Valkoisia kukkia suvivirren aikaan

Päädyin hankkimaan alppikärhön Clematis alpina laajaan perheeseen kuuluvia kasveja edustamaan köynnöskasvia tällä paikalla, kun tuo kiipeilyalusta oli rakennettu kärhöä varten vuonna 2000.  Istutin useampiakin taimia, mutta nyt näyttää parhaiten menestyneen tämä valkoisilla kerrotuilla kukilla varustettu yksilö, jolla korkeutta on noin 2 m. Vaaleanpunaisenkin istutin, ainakaan toistaiseksi ei ole näkynyt kukkia. Alunperin tässä pääoven vasemmalla puolella oli kasvanut nuorimman tyttäreni 1980-luvun taimikasvatustulos kiinankärhö Clematis tangutica, mutta se olisi varmaan tahtonut suojaisamman paikan, kuoli pois. Tai sitten ulkoremontin aikaiset kokemukset, seinienmaalaus ja kiipeilyritilän rakentaminen olivat liikaa.

,

On tullut mielessä vaihtumisen aika, kun pellot ovat hyvällä oraalla ja tuomi kukkii. Nämä näkymät liittyivät yli 40 vuotta kestäneen työurani aikana koulutyön päättymiseen, ja yhteisesti tuo kaikki tuo mieleen sen suuren ilon, jota koululainen tai opettaja kokee vuoden urakoinnin jälkeen, taas yksi vuosi on saatu kunnialla loppuun. Täysin sydämin voi puhjeta laulamaan suvivirttä, jossa sanat ovat niin osuvat luonnon kevättä kuvatessaan. Valkoinen on siis minulle ilon väri!

Nuorehko isotuomipihlaja on etsinyt paikkansa tontin itärajan tienoisiin, jossa luontaisen levinnän kautta on myös mäntyjä. Niiden seuraksi olen alkanut istuttaa rhododendroneita, mutta mitään loistokasta kukkaloistoa tänne ei varmaan kehity, koska alue on kuivaa hiekkaa, ja lisäksi tehtiin iso avo-oja, "Grand Canyon", rajalle johtamaan kevätvesiä. Eilen istutin kaksi roosakukkaista rodo-yksilöä vuorenkilpikasvustoon.

Valkoinen alkaa korvata alkukevään keltaista kukintaa tuomien puhjetessa. Sitä seuraa sitten kesäkuun alkuun sijoittuvat pihasyreenin ja omenan kukinnat. Olihan kyllä varhaiskeväällä valkoisten kevättaskuruohojen Thlaspi caerulescens ssp. caerulescens aika ennen sinistä ja keltaista kautta. Kriikuna on nyt jo kukkinut melkein loppuun.

Ihailemani tuomipihlajat ovat parhaassa loistossaan. Tontillani kasvaa iso- ja marjatuomipihlaja, Amelanchier spicata ja A. alnifolia. Näistä ensinmainittu on kylällä levinnyt lintujen avulla ihan yleispensaaksi, kaikkiin lähimetsiinkin. Seurakunnan metsän- ja tonttienhoito-osasto teki pensaikkojen raivausta viitisentoista vuotta sitten, kun isotuomipihlajia alkoi olla aivan liikaa. Rastaiden mielestä niiden sinisenmustat marjat ovat kovin maistuvat, marjat haetaan hetikohta niiden kypsyttyä, ja joskus tulee puiden latvoissa oikea kuhina, kun kiertelevä parvi sattuu kohdalle. Siemenkylvöä riittää siis.

Tämän oksapitoisen kuvan fokus on keskellä olevan isotuomipihlajan latvus, sillä ei paljon alempia oksia olekaan. Oikealla puolen oleva oksikko kuuluu kriikunoille. Vasemmalla on suurimman lehtikuuseni yläosaa. Seison n. 1,5 m ylempänä rinteessä kuin puiden tyvet, ja kamera on yläviistoon.

Omalla tontillanikin isotuomipihlajan taimia on keväisin useita jokaiselle aarille, ja kun ne ovat piikittömiä ja kasvavat suoraa runkoa, sopivat hyvin kasvamaan, minne niitä sattuukin tulemaan. Vanhin on kasvanut paikallaan kriikunamaan reunassa jo yli 50 vuotta, se on n. 5 m korkea ja monirunkoinen, muut ovat pienempiä ja matalampia.

Marjatuomipihlajaa Amelanchier alnifolia eli Saskatoon on vain yksi. Istutin sen 2000-luvun alkupuolella, lähelle tuota vanhinta isotuomipihlajaa. Sillä näyttää olevan vieläkin kapeampi latvus kuin tällä toisella, lähes pylväshaapojen luokkaa. Eräänä vuonna onnistuin saamaan satoa talteen ennen rastaiden tuloa, mutta makukokemus ei ollut oikeisiin mustikoihin verraten järin kaksinen, joten en enää en kilvoittele rastaiden kanssa sadosta!

Ihan keskellä on marjatuomipihlajan kapea habitus, sen takana ylemmän kuvan lehtikuusi ja isotuomipihlaja. Kuvanottopäivänä 28.5. oli kovin tuulista.

Ehkäpä joskus hankin vielä rusotuomipihlajaakin A. laevis, jolla lehdet ovat kauniin kuparinväriset, keväällä varsinkin. Se antaisi mukavaa värivaihtelua kevän hentoon vaaleanvihreään ilmeeseen.

Valkoinen väri on tullut esiin jo norjanangervoaidanteessakin, kuten ylläolevasta kuvasta huomaa. Nämä pensaat ovat ns. ihan itse tekemiä, eli sain tuttavalta poisleikattuja oksia, jotka keväällä multaan pistettyinä juurtuivat aika pian. Aluksi ne kasvoivat yläpihalla, parkkipaikan liepeessä, mutta kun Elsa-kuusi suureni, tila kävi ahtaaksi. Kun paikalle pyrki myös suviruusun Rosa pimpinellifolia 'Poppius' taimi, niin kaivoin taimet pois.

Istutin silloiset kuusi pientä tainta puutarhatien varteen, koska siinä oli maaleikkauksen takia niin jyrkkä törmä, ettei sitä voinut leikkurilla hoitaa. Harvaan aidanteeseen työntelin lisäoksia juurtumaan ja tihentämään ilmettä. Nyt kaduttaa, etten istuttanut koko riviä metriä kauemmaksi tiestä, koska pensaat ovat paisuneet, ja kaareutuvat oksat yrittävät peittää puolet tiestä, niitä on siis leikattava aika ahkerasti, koska huoltotietä aurataan talvella. Leikattuna se ei oikein ole ilo silmälle, joten suunnittelen vielä kerran paikan vaihtoa niille. Pensaiden kaivaminen tarvitsee kyllä konevoimaa, saapa nähdä, koska tapahtuu. Tontin pohjoisrajalla olisi sopivaa kasvupaikkaa runsaasti tarjona, kuvittelen ne saavani sinne joskus. Jos pensaan saa ylös maasta, niin pulkalla se liukuu varsinkin syksyllä hyvin, kun maa on jääkohmeinen ja liukas.

Elsan perua olevat valkoiset narsissit Narcissus poeticus ovat myös nyt parhaimmillaan. Kukinta ei ole runsasta, joten ne pitäisi kaivaa ylös ja istuttaa uudelleen, sanoo hoitoneuvo. Ylläoleva kuva on jyrkästä rinteestä, johon kasvaa kohta jättitatar-kasvusto Fallopia sachalinensis, joka oli kyllä istutettu eri paikkaan, sivummalle, mutta se leviää juurakollaan mahtavasti. Tässä tatar varjostaa kovin, joten sipulit eivät varmaan kasva hyvin senkään takia. Vuorenkilpien kanssa ne pärjäsivät paremmin.

Ihme, kun tässä yleensä kasvaa hyvin mitään, paikassa oli 1940-luvulla vielä sähköpylväs, jonka kivikkoiselle ympäristölle tuotiin keväisin ikkunoiden välissä olleiden rikkihappo-juomalasien sisältö. Isäni oli arvioinut, että tilkka väkevää happoa lasin pohjalla sisä- ja ulkoikkunan välissä vetää ilmassa olevia vesimolekyyleja puoleensa ja siten ruutu säilyy kirkkaana. Ei meillä muuten koskaan jääkukkia ikkunoissa ollutkaan. Mutta ikkunoiden puuosat pyrkivät pehmenemään, kun niitä ei oltu maalattu. Vasta 1980-luvulla otin maalipensselin siihen hommaan.

Noin kaksi metriä näiden narsissien kasvupaikasta ylöspäin on lintujen paikalle tuoma valkoherukka Ribes x pallidum, joka alkuun kasvoi pihasyreeniaidan sisään ja näkyi yhtenä oksana. Sen lähtökohta lienee ollut alapihan puolella, jonne olin valkoherukan istuttanut, mutta maamyyrien toiminta esti pensasta kasvamasta, ja sen kohtaloksi koitui haketin. Kun päätin lopettaa syreeninkasvatuksen tässä kohdin, leikkasin kaikki versot maata myöten, niin myös herukan, mutta nyt, muutamaa vuotta myöhemmin herukka kasvaa mahtavana pensaana kartiotuijan vieressä (näkyy kuvan vasemmassa laidassa), ja sen kukinta on aivan ylenpalttista!

Marjapensaan paikaksi tämä kohta on aivan liian pölyisä, kun autonpyörät liikuttavat tiemaata metrin päässä, mutta muistokasvihan tämä tässä, ostin ensimmäisen taimen edesmenneeltä turenkilaispuutarhurilta Toivo Lepistöltä 1980-luvun puolivälissä.