Sekahedelmien maku: Jatkoa sukuun Prunus

Jossain läntisen Aasian alueella, ehkä muinaisen Kaksoisvirtain maan tienoilla lienee sijainnut ihmisen paras asuinsija, Paratiisi eli Eeden. Siellä asuneet ensimmäiset ihmiset saivat syödä monenlaisia puissa kasvavia hedelmiä. Monet vanhat viljeltävät hedelmäpuut kuuluvat heimoon ruusukasvit Rosaceae ja ovat peräisin juuri länsi-Aasian seuduilta: Persiasta ja Kaukasukselta Tadsikistaniin. Sieltä ovat Eurooppaan tulleet omenat, luumut, aprikoosit ja persikat. Lienevätkö ne sitten juuri paratiisin hedelmiä?

Nuoruudessani etelänhedelmät, kuten niitä nimitettiin, tulivat meille kuivattuina, ja niitä myytiin siirtomaatavaran kaupoissa. Ei ollut tuoreketjuja, nopeita kuljetuksia tai kypsyttämöjä ja viileäsäilytystä. Kuivatut hedelmät voi lähettää maailmalle puulaatikoissa. Metalli- ja lasipurkkeihin säilöminenkin on melko äskettäinen keksintö, eihän niiden valmistamiseen tarvittavaa astiatuotantoakaan pitkään ole ollut. 1940-luvulla tunnettiin vain hilloaminen, mutta sehän vaatii sokeria, jota ei ole ollut kovin kauan saatavilla. Siirtomaatavarakaupoissa leijui aina makeahko tuoksu, joka irtosi rusinoista, luumuista ja sekahedelmistä, viimemainituista löytyi luumujen lisäksi ainakin kuivattuja aprikooseja, päärynöitä ja omenia. Joskus ostan vieläkin sellaisen pussin ja teen nostalgiasyistä kiisselin jouluksi.

Kuivattaminen sopii alueille, joissa kasvukautta seuraa lämmin kuiva syksy. Satoa voidaan siten tallettaa myöhempää kautta varten. Kuivatut hedelmät varastoitiin kauan sitten ruukuissa. Mikäli seutu oli ollut jo kauan viljeltynä, oli voitu kehittää kasteluverkostoja ja täten saada viljelyyn sellaisiakin seutuja, joissa ei sada luonnostaan riittävästi. Kasteluun tarvittava vesi sataa lähivuorten rinteisiin ja sieltä johdetaan kastelukanaviin. Paratiisi oli siten saatavilla sinnekin, missä sitä ei luonnon olojen takia ollut. Ensin tosin tuotettiin vain omaan tarpeeseen ja myytiin, jos oli ylijäämää. Kuivakautena ruokaa oli aina niukasti. Hedelmien kaupallinen viljely on aika äskettäinen ilmiö maailmassa.

Persikasta Prunus persica tiedetään nykyisin, että sen toi viljeltäväksi Eurooppaan Aleksanteri Suuri n. 300 eKr. Mutta sitä oli viljelty siihen mennessä jo tuhansia vuosia Kiinassa ja Keski-Aasiassa, josta se kulkeutui Silkkitietä Persiaan n. 2000 eKr ja edelleen Eurooppaan. Italia otti sen viljelyn omakseen. Meillä käytetyn lajinimensä se sai silloisen Persian mukaan, vaikka alkuperä onkin ollut paljon idempänä. Persikasta on kehittynyt sileäkuorinen muunnos, nektariini P. persica v. nucifera, jonka hedelmä on usein hieman pienempi kuin persikan. Molempia esiintyy meidän kauppojemme tarjonnassa. Kauppanimikkeitä on enemmänkin jalosteista riippuen. Persikkaa voi kasvattaa jopa Baltiassa ja Pohjoismaissa, siitä on saatu sopivia jalosteita. Tietysti pienilmaston olojen on oltava hyvät.

Lähisukulainen aprikoosi sai lajinimen Prunus armeniaca, joka viittaa sen kasvamiseen Kaukasusvuorten tienoissa Armeniassa. Sekin  on viljelykasvina tuhansia vuosia nähnyt. Kuivatun aprikoosin sokeripitoisuus voi olla yli 80 %. Persikkaa isommassa puussa on paljon hedelmiä, ja siitä on kehitetty viljelymuoto, jossa hedelmät eivät kypsyttyään putoa, vaan kuivuvat oksaansa kiinni. Kuiva hedelmä on melko tumma, ja nykyisin käytetään rikkiyhdisteitä pitämään kuivahedelmä vaaleampana, joten tämän säilöaineen liottaminen pois on aika oleellinen juttu. Aprikoosia voidaan suojaisissa paikoissa kasvattaa myös aika pohjoisessa. Sen kukinta on hieman varhaisempi kuin persikan.

Kirjoitin huhtikuussa 2011 erityisesti tuomien ryhmästä ja hieman kirsikoistakin. Nyt ajattelin hieman valottaa suvun muitakin ryhmiä. Tuolloin tehdyssä postauksessa tuli selvitettyä, että iso ruusukasveihin kuuluva suku Prunus, jossa noin 200 lajia,  jaetaan kuuteen eri pääryhmään. Ryhmät ovat Amygdalina eli mantelit, Cerasus eli kirsikat, Laurocerasus eli laakerikirsikat, Lithocerasus eli kääpiökirsikat, Padus eli tuomet ja Prunus eli luumut. Tuolloin jäi mainitsematta, että suurin osa lajeista kuuluu ns. Vanhan maailman kasveihin. Vain ryhmästä Padus tuomet ja ryhmästä Lithocerasus kääpiökirsikat löytyy lajeja, jotka ovat Pohjois-Amerikassa alkuperäisiä. Tämä viestihän tulkitaan kehitysopillisesti siten, että suku oli jo syntynyt niihin aikoihin, kun Amerikat vielä olivat osa Lauraasiaa eli eivät olleet siirtyneet valtameren taakse.  Molemmista ryhmistä edustajia jäi Euroopan puoleisellekin osalle. Tuomia on Euraasiassa useita lajeja ja kääpiökirsikoista tälle puolelle kehittyi Prunus prostrata lamokirsikka, jonka kotimaisemat ovat etelä-Euroopan vuoristoseuduissa.

Persikan /nektariinin sisällä on siemenen sisältävä iso kivi, joka helposti lohkeaa kahdeksi. Tämä laji kuuluu alaryhmään mantelit Amygdalina, johon kuuluu myös kiinanpersikka P. davidiana. Nimen antaja ryhmälle on mantelipuu P. dulcis (aiemmin P. amygdalus), joka siemen on yleisimpiä pähkinäkaupan kohteita. Niinpä keväisillä etelänmatkoilla näkee kukkivia mantelipuita laajoina viljelminä mm. etelä-Euroopassa, mutta luonnollisesti sekä sen että muidenkin tämän postauksen kasvien kasvualaa on laajennettu Atlantin ja muiden merien takana useita vuosisatoja sitten. Viljely alkoi länsirannikoiden ns. talvisade-alueilla, jollainen ilmasto on Välimerenmaissakin. Siirtyneet uudisasukkaat veivät tuntemansa viljelykasvit uusiin asumapaikkoihinsa. Sittemmin viljelyalat laajenivat. Ennen kaupallista viljelyä oli tavallista, että mantelipuita oli yksi taloa kohti. Mantelin hedelmäliha ei kelpaa syötäväksi.

Mantelipuusta on kaksi muunnosta, makeamanteli P. dulcis ja karvasmanteli P. amara. Molempien siemenistä saadaan makeamanteliöljyä, joka on hyvin monipuolisesti käytetty aine mm. lääke- ja kosmetiikkateollisuudessa. Karvasmantelin siemeniä syödessä saattavat elinpäivät loppua pian, sillä siinä on myös toista, voimakastuoksuista karvasmanteliöljyä, josta saa sisuksiinsa sinihappoa. Tätäkin öljyä kuitenkin tarjoillaan pikku pisaran verran mm. leivonnaisissa tai jäätelöissä.

Kaupassa manteli on pelkkä siemen, joko kuorineen tai ilman. Kuoren paksuuden mukaan mantelit lajitellaan paperi-, ohut- ja paksukuorisiin. Vain joskus harvoin näkee mantelia pähkinäsekoituksissa myös kuorellisina, kokonaisina kivinä. Silloin näkee paksun kivikuoren kiinnostavan kanavaisen rakenteen. Kun manteleita tuotetaan aivan valtavasti, niin kivikuorikasojakin syntyy tähteenä. Kuori ei kompostoitu kovin nopeasti, mutta kelpaa kuivana tietysti tulen ruoaksi. Olen miettinyt, mahtaisiko siitä voida tuottaa eristettä, kun se näyttää huokoiselta, tietyllä tavalla korkkimaiselta.

Aprikoosi sisältää pienemmän ja hieman litteämmän kiven, ja se kuuluukin alaryhmään luumut Prunus. Kun hedelmä on kypsä, kivi siemenineen irtoaa helposti hedelmälihasta. Kaupallisessa viljelyssä jalosteet liitetään perusrunkoihin, jotka voivat olla muutakin kuin aprikoosikasveja. Kuivahedelmä aprikoosi oli entisaikaan matkoille sopivaa "sissi"muonaa mahtavan sokeripitoisuutensa takia, kun matkat kestivät tuntien asemasta usein viikkoja, jopa kuukausiakin.

Vanhin tunnettu luumu on kiinalaisten jo 4000 vuotta sitten kasvattama japaninluumu Prunus salicina. Sen kromosomiluku 16 on diploidinen eli 2 x 8. Nimestä huolimatta sen alkuperäkin on Kiinassa. Samanlainen on myös kirsikkaluumun (entinen nimi myrobalaani) P. cerasifera kromosomiluku.
Viljellystä euroopanluumusta Prunus domestica, joka on kotoisin ilmeisesti länsi-Aasiasta, on hyvin monia hedelmän värivaihtoehtoja. Sen kromosomiluku on kuusinkertainen eli 48. Arvellaan sen kehittyneen peruskromosomiston kertautumisten avulla edellämainitusta myrobalaanista tai sitten risteytymällä oratuomen P. spinosa kanssa, jolla on nelinkertainen kromosomiluku eli 32. Oratuomea tavataan luonnonvaraisena Suomessakin, Ahvenanmaalla.

Nykyisin meillä Suomessa kehitetään Baltiasta ja Venäjältä saatujen kantojen avulla paremmin ilmastoomme sopivia lajikkeita entisten täällä olevien lisäksi. Niissä on olemassa sekä itsepölytteisiä että ristipölytteisiä kasveja. Keltaiset näyttäisivät olevan viimemainittua tyyppiä. Omassa puutarhassani kasvaa yksi itsepölytteinen Kuntalan punaluumu- kasvi, jonka hankin jo useita vuosia sitten parimetrisenä paakkutaimena Agrimarketin tarjonnasta. Sen juurtuminen tuntuu olevan hidasta, koska koostaan ja näennäisestä hyvinvoinnistaan huolimatta se ei vielä ole kukkinut. Kauppaesitteissä kuitenkin sen mainittiin tulevan pian satoikään. Ehkä on syytä selvitellä sen kalkintarvettakin. Alla oleva kuva on heinäkuun alusta 2009, siinä luumu on etuoikealla. Tukikepistä huolimatta istutus ei ole ollut aivan äskettäin, muistelen että se olisi ollut aikaisintaan 2007. (Istutusaikaa ei olekaan tullut pantua päiväkirjaan, silloin oli niin paljon muuta puuhaa, kun alkoivat mm. musiikkiviikon vieraiden majoitukset.)

Eurooppaan luumut tulivat vasta ristiretkien aikaan, siis sangen myöhään. Luumuja suositaan leivonnassa varsinkin joulun aikaan, klassisin lienee englantilaisten Plum pudding. Meillä sen korvaa lehtitaikinaleivos joulutorttu. Myös brandy-tyyppistä alkoholia tehdään, niistä kuuluisin kai on jugoslaavien slivovitsi eli luumuviina. Sitä valmistetaan yleisesti Euroopan itäpuoliskon maissa Puolasta Balkanille. Alkuperän arvellaan olevan juuri Balkanin alueella. Luumuilla on myös laksatiivista ominaisuutta, siitä on kehitetty myös muuhun ruoanlaittoon ja eineksiin, kuten jugurtteihin tai jopa vauvanruokiin sopivaa materiaalia. Luumun ei (kuten ei herukoidenkaan) tiedetä aiheuttaneen ruoka-allergiaa. Kuivattuja luumuja onkin saatavissa ympäri vuoden.

Kriikunat kukkivat melkein aina toukokuun 3. viikolla, tämä kuva on 20 05 2010, jolloin kukkia oli paljon. Korkeampi myös kukkiva puu vasemmalla on isotuomipihlaja.

Kylällämme on ollut vanhastaan, jo ties kuinka kauan kriikunapuita Prunus domestica ssp. insititia. Kriikuna on siis luumun alalaji. Oman puutarhan puiden alkuperä 1940-luvulta on jostain naapurista tällä kylällä. Hedelmät kypsyvät vasta syyskuun puolella. Maku on useimpina vuosina voimakkaan kirpeänhapan. Vain yhtenä lämpimänä syksynä muistelen syöneeni melkein rusinaiselle maistuvia makeita kriikunoita. Ne tippuvat puusta samaan aikaan lehtien varisemisen kanssa.  Satoa tulee vaihtelevasti, joinakin vuosina ei juuri mitään. Yläoksilta korjuuta ei voi ajatellakaan, kun latvat ovat yli kolmessa metrissä. Puun runko on kyllä sitkeä, ja sitä voi taivuttaa aika reippaasti korjuun yhteydessä. Kriikunan runkoon ilmaantuu runsaasti oraisia oksia, joten puita pitää väistellä kulkiessaan vahinkojen välttämiseksi. Monena vuonna suuri osa kriikunoista on punkkien vioittamia.

Tämä kriikunakuva on otettu 14 05 2011,  vähäinen kukinta juuri alkamassa, ja olen tekemässä etualalla olevan kukkapenkin uudelleen järjestelyä. Kaksi viljelypuuriviä näkyy kaivojen välissä. Tuomien kukinta on saavuttanut maksiminsa, niitä on kuvassa oikealla.

Vuosi sitten keväällä kriikunametsikkö oli näin valoisa, kuva on otettu 20 05 2012, kun suurten lumivahinkojen takia maantien puolinen rivi oli kaadettu kokonaan. Kukintakin oli aika vähäistä viime vuonna.

Kriikunapuut kasvavat juurivesoista, joten lisääminen on yksinkertaista, jopa kiusallistakin, kun juurivesoja ilmaantuu metrien päässä kasvavista puista. Puun kaadon jälkeen alkaa varsinainen versojen massa-esiintymä, joita on torjuttava pikku leikkureilla, kun verso on jo nuoresta kovin sitkeä eikä suostu katkeamaan sirpillä, saati sitten kitkemällä. Olen joutunut tontinomistaja-aikanani kriikunoiden harventamiseen tai poistamiseen jo useampia kertoja, lumituhojen tai kesämyrskyjen seurauksena. Talvisia pakkasvaurioita ei ainakaan puukasveille ole ollut havaittavissa, miten sitten lienee tuon jaksoittaisen sadon kohdalla, liekö kovilla pakkasilla vaikutusta kukintaan. Tänä talvena on uunissa poltettu viime keväänä kaadettujen kriikunoiden oksia, ja poltosta syntyvä erikoinen hieman aromaattinen haju on ollut haisteltavissa.

Kriikunoiden saapumisesta eurooppalaiseen viljelyyn tiedetään, että roomalaiset toivat sitä Englantiin, siitä on kaivauksissa saatu todisteita, ja että vanhimpia tunnettuja kasvatusalueita oli muinaisen Damaskuksen alue Lähi-idässä.

Vasta viime vuosikymmeninä on meillä puutarhamyymälöiden valikoimiin ilmaantunut nähtäville Lithocerasus-ryhmän kasveja, lähinnä matalia maanpeitekasveja kuten lamohietakirsikka Prunus pumila var. depressa. Niitä ei maaseudulla vielä näy. Omaan puutarhaanikaan en voisi niitä ajatella, kun maa on niin heinänjuuria täynnä, eikä pensas varjosta tarpeeksi ollessaan lehdettömänä.