Palmyra-palmusta Bassina-kuituun ja luutiin...

Tämän aamun nettiseikkailun tuloksia: Käsityöliikkeen FB-mainoksesta syntyy palmu- ja luutablogi.

Palmyrapalmu, josta käytetään myös Sugar palm- nimeä itä Aasiassa, on Kambodzan kansallispuu. Latinaksi Borassus flabellifer. Nimi ehkä tulee kuitenkin Syyrian kaupungista Palmyrasta, josta se on ilmeisesti ensimmäisiä kertoja tavattu. Nimenä esiintyy myös viinipalmu, koska siitä saadaan tehtyä palmuviiniä. Palmyrapalmu kuuluu lehtiensä perusteella viuhkapalmujen ryhmään. Lehdet ovat moniliuskaiset, pyöreämuotoiset, ja sijaitsevat pitkän (jopa 30 m) rungon latvassa pallona, joka on halkaisijaltaan n. 3 m.

Rungon puuaines on kovaa, ja se käy hyvin myös rakennuspuuksi. Se on alunperin kotoisin Afrikasta, mutta on suosittu viljely- ja koristepuu trooppisilla seuduilla. (Viuhkapalmujen pääryhmän vastakohta ovat sulkapalmut, joissa lehdessä on keskiruoti ja lehdykät sen kahtapuolta kuten linnunsulassa. Kumpaankin muotoon kuuluu lukuisia lajeja.)

Kaiken kaikkiaan kasvilla on kymmeniä nimiä sen mukaan, missä maassa kasvatetaan. Myös totipalmu esiintyy luettelossa! Viinipalmu-nimitys tulee palmun rungosta mahlan tavoin juoksutettavasta nesteestä eli neerasta, joka on suosittu alkoholiton janojuoma alueillaan.

Käymisprosessin kautta saadaan säilyvämpää, mutta alkoholipitoista juomaa. Siis tekniikka kuin simanteossa. Se on suosittu tuote Intiassa, ja näyttäisi, että kastijakolaitoksen vielä vallitsemassa maassa tietyille kasteille tekee viinit yksi, mutta ei joku toinen valmistaja. Viinin käyminen saadaan loppumaan lisäämällä valmistumisvaiheessa lime-mehua.

Tuotteessa voi olla alkoholia jopa 14 %. Mikäli käyminen jatkuu, päästään etikkaan, joka on toinen tämän liemen päätarkoitus Kambodzassa. Etikka on varsinkin Aasiassa lämpimissä oloissa yleinen ruoanvalmistuksen apuaine, koska sitä lisäämällä saadaan pieneliöistä puhti pois ja ruoka tulee turvallisemmaksi syödä. Maitohappokäymisellä päästään samaan tulokseen, mutta se on ominaista viileämmissä ilmastoissa.

Kyseisen palmun lehdistä saadaan hyvin kestävää, sitkeää ja jäykkää kuitua, jonka kauppanimi on bassina tai bassine. Kuva on saatu Metsämuseo Luston sivulta, ja nipun korkeus on vajaat 8 cm, leveyttä melkein saman (=7 cm) verran. Se on katu- ja mattoharjojen perusraaka-aine, joka kestää yhtä kauan kuin harjan puinen varsikin. Perusväri on vahva ruskea. Kuituniput ovat monen maan vientitavaraa vielä nykyisinkin, vaikka tietysti muoviteollisuus on pyrkinyt korvaamaan luonnonkuidun harjoissakin.

Muita luonnonkuituja harjoissa ovat eläinten harjasten lisäksi mm. kellertävän väriset kiharaiset riisinjuuret, kookospalmun hedelmänkuorten kuidut ja sisal-agaven lehtikuidut, jotka ovat melkein valkoisia. Kaikkien mahdollisten luettelo ei ole tuossa, sillä maittain voi olla omia sovelluksia. Kattavin luetto harjasmateriaaleista löytyy Näkövammaisten tuotelistoilta (Annansilmä-tuotteet).

Löysin tämän kuidun uuden käyttötarkoituksen osuessani FB:ssa erään lankaliikkeen sivulle. Siellä kaupattiin n. 25 cm pitkiä kuituja n.7 cm paksussa nipussa käytettäväksi apuaineena pannunalusia kudottaessa. Tuli mieleen se aikoinaan kansalaisopiston tunneilla tehty pannunalusen loimi, jossa oli käytetty juuttinarua ja täyteaineeksi ohutta puukeppiä. Oli yksi hankalimmista töistä, kun puukeppi oli kovin helppo luistelemaan narujen väleistä karkuun, kun tuote oli otettu pois puista. Luultavimmin tuo bassina pysyy paremmin, koska samaan rakoon pannaan useita (ehkä 10) kuituja nippuna, jolloin täyte muotoutuu paremmin loimien väliin.

Oleanteri, entisaikojen salien must -ruukkukasvi, joka tuli vastaan Albaniassa.

Kuitunippu ja harjaksia käyttävä teollisuus vei ajatukseni 1980-luvulla tekemääni kiertomatkaan Albaniassa, joka sinä vuonna 1985 oli ensimmäistä kertaa oleva kohde suomalaisille seuramatkan tarjoajille. Menin matkalle hyvin uteliaana. Albania oli ollut siihen asti aivan suljettu kohde turisteilta, ja kun niihin aikoihin pohdiskelin enemmälti heinänviljelyn mukanaan tuomia oheiskasveja suomalaisessa luonnossa, niin arvelin, että matkalta voisi löytyä aivan uusia näkökulmia tähän probleemaan. Albanialla ei ollut siihen asti juuri kaupankäyntiäkään muiden valtioiden kanssa.

Löytyikin totaalisesti erilaisia maisemia luonnonkasveineen! Helakanvioletit hiirenvirnan Vicia cracca näköiset köynnökset maanpintaa värittämässä ja kiipeilemässä ennen tuntemattomien heinien varassa, sillä  lentoaseman ympäristö oli laajaa nurmikenttää, jota oli aivan pakko katsella, kahdestakin syystä, kun seurueemme juuttui eräiden matkalaukkujen katoamisen takia pariksi tunniksi kentälle, ja kasvisto oli mitä mielenkiintoisin. Virkailijat eivät kyllä suhtautuneet suopeasti kävely-yrityksiini tuossa tilanteessa, vaan jalat palautettiin betonilaatoille tehdylle pihalle.

Erityisesti pisti silmään pariviikkoisen ja koko maan kattavan kiertokäynnin aikana luutanaisten ja -miesten armeijat, jotka ilmaantuivat aamun sarastaessa ensimmäisinä puhdistamaan rappuja ja lattioita hiekasta. Toiset yksiköt luutivat kadunvarsia, joilla lähinnä oli kasvinjätettä, kun roskaaminen oli ankarasti kiellettyä. Sellaista työvälinettä kuin suomalainen lattiaharja ei tullut vastaan, mutta samannäköistä pienikokoista käytettiin pöydänpäällisen puhdistamiseen.

Luuta ulottui myös harvojen kukkaistutusten väleihin poistamaan puista varisseita lehtiä. Suosittiin ruukkuistutuksia, niille ei tarvitse käyttää niin paljon vettä isompiin kukkapenkkeihin verrattuna. Vain yhden etelässä sijaitsevan Sarandan kaupungin majoituspaikassa oli jonkinnäköinen etupihan puutarha, jossa voi kävellä kukkivien oleanterien Nerium oleander reunustamilla ja hyvin lakaistuilla poluilla. Muut kasvit olivat matalia ja kuivuutta kestäviä.

Nuo luudat olivat tyypillisesti ruskea- ja pitkäharjaksisia, mutta varren pituus sisäosastoilla oli hyvin pieni, ulkoyksiköillä oli oikeita varsiluutia. Yhtään pölynimuria en nähnyt sillä matkalla, mutta paikat olivat kyllä siistejä. En silloin voinut koskettaa yhtään luutaa, jotta olisin voinut saada muistikuvaa materiaalista, mutta silloisten tietojen mukaan ne olivat taatusti kotimaisista lähteistä tehtyjä. Juuret, varvut ja heinäkasvien oljet ovat niitä normaaleja käyttöaineita harjaksiksi.

Matkamuistotuliainen turisteille tarkoitetusta mattomyymälästä, aito itämaisella solmiamistyylillä tehty pikkumatto. 

Lattioita peitti joissakin tapauksissa kaislasta, oljesta tai heinästä koostettu vaalea matto, jonka alle hiekat kätevästi siirtyivät luutiessa. Muunlaisia mattoja ei juuri näkynyt paitsi turistien matkamuistomyymälässä. Hiekkakäytäviä olikin silloin paljon.
Kestopäällyste ei ollut yhtä hyvää, sillä asfalttipinnoite pyrki muuttumaan kovassa iltapäivän auringonlämmössä hieman nestemäiseen suuntaan, niin että piti valita seisomakohtansa varjoon. Albaniassa on maaöljyä maaperässä, näimme monia öljykenttiä, joten asfaltin tekoon varmaan oli joutanut se materiaali, joka muuhun ei enää kelvannut.

No löytyikö mitään näkökulmaa siihen heinänurmikasvien tutkimukseen? Totta vieköön, selvisi, miten entisaikojen torpparit Hämeessä saivat heinäpeltojensa siemenet, eihän heillä siihen rahaa ollut, kun joutuivat tekemään ilmaista ns. taksvärkkityötä kartanoissa. Alustalaiset toivat latojen pohjilta lakaistuja heinänsiemeniä mukanaan omille peltotilkuilleen antamaan parempaa puhtia lehmiensä maidontuotantoon. Heidän piti mm. Harvialan kartanolle tullessaan tuoda jopa omat luudatkin mukaan voidakseen selvitä ladon- ja pihojen siivouksesta. Kun tilat myöhemmin itsenäistyivät ja varallisuutta kertyi, käytiin jo maatalouskaupoissakin heinänsiemenostoksilla.

Löysin vanhoja peltoja etsiessäni monta sellaista kasvia, jotka niihin pieniin tilkkusiin eivät olisi millään muuten voineet päätyä kuin näillä kahdella tavalla. Ja monta muuta selvää todistetta, että lakaisua oli harjoitettu. Oli mm. nurmikaunokki Centaurea phrygia tai ruusuruoho Knautia arvensis ym. itäisiä lajeja, joita oli tullut puhdistamattoman timoteinsiemenen mukana kartanon pellolle tai myöhemmin myös maatalouskauppoihin. Pystyhanhikki Potentilla recta joutui peltoon itä-Janakkalassa Vähikkälän tai Lammin Osuuskaupan myyntivarastosta, kun saatiin selville, että niille oli toimitettu timoteinsiementä Amerikasta, jossa kyseinen kasvi oli sopeutunut heinäpellon olosuhteisiin rikkakasviksi. Puna-apilan siementen mukana tuli paljon myöhemmin puna-ailakkia Silene dioica pohjoissuomalaisilta pelloilta.

Pellot taas löysin etupäässä kartoista, joita oli valmistettu 1900-luvun alkupuolella tai sitä ennen. Tutkimusaikoinani ne kasvoivat yleensä nuorina männikköinä, kun metsäntuotto tuli paremmin kannattavaksi 1960-70-luvuilla. Jotkut pellot olivat tuskin neulanpäätä suurempia, mutta talouskartoissa ne oli merkittävä keltaisiksi. Maastossa ne erottuivat ennenkaikkea vanhoilla ojillaan tai siitä, ettei ollut varpuja.

Kapealehtipaju Salix rosmarinifolia

Kun vietin alakoululaisen ikää 1940-luvulla sotaa käyvässä Suomessa, ei kaikin ajoin saatu mitään materiaaleja ulkomailta, joten oli keksittävä omia. Lapset pantiin kouluissa askartelemaan kattiloiden pesuun tarkoitettuja patasuteja kanervista, mustikanvarvuista tai puiden, ennen kaikkea kuusen juurista.

Luutia tehtiin yleisimmin polttopuiksi kaadettujen koivun oksista, joskus myös hanhenpajun muunnoksesta kapealehtipajusta Salix repens ssp rosmarinifolia, jota kylläkään ei kasvanut joka paikassa. Entisessä kotikunnassani Janakkalassa sitä oli paikoin isoina kasvustoina, erään kohteen nimi oli sen mukaan Luutasuo. Noitakin kohteita löytyi mm. Heinäjoelta ja etelä-Janakkalasta Joutjärven rantojen läheltä vanhojen peltojen etsintäreisuilla...