Kellojen kilinää...

Kevään ensi airuet, lumilaikkujen keskeltä näkyvät valkoiset pikkukellot ovat avautuneet. Oma kuva on ison kivenjärkäleen auringonpuoleiselta sivulta, johon äitini yli 50 vuotta sitten ne oli istuttanut. Tässä hieman tämän päivän aikana netistä ja omista tietoteoksista löytynyttä asiaa niiden tiimoilta. Kiitoksia Face Bookin sivuilla asiaan kantaa ottaneille Anjalle ja Raijalle, jotka innostivat tähän kirjoitukseen!

Näitä pikkuisia kaunokaisia on kaksi sukua, Leucojum eli lumipisarat ja Galanthus eli lumikellot, molemmat heimosta narsissikasvit Amaryllidaceae. Kuva ylempänä on ensinmainituista. Aiemmin lumipisaroilla oli yhteisnimi kesäkellot ja tarkemmin kevät- ja suvikellot.

Kaikkien nyt saatavilla olevien tietolähteiden mukaan ylläolevat kuvat ovat (vastoin aiempia puheitani) kuitenkin kevätlumipisarasta eli-kellosta Leucojum vernum. Ylin on kuvattu tänään, seuraava on 06.05. 2010. Siitä on olemassa kaksi variaatiota, kehälehdiltään keltakärkinen eli var. carpathicum, jonkalainen tuo omani on, ja vihreäkärkinen var. vernum. (Kaikista nettihaulla näkemistäni kuvista osa oli jotenkin näiden puoliväliin asettuvia.)
Kasvilajin nimi saksankielessä on Märzbecher. Tuttavani Anjan kertoma omista kasveistaan on, että ne ovat virolaista alkuperää ja siellä nimeltään märssikelloja. Nimellä näyttäisi olevan selvä yhteys tuohon saksalaiseen nimeen eli olisivat siis myös kevätlumipisaroita? Hänen mainitsemansa muut tuntomerkit viittaisivat siihen, että kyseessä on muu lajike kuin tämä omani, kun vihreä puuttuu minun kasvieni kehälehdistä.

Suvikello eli kesälumipisara L. aestivum näyttäisi olevan paitsi korkeampi myös runsaskukkaisempi, ja lehdet ovat jonkinverran enemmän heinänlehtiä muistuttavia. Kukat ovat kapeampia kuin L. vernumilla. Tämä kuva on otettu Washingtonin Botanical Gardenin edustalta 09.04. 2010.

Nettihaulla löytyy myös syyslumipisaroita eli L. autumnale, niillä kukat ovat huomattavan kapeita ja muutamassa kukkakuvassa näytti olevan myös vaaleanpunaisin kukin kukkivia.

Pienikokoisempi ja melkeinpä ainut nykyisin meillä myytävä tämän ryhmän sipuli kuuluu sukuun Galanthus lumikellot. Yleisin vanha lajike meillä on ollut puistolumikello G. nivalis. Nykyisin myytävät lumikellojen sipulit näyttävät tuottavat selvästi hentoisempia lehtiä ja kukkavanoja, ja ovat ilmeisimmin jotain muuta lajia tai lajiketta, vaikka myytäisiinkin samalla nimellä. Ylläoleva kuva on otettu myös 06.05.2010, tänä vuonna kasvupaikka on juuri sulanut, ja sieltä pilkisti tänään vasta yksi vana esiin.

Lumikellojen kukan rakenne on sellainen, että kukan muodostaa kuusi kehälehteä, joista kolme ulompaa on valkoisia ja isompia, sisemmät kolme lyhempiä ja niissä on vihreitä tai keltaisia kuvioita. Siten se eroaa selvästi suvusta Leucojum, jolla kaikki kehälehdet ovat saman kokoisia ja näköisiä ja näyttävät kasvaneen kellomaiseksi teriöksi.

Kun katsastin lumikelloista netissä löytyvää tietoa, hämmästyinkin tietämättömyyttäni! Kuulemma lajeja on pari kymmentä, ja niistä tehtyjä jalostelajikkeita ja risteymiä on viitisen sataa. Olisipa hauska saada jostain selvitystä niiden laadusta. Osa alkaa kukkia jo syksyllä, ja kukintaa on laadusta riippuen sitten eri aikoina kevääseen asti! Jotkut kuten G. nivalis ovat puolivarjon kasveja, osa taas vain avoimilla paikoin kasvavia, kuten G. elwesii, G. ikariae ja G. caucasicus.

Netin kuvavalikoimasta näkyy, että lajikkeiden kehittely on tuottanut sekä kerrottuja kukkalehtiä että monenkirjavasti vihreillä kuvioilla toisistaan poikkeavia. Kukkalehtien väri voi olla kokonaankin vihreä, lisäksi on vaaleanpunaisia ja -sinisiä. Keltaista väriä taas voi löytyä kukan alimmaisesta osasta, kukkapohjuksesta.

Lumikellojen sipulit tuottavat hyvin sivusipuleita, joten melko pian yhden istutetun tilalla on kokonainen rypäs samaan tapaan kuin Gagea- eli käenrieska-suvussa. Kasvatusohjeissa näytti olevan maininta, että mikäli kasvusto kolmivuotisvälein nostetaan ylös ja jaetaan, saadaan nopeammin ja parempi lisääntyminen. Näinhän on ohje myös joidenkin narsissien kohdalla.
Varsinaisia lumikellojen ystäviä asuu Brittein saarilla, sillä niiden kasvatuksesta ja kehityksestä on erityisesti kiinnostuttu sekä Englannissa että Irlannissa. Molempia, sekä Leucojum että Galanthus-suvun kasveja kasvaa myös luonnonvaraisina Euroopassa ja Aasiassa.