Tatarkasveista enemmän

Heimo Polygonaceae tatarkasvit on sijoittunut pääosin viileisiin ja lauhkeisiin pohjoisen pallonpuoliskon alueisiin. Aika useita tavataan koko Suomessa, ja monella on runsaasti esiintymiä. Katajaiselle kansalle sopivia asuinkumppaneita, vähään tyytyviä ja elinkykyisiä. Mutta ne elävät täällä elämäänsä, eivätkä juuri ihmistä tarvitsisi. Heimoon kuuluu meillä muutamia sukuja, tattarien ohella kurjentatar, hierakat, hapro ja raparperit.
Puuvartisia heimon sukuja ei meillä ole, sen sijaan trooppisilla ja lauhkeammilla seuduin elelee mm. suuri suku Coccoloba, johon kuuluu puita, pensaita ja köynnöksiä. Aasian aavikoiltakin löytyy heimon jalansija, sieltä tavataan useampikin suku, joista merkittävin on Atraphaxis. Tatarkasveja kasvaa myös Pohjois-Amerikan kuivassa lounaisosassa, mm. sukuun Eriogonum yli 100 lajia monesti villakarvaista ruohoa ja puolipensasta. Kaikkiaan heimossa arvioitiin 1970-luvulla olevan n. 30 sukua ja 750 lajia. Tutkimus on edennyt siitä, niin että LuontoPortin mukaan sukuja on nykyisin 56 ja lajeja ainakin 1300, tämän uuden piirteen huomaa heti vaikkapa suvuissa Polygonum ja Rumex.

1970-luvun suku Polygonum s.lat. on jaettu nykyisin useammaksi, nimi kuuluu enää pihatatar-ryhmälle, joka meillä muodostuu viidestä lajista, jotka ovat sitkeitä kestämään liikennettä. Kukapa ei noita kengännauhamaisia ja sitkeitä kasveja olisi nähnyt! Vanhasta lajista pihatatar P. aviculare on nimittäin tehty viisi alalajia, ja lisäksi ryhmään kuuluu etelärannikon harvinainen meritatar ja satunnaistulokas eteläntatar.

Ukontattaret ovat saaneet nimen Persicaria, vesistöissä niistä kasvaa vesitatar P.amphibia. Muut viisi ovat  kosteikko- ja peltorikkakasveja. Ukontattaresta, nimilajista on erotettu kaksi alalajia. Vesitatar olisi mainio keräämään vedestä ravinteita, eikä sen kasvatus vedenpuhdistuslaitoksilla olisi vallan vaikeata. Haastavinta on korjuu, mutta ei mahdotonta, niitetäänhän ruovikkojakin. Ikuisiksi ajoiksi on 1980-luvulta jäänyt mieleen tuttavani rannasta alkanut venematka Janakkalan Kernaalanjärvellä, joka oli oikea vesitattaren valtakunta. Vettä ei juuri näkynyt, vain silmänkantamattomiin vaaleanpunaisten kukkien värittämää pintaa.

Bistorta on konnantattarien suku, siihen kuuluu kuvan koristekasvi konnantatar B. major nurmitattaren B. vivipara ohella, jota kasvoi ennen runsaammin tuoreilla niityillä. Sain ostaa tämän kasvin muutama vuosi sitten käydessäni Kärkölässä Huovinpuiston puutarhaa ihailemassa. Omalla kylälläkin tätä kasvoi Hutrin Sirkan kukkamaalla, kun hän vielä asui täällä.  (Konnantatar kasvaa vanhempieni aikaan 1950-luvulla paikalla olleessa talouskompostissa, jonka muutin perennamaaksi muutama vuosi sitten. Siinä välissä paikkaa pitivät vallassaan kolme jäteiksi kasvanutta koivua, jotka on kaadettu liian lähellä taloa kasvaneina. Seurana nyt on harmaamalvikkeja ja vuorenkilpiä.)

Röyhytattaret ovat suku Aconogonon, siihen kuuluvat koristekasvit alppi-, röyhy-, laava- ja suomentatar A. x fennicum. Viimemainittu esittäytyy allaolevassa yleiskuvassa kukka-aikaan päältä valkolatvaisena pensaana keskellä kuvaa. Sen korkeus on hieman yli metrin tässä kuivassa kedossa. Katso myös lähikuvaa sivun oikeassa laidassa ylhäällä. Loppusyksystä kasvi tummuu mustanruskeaksi. Tontillani kasvaa myös röyhytatar A. divarigatum. Kukkakimpun hempeydeksi sujautettu suomen- tai röyhytattaren oksa tuottaa kukkavaasiin happamuutta, ja kimppu lakastuu aika pian. 'Kauneimmillaan kasvavina' -lause pätee hyvin!

Tattarisukuihin kuuluu vielä suku Fallopia kiertotattaret. Siinä suvussa on  kaksi kotimaista pienehköä kiertokasvia (muistatko edellisestä blogista kiertotatar-kasvin sukulaisuudesta viljatattareen?) ja kolme jättiä, japanin-, jätti- ja hörtsätatar. Niistä viimemainittu on kahden edellisen risteymä. Alla kuvia omasta F. japonicum japanintatar-kasvustosta. Se on kasvi, joka tuli tontille neidontatar-nimellä, mutta osoittautui paljon suuremmaksi ja oli ihan eri lajikin! Ensimmäinen kuva on otettu 16 09 2011, alempi kuva kukkien tultua esiin 13 10 2011. Tatarkasvien tapaan kasvusto kuolee talven aikana ja maasta puskee uusia juurivesoja. Sen vitaalisuus on vahva, yhdestä pikkukasvista on tässä kivisessä tienposkessa kasvanut lähes 10 m laaja juuristo, joka on tarmokkaasti kuritettava kasvukauden aikana.

Japanintatar Fallopia japonicum

Japanintattarilla varsi on ruokomainen, ontto, ja hyvin luja. Lahoaminen ei juuri talven aikana edisty. Olenkin katkonut pitkiä varsia polttopuupinoon, ja silloin ne kuivuvat nopeasti. Ominaista on, että uunissa ne palavat paukkuen kuin vahvasti pihkainen puu! Myös suomentattaren ja raparperin varsi on ontto, mutta niitä en ole kokeillut poltella, kun syksy tekee tehtävänsä, varsien tyvet pehmenevät.

Vielä vanhasta Polygonum-suvusta on tehty suku Fagopyrum viljatattaret, johon edellispostauksessa esitelty ruokakasvi tattari eli viljatatar F. esculentum ( engl. buckwheat) kuuluu samantapaisen rikkakasvin F. tataricum kanssa. Tärkein ero niillä on pähkylän koko, viljatattarella se on puolet suurempi eli 3- 5 mm. Rikkatattaren hieman pienempi kukka on vihertävä. Satunnaiskasvina sitä on maassamme tavattu Oulun korkeudelle asti. Molempien 5 cm leveät lehdet muistuttavat muodoltaan pinaattia.

Minun raparperini on peräisin Hyvinkäältä, josta 1970-luvun alussa Impi-tädin puutarhasta sain paksuruotisen kasvin alun.  Istutin sen tähän äitini kasvattaman ohuempiruotisen kasvin viereen ison kiven kupeeseen. Siinä riittää syötävää! Olen tehnyt siirtoistutuksen muutaman metrin päähän taustalla, kun istutin oikealla olevan mustaherukan 1980-luvulla, mutta juuria jäi maahan runsaasti. Pääosa siirretyistä näyttää olleen äitini kasvin juuria. Nyt on siis kaksi raparperia. Kuva on 07 06 2011.

Heimossa on huomattavan vähän hyötykasveja, niistä pääosa on koristekasveja. Syötävistä merkittävin tattarin jälkeen on raparperi Rheum rhabarbarum, pohjoisinta Suomea myöten menestyvä puutarhakasvi. Sitä ei tiettävästi tunneta luonnosta enää lainkaan. Siinä on oksaalihappoa, joka antaa kirpeän maun keittoihin ja leivonnaisiin, ja lientä voidaan myös siksi hyödyntää villan puretteena alunan asemasta. Punakukkainen ja punasävyiset lehdet omaava koristeraparperi R. palmatum ssp tanguticum sopisi tontilleni, ehkä sen vielä hankinkin. Nettiartikkeleita katselemalla löytää tietoa, että sillä on lajinimenä ainakin Turkish, Chinese, Indian ja Russian, ja se on kotoisin nykyisen luoteis-Kiinan alueilta. Se on tuhansia vuosia vanha rohdoskasvi, ja liittyy Silkkitien liikenteen tuomiin tuliaislajeihin. Molemmat raparperilajit kasvattavat näyttävän kukkavarren, joka jälkimmäisellä nousee kahteen metriin.

Oksaalihappoisia ovat myös suolaheinät suvusta hierakat Rumex, joiden nimi viittaa niiden varhaisempaan maustekäyttöön, niitä oli luultavasti käytössä jo kalastajakansojen aikana (ehkäpä nimi suolaheinä on jo vanhaa perua?). Pohjoisilla alueilla kasvaa heimon samantapainen oksaalihappokasvi hapro Oxyria digyna, ja samaan tapaan myös käytetty. Nykyisin suolaheinää käytetään jälleen gourmet-ruokana, pääosin salaattimausteena, sillä myyntiin on saatu kaunis punainen viinisuolaheinä eli punahierakka Rumex sanguineus.

Rumex- suvussa on meillä parisenkymmentä lajia, useimmat rikkakasveina tunnettuja. Osa suvun lajeista pystyy kasvamaan suolaisellakin maaperällä tai merivedessä. Pääosa on kosteikkoihin sopeutuneita, kuivemmalta eniten jalansijaa on kerännyt ahosuolaheinä R. acetosella, josta.on erotettu nykyisin uusi pohjoinen laji tenonsuolaheinä, ja päälajista kolme alalajia. Sama on laita niittysuolaheinällä R. acetosa, sen uusi laji on tulisuolaheinä, ja alalajeja päälajilla on kolme. Se kertoo, että lajeilla on ollut kauan aikaa kasvaa samoilla maisemilla ja kehittää uusia muunnoksia, jotka sitten tuottavat uusia lajeja. Ahosuolaheinä valtaa tässä puutarhassani helposti alaa, sen tiuhoja maanalaisia rönsyjä saa korikaupalla esiin, kun raivaa pari-kolme vuotta kitkemättä ollutta alapellon hiekkamaata.

Iso osa tästä suvusta on tullut maahan viljansiementen mukana ja kotiutunut tänne, kuten hevonhierakka R. longifolius. Oman puutarhan harmina on tarhahierakka R. obovatus ssp. transiens, jonka ajattelematta enempää halusin kasvavan myös meidän puutarhassa. Sen lähin kasvupaikka on nimittäin kesäkahvilan kanukkapensas. Kasvi tekee erittäin runsaasti siemeniä, jotka ovat hyviä itämään, ja uutta tainta on vaikea käsin kitkeä, kun sen juuret pitävät lujasti vastaan. Sellainen ominaisuus syntyy kasviin, joka kasvaa rantalietteessä aallonvoiman paineessa.

Löytyypä Rumex-suvusta oikeita jättejäkin, isohierakka R. hydrolapathum kasvaa 2 metriin, vesihierakka R. aquaticus 1,5 metriin, kuten myös idänhierakka R. confertus, joka kasvaa hieman kuivemmalla. Kun kasvi pystyy tuottamaan suuren biomassan kasvukauden aikana, se on hyvä ravinteiden sitoja. Jos kasvit poistetaan vedestä kompostoitumaan maalle, saadaan jätevettä luonnon keinoin puhdistettua.  Pitäisi käydä oppimassa Kiinassa menettelytapoja.
Turengissa sokeritehtaan jätevesialtailla vesihierakkaa näki runsaasti. Siellä juurikkaan pesu- ja prosessivesiä täytyi seisottaa vuoden ennen vesistöön laskemista, koska juurikkaiden mukana tuli paljon multaa ja keittoveteenkin jäi kasvimassaa. (Altaiden tyhjentämisen jälkeen sedimentoitunut multa otettiin talteen ja se oli hyvin haluttua viljelymaille, mutta varsinkin piennar-rakentamisessa ja muussa nurmetuksessa. Alkuun mullasta tuli kiinnostavia terveisiä rikkakasvien muodossa myös muista maista, sillä omien vähien juurikkaiden lisäksi tuotiin tehtaalle raaka-ainetta mm. Tanskasta. Loppuaikoina juurikasta tuli Turengin tehtaalle mm. Virosta, mutta nämä mullat läjittiin ihan eri paikkaan, ja ilmeisesti rikkakasveja torjuttiin ensin ruiskutuksin.)

Viimeisin uutuus tattarien maailmasta on saatu meille hiljattain Japanista. Kasvimateriaaleilla värjäämiseen he ovat indigokasvin asemasta käyttäneet väritatar Polygonum tinctoria kasvia tuottamaan sinistä väriä. Sen alkuperäalueita on Vietnam-etelä-Kiina. Ulkonaisesti nämä kasvit näyttäisivät kuuluvan ukotattarien lähelle.
Väritattarilla siniseksi värjäystä on Suomessa ollut ansiokkaasti kehittämässä Riihivillan Leena Riihelä, jonka tuloksia voi seurata Riihivilla-blogista ja Facebookin sivuilta. Hänen käyttämistään siemenistä on kehittynyt lehden koon ja muodon perusteella eri tyyppisiä kantoja. Käytössä on tosin vain Suomen oloihin hankalasti sopeutuvia kasveja, kun tarvitsevat pitkän kasvuajan (esikasvatus kasvihuoneessa) ja ovat arkoja keväthallalle. Mutta näinhän on laita lukuisille suosituille kesäkukillekin!