Pientä papujen pureskelua

Jokunen päivä sitten putkahti ystäväni Eevan kirjan välistä Espanjasta mukaan otettu ja kuivattu kasvi, jolla oli pitkät palot. Sitä sitten pähkäiltiin, lopulta päädyttiin johanneksenleipäpuuhun Ceratonia siliqua, joka kuuluu välimerenmaiden nahkealehtiseen kasvillisuuteen ja joka on jo kauan ollut sikäläisessä viljelyksessä. Palot voivat olla 20 cm pitkiä.

Siemenistä jauhetaan carob-jauhetta, jota käytetään makeiden leivonnaisten tekemisessä kaakaon asemasta. Kaakaohan tuli eurooppalaisten tietoon vasta löytöretkien jälkeen, mutta tämä oli jo kauan sitä ennen ollut suosittu pikkupuu (n. 15 m).
Kasvi on merkityksellinen koru- ym. valmistajille sen takia, että sen pienet siemenet ovat aikoinaan kelvanneet kullan ja jalokivien painomitaksi eli karaatiksi. Nimitystä käytetään edelleen, vaikkakin tiettävästi on siirrytty kilomittoihin painon suhteen. Mutta kultapitoisuus korumetallin seoksessa karaatteina kertoo kullan suhteen muihin käytettyihin metalleihin.

Huomasin siinä katsellessani, että YK oli julistanut viime vuoden 2016 palkokasvien vuodeksi, joten on toki hyvä, jos nyt vuotta myöhemmin meikäläinen hämäläinenkin herää asiain äärelle!

Nuoruudessani kasviossa palkokasvien heimonimi oli Papilionaceae, joka viittasi heimossa yleiseen perhosen muotoiseen kukkaan. Nykyisin heimon nimi on Fabaceae, joka tulee papujen aiemmasta nimestä. Papuja ja herneitä ja virnoja on iät ajat kasvatettu proteiinilähteeksi, sillä näillä kasveilla siemenistä saa lysiini-aminohappoa, joka on ihmiselle välttämätön, ja sitä ei juuri ole viljakasveissa. Toisaalta näissä siemenissä puolestaan on hyödyllisten lisäksi haitallista lektiiniä ym. proteiineja, jonka takia yleisin ruoanvalmistusohje on keittäminen, jolloin lektiini hajoaa. Tarkkoja käyttöohjeita annetaan! Toisten elimistö on herkempi kuin toisten, helposti voi tulla ruokamyrkytyksen tapainen kivulias tila. Vihreinä syötävät pavut tai herneet eivät juuri sisällä näitä ongelma-aineita.

Suomalaisittain tunnetuin palkokasvi on herne Pisum sativum, josta viljellään eniten peltohernettä, joka on kuivatettava herne. Myös rehukäyttöön sitä viljellään, usein kauran kanssa yhtaikaa. Puutarhakäyttöön jalostettiin ensin ns. sokeriherne, jolla on makea litteä palko, sittemmin tuli myös ns. silpo- ja taittoydinherne, joissa oli paksumpi ja mehevämpi palko. Nykyisin tarvitaan myös pakasteteollisuuteen kasvatettavaa ja vihreänä korjattavaa hernettä, siinä sato puidaan ja säilötään samalla kertaa.

Hernesoppa on uudempi nimitys keittoruoalle, aiemmin puhuttiin samaa tarkoittaen myös papusopasta. Herne on ollut pitkään edullinen suurruokaloiden raaka-aine, varuskunnat ja koulut tarjoilivat hernesoppaa jopa viikoittain. Hernettä voidaan käyttää talkkunan eräänä raaka-aineena.

Suomalaisista noin 1% kantaa perimässään geenimuunnosta, jolloin tulee olla kovin tarkka mm. vihreiden herneiden syönnin suhteen, vaarana on suonensisäinen tukos, jos tuo geeni jyllää.

Härkäpapu, tuo viime vuosina kauppoihin ponnahtanut historiallinen viljelykasvi on Vicia faba. Suurin osa viljeltävästä härkäpavusta on tarkoitettu rehuksi korvaamaan tuontisoijaa, mutta kaikkihan tunnemme nyt ainakin nimeltä Härkis-nimisen ihmisravinnoksi tarkoitetun tuotteenkin. Pienehköt siemenet (helppo puitavuus koneellisesti) ja hallankesto liittyvät lähinnä tuohon rehulajikkeeseen. Vihannekseksi kasvatetaan suurempia siemeniä tuottavia tarhalajikkeita.

Härkäpapua viljellään nykyisin useammin kuin ennen, mutta sen pitkä kasvukausi asettaa rajoituksia. Lisäksi sen paloilla tulisi olla kuivahko syksy, että puinti onnistuisi.

Tämän vuoden viljelysadosta löytyi osuvan värinen kuva, sillä sato alkaa valmistua silloin, kun pelto mustuu lokakuun lopulla. Näitä näkyi Hämeenkin pelloilla tänä syksynä useita.

Suku Vicia käsittää suomalaisittain ilmaistuna virnoja. Aiemmin tunnetuimpia oli lähi-idän suosikki Vicia lens eli linssi, sen nimi on nykyisin Lens culinaris, josta valmistetaan erilaisia keittoja. Sukuun kuuluu myös mm. lehmänpavut Vicia unquiculata, joilla palon pituus saattaa olla jopa metrin. Se on vanha afrikkalainen viljelykasvi, jota syödään vihreinä palkoina tai siemeninä keitoksiin.

Lehmänpapu-nimi viittaa siihen, että sitä on viljelty myös karjanruoaksi lähinnä USA:ssa.

Eurooppaan tuli etelä- ja väliamerikkalaisia papuja löytöretkien jälkeen, ne ajautuivat Suomeen n. 1600-luvulla. Nämä ovat sukua Phaseolus. Tunnetuin niistä on tietysti tarhapapu P. vulgaris, josta viljellään sekä pensas- että salkopapumuotoisia kasveja. Niissä olevat palot ovat joko pyöreitä eli taitepapuja tai litteitä eli leikkopapuja. Siemenet voivat olla valkoisia tai värillisiä, palot vihreitä tai keltaisia. Siementen muodon mukaan puhutaan myös englanninkielisen ilmaisun mukaan kidney- eli munuaispavuista, joilla tarkoitetaan yleensä siemeniksi kasvatettavaa satoa tuottavia kasveja.

Kuvassa on limanpapu, jonka siemenet ovat härkäpapujen kokoluokkaa, siis isoja. Osa kukkii vain, kun päivä on 12-13 h pitkä, osa lajikkeista ei ole niin rajoittuneita.

Sukuun kuuluu myös koristekasvi ruusupapu P. coccineus, mutta sitäkin voidaan käyttää keitettynä ravinnoksi. Andien alueelle kuuluu vielä kolmaskin sukulainen limanpapu P. lunatus, saanut nimensä Perun pääkaupungin mukaan. Se onkin hyvin tavallinen ruokakasvi Andeilla. Limanpavussa lysiiniä on eniten.

Soijapapuja

Maailmankaupallisesti tärkein palkokasvi on soijapapu Glycine max, alunperin aasialainen kasvi, mutta viljellään nykyisin kaikkialla, missä ilmasto myöten antaa. Sen siemenissä on runsaasti öljyä, niin että valtaosa sadosta menee puristettavaksi, siitä saadaan soijaöljy, ja jäljelle jäänyt massa kuivataan karjanrehuksi eli soijakakuksi.

Maapähkinä

Lähes yhtä merkittävä maailmankaupallisesti on maapähkinä Arachis hypogaea, joka nimestä huolimatta on palkokasvi sekin. Se on alunperin amerikkalainen kasvi, mutta nykyisin viljelty ympäri maailman. Se kuuluu öljyntuottajiin, mutta nykyisin ainakin länsimaissa paljon sadosta kuluu ns. snacks-tuotteina: paahdettuja, suolattuja, maustettuja tai naturelleja, kaikki menee kaupaksi! USA:n suuresta sadosta runsas osa kuluu maapähkinävoin valmistuksessa.

Kikherne

Suomalaiset ovat viime vuosina saaneet tutustua myös kik- eli kahviherneeseen Cicer arietinum, sillä sitä käytetään hummus- ja falafel- nimisten perusruokain tuottamisessa lähi-idän keittiöissä. Kasvi on ns. vanhanmaailman kasvi, suosituin lähi-idässä ja Afrikassa. 

Tähän monipuoliseen ryhmään kuuluu lisäksi mm. Intian hyasinttipapu Dolichos lablab, mungopapu Vicia radiata, adsukipapu Vicia angularis tai kyyhkynherne Cajanus cajan. Kun nykyisin on monenlaisia ruokakauppoja, voi päästä kokeilemaan uudenlaisilla makuvaihtoehdoilla.