Artisokkaa

Marraskuun loppupuolelle on tultu, maa ei ole vielä roudassa, vaikka pari pakkasyötä onkin eletty. Puutarhan kasvu on kuitenkin jo loppunut, viimeisetkin sissit, maa-artisokat Helianthus tuberosus ovat jo kuihduttaneet lehtensä. Valkoinen syysasterini, hiljattain hankittu Aster novii-belgii ei tänä vuonna ehtinyt nuppuja pidemmälle! Yli puolet maa-artisokasta teki saman. Siksi satoa nostaessa tyydyinkin ottamaan ylös vain isommaksi kasvaneet viljelyalueet, joille tulee muuta käyttöä ensi vuonna; matalammat jäivät siltään talvehtimaan naatit katkottuina kasvuston päälle, ehkäisemään routimista, jos lumentulo viivyttelee.

Kuva on otettu 07 09 2011.

 Maa-artisokka on auringonkukkien Helianthus sukua, ja tietolähteet kertovat sen olevan kotoisin Perusta, jossa intiaanit viljelivät sitä jo varhain. Toisten, vanhempien kirjallisuustietojen mukaan se on pohjois-amerikkalainen, kuten muutkin auringonkukkasuvun lajit. Joka tapauksessa sitä tuotiin löytöretkien seurauksena Eurooppaan viljelykasviksi 1600-luvun alussa, ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin. Suomeenkin laji ehti saman vuosisadan aikana, se esiintyy ns. Tillandzin luettelossa Turussa viljellyistä kasveista.

Maa-artisokka on lyhyenpäivän kasvi. Meillä sen kukinta alkaa vasta syyskuun lopulla-lokakuun alussa, ja kukka-aika kestää toista kuukautta, jos ilmat sallivat. Kompostilla kukinta alkaa aiemmin. Latvakukan taittaminen kehittää runsaasti sivuversojen kukkimisintoa, samaa ilmiötä esiintyy monella muullakin kasvilla. Kukkimisen loputtua on aika nostaa kehittyneet mukulat.

Kuva on 01 10 2011, josta näkyy maa-artisokan hyvä kasvuvauhti vielä. Tämä yksilö alkoi kukkia vasta paljon myöhemmin!

Törmäsin asiaa penkoessani heti kohta huippumoderniin asiaan eli karppaukseen, jolla tarkoitetaan vähä-hiilihydraattisen ravinnon nauttimista. Maa-artisokka tekee mukulaansa varastoravintoa kuten perunakin, mutta tärkkelyksen asemasta sen varastot ovat 30-50 monosakkaridista koostuvia inuliinimolekyylejä. Niiden erikoisin ominaisuus ravintotieteessä on se, etteivät meidän ihmisten ruoansulatusentsyymit voi hajoittaa tätä ketjua, vaan se kulkee sulamatta paksusuoleen, jossa erityisesti maitohappobakteerit saavat siitä hyötyä. Tämän ominaisuuden takia sitä nimitetään prebioottiseksi yhdisteeksi. Paksusuolen maitohappobakteerien hyvinvointi on terveen elämän perusta!

Ensimmäiset mukulat etsittiin tänä vuonna 08.10, lehtikompostin päällä kasvaneista kolmesta kukkivasta yksilöstä saatiin puoli ämpärillistä mukuloita.

 Eräiden ravintotutkijoiden luokituksissa inuliini sijoittuu fruktaanien luokkaan, sokereista koostuviin hajoamattomiin yhdisteisiin. Niistä tunnetuin ja yleisin tietysti on selluloosa, ja siksi inuliinikin joissain tapauksissa lasketaan kuiduksi. Elintarviketeollisuus käyttää inuliinia laajalti esim. kevyttuotteissa, sillä saadaan tuotteelle paksu kermainen rakenne ilman kalorimäärää. Samantapaisia molekyylejä on muitakin, osa ns. laihdutuslääkkeissä. Inuliinia tavataan mm. sipulissa, banaanissa, parsassa ja viljoista vehnä, ruis ja ohra kuuluvat samaan ryhmään.

Pääsato nostettiin 08.11.tänä vuonna, ne kasvoivat hiekansekaisessa maassa, jota ei lainkaan tänä vuonna lannoitettu, kun niistä toivottiin vain tuulensuojaa muille kasveille!

Mukuloiden maku on hieman vaatimaton, mutta sisältämänsä hedelmäsokerin takia makeahko. Nettihaulla löytyy monia reseptejä mukuloiden valmistamiseksi, tunnetuin on tietenkin niistä tehty sosekeitto, joka saa maukkautta lisukkeista, kuten valkoviini, kanaliemi ym, ja mausteista. Mukula ei kestä pitkää säilytystä ilmassa, se pyrkii nahistumaan, siksi suositaan jättämistä kasvupaikkaansa maan multaan, kunnes tulee käytön aika. Ehkä mukuloiden inuliini auttaa niitä kestämään talven koettelemukset ulkosalla. (Perunan tärkkelyksen joukossa on aina jäätymäherkkää vettä, siksi niiden talvehtiminen maassa on paljon satunnaisempaa. Parhaiten perunan talvi ulkosalla onnistuu lehtikompostissa.) Aion kokeilla tehdyn artisokkasoseen pakastamista.

Latva-artisokka Cynara scolymus kuuluu myös mykerökukkaisiin. Se on kotoisin joko pohjois-Afrikasta tai Sisiliasta, josta sitä tuotiin viljeltäväksi jo 1400-luvulla etelä-Eurooppaan. Tästä kasvista käytetään hyödyksi sen pulleat kukkanuput eli mykeröt (joka itse asiassa on kukkarykelmä), ja syötäviä ovat kukinnon päällimmäiset mehevät osat eli kehtosuomut, jotka voivat olla kooltaan jopa 10-senttisiä. Latva-artisokkaa saa meiltä mm. täyssäilykkeenä, se on sen yleisin kauppamuoto. Sitä voi viljellä myös etelä-Suomessa. Hankaluutena on pitkän kasvukauden puute sekä se että se ei meillä talvehdi ulkona. Sitä kuitenkin lisätään juurivesoista, joten talvehdittaminen on tehtävä kasvihuoneissa tms. Pohjoismaissa on kasvinjalostuksen keinoin saatu tyydyttävästi sopeutuneita kantoja. Kun hyötäminen aletaan helmikuulla, voi nuppuja alkaa korjata jo kesällä. Myös tässä kasvissa on inuliinia.

Auringonkukkaa edustaa tässä Teddy bear-lajike, joka syyskuun alussa istutettiin ruukkuun syyshalloja pakoon ja nostettiin eteläseinustalle. Siinä sillä riitti kasvuaikaa vielä lähes 2 kk, latvakukka jo ränsistyi, ja sivunuput juuri alkoivat avautua. Tavllisia auringonkukkia kasvaa tontilleni joka vuosi lintujen ruokintapaikan liepeillä, niiden kohtalo on jäädä maahan nokittaviksi loppusyksyllä.

 Auringonkukkaa viljellään öljypitoisten siementen takia. Se tuotiin Eurooppaan pian löytöretkien jälkeen, 1500-luvulla, ja 1800-luvulle tultaessa Venäjä oli maailman ensimmäinen, ja kaipa vieläkin, niin johtava sen asemasta tuli 1970-luvun aikana. Puristejätteestä saadaan pääasiassa nautaeläimille lisäruokaa sen sisältämien proteiinien takia, mutta kelpaa alkoholinvalmistusteollisuudelle tai polttoaineeksi. Kyllä on käyttökelpoinen tuo auringonkukkien suku!