Tattarien tarinaa

Tämän hampaissa ratisevan tarinan ainoa kuva on juuri parhaillaan  kukkiva perhosorkideani, kun en löytänyt  varastoistani mitään tähän liittyvää, ja periaatteeni on käyttää vain omia aineistoja. Nettihaulla voi nykyisin jokainen löytää halutessaan asiaan kuuluvaa kuvamateriaalia! Tuossa alempana mainitut Nastolan pellotkin ovat jääneet toistaiseksi kuvaamatta, kun ei ole ollut kamera mukana sen suunnan retkissä. Orkidea kukkii toista kertaa, edellinen oli runsas vuosi sitten.

Tammikuun lopulla tänä vuonna julkaistiin yliopistollisia viljelyarkeologisia tutkimustuloksia, joissa mm. todettiin  tattaria Fagopyrum esculentum viljellyn Kouvolan seudulla jo n. 5300 ea, siis yli 7000 vuotta sitten. Tutkimuksia tehtiin Jaalan Huhdasjärven alueella siitepölyjä selvittäen. Tämän tulos siirsi viljelyajan alkamisen Suomessa kauemmaksi, jopa pari tuhatta vuotta.
Kun nykyisiä tattaripeltoja on ollut muutamana vuonna katseeni vangitsijoina tien 12 varressa, Nastolassa Uudenkylän liittymän tienoilla, asia on minua muutenkin kiinnostanut, koska omaan lapsuuteeni ei kuulunut tattaripeltojen katselu. Pellot ovat loppukesästä todella kauniit. Viljan tuottamisen ohella tattaria voidaan käyttää myös viherkesantokasvina maan kasvuvoiman parantamiseen, enkä oikein ole päässyt selvyyteen, kumpaan tarkoitukseen noita peltoja oli tarkoitettu.

Vuosi sitten pohdimme tuttavani Kaija Ryypön kanssa Karjalan kannaksen Vuoksenvarren sekä asumis- että maankäyttö- ja kasvistoasioita, hän kun oli sieltä syntyisin, tehdäksemme artikkeleita sen aikaisten asukkaiden elämästä kertovaan kirjaan. Minun osani oli kirjoittaa sen ajan kasviston piirteistä.  Kaija tiesi, että tavallisessa myllyssä tattaria ei jauhettu, piti olla erityinen tattarimylly, jossa kannakselaissatoa käytiin jauhamassa.
Hänellä oli eri muistikuva tattarista, esim. tällainen vaaleanpunakukkainen kasvi ei ollut hänelle tuttu, eikä hän yhtynyt mielikuviini sieltä täältä tulenpunaisesti värittyneestä pellosta syyskesän auringossa. Näissä Uudenkylän pelloissa kasvin varressa on selvää punaa. Päädyimme siihen, että viljelykasvien 1930-40-luvulla Karjalassa on täytynyt olla eri kantaa kuin tämä nykyinen viljeltävä. Mistä nykyiset viljelykasvit ovat saaneet siemenensä? Onko siementä saatu etelä-tai itänaapurista?

Tattarin arvellaan kehittyneen rikkakasvista. Kantaisä on kiertotatar Fallopia convolvulus, joka meillä on aika yleinen arkeofyyttikasvi, siis laji, jota tavataan vain ihmistoimintoihin, lähinnä peltoihin liittyvissä kasvupaikoissa. Tässä oman tontin valikoimassakin tuo rikkakasvi on, eipä ihme, peltohan on ollut jo ammoin viljeltynä. Sitä esiintyy kukkamaassani runsaimmin muokkauksen jälkeisenä aikana, eli siemeniä nousee mullan siemenpankista itämään. Tattari kuuluu tatarkasvien heimoon Polygonaceae (josta teen sitten seuraavan postauksen).

Tattarista on meillä kiinnostuttu aivan uudesta näkökulmasta kuin kivikauden aikainen tämän seudun kansa, sillä siitä saa gluteenittoman vaihtoehdon viljaksi, kun nykyisin yhä useampi suomalainen tuntee keliakian omaksi vaivakseen. Se sopii jauhettuna leivontaan ja keitettynä erilaisiin ruokiin lisäkkeeksi. Japanissa jauhosta tehdään myös nuudeleita. Tattarin suurin tuottaja on itä-Eurooppa, pääasiassa Venäjä, josta on peräisin tattarijauhosta tehty gourmet-ruoka blinit, laskiaisajan herkku. Ne ovat meillä jotain ohukaisten ja pannukakkujen välimailta tekijästä riippuen.

Kivikaudella tattari oli kaskivilja, ja kun kasket tehtiin yleensä aurinkoisiin rinteisiin, tämä melko hallanarka kasvi antoi hyvää satoa. (Enteellisesti tuo Huhdasjärvi-sana pitää sisällään myös kaskeamistermin huhta = havupuukaski). Suomen viljelykasvihistorioista käy ilmi, että 1700-1850-lukujen tienoilla tattari oli tavallinen viljakasvi.
1800-luvulla oli ilmastollisesti kehnoja aikoja (nälkävuodet 1860 tienoilla), ja tattarinviljely väheni kovasti. 1940-luvulla arvioidaan sen viljelyn päättyneen meillä. Kun oltiin osa Venäjää 1808- 1917, katovuosina tuli ruoka-avuksi etelämpää Venäjältä ruista ja vehnää, ja tilalle viljelyyn tuli myös kaura.
Samaan aikaan tapahtunut teollistuminen ja asukkaiden siirtyminen kaupunkeihin aiheutti maaseudulla kotieläinten, hevosten ja lehmien kasvatuksen suuren lisääntymisen 1800-luvun loppupuolella. Hevosia työmyyriksi ja ruokaa kaupunkien kasvavalle väestölle. Se alkoi vaatia peltoja eläimillekin, jolloin ohra ja kaura ja heinä- ja laidunkasvit tulivat viemään tilaa. Tattari unohtui tietysti senkin takia, kun se miellettiin kaskea vaativaksi hiekkamaan kasviksi. Lisäksi kaskeaminen ihan valtiovallan taholtakin kiellettiin.

Tattari on myös hunajakasvi, ja siten vanhan ajan asukkaiden onnistui saada ruokaansa makeutta elokuulle keskittyvän kanervahunajan ohella. Mehiläiset hakivat mettä tietysti myös piennarkasveista, kun pellot olivat avo-ojilla. Ristikukkaiset, hyvä hunajantuottajaheimo, oli suosittu vain ilman kukkia, kaaleina ja juureksina. Keski-Euroopasta saatua innovaatiota, sokerijuurikasta alettiin viljellä varsinaisesti vasta 1900-luvulla. Muista yleisistä hunajakasveista heinäpeltojen apila on aika nuori viljelykasvi, rypsiä on viljelty vielä paljon vähemmän aikaa. Tattari oli siis vuosisatoja tarpeellinen vilja myös tästä syystä, vaikka mehiläisten hoitoa ei ollutkaan joka puolella Suomea. Kaija arveli, että vasta hänen vanhempiensa aikaan tuo tapa juurtui heidän sukuunsa, vaikka kylällä joillakin muilla sitä harrastusta olikin.

Kivikauden kansa ehkä myös jauhoi viljaansa jauhinkivillä, ainakin eteläisemmissä maissa, mutta meillä astialöydöt kampakeraamiselta ajalta viittaavat alkeellisempaan elämään, eli puuromaisten ruokien valmistamiseen. Vielä nytkin joissain alkeellisissa kulttuureissa päivän pääruoka on viljasta haudutettu puuro. Kivikaudella ehkä syötiin kouralla, kuten vieläkin syrjäseuduilla tropiikissa on tapana. Ei tullut tiskiä!

Tattari-sanaan on kaikilla vanhan suomenkielen ystävillä tiedossa myös toinen merkitys, joka liittyy kaakkoiseurooppalaiseen- aasialaiseen kansaan, tataareihin. Heitä kutsuttiin tattareiksi, ja senhän kuulemme vuosittain Tiernapoika-esityksissä, jossa Herodeksen urhoollinen sotamies Knihti kertoo taistelleensa turkkia ja tattaria vastaan. Varmaan nimi pitää sisällään myös tiedon kansan viljelykasvista.

Alunperin tattarinviljelyksen arvioidaan alkaneen n. 6000 ea juuri lounais-Aasiassa, ja tiedetään sen levinneen nopeasti ja useana eri kertana sekä Eurooppaan että Aasian itäisempiin alueisiin. Tiibetiinkin se tuolloin levisi ja siellä sitä viljellään vielä nykyisin.