ei ole tietoakaan, jos ajattelee, että jotakin uutta ja vihreää olisi esillä. Siihen menee vielä aikaa!
Linnuille tarkoitettujen auringonkukan siementen joukosta löytyneet tuntemattomat pyöreät pallerot pantiin koekasvatukseen maaliskuun puolivälin jälkeen ja ovat nyt ehtineet itää ja alkaa jo ensimmäisten kasvulehtien tuottamisen. Sirkkalehdet muistuttavat tomaatin tai persiljan alkuja, kasvulehdissä näyttää olevan paljon monimutkaisempi laita. Mitään tuoksua ei kuitenkaan tuntunut vielä. Mitähän niistä kehkeytyy, taitaa mennä sarjakukkaisiin Apiaceae? Asia kiinnostaa kovasti, koska siemenpussissa ei ollut mainintaa kasvatusmaasta. Ja nämähän ovat tietysti rikkakasveja auringonkukkapellolta.

Sisäkasveilla on nyt mukavampaa kuin kuukausi sitten, valon lisäksi myös lämpösäteet tuottavat kasvuun innostumisen vauhtia. Niinpä hankin uusia mustanmerenruusun (Achimenes) mukuloita Plantagenista viikko sitten, ja ne muhivat nyt ikkunan lämmössä. Viikossa ei vielä mitään näy, eikä kuulukaan näkyä. Ostin myös pari kesäkukkien siemenpussia, ja kohta on aika alkaa toisen taimikasvatus, nimittäin ryhmäsamettikukan Tagetes patula, joita aion panna ruukkuihin patiolle kesäbegonioiden seuraksi.
Toinen pussi on keltakosmoskukka Cosmos sulphureus. Senkin ajattelen taimikasvattaa, toukokuun alussa, koska muuten kukinta alkaa kovin myöhään.

Kasvatusruukku on toistaiseksi toisessa korkeassa ruukussa, kun en ole vielä ehtinyt pujottaa uutta hankittua naruamppelia paikoilleen.
Olen lopettanut kaktus-Oxalis-symbioosin. Oikeastaan kaktus päätti sanoutua suhteesta irti, sananmukaisesti, kun oksa toisensa jälkeen ropsahti pöydälle. Kun sitten katselin ruukun sisältöä, totesin, että Oxalis oli vallannut maavarsillaan koko ruukun pohjan, ja niinpä tein sitten sille hieman väljennystä laittamalla uusia alkuja kahteen uuteen ruukkuun. Toinen matkasi naapuriin, josta se alunperinkin oli lähtöisin, toinen yrittää herätä eloon omassa huushollissa. Pääosa eli noin puolet vanhasta kasvista sai jäädä uusine multineen vanhaan mieluisaan ruukkuun. Näyttää tykkäävän olostaan, koska uusia kukkavanoja on alkanut puskea esiin.
Punalehtisen kirjopeipin eli värinokkosen ensimmäiset juurtuneet taimet on istutettu noin viikko sitten. Niidenkin matka on naapuriin, jossa alkuperätaimi on kasvatettu. Odottelen viimevuotisen emon tekevän uusia oksia, kun se sai hyvät mullat viikko sitten ruoakseen, teen sitten lisää taimia.

Lennart Larssonin museolta perua oleva (ja Kristiinankaupungin kautta turistimatkaa tehnyt) pelakuun pistokas, jonka sain lokakuussa, on alkanut tuottaa uusia lehtiä. Sen kukat ovat valkoiset, tuotu pistokas kehitti vaatimattoman kukkaryppään vielä syksyllä vesilasi-asukkaana ollessaan. Kunhan tuossa hetken aikaa vielä puskistuu, voi ottaa pistokkaita, joille on jo tilausta! Nyt on tullut vasta pääasiassa uusia lehtiä, ei vielä oksia. Pelakuun hoiviin väliaikaisesti lykätty kuparilehti, joka näkyy ruukun etureunassa, on alkanut myös ottaa eloa, ja pian se on pantava omaan ruukkuunsa.

Pohjakerroksessa talvehtineet verenpisarat ovat mennyttä, eivät ole vironneet alkuun, mutta molemmat dragonwing-begonian ruukut ovat alkaneet jo hyvin hentojen vaaleanpunaisten kukkien kauden. Kunhan kesä koittaa ja pääsevät ulos, nähdään taas helakanpunaista hehkua. Alakuvassa muistoa tämän kasvin aikaisemmista loistoista, kuva on otettu 29 08 2011. Ihan etureunassa on pistokasruukku, jonka sisältö muutti muihin koteihin.