Tammikuun lumituhoja arboretumissa

13 01 2012 otetussa kuvassa tilanne kahden ison ja märän lumisateen jälkeen. Arboretumin ilme ei näytä vielä hälyyttävältä. Lehtikuuset ja koivut näyttävät sopeutuvan lumiin. Muut kuvat on otettu muutamaa lumisadetta myöhemmin, tänään eli 19 01.

Kosteat ja runsaat lumimassat juuttuivat viime viikon sadepilvien seurauksena puiden päälle ja pensaisiin, ja koko maisema on ruhjotun näköistä. Monet puut kallellaan ja äskenkin tuli maantien toiselta puolen iso männynoksa tai latva alas, ja katkeamisääni oli kuin laukaus muuten niin hiljaisessa maisemassa. Tämän päivän lumisateet eivät toistaiseksi ole olleet kovin runsaita, mutta kun tuulee samalla, tuisku kerää tulleen lumen vain paikoittain.

Suurin murheeni koskee talvitammea, jonka terhon sain 1970-luvun alussa alunperin Heinäjoen Anttilan puusta. Terho varttui taimeksi Turengissa, orapihlaja-aidan varjossa, mutta koska kasvupaikka oli huono isolle puulle, siirsin sen ensimmäisenä puuistutuksena tälle tontille noin puolimetrisenä 1980-luvun alkuvuosina. Anttilan puun emopuu kasvoi Harvialan kartanolla, jonka metsänvartijan tehtäviä Toivo-isäntä hoiteli. Puu osoittautui fertiiliksi risteymäpuuksi Quercus robur x petraea, sillä sen lehdet eivät varise ennenkuin keväällä. Lehtien pintakin on erilainen vieressään kasvavan metsätammen kanssa, kovempi ja paksumpi, ja se on vastustanut kosteina kesinä hyvin homehtumista. Tämä alkuperä kertoo hieman puiston tammien tulosta Harvialaan, sillä tätä tyyppiä on melko yleisesti länsi-Euroopassa.

Taittuneiden isojen oksien takaa näkyy vasemmalla hieman metsätammen runkoa. Taustalla näkyy myös reippaasti nuokkuva isotuomipihlajan pensas.

 Nämä lumisateet olivat tammelleni kuitenkin liikaa. Sen suurin latvahaara ja lukuisia yläoksia murtui, ja puu joutuu kaatoon, isoja avohaavoja on liikaa. Painavat lumipaakut keräytyivät suuriksi massoiksi latvukseen. Metsätammi vieressä ei ole menettänyt kuin joitakin pikku oksia.

Toinen huolestuttava puu on puistoni kaunotar hopeakuusi Picea pungens, joka istutettiin 1976 äitini 70-vuotisjuhlien muistona. Vanhempani valitsivat tälle puulle kasvupaikaksi suuren kukkamaan, neilikkaruusun seuraksi. Nyt painavat lumet ovat kallistaneet puuta. Kuvassa vasemmalla oleva mänty on suorassa. Kuvasta näkyy, miten ylös pystyy kopistelemaan lunta oksilta 4- metristä lautaa apuna käyttäen. Laudalla voi päästä vain hieman yli puolen välin. Lumi on tiukassa, tämän päivän vaatimaton tuuli ei ole saanut yhtään paakkua liikkumaan. Kun lumi tuli melko sulaan maahan, täytyy vain toivoa, että puu jaksaisi pysytellä pystyssä! Naapurin puhelinlinja on siinä ensimmäisenä vastaanottamassa, jos jotain ratkaisevaa tapahtuu.

Etualan risukasa syntyy Rosa glaucan ja Philadelphus tenuifolian yhteistyönä. Koripaju takana.

Huonosti jaksaa myös koripaju, tulos oli odotettavissakin edellisten vuosien perusteella. Siitä jäi kasvamaan tuolloin ainoastaan muutamia ylöspäin suuntautuvia haaroja ja se teki runsaasti vesoja. Näyttää nyt siltä, että koko latvus leikataan alas. Tiedossa pajunpunontaa keväällä! Samanlaiset kaaret ovat jokaisen kivikoivun Betula ermanii kohtalona.

Pihlajaa vasemmalla ja mäntyjä keskellä.

Mutta tuijat, nepä vasta sitkeitä kestämään. Kaikki puut kasvavat suorina ja ilman murtumia, vaikka niidenkin oksilla oli paljon lunta. Yhtä hyvin sopeutuvat hevoskastanja, saarnet, pihlajat ja lähes kaikki lehtikuuseni. Yleisistä puulajeista kuusi, rauduskoivu ja mänty tuntuvat kestävän tällaisen tykkylumen määrän melko helposti.
Lisää asiaa on Tertun tontilla-blogissani viime viikolta.

Kesänäkymiä 2011 virkisteeksi

Poikkeaminen puutarhassa heinäkuun alussa on aina niin palkitsevaa. Kaikki tämän blogin kuvat on otettu 9-10 07 2011. Ensimmäisessä otoksessa tammien alla punanataa kasvavat maat on niitetty pari päivää sitten ja töyhtöangervot Aruncus ovat aloittamassa pitkään kestävää kukintaansa. Nämä penkin kaksi yksilöä ovat emikasveja. Pensaiden korkeus menee yli kahden metrin. Juuret ovat syvällä, koska kesäiset kuivuuskaudet eivät töyhtöangervoja kosketa.

Ylämäeltä virtaa maan sisällä paremmin kosteutta, koska komea avo-ojamme Grand Canyon siellä itärajalla tuo liikavesiä muiltakin tonteilta. En ole oikein osannut päättää, onko pensaiden suuruus siitä peräisin vai onko kyseessä ikään (yli 10 vuotta samalla paikalla) liittyvä normaali seuraus. Lychnis chalchedonica palavarakkaus haluaa viihtyä näiden seurassa, sekin kurottaa melkein metriin. Tämä kohta on ensimmäinen puutarhaan avomaalle perustamani kukkapenkki, se syntyi riviin istutettujen syyshortensian taimien ympärille ja väleihin. Tuolloin oli käytössä vain kasvuturvesäkkejä hiekkamaan parantamiseen.

Nyt ollaan tontin eteläreunan rinteessä, pohjamaa on hyvin kivikkoista. Sitä ei ole viljelty oikeastaan ollenkaan, joskus aiemmin oli kyllä vuoristolaiskarviaisten vaatimattomasti kasvava rivi, mutta ne on yksi toisensa jälkeen siirretty parempiin paikkoihin. Tälle kohtaa kehittyikin tonttini ensimmäinen ketokasvien osasto, niistä peurankello Campanula glomerata viihtyy parhaiten. Kukinta kestää viikkoja, pitkälle elokuuhun. Yleisin heinäseuralainen on niittynurmikka Poa pratensis, taustan hevoskastanjan Aesculus hippocastanum alla myös hietakastikkaa Calamagrostis epigejos.  Harjaneilikat Dianthus barbatus kasvavat ja lisääntyvät hyvin vaatimattomassa kukkapenkissä näkymän vasemmassa laidassa. Useina vuosina tähän talon ja ajoteiden rajaamaan suikaleeseen peurankelloja nousee kymmeniä, jopa satoja.

Ensimmäisinä tontinhoitovuosinani 1980-luvulla kasvoi myös ketoneilikkaa Dianthus deltoides, mutta vuohenputki Aegopodium podagraria ja koiranheinä Dactylis glomerata ovat levinneet nyt tähänkin. Kesät ovat olleet sateisia, mutta voin myös moittia itseäni, sillä olen kärrännyt lisämultaa peittääkseni tien rajassa olevia kivikoita, ja tokihan ravinteita valuu ympäristöönkin. Myös yläreunaa rajaava 1980-luvulla istuttamani papulanruusu-aidanne kasvaa jo metrin  korkuisena ja varjostaa keskipäivällä. Sen suojiin on alkanut hiipiä jopa saniaisia nimittäin kivikonalvejuurta Dryopteris filix-mas (ei näy kuvassa). Se on tämän kylän yleisin luonnonvarainen saniainen. Mukavaa, sillä pidän sitä yhtenä kauneimmista! Hoidan ketoa leikkaamalla heinäkuulla pois kukkimista aloittavia rikkakasvin latvoja, ja vasta syksyllä niitän rinteen, ja sato viedään kompostiin. Peurankellon siemenet ovat varisseet jo aikaa sitten.

Seuraava otos on autotallin seinustalta, johon olen istuttanut sekä laikkuköynnöstä minikiivi Actinidia kolomikta 'Annikki', kuvan vasen laita, valamonruusua Rosa splendens 'Valamo', kukassa, että japaninkelasköynnöstä Celastrus orbiculatus, tuo melko tumma vihreä massa ylhäällä vasemmalla. Näiden eteen kaivettiin salaoja 2000-luvun alkuvuosina, parkkipaikan vesien johtamiseksi alarinteeseen eli luoteeseen päin. Katolta tulevat sadevedet valuvat kourua pitkin kastelusaaveihin. Mutta varsinkin keväisin parkkipaikka oli melkoista mutavelliä. Olin silloin varma, että mikään näistä istutuksista ei jää pitkäaikaiseksi. Murskettakin tuli runsaasti parkkipaikan lujittamiseen. Toisin on kuitenkin käynyt. Ukonkellot Campanula latifolia pitävät pensaan ja köynnösten aluset hyvin hallussaan ja ovat tässä lähes metrin korkuisia. Oikealla alhaalla on keijuangervoa Spiraea japonica, joka tekee tontillani itsenäisesti uusia taimia siementämällä, joka kovasti ilahduttaa, ainakin toistaiseksi.

Joitakin vuosia sitten sain tuttavaltani pikkutaimen värihernettä Genista tinctoria värikasvieni täydennykseksi. Kun se on eteläeurooppalainen kasvi, ajattelin kyllä, että sen viihtyminen tässä jää yhteen kesäkauteen. Niinpä istutin sen hiekkaiseen taimimaahan samalla kertaa saatujen kiinankulleroiden Trollius asiaticus kanssa kohtaan, jossa on hieman varjoa keskipäivällä läheisen omenapuun latvuksesta. Kullerot ovat kuvassa etualalla, ja kesäkuuhun sattuva kukinta on jo loppunut, siemenetkin melko valmiita. Olen onnistunut tekemään niistä jo uusia kylvötaimia, joka suuresti ilahduttaa. Mutta hämmästykseksi väriherne nousee siinä entistä ehompana ja isompana vuosi vuodelta! Nyt pensaan korkeus on jo noin puolisen metriä, ja leveyttä saman verran. Pensaasta on syysasuinen sinivihreä kuva blogissani 3. marraskuuta 2011.
 Täytyy toivoa, että olosuhteet jatkuisivat samanlaisina tässä viljelymaan laidassa, iisoppiaidanteen Hyssopus officinalis takana.

On saavuttu takaisin kierroksen lähtökohtaan, jossa lehtikuusiristeymä Larix sibirica x gmelinii  antaa keskipäivän aikaan varjoaan töyhtöangervojen penkkiin. Varjossa on varjoliljan Lilium martagon oma paikka. Tämä yksilö taitaa olla tonttini kookkain, melkein kaulaan asti ulottuva polun laidan kaunokainen. Olen siirtänyt muualta kaivuutöiden yhteydessä löytyneitä sipuleita tontin tälle kulmalle, toivossa, että varjoliljat lopulta löytyvät joka neliöltä tässä. Vielä kun saisi valkokukkaisia!

Mitä kuuluu arboretumin uusimmille jäsenille

Aluksi kuva perennatehtailun eräästä vaiheesta, marraskuun puolivälistä vaasissa olleet komeamaksaruohon kukkavarret kehittivät runsain mitoin pikkuoksia juuritupsuineen, jotka vuoden viimeisenä päivänä pääsivät aloittamaan aitokasvua mullassa. Sulat kelit ulkona ovat niin lyhytjaksoisia, että sinne en näitä enää istuttanut, kuten edelliset, 15.  marraskuuta.

Kävelin vuoden vaihtuessa arboretumissa katselemassa puuntaimien selviytymistä. Monenlaisilla kohtaloilla on alettu, mutta viime vuoden kosteat, toistaan seuraavat vieläkin kosteammat jaksot ovat olleet pikku alkajille suosiollisia. Erityisesti on ilahduttanut maitopurkkeihin, kirsikkapuun alle unohdettujen pikkuisten selviäminen.
Nehän matkasivat tontilleni keväällä 2008 naapurista, kun siellä isäntä siirtyi puutarhuriksi tuonne "yläkertaan", ja viimeisinä vuosina hankitut ostokset löytyivät. Istutin niitä tontin yläosan koivikkoon, jotta kuumimpaan aikaan kesällä olisi varjostavaa puustoa tarjona. Taimet olivat tuolloin 20-30 cm pitkiä, ja asuneet ainakin 2-3 vuotta näissä taimipoteissa. Valitsin sijoituskohdat myös niin, että entisen isännän ikkunoista nykyinen asukas, jälkeläinen voisi nähdä kaikki taimet. Vajaa vuosi sitten mäeltä poistettiin liuta puita, koska ensi istutus eli koivut olivat liian tiheässä. (Kaikki koivut ovat saaneet alkunsa omalla mansikkamaalla sinne sataneista siemenistä, ja siirretty tänne vanhaan heinäpeltoon 1990-luvun aikana.)

Parhaiten on selvinnyt tässä survival-kamppailussa harmaapihta Abies concolor, joka on ylennyt jo yli metriin. Sen kasvulle koivujen poisto näytti olleen ratkaisevan hyvä asia, ei nyt ole niin paljon juuristokilpailua, vaikka, kuten ylläolevasta kuvasta näkee, yksi koivu on vielä aika lähellä. Kaareva taimi on tukikeppien välissä alkanut kasvaa suorana, ja neulaset ovat hyvinvoivan tuntuisia.

Kahdelle japaninpihdalle Abies veitchii kuuluu sekä hyvää että kohtalaista. Kuvassa on se paremmin menestynyt, josta on tullut aika terhakka taimi, sekin jo yli puolimetrinen. Tämä kasvaa aika lähellä harmaapihtaa. Toinen taimi puolestaan on kasvanut vain kymmenkunta senttiä, eikä neulasellisia oksia ole latvaa lukuunottamatta muualla. Mutta elossa siis sekin. Sen vierestä poistettiin useampikin puu, joten jos veden puute aiemmin haittasi, niin olot ovat korjaantuneet.

Istutin myös kaksi mustakuusen Picea mariana tainta, toiselle niistäkin kuuluu hyvää (ylempi kuva) ja toiselle, (alempi kuva) enintään heikkoa. Ylempi kasvoi alkuun näistä taimista parhaiten, mutta on pituudessa nyt jäänyt häviölle harmaapihdasta. Sen vointi on koko ajan ollut hyvän tuntuista. Toinen taimi sai kasvupaikan tuomen läheltä, ja keväisen puun kaadon jälkeen olinkin vahingossa saanut oksakasan eräät latvat liian lähelle tainta ja se oli taipunut luokiksi alla. Asian ilmettyä vasta nyt syksyllä, viimeistä latvuskasaa siivotessa, ei ollut muuta tehtävissä kuin ottaa tukikeppejä ja paljon sidelankaa ja yrittää saada se suoristumaan ajan mittaan.

Samassa rinteessä on tontille itsekseen ilmaantunut siperianpihta Abis sibirica, sen kasvupaikka on kyllä tullut tähän myöhemmin, kun löytynyt pikkutaimi siirrettiin parempiin oloihin arboretumiin 2000-luvun puolella. Nyt sen korkeus lähenee kahta metriä, ja kasvu on kaunista ja säännöllistä. Taustan metsäkuusi Picea abies ssp abies on nuoremman tyttäreni ensimmäisiä taimikasvatuksia: joulukuusen kävyissä olleista siemenistä saatiin joukko taimia, jotka kaiki istutettiin arboretumin tälle rinteelle1990-luvun alussa. Niiden korkeus on yli 5 m.

Pihan kukkapenkin 2008 koristeeksi istutetut  timanttituijat Thuja occidentalis Smaragd ovat viihtyneet mainiosti sijoillaan, niidenkin korkeus on yli puolentoista metrin, ja kohta täyttävät sen virkansa, johon on toivottu, eli hieman varjostavat kesäkuumalla pation oleskelijaa. Tässä penkin kohdalla oli aiemmin olopihan toinen keinu, mutta pation kunnostus ja laatoitus tuolloin kuljetti toisen keinun arboretumin puolelle tammien alle.

Toinen kahdesta irlanninkatajasta vasemmalla, joulukuusen virkaa ensi kertaa toimittamaan päässyt kartiotuija oikealla. Kuva on otettu joulupäivänä 2011.

 Hyvin ovat menestyneet samoihin aikoihin hankitut etupihan kaksi irlanninkatajaa Juniperus communis Hibernica ja pylvästuijat Thuja occidentalis Brabant siinä tonttitien varressa. Varsinkin katajat tässä ovat jatkuva ilonaihe, ne ovat kokonaan vihreitä ja terhakoita: aiemmin arboretumin alapeltoon istuttamani irlanninkatajat kaikki ovat siellä vuosittain ruskettuneet yhä enemmän ja yksi taitaa olla jo kokonaan jäänyt eloa vaille. Tuijain kasvua ei taida yleensäkään haitata mikään, kaikki tontille eri aikoihin istuttamani ovat alkaneet kasvaa ja voivat hyvin.

Joulu ovella, syksy kuitenkin jatkuu

Tämän syksyiset ilmamassat ovat olleet tosi pitkään samaa laatua, vähän lämpöä ja runsaasti vettä. Vain satunnaisesti, noin viikko sitten on satanut kiteisempää olomuotoa, ja sekin taitaa mennä jouluviikolle tultaessa vetenä maanrakoihin, sillä lämmintä kestänee ainakin maanantaille asti..

Jotkut perennat eivät näytä juuri kärsineen pikkupakkasista tai väliaikaisesta lumipeitosta, sen voivat todistaa ennenkaikkea tietysti vuorenkilvet. Soikkolehtinen laji Bergenia crassifolia tuossa yläkuvassa tuntuu terhakammalta kuin herttalehtinen Bergenia cordifolia, vaikkei sekään nyt ihan kehnolta näytä. Huonoimmalta näyttävät sellaiset Bergenia-istutukset, jotka saavat peitokseen ylhäältä varisevaa muuta tavaraa, lehteä, auraushiekkaa tms. Se lahottaa alustaansa ja lehti kärsii. Herttalehtisen lehtilapa on suurempi ja poimuisempi, myös kiiltävämpi.

Katselin ilolla myös keltapeipin Lamiastrum galeobdolon selviytymistä. Sitä kasvaa talon itäseinustalla muutaman metrin mittaisena ja metrin leveänä kasvustona, ja jos sallisin, se pian peittäisi alleen koko pation, siksi rönsyjä pitää leikata reippaasti. Tämän kuvan kohta on suoraan ilmalämpöpumpun alapuolella, paikassa, johon puhaltaa koneen tuottamaa kylmää ilmaa. Tämänkin lehdissä on hopeatäplä kuten samantapaisella perennalla täpläpeippi Lamiastrum maculatum, jolla kuitenkin kukat ovat vaaleanpunaiset. Keltapeipin kukka tietysti on keltainen.

Kasvusto sai alkunsa yhdestä pikkuoksasta, jonka poimin kauan sitten taskun pohjalle kesäisellä kasvikerho Pulsatillan retkellä Padasjoen Palsan myllylle. Siellä keltapeippi oli valloittanut laajat alueet pikku joen rantametsikössä. Sinne sitä ei alunperin oltu istutettu, vaan sävyisämmälle paikalle kukkapenkkiin, ja sellainen oli tulos. Tämäkin oma kasvustoni sai ensin ottaa voimaa kukkapenkin mullasta, mutta kun tästä talon seinustalta poistettiin liian raisusti kasvaneita vuorimäntyjä ja niistä jäi kiusallisia kantoja, siirsin peippikasvustot vähäisine multineen kantojen väliin. Seuralaisina sillä on tässä kohtaa hieman taponlehteä Asarum europaeum ja vuohenkelloa Campanula rapunculoides, jota meillä kasvaa kaikkialla, sekä lisäksi vuohenputkea, nokkosta ja rönsyleinikkiä, mutta hyvin näyttää selviytyvän tässä kovin kuivassa kasvupaikassa.

Vielä osui kameran kohteeksi sormustinkukan Digitalis purpurea lehtiruusukkeita siitä lähistöltä, ei huono niidenkään loppusyksyn vihreys. Nämä kasvustot kukkivat jo kesällä, mutta olen huomannut, että samasta hyvinvoivasta kasvista on kukkimisiloa useampanakin vuonna. Vieressä vasemmalla on muutaman vuoden jaksanut kasvaa laventeli harmahtavine neulasmaisine lehtineen.

Useimmat kukkapenkit ovat kyllä nuutuneet ja saaneet antaa tilaa keinotekoiselle loistolle. Kaivoin viimein kesto-joulutähdet etupihan penkkien iloksi. Kun ei ole routaa, niin varret sai tanakasti pystyyn. Taitettuja havunoksia saa kohentaa myötäänsä, kun tuuli niitä taivuttelee.

Kukkatervehdyksiä viime viikolta

Vieraani tulivat viime viikolla juhlimaan upeiden kimppujen kera, ja saapuneissa korteissa oli myös kuvattuna nykyajan suosittuja leikkokukkia ja ruukkukasveja. Innostuin siitä katsomaan vähän, mitä niistä nykyisin tiedetään.

Alkuun orkidea-asiaa, tämä oli yksi kolmesta saamastani ruukkukasvista. Laajasta Orchidaceae-heimosta kotiini hakeutui vaaleanpunainen kaunotar perhokämmekkä. Phalaenopsis eli perhokämmekät on Kiinasta Indonesiaan ja Filippiineille ulottuvalla alueella kasvava suku, josta tunnetaan 35 alkuperäistä lajia ja lukematon määrä jalostustekniikoilla kehitettyjä hybridejä ja muunnoksia. Tämä suku on helppohoitoisuutensa takia yksi kukkakaupan suosituimpia. Kämmekät ovat luonnostaan sademetsien oksien hangoissa kasvavia päällyskasveja, ja niiden tarvitsema vesi tulee sadevesinorojen valuessa sopivasti; ja ravinnoksi sitä, mitä mukaan ylempää tulee. Multa ei kuulu niiden elinympäristöön, mutta sammalia oksilla voi kasvaa. Kämmekkämyynnissä pyörii kukkakaupassa eniten rahaa, ja itse kasvien kasvatuksen lisäksi työllistetään myös ilmaliikennettä, sillä kukat tulevat Aasiasta tavallisimmin lentorahtina. 

Kotimaisiakin sukulaisia on orkideoilla, kuten kämmeköitä yleensä nimitetään. Tunnemme varmaan kaikki valkolehdokin Platanthera bifolia ja maariankämmekän Dactylorchis maculata, mutta lajeja on paljon enemmän. Mitä enemmän kalkkia maaperässä, sen parempi kämmeköille, voisi lyhyesti tiivistää. Kasvupaikka voi olla kangasmetsä, mutta suokin. Kukkien koko ei vedä vertaa tropiikin kaunokaisille, mutta kauniita ovat kotimaisetkin.

Katselin nettikirjastoista, että Phalaenopsis- suvun kukissa näyttää olevan melkein kaikkia muita värejä, paitsi ei sinistä. Alkuperäisiä värejä ovat valkoinen ja violetinpunaisen eri vahvuusasteet, kukka voi olla myös kirjava, jos väri kertyy pistemäisesti eikä jakaudu tasaisesti, sellainen on aika yleistä juuri kämmeköillä. Nähdäänpä kuinka saatu yksilö pärjää, kun kotini ilmasto ei paljon muistuta sademetsiä kosteuden suhteen. Sumutinpullo kai täytyy sijoittaa lähistölle. Kasvualustan pitää välillä aina kuivahtaa, koska pysyvässä kosteudessa juuret voivat alkaa lahota.

Proteat tulivat Suomenkin kukkakauppoihin voimalla jo yli kymmenen vuotta sitten. Protea, sama nimi suomeksikin, kuuluu eteläiselle pallonpuoliskolle levittäytyneeseen Proteaceae-heimoon, jonka avulla on luotu tietoa siitä, mitkä nykyisistä maanosista tai saarista kuuluivat muinaiseen Gondwana-mantereeseen. Heimo jakautuu kahteen ns. lahkoon, Proteoidea ja Grevilleoidea. Protea-suku on eteläafrikkalainen, siitä tunnetaan n. 130 lajia, joista näyttää Wikipedian luettelossa olevan 83 merkittävintä. Kuten kuvasta ehkä huomaa, kukka onkin lukuisten yksittäisten kukkien muodostama kukinto, mutta eri lailla kehittynyt kuin mykerökukkaisten kukinnot. Luonnollista puutarhatalouden nykyajalla on, että kauppoihin tulevat kasvit voivat olla kasvatettuja aivan muualla kuin mistä ne ovat kotoisin.

Toisessa, Grevilloidea lahkossa, jota tavataan lähinnä Intian valtameren itäpuolella ja Australiassa ym, on enemmän lajeja. Nimisuvussa Grevillea silkkipensas niitä on n. 350, toinen merkittävimmistä suvuista on Banksia, siinäkin yli 170 lajia. Molemmille suvuille on tunnusomaista sylinterimäiseksi kasvava pitkä kukinto, josta heteet tulevat näyttävästi esiin. Useat Grevillea- ja kaikki Banksia-lajit ovat puuvartisia, viime mainitussa jopa 30 metriin yltäviä lajeja.

Koko Proteaceae-heimo, ikivanha kasviryhmä, on kuiviin kausiin sopeutuneita, kovalehtisiä kasveja, jonka lehtiä saatetaan kestävyytensä takia myös hyödyntää ns. leikkovihreänä. Saamassani kimpussa lisävihreänä mm. akaasian oksia ja ihmepensaan Croton valkoisiksi maalattuja lehtiä.

Kuvan oikealla puolen tulilatvan Kalanchoë blossfeldiana ruukku. Kasvi kuuluu maksaruohoihin eli on sukua Crassulaceae, ja kotoisin itä-Afrikasta, ehkä Madagaskarilta. Suvun tapaan se on vesitaloudeltaan säästeliäs, eikä siis tarvitse kastelua kovin usein. Se on lyhyenpäivän kasvi, joten kukkivat yksilöt tuotetaan päivänvalon pituutta säätelemällä. Tanska on eräs suurimpia kasvattajamaita. Tästä suositusta joulunajan kukkakorien osakkaasta on saatu runsaasti väritarjontaa valkoisesta keltaiseen ja lukuisiin punaisiin. Kaunis yksinäänkin ja kestävä, viihtyy myös ulkona lämpimänä aikana, ja sitä myydäänkin kukkakaupoissa ympäri vuoden. Ihanteellinen kodin asukas, kun viihtyy tavallisessa huoneilmassa eikä tuoksu.

Yhteen kimppuun oli sidottu loistavan oranssina hehkuvaa gerberaa eli sädelatvaa Gerbera. Tästä etelä-Afrikasta kotoisin olevasta kasvista tuli 1970-luvulla supersuosittu viljelyn kohde, ja sitä lisäsi se, että lajikkeita on voitu luoda lähes rajattomasti, kun tämä kasvi sallii geenimuuntelun, mm. värien suhteen. Entisessä kotikunnassani on Kiipulan puutarhaoppilaitos, jonka uudisrakennuskin tehtiin gerberan kukan muotoon! Kukinto on mykerökukkaisille ominaisesti päivänkakkaramainen.  Gerberaa myydään myös ruukkukasvina.

Kimpuntekijä on tässä liittänyt mukaan neilikan ohella värililjaa, Lilium, joka kestää myös pitkään. Leikkovihreänä näkyy olevan saniaista, ja tuo tummanpunaisena näkyvä soihtumainen lehdistö kuulunee sekin Proteaceae-suvun jollekin lajille.

Krysanteemit jatkavat suosittuina leikkokukkina vuosikymmenestä toiseen, ei siis ihme, että niitäkin löytyi eräästä kimpusta. Chrysanthemum- suku kuuluu mykerökukkaisten laajaan ryhmään, muutamia kymmeniä suvun alkuperäisiä lajeja on löydetty Keski- ja Itä-Aasiasta. Kungfutsen kirjoituksissa n. 500 ea niiden keltaista loistoa jo ylistetään. Krysanteemi on lyhyenpäivän kasvi, ja alkuvuosina sitä tuli kukkakauppoihin yleensä vasta syksyllä. Niistä on vuosikymmenten kuluessa saatu tavattomasti erilaisia kukintoversioita, joissakin kaikki kukat kielimäisiä, kuten tässä, monissa ovat keskuskukat lyhempiä, erivärisiä. Krysanteemeja voidaan myös värjätä (kuten monia muitakin leikkokasveja). Paitsi leikkokukkina krysanteemit ovat vallanneet suuria markkinoita syysistutuksiin varsinkin pallokrysanteemeina. Tässä kimpussa oikeanpuoleiset valkoiset ovat gerberan muunnoksia, ja koko komeus on floristisena taidonnäytteenä saanut mukaansa lempipuuni lehtikuusen Larix oksia!


Tässä kuvan kohteena on kaktuskasvien heimoon Cactaceae kuuluva valkokukkainen joulukaktus Schlumbergera, joka on risteymälaji, kotoisin itä-Brasiliasta. Se on kämmeköiden lailla puun oksilla kasvava päällyskasvi, piikitön kaktus. Lehtimäiset osat ovat kuitenkin vartta, lehdet ovat muuttuneet pikku karvoiksi.  Samantapaisia pieniä kaktuksia ovat helluntai- ja pääsiäiskaktus Rhipsalidopsis, joilla kukka on enemmän symmetrinen (säteittäinen), kun taas joulukaktuksella kukka on kuin pillikkeillä, torvimaisesti kaksinkertainen, kolibreille sopiva anatomia. Ihan kuivana tätä kasvia ei saa pitää, kun se on metsäkasvi taustaltaan, mutta samoin kuin kämmekällä alkaa tyvi lahota, jos se on aina kostea.

Joulukaktuksen kukinta on luku sinänsä: se kehittää nuppuja vain, jos päivälämpötila on alle +22 astetta. Lisäksi pitää olla lyhyt päivä, jos lämpötilat ovat paremmat kuin +17. Mikäli ollaan viileämmässä, alle + 15 astetta, nuppuja tulee, oli päivän pituus mikä tahansa. Ihan viileässä, alle +10 astetta, kasvin elintoiminnot hidastuvat, joten nuppujen kehityskin on hidasta. Joulukaktukset, kuten nuo muutkin yllä mainitut seuralaiset, voi viedä kesäksi ulos, ja ilmojen viiletessä syksyllä nuppujen kehitys pääsee vauhtiin. Nuput putoavat herkästi, jos valon suunta muuttuu.

Alimmainen kimppu koostuu herkän vaaleanpunaisista ruusuista ja lilasävyisistä pikkuneilikoista. Ruusu Rosa on eräs vanhimpia leikkokukkiamme, ja on ollut suosittu jo keskiajalta. Suomessa myydään nykyisin 70 miljoonaa ruusua vuosittain, niistä 3/4 eli n. 50 miljoonaa on kotimaassa kasvatettuja. Pääsesonki on keväällä ylioppilasjuhlien ym.tilaisuuksien aikaan, loppuvuodesta myydään tuontitavaraa. Kuvan vaaleanpunaiset ruusut jäävät minulta tarkasti nimeämättä, niitä on kehitetty lukuisia, suosituimpien 12 ruusun ryhmässäkin monta.

Kimpun tekijä on lisännyt mukaan vastakkaisväriä tavoittelevaa lilansävyistä pikku- eli terttuneilikkaa Dianthus. Se edustaa myös hyvin kauan suosittua leikkokukkasukua, arvellaan jo muinaisten kreikkalaisten... Tuolloin kyllä kukan muoto tai väri merkitsi vähemmän, sillä sen maku ja tuoksu sopivat viinin maustamiseen (Dianthus = Dios anthos, jumalainen kukka). Tämä pikkukukkainen tyyppi on kyllä kehitetty vasta 1950-luvun lopulta alkaen USA:ssa, se siirtyi nopeasti suosituksi myös Eurooppaan. Neilikat ovat kiinnostavia ulkonäöltään, sillä ainakin osa kukan hedelehdistä (niitä on 10) on muuttunut terälehdiksi, ja lopputulos on ylitsepursuavan runsas teriö.

Neilikkaa voidaan kasvattaa meillä puutarhakasvina, ( mm. harja- ja vuorineilikka), nykyisin myydään myös runsaasti kesäkäyttöön soveltuvia amppelikasveja. Omasta takaakin on lajeja, keto-, hieta- ja pulskaneilikka.

Artisokkaa

Marraskuun loppupuolelle on tultu, maa ei ole vielä roudassa, vaikka pari pakkasyötä onkin eletty. Puutarhan kasvu on kuitenkin jo loppunut, viimeisetkin sissit, maa-artisokat Helianthus tuberosus ovat jo kuihduttaneet lehtensä. Valkoinen syysasterini, hiljattain hankittu Aster novii-belgii ei tänä vuonna ehtinyt nuppuja pidemmälle! Yli puolet maa-artisokasta teki saman. Siksi satoa nostaessa tyydyinkin ottamaan ylös vain isommaksi kasvaneet viljelyalueet, joille tulee muuta käyttöä ensi vuonna; matalammat jäivät siltään talvehtimaan naatit katkottuina kasvuston päälle, ehkäisemään routimista, jos lumentulo viivyttelee.

Kuva on otettu 07 09 2011.

 Maa-artisokka on auringonkukkien Helianthus sukua, ja tietolähteet kertovat sen olevan kotoisin Perusta, jossa intiaanit viljelivät sitä jo varhain. Toisten, vanhempien kirjallisuustietojen mukaan se on pohjois-amerikkalainen, kuten muutkin auringonkukkasuvun lajit. Joka tapauksessa sitä tuotiin löytöretkien seurauksena Eurooppaan viljelykasviksi 1600-luvun alussa, ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin. Suomeenkin laji ehti saman vuosisadan aikana, se esiintyy ns. Tillandzin luettelossa Turussa viljellyistä kasveista.

Maa-artisokka on lyhyenpäivän kasvi. Meillä sen kukinta alkaa vasta syyskuun lopulla-lokakuun alussa, ja kukka-aika kestää toista kuukautta, jos ilmat sallivat. Kompostilla kukinta alkaa aiemmin. Latvakukan taittaminen kehittää runsaasti sivuversojen kukkimisintoa, samaa ilmiötä esiintyy monella muullakin kasvilla. Kukkimisen loputtua on aika nostaa kehittyneet mukulat.

Kuva on 01 10 2011, josta näkyy maa-artisokan hyvä kasvuvauhti vielä. Tämä yksilö alkoi kukkia vasta paljon myöhemmin!

Törmäsin asiaa penkoessani heti kohta huippumoderniin asiaan eli karppaukseen, jolla tarkoitetaan vähä-hiilihydraattisen ravinnon nauttimista. Maa-artisokka tekee mukulaansa varastoravintoa kuten perunakin, mutta tärkkelyksen asemasta sen varastot ovat 30-50 monosakkaridista koostuvia inuliinimolekyylejä. Niiden erikoisin ominaisuus ravintotieteessä on se, etteivät meidän ihmisten ruoansulatusentsyymit voi hajoittaa tätä ketjua, vaan se kulkee sulamatta paksusuoleen, jossa erityisesti maitohappobakteerit saavat siitä hyötyä. Tämän ominaisuuden takia sitä nimitetään prebioottiseksi yhdisteeksi. Paksusuolen maitohappobakteerien hyvinvointi on terveen elämän perusta!

Ensimmäiset mukulat etsittiin tänä vuonna 08.10, lehtikompostin päällä kasvaneista kolmesta kukkivasta yksilöstä saatiin puoli ämpärillistä mukuloita.

 Eräiden ravintotutkijoiden luokituksissa inuliini sijoittuu fruktaanien luokkaan, sokereista koostuviin hajoamattomiin yhdisteisiin. Niistä tunnetuin ja yleisin tietysti on selluloosa, ja siksi inuliinikin joissain tapauksissa lasketaan kuiduksi. Elintarviketeollisuus käyttää inuliinia laajalti esim. kevyttuotteissa, sillä saadaan tuotteelle paksu kermainen rakenne ilman kalorimäärää. Samantapaisia molekyylejä on muitakin, osa ns. laihdutuslääkkeissä. Inuliinia tavataan mm. sipulissa, banaanissa, parsassa ja viljoista vehnä, ruis ja ohra kuuluvat samaan ryhmään.

Pääsato nostettiin 08.11.tänä vuonna, ne kasvoivat hiekansekaisessa maassa, jota ei lainkaan tänä vuonna lannoitettu, kun niistä toivottiin vain tuulensuojaa muille kasveille!

Mukuloiden maku on hieman vaatimaton, mutta sisältämänsä hedelmäsokerin takia makeahko. Nettihaulla löytyy monia reseptejä mukuloiden valmistamiseksi, tunnetuin on tietenkin niistä tehty sosekeitto, joka saa maukkautta lisukkeista, kuten valkoviini, kanaliemi ym, ja mausteista. Mukula ei kestä pitkää säilytystä ilmassa, se pyrkii nahistumaan, siksi suositaan jättämistä kasvupaikkaansa maan multaan, kunnes tulee käytön aika. Ehkä mukuloiden inuliini auttaa niitä kestämään talven koettelemukset ulkosalla. (Perunan tärkkelyksen joukossa on aina jäätymäherkkää vettä, siksi niiden talvehtiminen maassa on paljon satunnaisempaa. Parhaiten perunan talvi ulkosalla onnistuu lehtikompostissa.) Aion kokeilla tehdyn artisokkasoseen pakastamista.

Latva-artisokka Cynara scolymus kuuluu myös mykerökukkaisiin. Se on kotoisin joko pohjois-Afrikasta tai Sisiliasta, josta sitä tuotiin viljeltäväksi jo 1400-luvulla etelä-Eurooppaan. Tästä kasvista käytetään hyödyksi sen pulleat kukkanuput eli mykeröt (joka itse asiassa on kukkarykelmä), ja syötäviä ovat kukinnon päällimmäiset mehevät osat eli kehtosuomut, jotka voivat olla kooltaan jopa 10-senttisiä. Latva-artisokkaa saa meiltä mm. täyssäilykkeenä, se on sen yleisin kauppamuoto. Sitä voi viljellä myös etelä-Suomessa. Hankaluutena on pitkän kasvukauden puute sekä se että se ei meillä talvehdi ulkona. Sitä kuitenkin lisätään juurivesoista, joten talvehdittaminen on tehtävä kasvihuoneissa tms. Pohjoismaissa on kasvinjalostuksen keinoin saatu tyydyttävästi sopeutuneita kantoja. Kun hyötäminen aletaan helmikuulla, voi nuppuja alkaa korjata jo kesällä. Myös tässä kasvissa on inuliinia.

Auringonkukkaa edustaa tässä Teddy bear-lajike, joka syyskuun alussa istutettiin ruukkuun syyshalloja pakoon ja nostettiin eteläseinustalle. Siinä sillä riitti kasvuaikaa vielä lähes 2 kk, latvakukka jo ränsistyi, ja sivunuput juuri alkoivat avautua. Tavllisia auringonkukkia kasvaa tontilleni joka vuosi lintujen ruokintapaikan liepeillä, niiden kohtalo on jäädä maahan nokittaviksi loppusyksyllä.

 Auringonkukkaa viljellään öljypitoisten siementen takia. Se tuotiin Eurooppaan pian löytöretkien jälkeen, 1500-luvulla, ja 1800-luvulle tultaessa Venäjä oli maailman ensimmäinen, ja kaipa vieläkin, niin johtava sen asemasta tuli 1970-luvun aikana. Puristejätteestä saadaan pääasiassa nautaeläimille lisäruokaa sen sisältämien proteiinien takia, mutta kelpaa alkoholinvalmistusteollisuudelle tai polttoaineeksi. Kyllä on käyttökelpoinen tuo auringonkukkien suku!

Marraskuun alussa 2011

Heisiangervo Physoscarpus opulifolius Diabolo taitaa voittaa Millä pensaalla lehdet lähtevät viimeksi- kilpailun! Papulan- ja suviruusu ovat myös kisassa vielä mukana. Pihasyreenitkin ovat jo pudottaneet.

Eipä uskoisi marraskuun näkymiksi, pikemmin syksy juuttui paikoilleen useita viikkoja sitten sadekauden alettua. Yölämmötkin ovat olleet korkeita, joinain öinä jopa lähellä +10 astetta. Päivisin saadaan aste-pari enemmän. Aurinkoa nähdään vain harvoin, viimeksi lauantaina. On siis mukavaa ulkoiluaikaa, kunhan ei liikaa sada, juuri näin on kuluneella viikolla käynytkin. Kaikki kuvat ovat tältä päivältä.

Toistakymmentä vuotta sitten hankin Ruissalon puutarhalla käydessä vuorikuisman Hypericum montanum siemenpussin. Kylvös iti hyvin, taimimaa oli alkuun hiekkaisella alapellolla, naapurin rajaa vasten. Taimia on kulkeutunut siirtojen mukana ja itsenäistäkin levintää tuntuu olevan. Tämä on päättänyt kasvaa maa-artisokkaviljelmän liepeessä. Se kukkii runsaasti, ja ilmeisesti siementuotostakin on. Korkeutta n. 60 cm.

Tällä viikolla on ollut aika korjata kukkapenkeistä mustuneita kukkavarsia ja muutenkin tarkastaa, mitä ruohojen alta ilmaantuu. Ainakin uusia tammentaimia näyttää taas alkaneen kasvaa. Syyskuun alussa hankituille tulppaaninsipuleillekin pitäisi katsella kasvupaikat, se ei ole helppoa, kun joka paikassa on jo entisiä asukkeja.

Iisoppipenkin suojissa  alapellolla väriherne Genista tinctoria on kasvanut viitisen vuotta. Se talvehtii hyvin ja pikku taimi on levinnyt jo isoksi pensaaksi. Korkeutta on n. 40 cm. En ole vielä hyödyntänyt kasvin väriominaisuuksia, se on kaunis paikassaankin vahvan sinivihreänä, ja heleänkeltaisia kukkia syntyy pitkin kesää.

Etupihan kukkapenkit näyttivät niin vaatimattomilta, että käyskelin havuosastolle koristeoksia hankkimaan ja magnolian suojahavuja noutamaan. Kymmenen kartiotuijaa arboretumissa ovat kasvaneet jo yli kahden metrin, ja kun ovat melko lähekkäin, niin oksia voi poistaa. Näyttää siltä, että liian tiuhassa oksistossa osa tyvilehdistä ruskettuu ja putoaa, joten harventaminen sopii senkin takia..

Lipputangon tienoilla olevat oksat ovat peräisin purppurapihdasta Abies amabilis, magnolian suojana oikealla tavallista kuusta Picea abies.

Kellokanervilla Erica hieman lisää punaa maksaruohojen avuksi! Mutta lämpimänä syksynä begonia- ja pelargoniruukutkin vielä jaksavat kukkia. Etualan vihreät lehdet taitavat olla tuoksukurjenpolvea Geranium macrorrhizum.

Kukkapenkkien kunnostuksen yhteydessä huomasin uuttakin kukintaa vielä: lähellä maantietä ylärinteen puolella näytti kukkivan yli 20 kukan voimin harakankello Campanula patula, se tuli esille, kun katkoin tuossa kohdin ollutta rikkaruohokasvustoa. Ja ihan rapun vieressä kukkapenkissä oli kiinanritarinkannuksen Delphinium grandiflorum uusi kukkavarsi avannut kukkiaan!

Olen jo aiemmin kehunut tummakurjenpolven Geranium phaeum vireätä syysnäköä. Samaa on kyllä sanottava monista muistakin Geraniumeista, yllä on kuva talon alanurkan kukkapenkistä, johon siirsin Geranium x magnificumin yksilöt pari vuotta sitten. Myös tuoksukurjenpolvet, joita kasvaa parissakin kohdin, ovat hyvissä voimissa vielä, kuten hieman ylempänä olevasta pihapenkin kuvasta huomaa.

Karhunvatukan Rubus fruticosa ruskanäkymät. Saapa nähdä, miten rusakot tämän paikan kylmän ajan kuluessa muuttavat. Muina vuosina jäljellä on aniharva isompi verso.

Paras vihreys on kuitenkin vuohenputkilla, jotka kasvavat jättimalikka-sienen tyhjentämässä kukkapenkissä. Nyt on helppo nähdä, missä sieni etenee! Alakuvassa punaisen aurauskepin tienoilla on menossa kuihtumisvaihe, sienirihma syö siinä itseensä elinvoimat. Oikealla puolen kuvaa sienirihmasto on jo siirtynyt pois. Vuohenputki Aegopodium podagraria selviää tuosta riesasta parhaiten, samoin maahumala Glechoma hederacea.