Saaran päivä, ja tänään sataa ripsautti

Viimeinen istutuslaji, vuohenkello on ehtinyt kukalle. Tosin tämä paikka on kitketty niistä kertaalleen aiemmin...

On päästy jo heinäkuun jälkipuoliskolle, ja mansikka-aikakin kääntyy loppusesonkiin. Mustikat alkavat kypsyä, mäiltä voi jo löytää piirakkamarjat. Vesi ei ole vaihtunut rännisaaveissa vähään aikaan, se vihertää. Tämä tietää myös sitä, että on alkanut hitaamman ruohonkasvun aika, leikkuuväli voi olla pari viikkoa vähemmän kuljetuissa kohdin.

Hevoskastanjan alle on kehittynyt kuiva keto, jossa valtakasveina ovat peurankellot Campanula glomerata ja päivänkakkarat Chrysanthemum leucanthemum. Kuvan oikea laita osuu jo kukkapenkkiin, jossa väriä tuovat lisää harjaneilikat Dianthus barbata.

Sinisten kukkien aika on parhaimmillaan, kellot ja jalopähkämö Stachys macrantha ovat kukalla.

Viime vuonna siirsin etupihalta liian kuivassa kasvavan ison pähkämömättään alatien varteen, ja näyttää siirros voivan aika hyvin. Eivät ole lehdet lurpattaneet! Ehkä kuitenkin nostan tuon vielä ylös syksyllä ja siirrän hieman enemmän oikealle, koska vasemmalla on iso töyhtöangervo, joka vie enemmän tilaa kuin uskoisi. Oikealla puolen ei ole syväjuurisia perennoja lähietäisyydellä tien suunnassa, alempana on kyllä pioneja.

Alapellon "taimimaalla" pitävät nyt valtakuntaansa varsankellot Campanula trachelium ja värisauramot Anthemis tinctoria. Jokunen sormustinkukka Digitalis purpurea on päässyt myös kukalle. Vasemmassa kulmassa kukkii keltaisena vuorikuisma Hypericum montanum merkkaamassa penkinlaitaa. Jokunen rohtorasti Anchusa officinalis esittäytyy syvän sinivioletilla kukalla. Alapellon ketoalueessa on myös monta peurankellon leviämiskohtaa...

Viime vuonna Kristiinankaupungista veljen kukkapenkin pursuavasta malvaistutuksesta mukaan kaivettu siirrännäinen ei onneksi suuttunut kokonaan, vaikka se pitkään keväällä mietti, viitsiikö täällä kasvaa. Jäi selvittämättä, onko se ruusumalva Malva alcea, myskimalva Malva moschata vai niiden risteymä, hybridi. Alkuperäinen kasvi siellä tontilla on huomattavan kookas, suorastaan mahtava verrattuna naapuriltani saatuihin ruusumalvoihin, joita on kukkapenkissä etupihalla. Myös muu olemus poikkeaa, joten muistikuvani mukaan se voisi olla myskimalva tai hybridi. Kukat ovat mahtavan ruusunpunaiset. Kuulemma kukantaimia myyviltä taimitarhoilta saa usein myös hybridejä, jotka ovat komeampia.

Hetki sitten kitketty alapihan malvapenkki. Näyttää tulleen myös vihreä versio pihakäenkaalista mukaan, samasta paikasta sitä on ennenkin haettu. Katselin, että ainakin tässä kohdin on monta malvan siementaintakin, joten eiköhän tuo kaunistus meillekin saatu!

Malvallahan on pitkä paalujuuri, kuten harmaamalvikilla, joten siirrokset eivät ole koskaan helppoja, kun juuri joka tapauksessa katkeaa kaivettaessa. Istutin siirrännäisiä sekä pation penkkiin että alapihalle vaahterankannon liepeeseen perustettuun uuteen penkkiin. Jälkimmäisessä paikassa on vanhojen kasvien versoja ja pieniä taimiakin. Lisäksi kylvin siemeniä molempiin paikkoihin. Yläpihan puolella en ole nähnyt siementaimiakaan.

Talon itäpuolen alanurkka, johon olen istuttanut saniaisia verhoamaan siihen 1960-luvun lopulla sijoitettua vanhaa hellaa. No pitihän tietysti multaa lisätä, ei saniainenkaan joka paikassa kasva. Kotkansiivet ovat saaneet itsestään kavereiksi hiirenporrasta Athyrium filix-femina (isoin puska), ja yhden kivikkoalvejuuren Dryopteris filix-mas, joka meidän nurkilla on yleisin luonnonvarainen saniainen.

Alareunaa paikoillaan pitämään on istutettu vuorenkilpeä Bergenia cordifolia, mutta huomasin joku päivä sitten, että sinne on ilmaantunut alppikärhön reipas verso, kuvassa oikealla keskellä.  Muutama vuosi sitten kitkin suurella työllä tästä kaikki nokkoset pois, mutta toki niitä taas on ilmaantunut. Ehkä kitkeminen toi vapaata kasvun aloitustilaa uudelle tulokkaalle?

Tarkistelukierros tontilla toi esiin yllättävän asian: Talon länsipuolella kasvava alppikärhö Clematis alpina on saanut uuden kasvupaikan jälkipolvilleen. Tässä aivan lähellä on rännisaavi, joka välillä pursuaa yli äyräittensä, sellaiseen multaan varmaan kärhön juuret ovat etsiytyneet. Kun tällä puolen ei ole kiipeilyritilää, on kai ryhdyttävä hankkeisiin sellaisen saamiseksi...

Kesäkullero Trollius chinensis lopettaa kulleroiden sarjan. Sillä on pisin varsi, ja tässä kasvupaikassa magnolian lähellä se usein kasvaa hieman vinoon. Niittykulleroiden Trollius europaeus kukinta on jo niin kaukana, että kun tarkasti katsot, voit nähdä kesäkulleroiden lomassa ruskeina esittäytyviä nuppeja, joissa on tulossa uusia siemeniä hyvää vauhtia. Näillä kahdella kasvilla ei ole pelkoa risteytymisestä. Aasiankulleron Trollius asiaticus siemeniä on saanut karistella tuppiloista jo toista viikkoa etupihan puolella, ei sekään risteydy siis kesäkulleron kanssa.

Ihan joka päivä ei tarvitse aikaa puutarhatyössä viettää, jos ei muuten sitä halua, joten ehdin tyttären vieraana pariksi päiväksi järvi-Suomen etelälaidalle Savitaipaleelle.

Heti mökin takana rinne kohosi portaittain, kuten niin tutussa Janakkalan Konttilan harjussa, ja laelle tietysti kiivettiin. Ja suppamaastojakin oli nähtävillä toisaalla, joten tämä lienee ns. pitkittäisharjua eikä Salpausselkää.  Geologisessa selitteessä Kuolimojärven sanotaan syntyneen jäätikön railoon, jossa pohjana on ollut kallioperän murtumalaakso. Eli siis ensin Kuolimo olisi ollut jäätikköjoki, vasta myöhemmin järvi.

Rantaan päin katsellen maisemat olivat kuivaa kangasta monine entisine rantatörmineen.

Yritimme katsella, josko olisi edes nuottaruohoa Lobelia dortmanna, mutta ei osunut silmiin. Ranta on aika matala kuitenkin.

 Täällä Salpausselkä II ja harjut salpaavaat eteensä suuren Saimaan vedet. Oltiin Kuolimo-järven rannassa, se laskee Saimaaseen Parta- ja Kärnänkoskien kautta. Järvessä oli melkein väritöntä, valkoista vettä. Siihen ei siis tullut suovesiä ympäristöstä, vaan ilmeisesti harjujen liepeiden lähteet ruokkivat sitä, ilmankos lämpötilakin oli vain 17 astetta virallisten tietojen mukaan. Sattui niin hiljainen aika, että kun ei ollut tuulen ääntä puissa eikä aaltojen loisketta, niin vain rantasipin pikku tirskaus tuli esiin hiljaisuudesta. Eipä ollut juuri järviruokoakaan Phragmites communis. Tämä ei ollut lokkirantakaan.
Järvi on Suomen järvitilastossa sijalla 56, ja eräs maamme puhtaimpia. Siellä on parhaillaan menossa uhanalaisen harvinaisen lohikalan saimaannieriän Salvelinus alpinus kannan säilyttämiseen liittyviä hankkeita.

Kaikkialla oli kovin hiekkaisia maapohjia, ja lähellä rantaa suuria siirtolohkareita. Hiekka ei ollut punaista, kuten Urajärven rannassa, vaan melko vaaleaa, ilmeisesti harmaasta graniitista peräisin. Jäkäläpeite ja sianpuolukka olivat lähellä rantaa ominaisia kasvillisuusmuotoja, mutta ylempänä löytyi mustikkaisia ja hieman heinäisempiäkin näkymiä.
Kangasmaitikka Melampyrum pratense ja kissakäpälä Antennaria dioica kukkivat. Kunnan nimikkokasvi on kangasvuokko Pulsatilla vernalis, eikä ihme, sillä tämän kasvin pääesiintymät ovat Salpausselkien ja harjujen rinteillä etelä-Suomessa, läntisimmät juuri Janakkalassa. Kotiani lähin tiedossani oleva kasvupaikka Iitissä on Hiidenvuoren parkkipaikalla. Nyt oli myöhä löytää niitä täältä, mutta kun tulimme kävelyreitin alkupäähän, opastaulu kertoi tästä kasvista, niin että lähellä oltiin.

Mahtavasti kukkivien pientareiden näkymiä katsellessa sujuu matka antoisasti sisä-Suomessa. Tultiin nimittäin takaisin päin Savitaipaleelta Tuohikottiin, ja sieltä Valkealaan ja edelleen Iittiin. Olisi voitu vielä lisätä kukkanautiskelua tulemalla Tuohikotista Jaalan kirkonkylän kautta Iittiin, mutta kun oli koira matkassa, ei kannata sen matkustusta paljon pidennellä.