Kukkatervehdyksiä viime viikolta

Vieraani tulivat viime viikolla juhlimaan upeiden kimppujen kera, ja saapuneissa korteissa oli myös kuvattuna nykyajan suosittuja leikkokukkia ja ruukkukasveja. Innostuin siitä katsomaan vähän, mitä niistä nykyisin tiedetään.

Alkuun orkidea-asiaa, tämä oli yksi kolmesta saamastani ruukkukasvista. Laajasta Orchidaceae-heimosta kotiini hakeutui vaaleanpunainen kaunotar perhokämmekkä. Phalaenopsis eli perhokämmekät on Kiinasta Indonesiaan ja Filippiineille ulottuvalla alueella kasvava suku, josta tunnetaan 35 alkuperäistä lajia ja lukematon määrä jalostustekniikoilla kehitettyjä hybridejä ja muunnoksia. Tämä suku on helppohoitoisuutensa takia yksi kukkakaupan suosituimpia. Kämmekät ovat luonnostaan sademetsien oksien hangoissa kasvavia päällyskasveja, ja niiden tarvitsema vesi tulee sadevesinorojen valuessa sopivasti; ja ravinnoksi sitä, mitä mukaan ylempää tulee. Multa ei kuulu niiden elinympäristöön, mutta sammalia oksilla voi kasvaa. Kämmekkämyynnissä pyörii kukkakaupassa eniten rahaa, ja itse kasvien kasvatuksen lisäksi työllistetään myös ilmaliikennettä, sillä kukat tulevat Aasiasta tavallisimmin lentorahtina. 

Kotimaisiakin sukulaisia on orkideoilla, kuten kämmeköitä yleensä nimitetään. Tunnemme varmaan kaikki valkolehdokin Platanthera bifolia ja maariankämmekän Dactylorchis maculata, mutta lajeja on paljon enemmän. Mitä enemmän kalkkia maaperässä, sen parempi kämmeköille, voisi lyhyesti tiivistää. Kasvupaikka voi olla kangasmetsä, mutta suokin. Kukkien koko ei vedä vertaa tropiikin kaunokaisille, mutta kauniita ovat kotimaisetkin.

Katselin nettikirjastoista, että Phalaenopsis- suvun kukissa näyttää olevan melkein kaikkia muita värejä, paitsi ei sinistä. Alkuperäisiä värejä ovat valkoinen ja violetinpunaisen eri vahvuusasteet, kukka voi olla myös kirjava, jos väri kertyy pistemäisesti eikä jakaudu tasaisesti, sellainen on aika yleistä juuri kämmeköillä. Nähdäänpä kuinka saatu yksilö pärjää, kun kotini ilmasto ei paljon muistuta sademetsiä kosteuden suhteen. Sumutinpullo kai täytyy sijoittaa lähistölle. Kasvualustan pitää välillä aina kuivahtaa, koska pysyvässä kosteudessa juuret voivat alkaa lahota.

Proteat tulivat Suomenkin kukkakauppoihin voimalla jo yli kymmenen vuotta sitten. Protea, sama nimi suomeksikin, kuuluu eteläiselle pallonpuoliskolle levittäytyneeseen Proteaceae-heimoon, jonka avulla on luotu tietoa siitä, mitkä nykyisistä maanosista tai saarista kuuluivat muinaiseen Gondwana-mantereeseen. Heimo jakautuu kahteen ns. lahkoon, Proteoidea ja Grevilleoidea. Protea-suku on eteläafrikkalainen, siitä tunnetaan n. 130 lajia, joista näyttää Wikipedian luettelossa olevan 83 merkittävintä. Kuten kuvasta ehkä huomaa, kukka onkin lukuisten yksittäisten kukkien muodostama kukinto, mutta eri lailla kehittynyt kuin mykerökukkaisten kukinnot. Luonnollista puutarhatalouden nykyajalla on, että kauppoihin tulevat kasvit voivat olla kasvatettuja aivan muualla kuin mistä ne ovat kotoisin.

Toisessa, Grevilloidea lahkossa, jota tavataan lähinnä Intian valtameren itäpuolella ja Australiassa ym, on enemmän lajeja. Nimisuvussa Grevillea silkkipensas niitä on n. 350, toinen merkittävimmistä suvuista on Banksia, siinäkin yli 170 lajia. Molemmille suvuille on tunnusomaista sylinterimäiseksi kasvava pitkä kukinto, josta heteet tulevat näyttävästi esiin. Useat Grevillea- ja kaikki Banksia-lajit ovat puuvartisia, viime mainitussa jopa 30 metriin yltäviä lajeja.

Koko Proteaceae-heimo, ikivanha kasviryhmä, on kuiviin kausiin sopeutuneita, kovalehtisiä kasveja, jonka lehtiä saatetaan kestävyytensä takia myös hyödyntää ns. leikkovihreänä. Saamassani kimpussa lisävihreänä mm. akaasian oksia ja ihmepensaan Croton valkoisiksi maalattuja lehtiä.

Kuvan oikealla puolen tulilatvan Kalanchoë blossfeldiana ruukku. Kasvi kuuluu maksaruohoihin eli on sukua Crassulaceae, ja kotoisin itä-Afrikasta, ehkä Madagaskarilta. Suvun tapaan se on vesitaloudeltaan säästeliäs, eikä siis tarvitse kastelua kovin usein. Se on lyhyenpäivän kasvi, joten kukkivat yksilöt tuotetaan päivänvalon pituutta säätelemällä. Tanska on eräs suurimpia kasvattajamaita. Tästä suositusta joulunajan kukkakorien osakkaasta on saatu runsaasti väritarjontaa valkoisesta keltaiseen ja lukuisiin punaisiin. Kaunis yksinäänkin ja kestävä, viihtyy myös ulkona lämpimänä aikana, ja sitä myydäänkin kukkakaupoissa ympäri vuoden. Ihanteellinen kodin asukas, kun viihtyy tavallisessa huoneilmassa eikä tuoksu.

Yhteen kimppuun oli sidottu loistavan oranssina hehkuvaa gerberaa eli sädelatvaa Gerbera. Tästä etelä-Afrikasta kotoisin olevasta kasvista tuli 1970-luvulla supersuosittu viljelyn kohde, ja sitä lisäsi se, että lajikkeita on voitu luoda lähes rajattomasti, kun tämä kasvi sallii geenimuuntelun, mm. värien suhteen. Entisessä kotikunnassani on Kiipulan puutarhaoppilaitos, jonka uudisrakennuskin tehtiin gerberan kukan muotoon! Kukinto on mykerökukkaisille ominaisesti päivänkakkaramainen.  Gerberaa myydään myös ruukkukasvina.

Kimpuntekijä on tässä liittänyt mukaan neilikan ohella värililjaa, Lilium, joka kestää myös pitkään. Leikkovihreänä näkyy olevan saniaista, ja tuo tummanpunaisena näkyvä soihtumainen lehdistö kuulunee sekin Proteaceae-suvun jollekin lajille.

Krysanteemit jatkavat suosittuina leikkokukkina vuosikymmenestä toiseen, ei siis ihme, että niitäkin löytyi eräästä kimpusta. Chrysanthemum- suku kuuluu mykerökukkaisten laajaan ryhmään, muutamia kymmeniä suvun alkuperäisiä lajeja on löydetty Keski- ja Itä-Aasiasta. Kungfutsen kirjoituksissa n. 500 ea niiden keltaista loistoa jo ylistetään. Krysanteemi on lyhyenpäivän kasvi, ja alkuvuosina sitä tuli kukkakauppoihin yleensä vasta syksyllä. Niistä on vuosikymmenten kuluessa saatu tavattomasti erilaisia kukintoversioita, joissakin kaikki kukat kielimäisiä, kuten tässä, monissa ovat keskuskukat lyhempiä, erivärisiä. Krysanteemeja voidaan myös värjätä (kuten monia muitakin leikkokasveja). Paitsi leikkokukkina krysanteemit ovat vallanneet suuria markkinoita syysistutuksiin varsinkin pallokrysanteemeina. Tässä kimpussa oikeanpuoleiset valkoiset ovat gerberan muunnoksia, ja koko komeus on floristisena taidonnäytteenä saanut mukaansa lempipuuni lehtikuusen Larix oksia!


Tässä kuvan kohteena on kaktuskasvien heimoon Cactaceae kuuluva valkokukkainen joulukaktus Schlumbergera, joka on risteymälaji, kotoisin itä-Brasiliasta. Se on kämmeköiden lailla puun oksilla kasvava päällyskasvi, piikitön kaktus. Lehtimäiset osat ovat kuitenkin vartta, lehdet ovat muuttuneet pikku karvoiksi.  Samantapaisia pieniä kaktuksia ovat helluntai- ja pääsiäiskaktus Rhipsalidopsis, joilla kukka on enemmän symmetrinen (säteittäinen), kun taas joulukaktuksella kukka on kuin pillikkeillä, torvimaisesti kaksinkertainen, kolibreille sopiva anatomia. Ihan kuivana tätä kasvia ei saa pitää, kun se on metsäkasvi taustaltaan, mutta samoin kuin kämmekällä alkaa tyvi lahota, jos se on aina kostea.

Joulukaktuksen kukinta on luku sinänsä: se kehittää nuppuja vain, jos päivälämpötila on alle +22 astetta. Lisäksi pitää olla lyhyt päivä, jos lämpötilat ovat paremmat kuin +17. Mikäli ollaan viileämmässä, alle + 15 astetta, nuppuja tulee, oli päivän pituus mikä tahansa. Ihan viileässä, alle +10 astetta, kasvin elintoiminnot hidastuvat, joten nuppujen kehityskin on hidasta. Joulukaktukset, kuten nuo muutkin yllä mainitut seuralaiset, voi viedä kesäksi ulos, ja ilmojen viiletessä syksyllä nuppujen kehitys pääsee vauhtiin. Nuput putoavat herkästi, jos valon suunta muuttuu.

Alimmainen kimppu koostuu herkän vaaleanpunaisista ruusuista ja lilasävyisistä pikkuneilikoista. Ruusu Rosa on eräs vanhimpia leikkokukkiamme, ja on ollut suosittu jo keskiajalta. Suomessa myydään nykyisin 70 miljoonaa ruusua vuosittain, niistä 3/4 eli n. 50 miljoonaa on kotimaassa kasvatettuja. Pääsesonki on keväällä ylioppilasjuhlien ym.tilaisuuksien aikaan, loppuvuodesta myydään tuontitavaraa. Kuvan vaaleanpunaiset ruusut jäävät minulta tarkasti nimeämättä, niitä on kehitetty lukuisia, suosituimpien 12 ruusun ryhmässäkin monta.

Kimpun tekijä on lisännyt mukaan vastakkaisväriä tavoittelevaa lilansävyistä pikku- eli terttuneilikkaa Dianthus. Se edustaa myös hyvin kauan suosittua leikkokukkasukua, arvellaan jo muinaisten kreikkalaisten... Tuolloin kyllä kukan muoto tai väri merkitsi vähemmän, sillä sen maku ja tuoksu sopivat viinin maustamiseen (Dianthus = Dios anthos, jumalainen kukka). Tämä pikkukukkainen tyyppi on kyllä kehitetty vasta 1950-luvun lopulta alkaen USA:ssa, se siirtyi nopeasti suosituksi myös Eurooppaan. Neilikat ovat kiinnostavia ulkonäöltään, sillä ainakin osa kukan hedelehdistä (niitä on 10) on muuttunut terälehdiksi, ja lopputulos on ylitsepursuavan runsas teriö.

Neilikkaa voidaan kasvattaa meillä puutarhakasvina, ( mm. harja- ja vuorineilikka), nykyisin myydään myös runsaasti kesäkäyttöön soveltuvia amppelikasveja. Omasta takaakin on lajeja, keto-, hieta- ja pulskaneilikka.