Loppukesää

Jaloangervojen juhla-aikaa!

Virallisesti syksy alkaa syyskuussa, ja päivät ovat jo lyhentyneet melkoista vauhtia. Yöt alkavat viiletä pimeän ajan kasvaessa. Runsaan kuukauden päässä on jo aika, että yö ja päivä ovat tasoissa. Pimeässä sokereiden muuntuminen tärkkelykseen edistyy, ja kohta alkavat jo maa-artisokatkin tehdä mukulaa. Vielä niitä ei ole ollut, vain vaivaisia pikkulapsen sormenpään kokoisia silovalkoisia laajentumia paksujen juurenhaarojen päässä. Kun päivät ja yötkin ovat toistaiseksi olleet kesälämpimiä eli yli +10 asteen, kasvuvauhti on kuitenkin reipasta. Sen näkee koristekurpitsain rehvakkaista varsista, joita köyntelee pitkin nurmikkoa monen metrin päässä varren tyvestä.

Keltalapakka-kasvustossa oli tänä vuonna vain jokunen sieni, kun vuosi sitten oli satoja.

Koko alkukuun on ollut melko niukkasateista ja lämmintäkin, sillä korkeapaine saapui viimein tälle seudulle. Jos länsi-Suomen ennätykselliset sateet ehkä ovat haitanneet peltojen kasvua tulvilla, ainakin heinäntuottajat ovat täälläpäin saaneet paljon satoa, kun jatkuvasti on päässyt korjaamaan. Nyt olisi sienikausi tulollaan, mutta tarvittaisiin enemmän sadetta, koska metsänpinta on kuivahtanut mäellämme.

Koristekurpitsoita tulee tänä vuonna!

Maanteiden varret ovat alkaneet uutta kasvua, sillä kuun ensimmäisellä viikolla kävi pientareiden niittokone hommissa, ja vanhat varret jo maatuvat. Perinteisesti alta puskee ahdekaunokin ja usein paimenmatarankin uusi kukintavaihe esiin. Vielä niitä ei kuitenkaan ole näkynyt, sen enempää kuin tiellä pelloille liikkuvia puimureitakaan.
Puutarhassani viikoittaista ruohonajoa on riittänyt, ja olen hieman voinut levittääkin leikattua alaa koneen tai kahden leveydeltä, jotta pitkä heinä ei kaatuillessaan aivan tuki arboretumin polkuja. Joidenkin pensaiden ympäriltä on aivan pakkokin ajaa, kuten suomentattarin, koska sillä on niin voimakas levittäymistaipumus. Horsmat kukkivat alakaivon kivikossa.

Myyrien kaataman kriikunan varsi on vielä korjaamatta, kun lehdet pysyivät vihreitä ja elinvoimaisina. Taustalla on tuomipihlajan yletön vesaikko.

Pensailla ja puilla on ollut hyvä kesä, ne ovat kasvattaneet paljon uusia oksia ja kaadettujen runkojen lähelle juurivesoja, kriikunat kyllästymiseen asti. Nurmelle makaamaan jäänyt jalavanrungon kappale on kasvattanut kesän mittaan useita runkovesoja, joten suunnittelen tässä rungon upottamista hieman enemmän multaan, jotta juuret saavat tulla kunnolla. Tehköön siihen sitten uuden jalavan, koska niin tahtoo!

 Pitäisi varmaan tehdä hieman oksa- ja vesasiivousta, kunhan ilmat hieman viilenevät, koska siinä työssä on hyvä olla pitkähihainen vaate. Ainakin vattumaa suorastaan huutaa puoleensa, kun se jäi hoitamatta viime syksynä ja keväälläkin.

Jossain tuon pilkottavn keppikasan alla on kaadetun koripajun tyvi, sen vesoja on useita kymmeniä.

Herukkain poiminta on lopuillaan, tosin osa punaherukoista jäänee pensaisiin, kuten viime vuonnakin. Punaherukan pensaissa löytää syöjiäkin, sieltä saa aina marjaluteen vainun, ja joissain oksissa kiipeilee muurahaisia, jopa pieniä vilkkaasti sykkyröiviä matojakin. Ensimmäisiä kertoja olen mustaherukasta tänä vuonna löytänyt muumiomarjoja, liekö sama aiheuttaja kuin tuossa viimeisessä isossa omenapuussa?
Viimekeväinen rusakon poikanen asustaa viimeksi tehdyssä kukkapenkissä alapuutarhalla, koska se on niin tiheätä. Rudbeckiat ovat ylettämän komeita kompostimullassa kasvaessaan.

Loppukesän kunniaksi on punainen syysleimu alkamassa kukintaa, ja kohta alkavat punalatvatkin. Komeamaksaruohot sensijaan ovat vielä ihan vaaleanvihreitä.

Kuukausi vaihtuu

Käännytään loppukesän mailmaan, koska ohrapellot ovat muuttamassa vihreän värinsä keltaiseen. Juuri tänään Lyöttilän peltoaukeilla oli jo selvästi keltainen ilme. Sadonkorjuun aika siis alkamassa lähiviikkoina, nyt ensin poimitaan marjasatoa. Kesäkurpitsa- ja mangoldin (otsikkokuva) lehtiruotipaistoksia onkin jo valmistettu parina viikkona, ja kesäkaalia kuukauden.

Keväällä naapurista matkustaneet ruusupavun Phaseolus taimet ovat saavuttaneet jo parimetristen tukikeppiensä yläosan ja kukinta käy vilkkaana, papujakin jo kehittymässä!

Rudbeckiat 30 07 2012

Keltaisuus on ottanut valtaa lisää myös puutarhassani. Black Eye Susanit Rudbeckia fulgida (yläkuva) ovat parhaassa loistossaan ja niin myös nyt päivänsilmät Heliopsis helianthoides (alakuva), joita kasvaa taimimaalla jo toista vuotta odottamassa sijoitusta. Huoltotienvarren penkki saa niistä asukkaita, kunhan sienen mellastus siinä loppuu. Rudbeckiat istutin koirain muistopenkkiin, mutta niitä pitää harventaa, koska taimet ovat pulskistuneet liikaa.

Ukkossateet hillitsivät kovin tarha-alpien kukintaa, ja tietysti kaksimetriset harmaamalvikit Lavatera thuringiaca kaatuilivat, joten niiden kanssa on ollut hommia (alakuva).

Ihme kyllä korkeimman ja vankimman perennani töyhtöangervon Aruncus dioicus komeimmat oksat kallistelevat maahan. Toinen ihme on ollut puolestaan palavarakkaus Lychnis chalchedonica, joka puolestaan ei ole kaatuillut toistaiseksi!

Preeria-angervoja, kompassikukkia ja tavallista kultapiiskua kukalla.

Koirain penkin muutamat vaaleanpunakukkaiset preeria-angervot Filipendula rubra, joita näkyy Rudbeckian kuvassakin taustalla, voivat hyvin ja kukkivat, siinä alkaa myös esittää parastaan kompassikukka Silphium perfoliatum, jonka taimia minulla oli pari kappaletta, ne toki eivät ole kooltaan kuin metrin näin ensimmäisenä vuonna.

Lipputangonpenkissä avasi jalokallioisten piristeeksi kukkansa taimenvaihtotorilta matkustanut kirkkaanpunainen väriminttu Monardia, ja myös aurinkonauhukset Ligularia stenocephala siinä alkavat kukkia, kuva alapuolella, niiden latvat lähes kahdessa metrissä. 

Alapihan puolella kriikunain katveessa matalammilla valtikkanauhuksilla Ligularia przewalskii on mukavaa, kun kesä on ollut kosteahko, sillä niiden kukinnot nuokkuvat helposti kuivina päivinä, kuva yllä. Mielestäni vähintään yhtä komean puutarhakasvin saa myös kylvämällä ihan tuiki tavallista kultapiiskua Solidago virgaurea kukkapenkin asukiksi tai luonnonmukaiseen kukkaniittyynsä.

"Piilokuvassa" oranssikeltanon punainen mykeröstönuppu on kuvan keskellä, muu punaisuus kuuluu valamonruusun vesoille.

Elsan joskus aikoinaan naapurista saama oranssikeltano Pilosella aurantiaca on ottanut kotinsa tiilirappujen alushiekasta, ja niitä nousee siihen yksitellen keskikesän-loppukesän aikaan. Valamonruusu siinä metrin päässä kyllä on sitä mieltä, että reviiri kuuluu sille. Juurivesoja saa poista monta kertaa kesässä, että pystyy kulkemaan väylällä.

Kaunokuusama Lonicera x zabelii muistaa olla kauniin punainen myös marja-aikaan!

Ukonhattukin Aconitum x cammarum on ottanut hieman varaslähtöä kukintaan, pääsato kukista kuitenkin elokuulla, ja joskus pitkään syyskuulle asti. Kun pääosa kukista on auki, on näidenkin osana usein kaatuminen, vaikka olisi tukikeppejäkin tiheässä.

Marja-aikaa odotellessa

Mustikkametsissä jo tuoksuu, se on vastustamaton kutsu, paarmoista huolimatta. Kaikki mustikassa tuottaa samaa hajua, varvutkin, kukista tai marjoista nyt puhumattakaan. Lieneekö se sitten syy, miksi tietynlaisiin metsiin on aina niin mukava tulla? Jo pari viikkoa sitten ovat ensimmäiset mustikanpoimijat olleet liikkeellä, mutta minä odotan vielä, sillä vaikka alue olisi poimittu aika tarkkaan, myöhemmin löytää suuria marjoja, jos kesä on suopea. Voipa löytyä kantarellejakin.

Tähän aikaan meiltä Kausalaan päin olevat pientaret pursuavat ahdekaunokkeja Centaurea jacea, vuosi vuodelta yhä paremmin.

Mansikkajuhliakin on jo pidetty moneen kertaan, johan niitä oli juhannuksena, tuontimarjaa Belgiasta silloin enimmäkseen, mutta kultaa kalliimpia kotimaisiakin, harsojen alla kasvatettuja. Sateiset säät eivät nyt suosi mansikanviljelijää, koska homeet etenevät satoisissa kasvustoissa. Ahomansikat kuitenkin ehtivät tuottaa runsasta satoa ennen varsinaista mansikkasesonkia.
Maanantaina kävin Tampereen reisun yhteydessä tutulla itsepoimintatilalla, jossa marjoja samanmukaisesti oli monessa kerroksessa pensaassaan, ja ikävä kyllä alimmaiset jo homeessa. Poimimani marja oli Valotar-nimistä, sen marjat vaaleampia kuin Polkalla, mutta olivat aivan suussa sulavia, ah sitä makeutta! Mitä paras herkuttelumarja, mutta toki kaikki samaan aikaan poimivat siinä kuljetustraktorissa menivät kyllä keräämään Polkaa, joka on säilömarja.

Sateiset viikot ovat panneet vauhtia myös kotipuutarhan marjoihin. Poimin ensimmäiset vadelmat pari päivää sitten ruohonleikkurin tieltä, ja eilen löytyi jo pari desiä ihan astiaankin. Kiirettä tulee olemaan niiden kanssa, jos aikoo saada jotain säilöön, sillä homeet vaivaavat niitäkin.

Mustaherukat ovat saaneet väriä kuin taikaiskusta, mutta kovia ne vielä ovat ja koko on pieni. Viikko vielä, ja uutiset ovat muuta! Samoin kypsyy kovaa vauhtia sen värimuunnos viherherukka, kuva alla.

Loppukesän keltainen kukinta on alkamassa, sen aloitti tietysti kultahelokki Oenothera fruticosa, jo toista viikkoa sitten, ja nyt parhaimmillaan on värisauramo Anthemus tinctoria, jonka versot pullistelevat kaikkialla taimimaallani, mutta myös muualla.

Se on hyvä siementämään, ja taimet eivät suuria vaadi jatkaakseen seuraavana vuonna tuuheutumista. Niille kelpaa kukkamaiden ohella yhtä hyvin tienpiennar kuin pihalaattojen rako.

Myös pensasväriherne Genista tinctoria on alkanut niiden sivussa, sormustinkukista nyt puhumattakaan! Tavallisten lisäksi kukkivat keltasormustinkukat Digitalis luteola, joita minulla on vain muutamia ylämäen kukkapenkissä (katso sivupalkin ylintä kuvaa), ja pikkusormustinkukat Digitalis lutea, jotka ovat levittäytyneet taimisiirtojen myötä useampaankin penkkiin, niitä kuvassa yllä, väriherneen kera.

Yksi Rudbeckia oli taipunut ruohon pintaan esittääkseen komean mustan keskustansa.

Erityistä iloa tuntuu riittävän uudessa penkissäni, kuvat yllä, johon istutin 2010 Washingtonista ostetusta siemenpussista "Ritun" eli Black Eye Susanin Rudbeckia fulgida taimia, siellä on nyt mahtava kukinta tulossa, ensimmäiset jo avoimina. Korkeutta kasvilla on n. 70 cm.

Tarha-alpia istutin isohirvenjuurien kanssa tähän rinteen tyveen, jossa yläpuolta varjosti lumimarja. Nyt pensaat on poistettu, joten kukkapenkki pääsee ilahduttamaan. Maantien kulkijat ovat huomanneet sen, koska huoltotien aukko antaa myöten!

Sehän on selvää, että ylivoimaisen voiton keltaisten pläjäyksessä vie tietysti tarha-alpi Lysimachia punctata, jota kasvaa kahdessa pääkasvustossa, mutta kun sen juurakkoa aina jää muistoksi siirron jälkeen, niin kymmenessä muussa penkissäkin, josta sitä ei millään raatsisi kitkeä, mutta kun se kasvaa niin hillittömästi, niin asiaan on puututtava. Alakuvassa viisi keltaista, joista tarha-alpit ylimmäisinä ovat muistoa! Muut ovat alareunan pihakiven raossa asuva värisauramo, molempien laitojen kultahelokki, alareunan siperianmaksaruoho Sedum aizoon ja keskiosan täyttävä syyskaunosilmä Coreopsis verticillata, jonka kukat tarha-alpien alapuolella, katajaa vasten.

Kellojen helinää....

Kellot ovat auenneet ja uhkuvat lyhyen ajan kaikkia mahdollsia sinisen sävyjä. Parhaimmillaan ovat nyt alkukuvan ukonkellot Campanula latifolia, joille kesä on ollut mitä suopein.Tässä pation laidan penkissä, josta kaadon jälkeen vaahtera ei enää ime kosteutta, latvat yltävät noin 120 cm:iin ja kukinta on tuuheampaa kuin aikaisemmin. Väreinä ovat valkoisen ohella pari eri tummuusastetta violettia.

Tässä kuvassa on kriikunain alla varjossa oleva penkki, joka on perustettu ylemmäksi, kompostin laidalle ja on siis aika kuivakin. Siinä korkeutta on noin metri, väreinä valkoisen ja violetin lisäksi myös hyvin vaalea violetti.

 Vielä löytyy erikoisuus lipputangon penkin ukonkelloissa, jossa korkeutta on tullut lähes kahteen metriin! Tämä seurue on ilmaantunut kasvupaikkaansa vasta hiljan, mutta en tiedä, mistä. Näin mittavia en ole nähnyt kuin Mustilan arboretumin alueella. Koon lisäksi erona tavallisiin on tavallista tummempi vihreys ja kovin pienikokoiset lehdet yläosissa vartta. Kukinto on harvempi, ja kellot vielä supumpia kuin muilla. Mustilasta on penkkiin ihan lähelle tuotu kyllä magnolia, mutta siitä on jo useampi vuosi. Tätä aluetta penkistä on kunnostettu syksyllä 2010, mutta kun siinä muuten kasvaa jaloangervoa, en istuttanut mitään uutta, perkasin vain perusteellisemmin. Ukonkellon siemeniä en ole kerännyt koskaan, kaikki kasvit on saatu alunperin taimina.

Nyt ovat parhaimmillaan myös varsankellot C. trachelium, kuva on varjoisasta kohdasta tiilimuurin ja hevoskastanjan välissä, jossa isäni perua oleva isohirvenjuuri Inula helenium vielä jaksaa kasvaa. Kellot pääsevät vajaaseen metriin, ja ovat levittäytyneet tästä istutuskohdasta itsenäisesti tälle rinteelle muutenkin. 

 Tässä kuvassa ollaan huoltotien varressa, ja voidaan nähdä varsankellolle ominainen kukinta: Kukat aukeavat ensin latvaan, ja vasta myöhemmin tulee varren alempaan osaan lisää nuppuja.

Vuohenkello C. rapunculoides on parhaimmillaan vasta muutaman päivän päästä. Nyt kukinta on ehtinyt pisimmälle ylämäellä täytemaan laitaan perustetussa kuivassa penkissä, jossa seuralaisia nykyisin ovat paitsi harjaneilikat Dianthus barbatus ja punalehtiset ripsialpit Lysimachia ciliata, myös ahomansikka Fragaria vesca ja nuokkuhelmikkä Melica nutans. Vuohenkello on ehtinyt rikkakasvin asteelle, sitä pitää melko lailla kitkeä eräistä penkeistä, koska muut häviävät sille kilpailussa.

Ylämäellä on myös mäntyjä ja pihlajia kasvava 'Rodo-sali'. Kurjenkello C. persicifolia kukkii siellä parhaillaan. Kuva on otettu 06 07, kaikki muut kuvat tässä postauksessa ovat eiliseltä.

Vielä mahtuu mukaan kuva peurankelloista C. glomerata, se on otettu läheltä hevoskastanjaa, jonka ympäristössä esiintymä on alkuperäispaikassaan kuivassa kedossa. Kuva on Punakaneli-omenapuun juurelta, joka puu ei koskaan vielä ole tehnyt hedelmiä, vaikka istutus oli jo 1980-luvulla. Niinpä siitä tuli 2002 tukikeppi juureen Viron reisulla hankituille kärhöille, mutta kun laajensin kukkamaata tässä myöhemmin harjaneilikan ja rönsyleimun suuntaan, peurankellot ottivat siitä myös paikkansa.

Puutarhassa kelloaaton tunnelmissa

Yläpihan täytemaalla kasvaa vielä jokunen amerikkalaisista jaloakileijoista, tämä on ottanut paikkansa raunioyrtin viereen. Voi olla kyllä jo risteymääkin maatiaisen kanssa, koska korkeutta on yli metrin, mutta teriö on paljon suurempi.

Aattotunnelmana elän sitä aikaa, kun kellokukat eivät vielä ole auki. Kellojen kukkiessa joka ikinen penkki ja rinne esittää parhaintaan, tämä johtuu siitä, että kellot leviävät melko helposti, kunhan hieman väistelet kitkiessä, kuten naapurini hiljan totesi akileijojen menestymisen avaimeksi. Puutarhan paras hetki on pian käsillä, ehkä vain muutama päivä odotettavaa!

Puutarhassani on neljä luonnonvaraista kelloa: peurankello Campanula glomerata, kurjenkello C. persicifolia, kissankello C. rotundifolia ja harakankello C. patula. Näistä viime mainittu on kaikkein oikukkain kasvupaikoissaan, koska siemen kernaasti haluaa paljaan maan itääkseen. Se on myös varhaisin ja on nyt parhaalla kukalla. Muut kellot eivät vielä kesäkuun lopussa kuki.
Kurjenkelloa tässä ei ole ollut alunperin, vaan sen siemeniä on ripoteltu pariin kohtaan tontille. Toinen kohta on ylämäellä "rodo-salissa" ja kasvit siinä ovat ottaneet paikkansa pikku männyn juurella, toinen kohta on etupihan kukkamaan laidassa, jossa kylvin siemeniä syreeniaidan suojaan, etten niitä vahingossa niittäisi. No nyt on aita poissa ja pitää olla pientareita ruohostaessa tarkkana. Pitkänhontelo kukkimaton verso on niin heinämäinen näöltään, että vasta sitten sen huomaa kelloksi, kun on jo liian myöhäistä.
Kissankelloa on yleisesti kuivalla alapellolla, jopa ylempänäkin, peurankelloa taas pihakatuun rajautuvassa puutarhassa, huoltotien rajatessa esiintymän. Se on lisäksi hiipinyt myös kukkapenkkeihin, ja mikä ettei kelpaisi, sen voimakkaan violetti kukinto on niin edustava.

Viljelyperäisiä kelloja on kaksi korkeata ja vankkaa lajia, toinen on varsankello C. trachelium, jota tontilla on kasvanut jo n. 25 vuotta, ja se on siirtynyt lähes jokaiseen kukkapenkkiin alapuutarhalla siementämällä. Kymmentä vuotta myöhemmin tontille tulivat ukonkellot C. latifolia, osa Hämeenlinnasta, osa naapurista ja osa Kaukaalta, se taas on asettunut lähinnä yläpihan liepeisiin. Ukonkellosta on erilaisia värivaihtoehtoja valkoisesta voimakkaan sinisenviolettiin. Seuraavassa postauksessa on kellokuvia!

Nyt eletään keltakukkaisen kesämaitiaisen Leontodon hispidus parasta kukintaa. Ylemmässä kuvassa kasvupaikka on alapellon laidassa, pikku saarnen luona kedolla, alakuvassa on kukkapenkin laita ylämäellä.  Se on vanhan kaskiajan ja itä-Suomesta tulleen heinänsiemenen avulla levittäytynyt myös länteen, kuten mm. nurmikaunokki Centaurea phrygia, esiintyvätkin usein samoilla seuduilla. Löysin sitä muutamalta entiseltä pikkumökin heinäpellolta Janakkalasta, ja ihmettelin, kun sitä en täällä Iitissä ollut nähnyt kasvavan, vaikka ollaan idempänä. Otinkin muutaman siemenet valmiina olevan kukan taskunpohjaan ja tein kukkapenkin laitaan niille hyvän kasvupaikan tontillani. Laji on viihtynyt siitä pitäen, siirtynyt penkistä nurmikkoon ja elelee täällä kovin tyytyväisenä kuivan alapellon kasvuoloihin.
Kylvöä seuranneena kesänä ulkoilutin koiraa kesäkahvilan tontin tienoilla Kymentaantien varressa, ja hämmästykseksi näin hyvän kesämaitiaisesiintymän, tosin pienen, juuri sisäänajokohdan tienoilla. Ei olisi tarvinnut tuoda Janakkalasta! Kasvilla on aika lyhyt kukinta-aika, ja pian keltaisuus on vaihtunut haituvapalloksi, jotka olin tietysti aiemmin tulkinnut voikukan tekemiksi. Aika pian kyllä aluetta myllättiin, kun sisääntulotietä levennettiin ja vanhat pensaat saivat kyytiä. Sen jälkeen ei kesämaitiaista ole siinä näkynyt.

Ruskoliljat Lilium bulbiferum ovat myös parhaimmillaan, niiden määrä on vuosi vuodelta lisääntynyt tuolla "väistely"periaatteella, enkä niitä ole istuttanut yhtäkään. Alunperin niitä oli äitini kukkapenkissä, jossa nyt on Elsa-kuusen kasvupaikka. Kuvassa oleva yksilö kasvaa tiilipengermän juurella, taustanaan siihen itsekseen levinnyt alppikärhö.

Pari päivää sitten avautuivat myös varjoliljat Lilium martagon, joten onni on niiden kohdalta täydellinen! Parhaissa kasvukohdissa ne ovat runsaan metrin ylittäviä, kuten tuokin viherherukan juurella kasvava yksilö.

Nyt ihaillaan myös kanadanvuokkoja Anemone canadensis, joita kasvaa tontilla kahdessa kohdin. Toinen on ns. taimimaalla, jonne yleensä istutan saadut taimet, ennen varsinaista sijoitusta muihin penkkeihin. Sain vuokontaimia naapurista Hutrilta muutama vuosi sitten. Taimimaalla se on onnistunut valtaamaan niin hyvän jalansijan osittain nurmikolta, ettei sitä sitä enää käy siirtäminen, siinähän sillä on mukava paikka tuijan juurella. Toinen kasvupaikka, josta kuva yllä ja jossa vuokot kasvavat noin puolimetristä vartta, on muutaman vuoden takainen istutus talon länsipuolen alakulmalla, jossa tein vanhasta 1960-luvun talouskompostista viimein rinneistutuksen, kun siinä oli alkanut esiintyä runsaasti harmaamalvikkia Lavatera thuringiaca. Siirsin tätä kasvia siihen enemmältikin, ja yläreunalle tuli konnantatar-istutus, ja kaiken ympäri tavan mukaan vielä vuorenkilpeä. Vuokoille jäi tuijan juuri penkin reunassa, ja nyt ne levittäytyvät hyvää vauhtia myös nurmikkoon tässä.

Loppuun kuva Oulusta tilatusta kestävästä keltaruususta, joka ei juuri ole kukkinut, eikä oikein kehtaisi tätäkään kukaksi sanoa, kun on niin hyvinsyöty. Useimpina vuosina tämän lehdetkin on niin kaluttu, että on vain pitsiharsoa lehden paikalla, ei ihme, jos ei ole jaksanut kukkia. Kasvupaikka on ison kuusen lähellä, auringonpuolella, ja penkkiin tuppaa tulemaan koko ajan kriikunanvesoja, niin että kaipa tälle täytyy katsoa jokin muu paikka. Samassa penkissä oli alkuun myös Iitintiltu-ruusu, jonka siirsin n. 3 vuotta sitten oikeaan kukkapenkkiin tähän lähelle, ja se piti siirrosta kovin. Ihme, kun tässä on yhtään vesaa pystyssä, kun tammenkaatosavotta oli vieressä ja suuret oksakasat penkin päällä pitkään.

Keskikesän sadeaikaa

Myyrien tunnelityömaalla ei laiskotella! Tänään oli saatu reippaasti kallelleen iso kriikunapuu, aiemmin tästä läheltä kallistuivat kookkaat tuomipihlajat.

Saatiin juhannukseksi kunnon sadepäivä, ja epävakaisuus jatkuu tällä tietoa ainakin kesäkuun loppuun. Ruotsiin odoteltiin oikein jättisateita maanantaiksi, joten sitä lienee sitten täälläkin tiistaina. Kasvit kasvavat edellleen huippuvauhtia. Muutamassa päivässä lipputangonpenkin korkeus on ylennyt jo lähelle metriä, ja näissä ennestään korkeissa, kuten raunioyrteissä on alkanut lakoutuminen. Tänään on siis aika haeskella tukikeppejä, joita syntyi keväällä monta kekoa.

Pari vuotta toisissa kasvupaikoissa kitunut kilpiangervo Astilboides tabularis pääsi lipputangon penkkiin syksyllä 2010, ja näyttää olevan sille oiva kasvupaikka! Eiväthän tuon alunperin pikkuruisen taimen lehdet vielä järin suuret ole, vasta pienemmän kämmenen kokoa, mutta suunta on hyvä. Siinä ne kurkistelevat punalehtisten ripsialpien Lysimachia ciliatum välistä, aurinkonauhuksenkin Ligularia stenocephala lehti on kuvassa oikealla mukana. Naapurin iso kuusi varjostaa kasvupaikkaa keskipäivän, ja illemmalla varjoa suovat vieressä kasvavat muut korkeat perennat.

Karvakuisma Hypericum hirsutum, kuva yllä, näyttää kotiutuneen tontilleni, sillä on jo parisenkymmentä itsenäisesti hankittua kasvupaikkaa varsinkin alapuutarhalla. Sen varsi ei lakoa sateillakaan, ja kestää pitkään syksyyn vaaleanvihreänä, siis sopiva asukas puiden alla ja polkujen varsissa. Hankin siemenpussin jo kymmenisen vuotta sitten käydessäni turistina Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa, ja kylvin sen hiekkaiselle tontin syrjälle, jonne 2002 oli syntynyt vapaata kasvutilaa vesijohtotöiden takia.
Ostin tuolloin vuorikuisman H. montanum siemeniä, mutta pussista tulleet kasvit ovat karvaisia, eikä niiden lehdentyvi ole herttamainen kuten vuorikuismalla. Karva- ja vuorikuisma ovat lähilajeja, kovin harvinaisia Suomessa. Siemenet itivät tuolloin erittäin hyvin, ja kasvoivat n. 30 cm korkeaa mätästä. Nyttemmin tuo kovin paahteinen ja kuiva paikka on korvattu vehmaammilla oloilla muitten kukkaryhmien sekaan, mutta suurin osa on nykyisistä esiintymistä on itsekseen tulleita. Kasvin versojen korkeus on noin puoli metriä, myöhemmin ilmaantuvat kukat melko pienet ja vaalean keltaiset.

Hyvin on jaksanut viihtyä myös metsänätkelmä Lathyrus sylvestris, jonka siemeniä keräsin maantienpenkalta Kupparinsuon tienoilta, Lyöttiläntien varresta. Sillä on oma kasvupaikkansa kuivalla alapellolla, jossa aiemmin oli kylvöksistä tulleita muitakin jo häipyneitä harvinaisia luonnonkasveja kuten mäkitervakko Lychnis viscaria, mäkikuisma Hypericum perforatum ja keltamaite Lotus corniculatus. Metsänätkelmä on ollut tosi kattava ja kumonnut muut alleen, sen seurassa ei ole pariin vuoteen enää ollut muita kuin ahdekaunokki Centaurea jacea, jokunen palsternakka Pastinaca sativa ja naapurista levinnyttä kitkettävää lupiinia.

Tähän penkkiin kylvin myös Turengista, urheilukentän syrjästä keräämääni nuokkukohokkia Silene nutans, joka päätti ottaa kasvupaikkansa viereiseltä kuivemmalta ja ketoutuneelta ojanpenkalta, ja kasvusto on hyvin elinvoimaisena siinä.

Oli mukava yllätys, kun poistetun lumen ruhjoman tammiyksilön alta ja läheltä on löytynyt monta tainta! Olin jo murehtinut tuota tammea, kun aikoinaan poikani lapsenhoitajana ollut Elma Anttila-vainaa toi tammen terhona uuteen Jokitien kotiimme 1970-luvun alussa. Sen Heinäjoella kasvanut emopuu oli Harvialan kartanolta saatu terho. Siirsin taimen kymmentä vuotta myöhemmin tänne Iittiin, koska sillä tontilla ei ollut tilaa, ja taimi kasvoi pensasaidassa. Nyt on löytynyt uusia taimia jo kymmenkunta, joten tämä muisto varmaan säilyy vielä ottamaan seuraaviakin lumimassoja niskaansa.

Lopuksi ihmeitä: tein alkukesällä uuden kukkapenkin entisten mustaherukoiden paikalle, ja käytin siihen oman lehtikompostin multaa, johon ei oltu viime kesänä lisätty mitään materiaalia. Edelliskesänä eli 2010 sen pinnalla kasvoi multasäkeissä koristekurpitsoita. Ihmetys onkin nyt suuri, kun kukkapenkkiin on itänyt monta kurpitsantainta, jotka näyttävät säkeissä kasvaneen tapaisilta. Kunhan siinä kasvavat edelleen, saadaan nähdä, mikä on ollut kahden pakkastalven kestävää siemensorttia! Alakuvassa samaan penkkiin istutettua mangoldia päivänliljojen väleissä.