Pajunkissojen aikaa

Kevät etenee paksusta lumipeitteestä huolimatta. Tienvarren pajupensaikot ovat alkaneet muuttaa versojen väriä punertavan ruskeaan, ja raitain korkeammalle kohoavat oksat esittelevät pajunkissoiksi muuttuneita norkkojaan. Kun olisi useampi lämmin yö, niin loisto alkaisi tuota pikaa, mutta ollaan vielä pakkasten maailmassa öisin. Meidän ihmisten lisäksi asiaan olisivat tyytyväisiä myös monet hyönteiset, sillä pajuissa on mesivarastoja.

Koripajun hedenorkkoja, naapurin talo taustanaan, kuva 1.5.2011.

Pajut ja haavat (ja poppelit) kuuluvat samaan heimoon Salicaceae, ja niiden kukinnassa on paljon yhteistä.  Norkot ovat samaan aikaan, usein ennen lehtiä ilmestyviä, ja melkein aina keltasävyisiä heteiden väristä johtuen, tai vihertäviä, jos on emitähkä kyseessä. Haavat ja varsinkin sen ryhmä poppelit omaavat paljon haiveniksi muuttuneita kukan osia, ja kun kukinta on ohi, maan peittää paksu valkoinen villapeite, sanotaan että se on kevätkesän lumisade. Mitäpä olisi pääsiäinen ilman pajunkissamaljakkoa! Vuosien varrella olen tosin oppinut, että maljakko on syytä pitää kaukana huonekasveista, mieluimmin ulkotiloissa, koska monet pajunoksat ovat aika kirvaisia.

Paikoin pajuja kasvaa runsaasti, toisin paikoin niitä saa suorastaan hakea. Omalla mäkitontillani kasvaa luontojaan vain raita Salix caprea, niitä on kaksi yksilöä "Grand Canyonin" varressa. Siinä sinnittelevät, vaikka olen jo useita kertoja puun kaadon jälkeen poistanut kaikki mahdolliset kantovesat. Nyt saavat olla. Raita on aika hauras puu, sen oksat repeilevät lumen tai jopa kesätuulen voimasta, ja saksilla on siksi asiaa puiden luo. Koko kylälläkään ei pajuja ole paljon, pitää mennä lähelle Kymijoen tai Urajärven rantoja löytääkseen, eikä siltikään niitä ole paljoa.

Kirkon parkkipaikan laidassa kasvaa puun kokoon ehtinyt raita.

Pajut kasvavat mieluimmin kostealla maalla, ja luonnostaan ne ovat virtaavien vesien rantojen tyyppikasveja, varsinkin jos vesi on kevättulviva. Erityisen mahtavia pajukoita on pohjois-Suomessa, mutta ennen kaikkea Siperiassa, jossa joet laskevat pohjoiseen, ja jokien suut ovat pitkään jäässä, kun latvavedet jo vapaasti virtaavat. Pajukoita on kehittynyt myös jokia padotessa syntyvien tulvajärvien rantoihin. Erityisesti muistan pajumassat Sääjärven rannoista aiemmassa kotikunnassani Janakkalassa. Tuo järvi oli padottu hieman ennen varsinaisen sähkönjakelun aikaa, jotta voitaisiin tuottaa vesienergiaa Harvialan kartanolle. Sääjärven lisäksi monet muutkin kartanolle kuuluvat järvet kokivat saman kohtalon. Ihme, ettei vesistöjä ole sen koommin ennallistettu, kun voimalaitostakaan ei enää ole.

Kun kyseessä on nopeakasvuinen kasviryhmä, sitä on alettu käyttää ns. hiilen sidontakasvina, puhutaan energiapajupelloista. Tässä auttaa myös pajujen loistava uudistumiskyky, jos versot leikataan, tilalle tulee muinaisaikojen meduusan tapaan kymmenen uutta versoa. Jos pajuhake poltetaan, hiilensidonta on kyllä kovin lyhytaikaista. Sensijaan askartelupajujen kasvatus sitoo hiiltä pidemmäksi aikaa pois kierrosta, kukapa niitä kauniita taideteoksia heti tuhoamaan. Askarteluun sopivia pajuja ovat pitkiä ja notkeita versoja kasvattavat, ei-suomalaiset lajit, tavallisimmin koripaju Salix viminalis ja siperianpaju Salix schwerinii, mutta omista lajeistamme mm. kiiltopaju Salix phylicifolia on ollut suosittu lämpimän värisen kuorensa takia. Omalla tontillakin kasvaa yksi koripaju, naapurista saadusta oksasta juurrutettu.

Olen joutunut muissa yhteyksissä viime aikoina pohtimaan Aleksis Kiveä ja siitä mieleentullutta runoa, jossa hän toivottelee hautapaikkansa sijaintia halavan alla. Halava Salix pentandra on siitä erilainen paju, että se kukkii vasta kesällä, lehtien aikaan, ja villavat norkot ovat vielä puussa kiinni syksyllä, lehtien pudottua, jolloin puut vasta huomaakin muun ryteikön joukosta. Minun käsitykseni mukaan kasvupaikka on aina perin kostea. Lieneekö Aleksilla ollut kasvilajitietoa tarpeeksi, ehkä on tarkoittanut jotain aivan muuta, esim. kuivemmalla kasvavaa haapaa. Halavaa tavataan paikoittain koko Suomessa, ei se ole yleisimpiä pajuja.

Koripaju koko komeudessaan. Edellisvuonna melkein kaikki oksat sai poistaa, kun ne taipuivat lähes maahan lumen painosta. Sen perimä ei ilmeisestikään ole sopeutunut näin mahtaviin talviin.

Kun Suomi oli 1800-luvulla osa Venäjää, meille levisi myös sieltä peräisin olevia koristekasveja. Erityisen suosituksi tulivat hopeapajut, isot riippaoksaiset puut, joiden lehtien pinnat valkoisten silkkikarvojen peitossa. Nykyisin sen nimi on hopeasalava Salix alba var.sericea 'Sibirica'. Vielä yleisemmin suosituksi tuli Terijoensalava Salix fragilis 'Bullata', sitä taidetaan istuttaa vieläkin. Molempien paras paikka on rannan tuntuma.

Pajujen vanha hyötykäyttö on ollut myös luuta-aineksena. Janakkalasta löytyi jopa Luutasuo-niminen paikkakin. Siihen tarkoitukseen on eniten käytetty ahopajun Salix repens kapealehtistä muotoa ssp. rosmarinifolia, joka kasvaakin vain alle metriin, ja monioksaisena sopii hyvin luuta-aineeksi. Tämä seikka tunnettiin jo vanhastaan, esim. Harvialan kartanon taksvärkkiehdoissa oli maininta, että töihin tulevalla piti olla oma luuta mukanaan. Komeita luutapaju-alueita näinkin kartanon takamailla purojen varsissa.

Pajunkuorta hauduttamalla saadaan villan purettamiseen sopivaa lientä, joten se on vanhastaan ollut myös värjärien suosikki. Tuo ominaisuus johtuu kasvissa olevista salisylaateista. Pajun vartta purressa saa aika karvaan maun suuhunsa! Ne ovat myös lääkinnällisiä, ne voidaan muuttaa salisyylihapon suoloiksi, joka paremmin tunnetaan asperiinina.

Olen suunnitellut hankkivani lisää pajuja, erityisesti olen ihastunut punapajuun, jollaisia olen nähnyt Perheniemessä asuvan tuttavani kotona, mutta myös sellainen raidan muoto kuin riipparaita näyttää vallan mahtavalta! Istutuspaikka pitäisi ensin keksiä. Molemmat mainitut ovat mielestäni niin kauniita, että niissä silmä ihan lepää. Tämänviikkoinen suojakoivujen kaato arboretumissani antaa uusia aineksia ajattelulle.