Kevätiloittelua

Olen käyskellyt tontilla tänä keväänä tavallista tiheämmin, kun ensinnäkin Wilman lenkkejä on monia, mutta koska puun kaatoa oli kuukausi sitten, myös korjattavien oksakasojen takia. On ollut hyvä tarkastella pohjakasviston vaihtumista joutomaasta kuivahkon lehdon suuntaan. Varhaiset kevätkukkijat ovat olleet sydäntä lähinnä. Mikä voisi olla innoittavampaa kuin retki keväällä lehtoon!

Hehkeimmillään syvämultaisessa ja kosteahkossa paikassa!

Sitä olen yrittänyt edesauttaa kylvämällä kevätesikkoa Primula veris ja istuttamalla imikän Pulmonaria obscura, kelta-, sini- ja valkovuokon juurakkoja Anemone ranunculoides, Hepatica nobilis, Anemone nemorosa kukkapenkkien kasveiksi.

Kuvan vasemmalla puolen taimimaan reunaa, oikealla sieltä löydettyjen rikkakasvien väliaikainen kokoomapaikka. Paikalla on alkanut kasvaa useampikin mukulaleinikki! Alakuvassa varsinainen mukulaleinikkien istutuskohta, 2 m:n päässä, omenapuun alla..

Turengista, entisen hankkijan taimitarhan jäänteiltä, aseman tienoosta ovat peräisin myös lukuisat mukulaleinikit Ranunculus ficaria, jotka tuntuvat myös osaavan itsenäisen levinnän. Myös hertta- ja soikkovuorenkilpi Bergenia cordifolia, B. crassifolia sopivat tontille hyvin, kun tontti on lähes pelkkää rinnettä.

Parin vuoden takaisia vuorenkilpi-istutuksia, etualalla pihakadun varressa, taaempana talon nurkalla, jossa kaltevuutta oli liikaa laattojen sijoittamiseen.

 Scilla Scilla sibirica on ollut tontilla jo vanhastaan, sen leviämistä on edistetty heittelemällä rapunpieliin kehittyvää hedelmysten massaa alkukesällä, summittaisesti pensaan aluksiin päin. Vanhastaan on ollut myös puistolemmikki ensi viikosta alkaen kukkiva Myosotis sylvatica, mutta kun aloin tontilla ruohonleikkuun 1980-luvun lopulla, se levisi muutamassa vuodessa tontin yleiskasviksi. Leikkuu tahtoo sanoa, että varsinaista lemmikin kasvukohtien leikkuuta myöhennettiin hedelmien kehittymiseen asti, jolloin ensin työtä hieman sirpillä, ennenkuin leikkurilla on kohtaan ollut asiaa.

Jalokiurunkannuksen alkuperäinen istutuskohta oli aivan rapunpielessä, ja se on siitä moneen kertaan yritetty siirtää väljempään paikkaan. Mutta iso juurakko pitää pintansa, aina jää joku irronnut lohkare jatkamaan kasvua, sillä se on hyvin helposti murtuva solukko.

Äitini 1970-luvulla puutarhaan istuttama jalokiurunkannus Corydalis nobilis on myös edennyt itsenäisen levinnän asteelle, sen vauhti on maltillisempaa, mutta taimia sitäkin runsaammin paikoissaan, sitäkin jo useammalla aarilla. Vanhan kirkonkylän kasvistoa tontilla edustavat pikkukäenrieskat Gagea minima. Tähän joukkoon on pääsemässä myös tuoksuorvokki Viola odorata, jonka siemenkylvö tapahtui kymmeninsen vuotta sitten, ja jota kasvaa jo monessa kukkapenkin kulmassa, josta on lyhyt matka siirtyä varsinaiseksi pohjakasviksi.

Etualalla ns. kiviraunion penkki, johon siirsin lumimarjojen tilalle perennoja. Mullan ja siirrännäisten mukana näyttää tulleen myös runsas jalokiurunkannuskasvusto. Taustalla näkyy kahden kartiotuijan välissä uusin Bergenia-istutus verhoamassa kaadettujen koivujen ja punaherukoiden kantoja. Aurauslumien kohta!

 Erityisen ilahtunut olen ollut keltavuokkojen hyvästä leviämiskyvystä, Parhaat etäisyydet alkuperäisestä istutuspisteestä ovat yli kymmenen metrin luokkaa. Kyseessä on siemenlevintä, koska nämä etäkohteet ovat jopa useiden metrien päässä muista kasvustoista ja yleensä parin kolmen varren kokoisia. Siitä on kulunut kohta kaksikymmentä vuotta, kun toin juurenkappaleet Hattulasta Laikkaanvuoren tyveltä erään Kasvikerho Pulsatillan retken 1993 päätteeksi, samaan aikaan toin myös imikät. Nyt molempia on alapihan puolella yli aarin alalla, keltavuokko edempänä, mutta imikkä ei paljon häviä! Valko- ja sinivuokon siirtoa olin tehnyt pari vuotta aiemmin.

Pikkutalvio Vinca minor jaksaa myös ilahduttaa. Niiden paras kukkima-aika on myös seuraavilla viikoilla. Sinikukkainen versio on äitini hankkima puutarhakasvi. Se kasvattaa suikertamalla etenevää vartta maan pinnalla, ja tuon tuostakin tulee juurtumakohta, jonka jälkeen varresta haarautuu myös toiseen suuntaan uusi varsi. Kesällä 2000 olimme kasviretkellä Lepaan mailla Vahopään lehmusmetsän syrjässä ja kuljimme vanhojen talousrakennusten takapihoilla, jotka olivat jo  joutuneet marginaaliseen asemaan huollon suhteen. Pensaiden ja leppien valtaamasta vajan takapihasta löytyi suuri laikku violettikukkaista pikkutalviota! Varmaan kohta oli ollut haravointijätteiden sijoituspaikkana muutenkin muodoista päätellen, mutta talvio näytti viihtyvän aivan loistavasti. Sieltä liikeni taskunpohjaan pari istukasta, jotka nyt asuvat lipputangon kukkapenkin tienoissa, sinikukkaiset puolestaan Elsankuusen entisessä kukkapenkissä ja imikkäpenkissä.

Tuomen kukinnan alku kuvassa oikealla, kriikunoiden aavisteleva alku keskellä ja vasemmalla.

Kohta voidaan nauttia jo kevään huipennuksestakin, puuvartisten kukinnasta. Tuomi, kriikunat ja herukat alkamassa, omenaa saa vielä odottaa, vaahterat ovat enää muisto.