Vadelman kasvatusta

Moni kasviheimo on muodostanut ihan henkilökohtaisen suhteen kanssani. Tänään kirjoitan ruusukasveihin Rosaceae kuuluvasta kasvista siitä syystä, että vadelmat eli vaapukat eli vatut Rubus idaeus ovat olleet ajatuksissa enemmän kuin muut kasvit.  Se taas johtuu siitä, että kudoin poppanaa, jonka värivalikoima työtä tehdessä palautti mieleen monet ruhtinaalliset vaapukkaretket entisessä kotikunnassani Janakkalassa.

Nämä marjat ovat oman puutarhan satoa, kuva kesältä 2007. Katselemme nyt risteymää mesivadelma Rubus idaeus x arcticus, jonka taimia hankin Hämeenlinnan seudulta jo kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Taimista kasvoi aluksi matalahkoja pensaita, mutta aikaa myöten versot ovat kasvaneet yli kahteen metriin. Juurivesoja on paljon. Nuo marjat ovat pienehköjä, ja melko happamia.

Vadelma kuuluu metsän kehityksessä eli sukkessiossa pioneerikasveihin. Se ilmaantuu hakkuuaukeille aika pian horsmavaiheen jälkeen, jopa aikanakin. Sen täytyy johtua linnuista, jotka muualla syövät vadelmia ja käyvät kylvämässä siemenet. Marjoja syöviä lintuja on paljon, lähinnä tulevat mieleen rastaat. Metsä muuttuu vattuvaiheen jälkeen lehtipuiseksi, tavallisimmin koivikoksi, siinä vaiheessa vadelmat jäävät tappiolle, koska ne tarvitsevat enemmän valoa. Sitten on etsittävä toinen marjapaikka. Vadelma on ns. kaksivuotinen kasvi, juuresta puskeva verso kasvaa ensimmäisenä vuonna korkeutta, talvehtii ja kukkii ja marjoo seuraavana kesänä. Kolmantena kesänä tämä verso ei kehitä lehtiä, vaan kuivuu korreksi. Täällä nykyisessä kotikunnassani Iitissä vadelmaa kasvaa myös kalliomaastoissa, louhikkojen hyllyillä ja kivien päällä.

Tavallisimmin marjat ovat lämpimän punaiset, mutta keltaisiakin on, muunnos on syntynyt omia aikojaan ja nykyisin myös taimikaupoista saatavilla. Jokunen vuosi sitten, taisi olla 2000-luvun alkuvuosia, hankin keltamarjaisia taimia, mutta niiden kasvupaikka ei ole paras mahdollinen, lähellä oleva kuusi varjostaa ja kuivattaa liikaa. Pitäisi siirtää! Mikään ei voita luonnonvadelman makusinfoniaa. Pakastemarja tai hillo houkuttaa jo kaukaa pöydän ääreen. Jos haluaa oikein maistuvan kotimehun, niin punaherukan joukkoon 1/5 luonnonvadelmaa! Jopa tuo ylläkuvattujen marjojen, mesivadelmien hillokin tulee hienommaksi niiden lisäyksellä.

Marjastus hakkuumaastossa on hieman haasteellista, kun uusi puusto on istutettu, niiden tieltä raivatut kivet ja kannot törröttävät, oksakkoa on ihan riittämiin eikä maanpohjan koloja näy puunvesojen ja ruohojen takia. Jalka voi juuttua kivien väliin, joten reisu on hyvä tehdä seurassa. Puuntaimia pitää varoa, ja vadelma-aikaan myös pörrääviä paarmoja. Niissä maastoissa, joissa olen kulkenut, en ole nähnyt muita matelijoita kuin kivellä paistattelevia sisiliskoja. Käärmeet varmaan ovat loppukesällä syömässä kosteammissa maastoissa, mutta talviaikaan ne hyvinkin voivat asua kivien koloissa.

Parhaat marjapaikkani koskaan olivat Sysmässä Rapalan kylässä, jossa vietimme monta kesää Kaitaniemen mökillä. Tuon niemen pää oli uitettavien tukkien purkauspaikka, maanpinta oli peittynyt havupuun kuorilla, ja vadelma oli siinä valtalaji. Helposti ämpäri täyttyi, ja marjat olivat melko puhtaita eli madottomia. Eräänä syyskesänä, jolloin odotin nuorimmaista tytärtäni syntyväksi tuota pikaa, marjoja oli aivan ylenpalttisesti. Niitä sitten popsittiin jokaisella aterialla. Hemoglobiiniarvoni olivat ainutlaatuisen korkeat tuon "dieetin" aikana! Ja kun lapsi sitten syyskuussa syntyi, hänellä oli syntymähiusten värinä selvästi punainen sävy, joka sitten häipyi hiusten kasvaessa talven aikana.

Vadelmaviljelykset ovat aika työteliäitä. Kasvuston tulee olla harva, että home ei kotiudu, mutta jokainen verso tulee tukea ja sitoa, koska lehdet ja marjat painavat sateella niin paljon, että varsi väistämättä katkeaa tai ainakin taipuu maahan. Mallia näyttää nyt mesivadelma, erään reippaan tuulikauden jälkeen. Taipumisella ei niin ole väliä, koska se versohan joka tapauksessa poistetaan viimeistään seuraavana keväänä. Mutta jos sato menetetään, niin tietysti harmittaa!

Omat vadelmaviljelykseni alkoivat kahdella kannalla, vanhempien 1970-luvulta perua oleva Muskoka, jolla iso kekomainen marja, ja Turengin naapuristani saatu kanta, joka kovin paljon muistutti luonnonvadelmaa ominaisuuksiltaan, mutta oli rotevampi. Muskoka on vähitellen hiipunut ja sen marjasato oli aina niukka, enkä tuohon toiseenkaan ollut tyytyväinen, koska marjat sillä ovat kovin herkät homehtumaan kosteina kesinä. Niinpä sitten hankin mesivadelman taimia ajatellen, että risteymä voisi olla kestävämpi taudeille. Niin siinä kävikin, nämä marjat eivät juuri homehdu, ja alkuvuosina ei ollut vattumatoja lainkaan.

Tontilla oli vanhastaan myös karhunvattukanta. Sen nimi nykyisin on poimuvatukka Rubus plicatus. En tiedä, mistä tuo kanta kotini viljelykasviksi on saatu. Sen lehdet ovat kuin hevoskastanjalla, mutta lehdyköitä on viisi. Kasvissa on raatelevia piikkejä, ja niitä on kaikissa mahdollisissa paikoissa, varressa, lehtisuonissa ja jopa hedelmänperissäkin. Ei tee mieli lähestyä! Mutta kasvi tekee paljon isoja valkoisia kukkia heinä-elokuussa, ja syyskuussa-lokakuussa saadaan melko hapottomia mustia marjoja, joissa ei mitään hyönteisvioituksia yleensä. Joinain vuosina syyshallat estävät sadon kehittymisen. Nykyisin tämä kasvi asuu isoine juuristoineen pyykinkuivatuspaikan tienoissa, jossa sillä on oma penkkikin. Mutta sen lisäksi juuret ovat kasvattaneet versoja sekä viereiseen viljelymaahan ja useiden metrien päässä olevien puiden runkojen luo, niinpä mustikkapuu Amelanchier alnifolia, isotuomipihlaja Amelanchier spicata, kriikunat Prunus domestica ssp insititia ja norjanangervot Spiraea 'Grefsheim', kukin hoivaavat näitä vesoja.

Oulun yliopistolta tilasin 2000-luvun alussa toista kantaa karhunvattuja, joita mainostettiin vähäpiikkisiksi. Istutin ne aivan eri paikkaan kuin tuon vanhan kannan alue. No, lopputulos oli kylläkin se, että tulokkaat ovat juurikin samaa tyyppiä kuin omani. Puutarhavaatteet ja käsivarret riekaleina ja naarmuilla, aina kun hoitotoimia pitää tehdä. Näiden tukeminen on yhtä välttämätöntä, ja tukien tulee olla tosi vankkoja seipäitä, koska kasvit painavat paljon enemmän kuin mesivadelmani. Mutta tämä kasvi on oikea rusakon suosikkiherkku talvisin, harva verso säilyy talven yli hangen päälle jääneen osan kohdalta. Pitääpä lisätä ensi syksynä tähän kuvia, kun huomaan, ettei niitä löydy!

Istutettuani vadelmia enemmän, huomasin pian, että mansikkaviljely alkoi taantua. Marjoihin tuli jos mitä epämuodostumaa ja vaivaa. Opin, että näitä ei ole hyvä kasvattaa lähekkäin, koska vadelmien varassa elävät hyönteiset ja punkit siirtyvät nopeasti mansikoille ja sinne elämään. Kun en harrasta tuhoeläinten torjuntaruiskutuksia, oli pakko lopettaa puutarhamansikan viljely.

Voikukkia ja muita mykeröitä

Pakkassäät ovat antaneet myöden lämpimille ilmavirtauksille, ja katolta sulava vesi ja jäänpalat pitävät ääntä vesiränneissä.  Tienvarsien hiekat imevät auringonlämpöä. Päivän pituus on jo runsaat 10 h, joten lämmintä alkaa riittää. Kohta varmaan nähdään ensimmäiset sulapaikat.  Maaliskuu maata näyttää vanhan sananlaskun mukaan.

Vielä on puolen metrin hanki tämänkin paikan päällä! Alapihan isonkiven juurella ovat varhaiskukkijat päässeet viime vuonna alkuun vasta 6.5.

 Ensimmäisiä kevään ilmentäjiä ovat leskenlehdet, vaikkeivät tässä kotini ympäristössä, kun ollaan hiekkamaalla. Niiden parasta elinympäristöä ovat enemmän vettä pidättävät maalajit. Sitäkin enemmän on sitten muutaman viikon päästä toukokuussa voikukkia!

Etupihan kulman mykeröitä: luonnosta levinnyt kultapiisku Solidago virgaurea edessä, ja pengermänreunaa täyttää Elsan perua oleva hailakanvioletti syysasteri Aster novi-belgii.

 Molemmat yllämainitut luettiin aikoinaan mykerökukkaisten suureen heimoon Compositae, mutta kun tuo heimo on kasvikunnan suurin (sukuja n. 1260 ja lajeja yli 25 000), sitä on ryhmitelty pienempiin tribuksiin. Meillä Suomessa on käytössä kaksijako: heimo Asteraceae eli asterikasvit pitää sisällään pääosan entisistä Compositae-heimon suvuista. Siihen kuuluu mm. leskenlehti Tussilago farfara. Uusi suku on Cichoriaceae eli sikurikasvit, jossa on sukuja vähemmän, mutta toisaalta tuntematon määrä lajeja, kun siihen kuuluvat mm. voikukat Taraxacum ja keltanot, joka on jaettu kahteen uuteen sukuun ja joista jatkuvasti löydetään uutta entisten kymmenien tai satojen lisäksi.

Keskustelin juuri tyttären kanssa maa-artisokan käytöstä ruokana, keskustelu sivusi mm. inuliinia. Sepä onkin eräiden nettilähteiden mukaan koko asterikasvien ryhmälle tyypillinen yhteyttämistuotteiden  varastomuoto. En ollut sitä oikeastaan ennen tiedostanutkaan! Ei inuliini ole kuitenkaan ainoa, koska juuri tästä ryhmästä löytyy monia öljykasveja, kuten auringonkukka. Itse asiassa öljy ei ole mitenkään erikoista, sillä kai kaikissa siemenissä on öljyjä tai kovia rasvoja, koska siemen siten kestää paremmin lämpötilojen vaihteluita.

Kamera on silmänkorkeudella, mutta on pitänyt kääntää ylöspäin, jotta kukkiakin olisi näkyvissä. Tämä kuva on syyskuun lopulta 2008. Kriikunat vielä vihreinä taustalla, mutta muut puut kellastuneet.

Maa-artisokka Helianthus tuberosus on näyttävä kasvi. Sen versot ottavat kesän mittaan pituutta yli kahteen metriin, ja komeus huipentuu syyskuun puolella alkavaan kukintaan, jota kestää yleensä lokakuulle, pieni kylmä ei haittaa, kun kukat ovat niin korkealla. Varret ovat usein yli 3 cm halkaisijaltaan ja kovin puiset, se on oikea talventörröttäjä.  Paksu maa-artisokan lehti- ja varsimassa suojaa arempia syyskukkijoita, kun se antaa tuulensuojaa, siksi istutan niitä kukkapenkkien pohjoislaidalle. En ole keksinyt kovin kummoista talvisäilytystä mukuloille, siksi sato jää maahan lumen alle. Parhaiten ovat säilyneet ne mukulat, jotka jäävät vanhaan lehtikompostiin tehtyyn artisokkamaahan. Siellä maa on kuohkeampaa ja muun kasvimassan hajotessa tulee hieman enemmän lämpöä? Maa-artisokan sukuun Helianthus kuuluu lukuisia koristekasveja, kuten nyt isoauringonkukka H. annuus, joka on myös eräs maailman tärkeimpiä hyötykasveja.

Kasvattaisin maa-artisokkaa, vaikka siitä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin tuo pramea ulkomuoto. Mutta heimon kasveille tyypilliseen tapaan sen lehtiä, kukkia ja varsia voi käyttää myös värjäyskasveina, erityisen hyviä siinä ovat myös mm. kaunokit Centaurea, pietaryrtit Tanacetum vulgare tai saflori Carthamus tinctorius.

Alapuutarhalla kuvan keskiosassa loistavat keltasauramot Anthemis tinctoria, niiden taustalla yrittävät leveälehtiset auringonkukat ehtiä kukkaan samana vuonna! Kuva on vuodelta 2007, elokuun lopulta.

Suurin osa kaikille tutuista asterikasveista on tietysti koristekasveja. On daalioita, oppineidenkukkia, kosmoskukkia, tiikerikaunosilmiä, kehäkukkia, kaunokkeja ja ties mitä. Hyvin monet tässä heimossa tuottavat puuvarren tai ainakin vahvan juurakon ja ovat siten perennoja. Olen tässä omassa puutarhassani huomannut, että varsinkin tämän heimon perennat jaksavat vuodesta toiseen. Ne ovat myös tavallisesti isokokoisia ja siten helppohoitoisempia juolavehnää tai vuohenputkea vastaan. Monet muut soveltuvat tyypillisten tuotteittensa takia hyönteismyrkkyjen valmistukseen, kuten Pyrethrum -päivänkakkara; mauste-ja lääkekasveiksi, kuten kamomilla Matricaria chamomilla tai Rudbeckia purpurea punahattu. Elsan peruja puutarhassa on syyspäivänhattu Rudbeckia laciniata, jolla lähes kaikki kukat ovat kielimäiset ja mykerö on sateella painava! Sekin kasvaa kahteen metriin, mutta on aina tuettava loppukesästä, kun sadeilmat ja painavat kukinnot eivät oikein sovi yhteen. Viime vuoden Amerikantuliaisina matkalaukustani löytyi kylvettäväksi useita eri Rudbeckia-pusseja. Saapa nähdä, kuinka kuumana kesänä kasvaneet taimet ovat talvehtineet alapellon artisokkain suojissa.

Sikurikasvien heimossa taas on erityistä ominaisuutta antamassa kumimaidon eli lateksin tapainen solun neste. Se kielii kasvin sopeutumisesta kuiviin tai muuten ääreviin oloihin. Onpa sellainen lajikin kuin kumivoikukka Taraxacum bicorne, jota yritettiin Euroopassa viljellä ennen muoviteollisuuden esiinmarssia, kun  kumipuista saatavan lateksin tuotanto oli mahdollista vain trooppisilla alueilla. Lateksia tarvittiin mm.autonpyörien tuotannon kasvaessa mahtavaksi. Sikurikasveja on 70 sukua, joissa lähes 2500 lajia. Niihin kuuluu esimerkiksi nykyisin ehkä tärkein vihreä vihannes eli salaatti Lactuca sativa, monine muotoineen; itse sikuri Cichorium intybus, jonka juuresta pulakauden aikana tehtiin kahvin vastinetta eli sikurikahvia (juurenpalat paahdettiin kuin kahvinpavut ja jauhettiin) ja jota nykyisin viljellään salaattisikurina; tai vanha viljelykasvi mustajuuri Scorzonera hispanica sekä aivan historian hämärään käyttönsä kohdalta vaipunut sikojuuri Scorzonera humilis, jonka keskittymä Suomessa on läntisellä Uudellamaalla. Tuosta viime mainitusta suvusta tunnetaan myös kumikasvi S. tau-saghys, jota viljeltiin entisen Neuvostoliiton alueilla, lähinnä kai nykyisessä Ukrainassa. Sen maitiaisneste sisälsi jopa 30 % lateksia. Muovien tulo 1950-luvun alussa pyyhkäisi lateksiongelmat. Toisaalta hyvä, sillä latekseissa niinkuin muissakin näiden kasvien nesteissä on allergisoivia yhdisteitä.

Omalta kannaltani katsoen aivan mahdoton allergiakasvi  auringontähti Telekia speciosa kasvaa tuuletuspaikan syrjässä. Se tekee tehokkaasti siementaimia, ja jos ei niitä huomaa poistaa nyrkinkokoisina, käy aika toivottomaksi, koska sillä  laajalle levinnyt juuriarmeija. Mutta lehti on niin iso ja vahva, että muutama vuosi sitten tehtiin pihakivien betonivaluja lehtiä muottina käyttäen.

Aika monet tämän ryhmän kasvit ovat vaivalloisia rikkakasveja, kuten pelto-ohdakkeet Cirsium arvense tai peltovalvatti Sonchus arvensis ja ikävä allergian aiheuttaja pujo Artemisia vulgaris. Meillä rikkaruohoisuus on kuitenkin vaatimatonta verrattuna lämpimämpiin ilmastoihin, kun niissä kasvua tapahtuu ympäri vuoden ja kiusoiksi valiutuu jatkuvasti kukkivia kasveja.

Happomarjojen heimossa vieraisilla

Desktoppini taustakuvana on tällä viikolla ollut kuva Virginiasta, jossa sisareni talon etupuolen puutarhan komistuksina mm punamarjaisia Nandina-pensaita. Päätin tänään hieman tarkistaa Nandinan taustoja, sillä tuolla kasvilla on sekä kevät- että syysruska! Keväällä puhkeavat lehdet ovat kuin liekit punakeltaisina leimuten, ja syksyllä vanhat lehdet muuttuvat taas punaiseen. Siihen väliin ilmaantuvat hedelmien loistavat punat, ja ne säilyvät pitkään, aina seuraavaan kevääseen. Kasvi kuuluu ns. helppohoitoisiin eikä tarvitse leikkauksia, paitsi jos lumi murtaa. Ei ihme, että kyseessä on varsin suosittu koristekasvi, Nandina domestica.

Nandinan marjarunsautta! Edelliskesällä kukkineet versot, vanhoja ikivihreitä lehtiä. Jokunen uusikin lehti jo tulossa tuossa oikealla, kuva on otettu Virginiassa 2.4.2010.

 Kansannimenä sillä näyttää yleisesti olevan heavenly bamboo tai sacre bamboo, ja vilkaisu googlen avulla näytti, että bambu-nimeä kaupitellaan myös suomalaisessa tekstissä. Eikä kasvilla ole mitään tekemistä heinäkasveihin kuuluvien bambujen kanssa. No, lehdet muistuttavat toisiaan, siinä kaikki. Kasvi kuuluu kuitenkin happomarjakasvien heimoon, ja on alunperin kotoisin Itä-Aasiasta, jossa se kasvaa Himalajalta Japaniin olevalla alueella. Mm. Keski-Euroopassa sitä esiintyy myös koristekasvina. Näyttääpä myös eräs eteläsuomalainen taimisto (Kuivannolla) pitävän sitä myyntilistalla. Jos ilmastomme muuttuu lämpimämpään suuntaan, kuten vakuutetaan, saattaa Nandina olla totta myös täällä. Sen suosiota valtameren takana lisää se, että kasvin nesteet sisältävät sellaisia alkaloideja, ettei se maistu jäniksille, peuroille eikä pekareille (ne ovat villisian sikäläisiä vastineita). Jäniksenkestävistä koristepensaista on pula täälläkin!

Mahonian kukinta juuri alkamassa huhtikuun alussa, oikealla oleva pikku puu on Chamaecyparis-suvun kellertävä edustaja

Sisareni puutarha sisälsi tärkeässä asemassa kaksi muutakin samaan heimoon Berberidaceae kuuluvaa lajia, nimittäin puiden alle oli istutettu varjohiippaa, ja ikivihreän pensaan virkaa edustivat mahoniat. En ollut ensin tuntea koko mahoniaa, kun se siellä kasvoi metriseksi pikku pensaaksi, ja täällä Suomessa sen korkeus yleensä jää alle puolen metrin. Mieleen tulivat lehtien perusteella ennemminkin rautatammet eli piikkipaatsamat eli nykynimeltään orjanlaakerit  Ilex aquifolium. (Niillä kukkia on kuitenkin paljon vähemmän,ja marjat punaisia, lajeista olisi kyllä valittavaa, sillä niitä on lähes 400.) Mahonia-lajeja on 50-90, riippuen siitä, kuinka ahtaasti suku jaetaan. Tutustuin mahoniaan Mahonia aquifolium, kun naapurissani 1940-60-luvuilla Tervolan neidt kasvattivat hautausmaalle ja seppeleisiin sopivia koristekasveja. Vieläkin niitä kasvaa hyvinvoivina samassa paikassa, isojen kuusten antamassa varjossa, vaikka viljelytoimet ovat lakanneet jo puoli vuosisataa sitten!

Tämä mahonia on kotoisin alunperin läntisestä Pohjois-Amerikasta ja on ainoa Suomen ilmastoa kestävä ikivihreä pensas. Lehdet ovat 3-lehdykkäiset ja niiden reunoissa on piikkejä. Varsi sensijaan on piikitön. Mahonia kukkii keskitalvella sanoo kasvikirjani, mutta esim. Virginiassa sen kukinta alkoi juuri huhtikuussa. Kun mahonia tekee sitten marjoja, ne ovat yleensä väriltään sinisiä. Tälläkin lajilla on kasvinesteissään alkaloideja, joiden takia sitä on kasvatettu myös lääkekasviksi. Värikasviksikin, hyväksi keltaisen antajaksi, se kelpaisi, jos sitä kasvaisi enemmän.

Narsissit ovat viime vuoden huhtikuun 8 päivänä Virginiassa juuri lopettaneet ja varjohiippa ottaa asemansa maanpeitekasvina, sen lehtiä ovat nuo pyöreähköt kuvan keskiosassa.

 Varjohiippaa Epimedium (n. 25 lajia) käytetään meilläkin puutarhoissa maanpeitekasvina. Yleisimpiä ovat eurooppalais-alkuperää oleva E. alpinum ja E. grandiflorum Aasiasta sekä niiden risteymä E. x rubrum. Taimia saa mm. jakamalla juurakkoa, koska monet ovat hybridejä, mutta mikäli kasvi tekee siemeniä, myös niistä. Omalla tontillani en ole yrittänyt vielä.

Neljäs amerikanmatkan saalis tähän heimoon tuli vastaan purolaaksoon suunnatulla metsäretkellämme, sillä paikoin nähtiin matalia kukkia, joista kuulin nimeksi May Apple. Sen taustoihin etsiytyessä löytyikin taas tuttu, vaikka meillä harvinainen koristekasvi, nimittäin Podophyllum peltatum, jalkalehti. Sitä on istutettu tällekin omalle tontille, vaikkei kasvupaikka sille olekaan erityisen sopiva. Kukan pitäisi olla lähes valkoinen. Jalkalehtiä on kymmenkunta lajia, toisaalta peräisin Amerikasta, toisaalta Itä-Aasiasta. Sisareni kotinurkilla se vaikutti alkuperäislajilta eikä koristekasvikarkulaiselta. Sen lehdet tulevat kukinnan jälkeen esiin ryhmänä maavarresta ja ovat hieman kilpimäiset tai vaahteranlehtiä muistuttavat, usein täplikkäät. Nimi May Apple tulee siitä, että hedelmät ovat lähes kananmunan kokoisia! Niistä kasvikirjani mukaan voi tehdä hyytelöä.

Tämä virginialainen jalkalehti oli kukkinut jo huhtikuun alussa, ja lehdet olivat juuri nousseet. Omenan aiheita ei siinä ollut. Maanpeittona metsässä oli jokin rönsyävä ruusu.

Happomarjakasvien Berberidaceae pienehkö heimo käsittää 13-16 sukua, ja lajeja on 550-600. Systemaattisesti katsoen niitä lähinnä ovat mm. leinikkikasvit, joita taas pidetään eräänä vanhimmista kukkakasviryhmistä, ja leinikkikasvien päälahkoon Ranunculales myös happomarjakasvit on sijoitettu. Ne ovat sekä koriste-, lääke- että värikasveja ja suosivat reheviä varjoisia kasvupaikkoja.

Sitten itse happomarjoihin, sukuun Berberis. Happomarjoja on noin 450 lajia, eli pääosa koko heimosta. Osa on ikivihreitä, osa lehtensä varistavia. Suvun tyypillinen tunnusmerkki on kahdenlaiset oksat, pitkäversot, joissa on piikkejä, ja lyhytversot, joihin puolestaan tulevat lehdet ja kukat. Lyhytverso kasvaa piikkien väliin. Useilla happomarjoilla on komeat ruskavärit. Vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten ruostehappoharja Berberis vulgaris oli sangen suosittu koristekasvi, sitä on meillä kasvatettu jo 1600-luvulla. Pensas kasvaa parimetriseksi, ja sen kirkkaanpunaisista marjoista saa mm. hilloa, kasvia on viljelty myös lääkekasvina, ja lisäksi se on mainio keltaisen värin lähde sekä kankaiden että nahkojen värjäämisessä.

Ruostehappomarjan näköistä happomarjaa löytyi myös virginialaisen purolaakson rinnemetsästä, joka oli pääasiassa lehtipuita, metsä sai kehittyä omilla ehdoillaan. Talojen lähellä oli kulttuuritulokkaita, mutta kuuluuko tämä happomarja niihin? Sukua on Pohjois-Amerikassakin, myös alkuperäisenä. Kohde on kuvan vasemmalla puolen alalaidassa.

Mutta sitten vehnänviljelyn yleistyessä havaittiin, että sen lehdillä eli mustaruostetta levittävä sieni, ruskeina itiöitä tuottavina laikkuina lehtien alapinnoilla. Ruostehappomarja oli sienen ns. väli-isäntä. Sientä pidettiin niin vaarallisena viljan loisena, että nykyisin ruostehappomarjan taimimyynti on kielletty meillä. Olikin kovin kiinnostavaa tavata sitä mahtavina pensaikkoina Hattulan Retulansaaressa, jossa vanhat lammaslaitumet olivat muuttuneet maankuuluiksi katajakedoiksi, ja yhden jos toisenkin katajan suojassa ruostehappomarja kukki upeasti korkeina kasvustoina. Tämä alue on luonnonsuojelun eräs kohde, joten ehkä armo kohtaa muuten lainsuojattomia happomarjoja?

Japaninhappomarja keskellä, siitä oikealle näkyy heisiangervo Diabolon massaa. Seinustan säleikössä kiipeilevät villiviinin molemmat versiot, Partenocissus quinquefolia ja P. inserta, mutta itsenäisesti paikkaan etsiytynyt alppikärhö Clematis alpina taitaa viedä jatkossa voiton! Kuva on heinäkuulta 2008.

Nykyisin happomarjoista meillä on käytössä varsinkin punalehtisiä koristemuotoja, jotka ovat japaninhappomarja Berberis thunbergii Atropurpurea tai hurmehappomarja Berberis x ottawensis Superba, se on risteymä ruoste- ja japaninhappomarjoista. Kiinnostuin näistä punalehtisistä, kun v. 2000 talon kivijalkaosa tuli saamaan punertavan värin, ja sitä taustaa vasten parhaita mielestäni olivat punalehtiset pensaat. Punalehtisiä taimia ei löytynyt helposti, mutta vuonna 2001 Harvialan taimitarhalta sain tuon Atropurpurean, joka kasvoikin lähes vuosikymmenen talon seinustaa vasten. Paria vuotta myöhemmin löytyi seinustalle toinenkin punalehtinen, kun myyntiin tuli heisiangervon Physocarpus opulifolius lajike Diabolo, jonka lehdet ovat tummanpunaiset, ja mikä parasta, ei piikkejä lainkaan.

Kun alkukeväällä 2010 oli talossani ikkunoiden vaihtoremontti, jouduin katkaisemaan seinustoilta kaikki pensaat ja köynnökset tyngiksi, ja sen kohtalon kokivat kaikki tuossa yläkuvassa esiintyvät yksilöt.  Istutin happomarjani, joka oli kesän kuluessa alkanut kasvaa enimmäkseen vaakasuuntaan sojottavia oksia, tontin alakulman kukkapenkkiin viime syksynä. Saapa nähdä, kasvaako se. Ainakaan kosteudesta ei keväällä ole pulaa, kun nämä mahtavat hanget muuttuvat vedeksi. Heisiangervo ja köynnökset jatkoivat oloaan, parhaiten juuri alppikärhö. Myös tässä paikassa asunut, vanhempieni peruja ollut juhannusruusu Rosa pimpinellifolia näytti pitävän katkaisusta, uudet versot ovat rotevia ja niitä tuli paljon.

Sinisiä ripauksia kesäaikaan

Lämpimät sävyt ovat keltaisen talon kukkapenkeissä valtiaina, eikä se johdu pelkästään värien sopeuttamisesta yhteen talon seinän kanssa. On vain niin, että korkeat ja kuivuutta kestävät kasvit ovat enemmistöltään keltakukkaisia.

Tontin ainoa sinikukkainen puuvartinen on alppikärhö Clematis alpina, jonka alun sain juurivesana Turengista jo 1980-luvun puolivälissä, kun saunan kunnostuksesta huolehtinut Volasen Pentti Terttu-vaimoineen toi sen tuliaisiksi työhön tullessaan. Tämä yksilö, joka parhaimmillaan kukki yli 1000 kukan voimalla etupihan penkissä, on nyt joutunut myyrien nutistamaksi, ja sen jälkeläisiä kasvaa tontin muilla kohdin.

Tontin alkuperäisiä kasveja on metsäkurjenpolvi Geranium sylvaticum, joka on korkeahkon luonnonniityn peruslaji. Se viihtyy aika hyvin arboretumin yläosissa puiden katveessa, jossa ruohonleikkuri ei tee polkua. Kun koivupuustoa harventaa (nythän se on toiveissa tänä keväänä), valo antaa myöten lisäkasvupaikoille. Tämä kasvi on vajaan puoli metriä korkea, ja kasvutapa on pensasmainen. Tällä kylällä ei ole lainkaan värimuunnoksia, vaan kaikki kurjenpolvet ovat samaa vahvaa siniviolettia. Kurjenpolvi kasvaa myös kuin ohimennen myös joissakin ylämäen kukkaistutuksissa. Olen yrittänyt saada tänne viihtymään myös tätä komeamman kyläkurjenpolvenkin Geranium pratense, mutta menestys ei ole ollut hyvä. Sitä olen ihmetellyt, sillä aiemmissa asuinpaikoissani Janakkalassa tai Sysmässä sitä kasvoi monissa kylissä aivan valtoimenaan luonnonruohostojen osakkaana. Ehkä tontti on kuitenkin sille liian kuiva. Sensijaan kukkamyymälän jaloste loistokurjenpolvi Geranium x magnificum pitää kovin kukkapenkkioloistani, muutamasta taimesta on juurakon jakamisen jälkeen tehtailtu jo toistakymmentä hyvin voivaa yksilöä. Tuo kasvi hämmästytti vaatimattomuudellaan ja upealla kukinnallaan muutamia vuosia sitten, kun olin sen istuttanut autotallin seinustan superkuivaan kasvupaikkaan! Pari kesää myöhemmin hankin niitä lisää kolme, lipputangon penkkiin tienvarteen, mutta viime keväänä nostin ne sieltä pois ja jaoin samalla, kun pehkot olivat vallata koko penkin. Sijoituspaikka on luiska alapihalla, entisen koristevattukasvuston paikalle, joka oli aivan liian korkea ja kaatui kosteina loppukesinä kävelypolulle.

Ensimmäinen loistokurjenpolvi kasvaa tässä sormivaleangervon Rodgersia aesculifolia kanssa.

 Toinen yhtä voimallinen alkuperäiskasvi tontillani on puistolemmikki Myosotis sylvatica. Sen esintymisalue tässä on laaja, melkein joka paikassa vähänkin kosteammilla ja vähemmän liikennöidyillä kohdin, olettaen, ettei ole ollut ruohonleikkuuta liian aikaisin keväällä, ennenkuin on kehittynyt siemeniä, ja syyskuussa, että siementaimet pärjäävät. Kun alkuun leikkasin vain viikatteella ja sirpillä, puistolemmikkikasvustot lainehtivat kuin vesi kesäkuun alkupuolella. Nyt olen onnistunut toisessa sinisessä sukulaisessa, nimittäin sain Irja Peräniityltä joitakin vuosia sitten rotkolemmikin Brunnera macrophylla taimen, ja sekin asui aluksi lipputangon penkissä. Sen habitus on rotevampi kuin puistolemmikillä, eikä se kuihdu kesän mittaan olemattomiin. Päinvastoin, lehdet kasvavat kämmenen kokoisiksi, ja peittävät maata tehokkaasti. Uusia vahvoja yksilöitä kasvaa juurakosta entisten viereen, ja tukehduttavat muut heikommat kilpailijat. Nyt sekin on siirretty tästä kasvupaikasta yllämainitun koristevattupenkin uudeksi asukkaaksi.

Kuvassa näkyy useampia tämän kirjoituksen kasveja: Parhaiten kukalla loistokurjenpolvien myöhemmin hankitut taimet, niistä etualalle oikealle suuria rotkolemmikin lehtiä, ja autotallin seinän punaa vasten siperiankurjenmiekan tupas. Kuva kesältä 2008.

 Samaa heimoa ovat myös alkukeväällä kukkivat imikät Pulmonaria obscura, joiden kukkien väri vaihtuu sinisenvioletiksi vasta myöhemmin, aluksi ne ovat melkein punaisia. Se on etelä-Suomessa kosteiden puronvarsilehtojen kasvi, ja taimia olen tuonut Janakkalasta, jossa sitä kasvaa paikoin runsaasti. Luonteensa mukaisesti ne on sijoitettu kasvamaan tontin kosteisiin kohtiin, rännivesien valumisalueille alapuutarhaan.

Imikkäin alkuvaihetta huhtikuussa 2008, tästä ne kasvavat vaahteran varjostamina vielä paljon korkeutta, kunnes tullaan yli 30 cm:n. Seuralaisina keltavuokkoa, ne tuotu Hattulasta.

Uusimpia hankkeita samaan heimoon ovat kevätkaihonkukat Omphalodes verna, pari tainta istutin aluksi talon länsipuolella olevan japaninhappomarjan liepeille, mutta kuiva kasvupaikka sitä ei haittaa, joten olen saanut sitä rönsyistä jo hiemn lisättyäkin, huntukirsikan Prunus maximowichii tyven lähelle alatien varteen.

Alkukesän kasvu raunioyrtillä on ylöspäin, ja juuri tässä vaiheessa pitäisi muistaa ne tukikepit. Kukinta kestää lähes pari kuukautta.

 Lemmikkikasvien sukulainen on myös tarharaunioyrtti Symphytum asperum, jota kasvaa parissa kohdin kuivimmilla paikoin. Sain sen taimen kymmenkunta vuotta sitten Kymentakaa Kaidassuon tilalta vaihtokaupalla, ja se on osoittautunut myös loistavaksi menestyjäksi. Taimia on saatu runsaasti, ja alkuperäinenkin yksilö voi hyvin, vaikka istutettiinkin lasten hiekkakasasta muotoiltuun pikapenkkiin, täytemaa-alueeseen autotallin pohjoispuolella. Uusi isompi kasvupaikka on kivirauniossa marjatarhan liepeillä, ja lukuisia taimia on siirretty myös kesäkahvilan tontilla parkkipaikan laitaan, johon lentää talvisin tieltä aurauslumia. Raunioyrttiä on aivan pakko tukea, ja siihen ei mitä tahansa keppi kelpaakaan, niin paksu ja painava on varsi. Olisipa vielä niitä vanhanajan heinäseipäitä, vuosittain pitää poistaa isotuomipihlajasta Amelanchier spicata vesoja ja tehdä niistä.

Tontin alkuperäisiä sinisiä ovat myös siperiansinililjat eli scillat Scilla sibirica. Niitä on levinnyt naapuritalon eli Tervolan puutarhasta omia aikojaan, ja parhaiten ne kasvavat talonliepeissä olevissa leikkaamattomissa kasvupaikoissa. Varsinkin niitä on etupihan tienpuolella, aivan seinässäkin kiinni. Aiemmin, kun taloni vielä oli kesämökkikäytössä, oli huvittavaa huomata, että ovenedusrapulla saattoi olla jäniksen makuupaikka, ja leuka oli parturoinut kaikki scillat siitä vierestä latvattomiksi! Scillalla on hyvä taipumus siementää aivan viereensä, sillä hedelmät ovat painavia, ja kukkavarsi taipuu muutaman sentin päähän. Siemenet itävät hyvin, mutta kun niihin liljakasvien tapaan tulee ensin yksi rihmamainen sirkkalehti, niin kitkettäessä se helposti tulee vedettyä heinänä ja kasvu loppuu siihen. Olenkin siirrellyt scilloja pääosin niin, että kerään loppuvaiheessa olevia hedelmiä ja ripottelen niitä loppukypsymään pensaiden alusiin ja muihin sellaisiin kohtiin, joista en kitke. Scilla on hyvä kasvi arboretumiin, jossa on harva puusto ja pensaita. Naapuristani Hutrilta sekä kukkamyymälöistä olen kartuttanut kevään sinisyyttä myös kevättähdillä Chionodoxa sp, ne ovat hieman myöhäisempiä kuin scillat, eikä tässä ainakaan scillanveroisia valtaajia.

Äitini ajalta perua ovat tontin lukemattomat kasvupaikat ukonhattua Aconitum x cammarum. Se tekee myös aika hyvin uusia jälkeläisiä viereensä, ja keväällä paakkua jakamalla saa helposti 2-5 uutta kasvia. Sitä onkin matkustanut tältä tontilta monia kertoja muihin paikkoihin! Ukonhattu on hyvin vaatimaton, ja syksykukkija tässä, vasta syyskuussa parhaimmillaan. Jos kasvupaikka on oikein ravinteinen, varsi voi venähtää yli metrin, ja silloin on edessä sitomista, koska sateella kukintolatva painaa liikaa.

Jaloritarinkannukset Delphinium x cultorum kuuluvat ukonhattujen kanssa samaan leinikkikasvien Ranunculaceae heimoon, mutta ovat paljon aikaisempia kukkijoita. Niinpä niitä kasvaakin sekakasvustona ukonhattujen kanssa pellon kolmiopenkisssä, siten sillä kohtaa on sinistä monena aikana kesässä. Komeimmat ritarinkannukset sain 1990-luvulla sisareni Valloista lähettämistä siemenistä, ja ne jaksoivat kukkia loistavan sinisinä useita vuosia. Sittemmin olen tehnyt siemenistä taimia lisääkin. Märät kesät eivät ole ritarinkannusten ystäviä, kukintolatva painaa liikaa ja sade murtaa varren. Pitäisi keksiä sellainen yhdistelmä, jossa olisi kasvuvoimaa näille ja tanakka suoja vielä 1,5 metrin korkeudella. Varmaan jokin hitaasti kasvava havu olisi hyvä, koska sen oksat eivät paljon heilu tuulella.

Kuva on kesältä 2007, jolloin korkeutta tuli lähes 2 m, ja taustana oleva kanukkapensas sai pitää pystytuen roolia.

 Olen korvannut sinisen puutetta kiinanritarinkannuksilla Delphinium grandiflorum, joiden varsi on kuivakampi ja kovempi, mutta nehän jäävät yleensä alle 0,5 metrin mittaan. Kukat ovat häkellyttävän siniset, kuin tropiikin taivas, kun taas jaloritarinkannusten sinet muistuttavat suomalaisen taivaan sinivärejä. Se tekee siementaimia aika hyvin itsenäisesti, joten vaikka on lyhytikäinen perenna, se ei katoa kasvupaikastaan. Kukkarunsaudesta ei kyllä voi puhua, jos vertaa yllä olevaan kuvaan!

On myös mainittava leinikkikasvien vanhin uskollinen eli akileija Aquilegia vulgaris, jolla on myös voimakkaan sinisiä ja violetin sinisiä värimuunnoksia. Osa niistä on tontin omaa perua,äitini ajoilta tai vieläkin vanhempaa, osa on kylvöksiä mm. sisareni Raijan amerikkalaiskirjeiden sisällöstä. Tätä kirjoittaessa on juurikin Raijanpäivä kalenterissa, onnea tämän postauksen kukin!

Akileijat löytävät yleensä itse paikkansa tontilla, vasemmanpuoleinen on itsenäisesti pitäytynyt nurmikkoon, mutta oikeanpuoleinen on tarha-alpien seurassa marjatarhan yläpuolella.

Aika vanhaa perua sinivioletteja ovat myös saksankurjenmiekat Iris germanica, jotka alunperin sain isopiiskujen kanssa enoni talolta Hyvinkään Mutilasta, ne kasvoivat alkuun Turengin silloisella kotitontillani, mutta muutamia muutti tänne 1980-luvun alkupuolella. Minun tarjoamillani kasvupaikoilla se kyllä kasvaa ja tekee uusia jälkeläisiä viereensä hyvin innokkaasti, mutta kasvupaikat heinittyvät helposti ja saavat muita ei-toivottuja seuralaisia, joten kasvupaikka on otettava ylös tuon tuostakin ja istutettava uudestaan. En ole vielä keksinyt, mikä olisi niiden optimipaikka tässä. Matalina kasveina ne asuvat parhaiten penkin etureunassa. Niiden sukulainen siperiankurjenmiekka Iris sibirica on luonnostaan kosteikkokasvi, mutta kasvaa kuivemmallakin. Sen korkeus on lähelle metrin. Sukulaisellani Marja-Riitalla kasvoi sellainen Sysmässä pihalle tehdyn lammikon vierellä, ja se oli komeimpia näkyjä, mitä siitä pihasta muistan! Ostin yhden taimen 1990-luvun alussa, ja pian siitä oli kasvanut suuri paakku, jota kirveen kanssa yritin saada jaetuksi, kun se piti siirtää ulkomaalaustyön takia väliaikaiseen kasvupaikkaansa saaviin, eikä mahtunut. Toinen osa kasvaa nyt kriikunalehdon varjostamassa penkereen reunapenkissä, mutta kukinta on huonoa, toinen autotallin syrjällä rännin valuvesien ulottuvissa. Meillä näitä on tuettava, kun sekä lehdistö että kukkavarret alkavat kaatua, aivan maahan asti, ja paksusta metallilangasta taivutettu kaareva pensastuki on niille sopiva.

Tuoksuorvokit kuvattu 10.5.2008, kun Helleborus kukki parhaimmillaan. Kirjavat rönsyt joukossa ovat keltapeippiä Lamiastrum galeobdolon, joka loppukesällä verhoaa kaiken alleen.

Muita istutettuja sinisiä on lähinnä maanpeitekasveina, niitä ovat pikkutalviot Vinca minor (jänisten survival-muonaa), sinivuokko Hepatica nobilis, krookukset eli sahramit Crocus neapolitanus ja tuoksuorvokki Viola odorata, tämä viime mainittu tuli tänne tietyllä tavoin vahingossa: olin ostanut siemenpussin jo 1990-luvun alussa, mutta se katosi, ja sitten joitakin vuosia myöhemmin huomasin auton parkkipaikan kohdalla outoja alkukevään kukkijoita orvokintaimia, jotka sitten siirsin pation kukkapenkkiin jouluruusun seuraksi. Ne paljastuivat tuoksuorvokiksi, joten arvelen, että pussi oli luiskahtanut taskusta autosta noustessa ja siemenet siinä lionneet aikansa. Ei haitannut, vaikka autoa peruuteltiin ja uria syntyi! Nyt sitä kasvaa myös etupihan kolmiopenkissä, mutta on aika aggressiivinen leviämään, kun tekee sitä rönsyilemällä.

Lopuksi on vielä mainittava luonnonkasveista peuran-, kissan- ja kurjenkellot, joita kasvaa siellä täällä sopivin kohdin. Kurjenkellot Campanula persicifolia on kylvetty, muut olleet ennestään. Peurankello Campanula glomerata on asettunut pääosin yläpuutarhaan, siellä sen sallitaan kedon ohella myös asuvan kukkaistutusten osana. Varsinainen tontinvaltaaja niiden suvusta on vuohenkello Campanula rapunculoides, jolla salaisena lisääntymisaseena on maanalaisia mukuloita. Se on ehkä yleisin jokapaikankasvi, jolle tulee armo kitkemisestä, kun kukinta on niin ylenpalttinen ja pitkän kestävä. Eikä sitä tarvitse lainkaan hoitaa! Uusin tuliainen tontilla on nässelclocka eli varsankello Campanula trachelium, jota toistaiseksi kasvaa vain kukkapenkeissä, sen siementaimia löytää aina entisten läheltä. Toin siemeniä rajan takaa, Karjalasta, ollessani seuramatkalla Kivatsun koskilla 1986, siellä oli kutsuva niitty tätä pullollaan. Myöhemmin löytyi myös Mustilan arboretumista punatammille vievän polun varresta vakiintuneen näköinen kasvusto. Mistä ne olivat sinne tulleet, en tiedä.

Jalopähkämö yrittää löytää paikkansa irlanninkatajan vierellä, hieman keskipäivän varjosta. Seurana mm. kultahelokkia Oenothera fruticosa. Kuva kesältä 2009.

Uusin sinisen sävy löytyy jalopähkämöstä, Stachys grandiflora, jonka hankin muutama vuosi sitten, ja juuripaakun on jo saanut kertaalleen jakaakin. Toistaiseksi ne asuvat "silmän alla" etupihalla, mutta kosteampi paikka olisi parempi.

Digitaliksia

Eräs yllätyksellisiä kasveja tällä tontilla on rohtosormustinkukka Digitalis purpurea. Se kuuluun  autonomisiin vaeltajiin, ja kasvaa, missä huvittaa. Alkaessaan kukkia varsi kohoaa tanakkana ja kuin suihkulähde nousee yli muiden. Siirrän kyllä taimia myös haluamiini kohtiin, varsinkin sellaisiin, joissa kasvustot näyttävät talven jäljiltä jäävän aukkoisiksi.

Kuvan vasenta laitaa hallitsee lähes metriin yltävä sormustinkukka, joka etsi paikkansa laatoituksen väliin jäänestä pikku tilasta. No olihan laattaa sitten hieman siirrettävä! Kukkiminen on jo loppunut, verhiön keskellä kasvaa pallomainen hedelmä. Tämä kuva on vuodelta 2009, ja oli sikäli erikoista, että kaksivuotisena pidetty kasvi kukki vielä kesällä 2010, siis kolmivuotisena. Vaahteranlehtiä oli jäänyt sen verran penkkiin syksyllä, että ruusuke talvehti.

 Kukinta kestää pitkään, ja vieläkin, kun teriö on jo varissut, verhiö ja kasvava hedelmä ovat kauniin vihreinä, kuin kakkoskukkina pitkälle syksyyn. Lopulta siemenkota aukeaa, ja syystuuli riepottaa siemeniä ympäriinsä. Mikäli puutarhuri korjaa kukkineet varret kompostille, uusia taimia on haettava sitten sieltä.

Tummempi ja vaaleampi rohtosormustinkukka pellolle istutetun kuusen seurana, mukanaan oikealta pilkottava verikurjenpolvi Geranium sanguinea ja vasemmalla Iitin Tiltu-ruusu. Kuva on vuodelta 2005. Sen jälkeen Tiltu on siirretty kuusen juurien tieltä toiseen penkkiin.

 Rohtosormustinkukat voivat olla melkoisia valtiaitakin. Mieleeni on jäänyt näkymä Kotkan edustalla olevasta Kaunissaaresta, jossa ystäväni Anjan kanssa kuljimme kylästä itään päin vievää polkua, ja kohtasimme ison luonnonniitytä näyttävän alueen, joka oli tupaten täynnä sormustinkukkia, vaaleanpunaisen ja valkoisen eri variaatioita. Toinen näky on mielessäni tästä naapuristani, jonka entisellä perunapellolla juolavehnän ja horsmain  joukosta sen ryppäitä aina löytää.

Keväällä alkaa taimien etsintä, mutta siemenet itävät sen verran myöhään, että toukokuussa taimia ei juuri näy. Esimerkiksi viime kesänä taimet "tulivat esille piiloistaan" vasta juhannuksen maissa. Digitaliksen siemen on kovin pieni, ehkä taimen löytyminen siksi on hankalaa, jos ei satu olemaan suurentavia laseja päässä! Taimet voivat olla hyvinkin varjoisissa kohdin kukkapenkkiä, jopa Bergenian lehtien allakin. Sieltä pelastetaan  ja uudelleen istutetaan sopiviin vapaisiin tiloihin, joko omaan tai tuttavien puutarhoihin. Samassa ryppäässä on usein kymmeniä, ellei satoja taimia, ja aivan pienenä niitä ei kannata erotellakaan, kun ovat liian hentoja käsitellä. Joskus nostetaan koko taimipaakku johonkin apuastiaan kokoa kasvamaan.

Unikeonpäivänä 2007 pikkusormustinkukkien kukinta vielä jatkui, tässä penkinkulmassa seurana harmaamalvikin Lavatera thuringiaca vaaleanpunainen ja auringontähden Telekia speciosa keltainen kukinto. Etualalla jo haalistuneita jalokallioisen Erigeron x hybridus violetteja mykeröitä.

Toinen uskollinen on pikkusormustinkukka Digitalis lutea, perenna, jolla myös on tanakka kukintovarsi, ja kukinta kestää pitkään. Senkin taimia löytää kasvupaikalta helposti.

Kuva on vuodelta 2007, Ulla Haapasen ottama. Pikkusormustinkukan lähes valkoiset kukinnot palava rakkaus-kasvin Lychnis chalchedonica seurana leimukukkapenkkiä koristamassa heinäkuun alussa. Taustalla kivikoivu Betula ermanii.

Tämä kasvi jaksaa ilahduttaa, olipa se missä kukkayhdistelmässä tahansa, se aina sopeuttaa kasvunsa kuin muita täydentämään. Taimet ovat paljon paremmin löytyviä, sen siemen itänee syksyllä, koska uudet taimet ovat melko kookkaita jo ensimmäisen kukkapenkin kitkennän aikaan.

Muotoilin keväällä 2009 etupihan kukkapenkkejä uudellen laatoituksen jälkeen, ja etualalla oleva kalteva osa sai vuorenkilpiä kasvattaakseen. Kuva on juhannukselta. Näiden kasvien alta löytyivät mittavimmat Digitalis purpurean taimimassat. Lähin siemeniä tuottava yksilö kasvoi yli 5 metrin päässä oikealla, ja välissä oli tiheä- ja korkeakasvustoinen aidannepenkki.

Sormustinkukkien minulle vielä kokeilemattomia lajeja ovat siemenluetteloista löytyvät rusko-, villa-, tumma- ja keltasormustinkukka. Ne varmaan viihtyisivät tässä maisemassa myös. Mutta toisaalta, pitäisi tehdä uutta kasvatuspenkkiä entisten lisäksi. Jos saan taimen, istutan mielellään, mutta siemenpussissa on niin paljon potentiaalista uutta kasvua, etten ehkä hanki sellaista. Tummasormustinkukka Digitalis obscura taitaa olla aivan pensas niillä seuduin, missä se hyvin kasvaa.

Digitaliksen tehoaine digitoksiini eli digoksiini on tunnettu sana sydämen vajaatoiminnan lääkinnässä, tärkein laji sen tuotannossa (päätuotantoalueet USA ja Australia) on villasormustinkukka Digitalis lanata, joka on laajalti villiytynyt näiden viljelyiden seurauksena. Kyseistä tehoainetta saadaan myös rohtosormustinkukasta.

Digitalis-suku on lähtöisin Euroopan ja Välimeren maista, ja kaikkiaan siihen kuuluu 20-30 kaksi- tai monivuotista lajia. Erikoisin ryhmä on Kanarialla ja Madeiralla endeemisenä kasvava Isoplexis- alasuku, jotka ovat pensasmaisia kasveja. Kukat ovat oranssiin vivahtavammat kuin muilla suvun lajeilla. Lisäksi tunnetaan myös joitakin hybridejä. Latinalaisnimi viittaa sormeen, koska kukan muoto on kuin sormustimessa, joka käsinompelun aikaan oli tärkeä aputyökalu vaattureille.

Begoniat ja kesä mielessä

Punalehtinen vahabegonia pelargonien kanssa isossa ruukussa. Kuva on heinäkuun lopulta 2007.

Syyskuun loppupuolella 2007 ruukku on nostettu eteläseinän viereen. Iso alppikärhö oikealla otti vastaan itätuulet. Edessä on kylmien öiden punastuttamien kultahelokkien kasvusto.

 Kun toukokuun alku koittaa, aion taas suunnistaa tutun puutarhurini Heikki Sampon kasvihuoneille tarkoituksena hankkia punalehtisen kesäbegonian Begonia semperflorens alkuja. Jo vuosia olen saanut nuo punalehtiset juuri häneltä, sillä kasvi itsessään on kuin kukkaa alusta loppuun tummanpunaisine lehtineen ja vaaleanpunaisine kukkineen. Istutan pienet taimet suurempaan ruukkuun, ja joitakin (2-3) yhteen, jotta patiolla olisi jo alkukesästä väriä. Nämä begoniat kasvavat yli 30 cm korkeiksi, joten niiden eteen ruukkuun voi istuttaa matalamman valkoisen tai punaisen kesäbegonian. Ne pärjäävät hyvin myös pelargonien, samettikukkien, oppineidenkukkien (Zinnia) ja verenpisaroiden (Fuchsia) kanssa samassa ruukussa. Istutan punalehtisiä myös hoitamilleni haudoille, mutta amppelikasveiksi ne ovat liian korkeita. On tietysti selvä, että muutkin yksinkertaiset pikkubegoniat tarttuvat mukaan puutarhalta pihan ruukkukasveiksi. Sampon Heikki sanoi, että begonian pistokkaat tulevat puutarhoille keväisin Tanskasta.

Kesän 2008 kesäasetelmassa oli begonioiden seurana samettikukkia Tagetes. Kuva on heinäkuun puolivälistä, jolloin oli pitkään jatkunut keskikesän viileähkö sadekausi juuri päättymässä.

Begoniat ovat lempikasvejani, koska ne eivät tuoksu. Ne eivät eritä kosketeltaessa mitään allergisoivia nesteitä, joten niitä on mukava käsitellä ilman suojakäsineitä. Toki ne ulkokukkina ovat aika kylmänarkoja, mutta tässä tontillani ei ole hallaa ensimmäiseksi, ja harsosuojaus auttaa alku- ja loppukesän viileinä öinä. Jos tulee tosi viileä kausi kesken kasvukauden, ruukut voi aina kyyditä autotalliin pahimman kauden ajaksi. Tuo harsosuojauskin on helpompi tehdä ruukuille kuin muulle kukkapenkille. Syksy 2009 oli sikäli poikkeuksellinen, että aikaisin alkanut kylmä kausi jatkuikin, ja begoniat jäivät autotallimatkalleen, sieltä sitten kompostoitumaan marraskuulla.

Sekä tuo punalehtinen (engl. Bronze leaf) että muut pikkubegoniat luokitetaan vahabegonioiksi niiden lehtien laadun takia. Begonialajeja ja lajikkeita tunnetaan yli 1000, ja ne ovat kaupallisesti merkittävä ryhmä, jos kasteluvettä on riittävästi, ovathan ne trooppisten metsien lajeja luonnostaan, sekä Aasian, Afrikan että Amerikan alueilta.

Enkelinsiipi (Begonia Corallina-ryhmä) on seurannut minua huonekasvina jo kymmeniä vuosia. Sehän kuuluu vaatimattomimpiin huonekasveihin, joiden tärkein hoito on välttää liikakastelua. Lannoitan melkein aina varovaisesti, korkeintaan kerran kuukaudessa, enkä talvella lainkaan, koska rehevästi ryöppyävä kasvi vie kasvutilan muilta. Enkelinsiiven lisäys tapahtuu taittamalla liian pitkäksi venähtänyt tai väärään suuntaan kasvava oksa veteen juurtumaan, ja aika pian sen saakin istuttaa.

Enkelinsiiven koko on sitä luokkaa, ettei se yleensä kuvaan mahdu kokonaan! Tässä se on viileämmässä kesähuoneessa talvehtimassa rönsyliljojen kanssa.

Kaksi muutakin vinolehteä on jäänyt pysyviksi seuralaisiksi.Toisella on mehevä, suikerteleva hidaskasvuinen varsi, josta nousee runsaasti sivuoksia. Lehdet ovat hopeiset.

Toinen taas on pienehkö, kiiltävälehtinen ja punakukkainen, ja pitkään luulin, että se onkin vain sisäkasvi, mutta viime kesänä käynti Kuusankosken linja-autoaseman liepeillä taimimyymälässä kannatti, koska aseman aukion koristeena oli suuria kukkaistutuksia, joista pursuili myös tuota omaa begoniaani. Sen nimi näyttäisi olevan englanninkielisissä kuvastoissa Dragon wing ja latinaksi Begonia acutifolia, ja kotoisin Jamaikalta.

Vuoden 2010 syyskuun puolivälistä etupihan irlanninkatajien seuraksi nostettu begoniaruukkuja ja parikin yllä mainittua Dragon wing- begoniaa, niiden kukkia ovat etummaisina alempana olevat kirkkaanpunaiset. Rönsyliljat kasvavat myös hyvin ulkona, varsinkin loppukesällä. Seinää vasten näkyy myös ulkoileva enkelinsiipi.

Ulkomaan matkailu avartaa. Madeiranmatka opetti, että Funchalin kaupungissa begonia kasvoi puutarhassa aidanteen tapaan, varmaan ympärivuotisesti, siltä näytti. Kiinnostavaksi tuon aidanteen teki, että ko. kasvi muistutti yllä mainittua vakiohuonekasviani B. acutifoliaa, jotka minun sisätiloissani  kasvavat kaartuvasti, kuin amppeliin sopeutuen. Siksi olikin kovin kiinnostava havaita viime kesän helleaikana, että ulos pensaiden varjoon siirretyt begoniani alkoivat kasvaa rotevaa, tummemmanvihreää ja kiiltävälehtisempää muotoa kuin koskaan sisätiloissa, ja muistuttivat nyt kovin paljon noita madeiralaisia ja toisaalta nettihaulla löytyneitä kuvia.

Amerikanmatkalla Washingtonin Botanical Gardenin kasvihuoneissa sisareni kanssa kulkiessa löysimme oman erillisen Begonia-osaston muiden kasvimaantieteellisten osastojen välistä. Siinä riitti ihailemista!

Kuvan keskiosassa kuningasbegonioiden Begonia rex edustajia, niiden oikealla puolen karjalanneitomaisin lehdin kasvava yksinkertainen jalostamaton alkuperäislaji, luultavimmin B. acutifolia-ryhmää.

Edellisen kukkakuvan vasenta päätä lähemmin, siinä myös kuningasbegonian ryhmän edustaja  lähes vaaleanpunaisin lehdin.

 Rex-eli kuningasbegoniat olivat etelä-Pohjanmaan alueella 1950-luvulla aivan tärkeimpiä huonekasveja, ihan must-luokkaa. Sainkin niiden taimia lähes ensimmäiseksi, silloin opin myös taimenteon lehtisuonia rikkomalla. Siinä taimi syntyy saintpaulian tai soilikin tapaan niin, että saadaan elävästä kasvista lehti, jonka lehtisuonta katkotaan tyvestä, ja lehti upotetaan multaan niin, että ehjäksi jätetty osa jää pinnan yläpuolelle. Kastellaan ja huputetaan muovipussilla, ettei kosteus haihdu liikaa. Rex-begonioita on hyvin monia eri muotoja, ne pitävät suihkuttelusta enemmän kuin kastelusta. Begonia rex-ryhmä kuuluu suurempaan tuberhybrida-ryhmään eli mukulabegonioihin. Näillä kasvutapa on mätäsmäinen tai niinkuin jossain toisessa kielessä sanotaan pielusmainen. Kukinto niillä on yleensä rehevä, sarjamainen.

Myös karjalanneito eli neitobegonia Begonia pendula kuuluu mukulabegonioihin. Se monine samankaltaisineen kasvaa amppeleissa koko kesän, mutta niiden paras paikka on terassilla tai katoksen suojassa, koska rankat sadekuurot rikkovat kasvia liikaa.

Kesäkäyttöön tarkoitetut mukulabegoniat kasvatetaan panemalla kuiva mukula ruukun kosteaan pintaosaan juuripuoli alaspäin ja odottelemalla sitten versojen puhkeamista, joka tapahtuu melko nopeasti. Tulipunaiset mukulabegoniat ovat monilla hautausmailla suosituimpia kesäkasveja. Niitä on kuitenkin hoidettava lähes päivittäin, kun kuihtuneet kukat täytyy korjata, etteivät ne tuhoaisi kehittyviä nuppuja. Siksi tällaiset haudat ovatkin yleensä ns. seurakunnan hoitamia. Haastattelin pari kesää sitten Janakkalan seurakunnan kesäpuutarhureita, ja kuulin, että myös kirvantorjuntaa on joinakin kesinä suoritettava.

Ruusubegoniat Begonia elatior ovat melkein jokaisena vuodenaikana saatavia kukkakauppojen kasveja, niiden kukka on kerrottu. Tavallisesti niitä kasvatetaan sisällä, mutta viime kesän helteillä saivat nekin mennä ulos pensaiden varjoon viihtymään, ja niin mielellään tekivätkin. Kuinkahan monta sellaista on tullut ostettua ja saatua tuliaisiksi!

Kuva on 12. lokakuuta 2010. Ruusu- eli pauliinabegonia rivissä vasemmanpuoleisin. Muutaman harsosuojauksen jälkeen vielä kasvu jatkui, mutta pian oli ruukut jo nostettava sisätiloihin. Krysanteemitkin lopettivat aikaisemmin!

Tulikukkia

Jo jonkin aikaa olen pohdiskellut kirjoituksen laatimista tulikukista. Ne ovat eittämättä eräitä lempikasveistani, sillä tontilla pitää olla kuivuuteen sopeutuvia lajeja ja mielellään perennoja, jotka tuottavat uuden kukoistuksen kesällä ilman suurempaa ponnistelua. Ja jos vielä ovat korkeita, kun talokin on sitä maata. Sain eilen kirjeen tuttavaltani Hämeenlinnasta, siitä tuli potkua tämän kirjoituksen suhteen: Terveiset Seijalle ja kaikille Pulsatilla-kerholaisille!

Eräs vaellustulos: ukontulikukka ilmaantui vaihteeksi vuorineilikoiden ja jaloangervojen seuraksi viime kesänä.

Seijan kirjeessä oli muutamia kuvia tulikukan taimista, jotka matkustivat täältä Hämeenlinnaan viihtymään. Pulsatilla-kerho vieraili luonani heinäkuussa 2008, jolloin tulikukat olivat alkaneet tuottaa siementaimia ympäristönsä penkinreunoihin ja muuallekin vapaaseen kasvupaikkaan. Olin muutama vuosi aiemmin onnistunut saamaan tummatulikukan Verbascum nigrum lopulta kotiutumaan tontilleni, ja sen kanssa samanaikaisesti oli siemenpussikokeiluista myös syntynyt terhakka valkokukkaisten tummatulikukkien kanta yläpihan kukkapenkkiin, se myös teki hyvin siementaimia. Naapuriltani olin ehkä 10 vuotta sitten saanut lohdukkeeksi ukontulikukan Verbascum thapsus taimen, kun nigrumin kanssa ei aluksi tuntunut olevan onnea.

Taimimaan kasveja 28.7.2007: yksi istutettu tummatulikukka ja itsekseen ilmaantuneet kaksi ukontulikukkaa. Syksyllä tuli paljon itäviä siemeniä! Isokukkainen kasvi on jokin päivänhattu, viipurilaistuliainen toiselta naapuriltani, sen lempinimi tuojan mukaan Ritu. Arvelen sen olevan Rudbeckia (serotina tai) bicolor. (Jos se olisi tuo serotina, sen englanninkielinen nimi olisi Black Eye Susan, joka taas meillä tarkoittaa Thunbergiaa.)

Tämä elokuun alussa 2007 kuvattu yksilö on kukiltaan hyvin ukontulikukkamainen, mutta lehdet ovat ohuemmat, ei juuri lainkaan villanukkaiset, mutta vaaleammat kuin tummatulikukan. Risteymä V. x semialbum siis tämäkin. Kasvupaikka n. 3 m ylemmästä kuvasta. Etualan kasvit villanukkajäkkärää Anaphalis triplinervis, jolla on aggressiivinen maavarrella tapahtuva leviämistapa.

Seijan kuvista kävi ilmi, että hänen kassiinsa oli sattunut hybriditaimi Verbascum nigrum x thapsus, eli V. x semialbum, jolla on molempien vanhempien ominaisuuksia ja huomattavan hyvä kasvuvoima. Omasta mielestäni helpoin tuntomerkki on lehdissä: Ne eivät ole tummanvihreät, vaan harmahtavammat. Näitä hybridejä on kasvanut enemmänkin täällä, näyttävät syntyvän nyt aika helposti, kun kantavanhempia on toistensa lähellä. Hybridit näyttäisivät olevan minulla tähän asti kaksivuotisia. Ne kukkivat pitempään kuin tummatulikukka. Kun tapahtuu useita risteymiä, jälkeläiset voivat olla keskenään erilaisia. Risteytymistilaisuus tarjoutui niille, kun osa puutarhasta oli varattu taimien kasvattamista varten.

Valkokukkaiset tummatulikukat Verbascum nigrum 'Album' etupihan penkissä, syyskesää 2007. Nekin ovat risteytyneet tummatulikukan perusversion kanssa, ja tuloksena on hyvin vaaleankeltakukkaisia yksilöitä.

Ukontulikukka leviää paljon helpommin paikasta toiseen kuin tummatulikukka. Omalla tontillanikin se vaeltaa kuin helposti kyllästyvä vieras. Olen tavannut sitä monenlaisilta kasvupaikoilta, pientareilta ja pihoilta kaatopaikoille, sattuipa kerran vastaan Hattulan Laikkaanvuoren rinteelle tehdyltä puunkorjuu-uraltakin. Sinne sen siemen oli varmaan kulkeutunut traktorin pyörään tarttuneen maan mukana korjuutien teon aikana, sulan maan aikana. Varsinainen puunkorjuu sattuu talvisaikaan, siemenet ovat silloin jo varisseet ja lumen alla. Ukontulikukka kasvaa helposti toistametriseksi.

Sillä on paksut huopakarvaiset lehdet, joita voisi kuvitella myös käytettävän jonkinlaisena pehmikkeenä tai eristeenäkin. Löysin netistä huvittavan Wikipedian maininnan, että sillä on lempinimenä USA:n lännessä Cowboy Toilet Paper! Samasta artikkelista löytyi myös maininta, että ukontulikukalla on endeeminen espanjalaisvariaatio v. giganteum. Jo Elias Lönnrot aikoinaan neuvoi keittelemään ukontulikukan siemenistä puuroa, jolla veteen sekoitettuna oli vaikutus, että kalat jollain lailla huumaantuivat käsin poimittaviksi. Lajia on paljon tutkittu sen sisältämien kemiallisten aineiden takia. Aiemmin se oli monipuolinen lääkekasvi. Se on kaksivuotinen kasvi, kuten Digitalis ym.

Tummatulikukkien ensimmäinen kasvupaikka tontillani kanukkapensaan liepeillä. Seurana sillä ritarinkannuksia ja jalokallioista, hieman pilkottaa kultatuijaakin oikealla, ja sen takana töyhtöangervo. Kuva vuodelta 2008.

Tummatulikukka on ns. rautakauden merkkikasvi. Sen lehdet ovat tummanvihreät, ilman villapeitettä, ja kukat ovat tummemmankeltaiset kuin ukontulikukalla. Sen kasvupaikat sattuvat kiinnostavasti yksiin tuon historiallisen ajan asumispisteiden kanssa. Lähimpänä omaa tonttiani on tämä kasvi tavattu kirkon liepeiltä, eräällä tapulin viereisellä haudalla, jossa sillä oli pitkään yksittäisesiintymä. Muulla hautausmaalla ei kasvanut ainoatakaan sen lisäksi. Arvelen sen kulkeutuneen haudanhoitajien jalkineissa, koska kasvupaikka oli hautakiven takana. Myöskään tällä kirkonkylän mäellä ei ollut esiintymiä, sen enempää kuin toisellakaan ns.  ylähautausmaalla. Ihmeellistä, kun kuitenkin yksittäinen kasvi voi tuottaa kymmeniä tuhansia siemeniä! Eräässä artikkelissa oli maininta maahan hautautuneiden siementen säilymisestä itämiskykyisinä jopa 120 vuotta.

Vuoden 2007 aikana tienvarren kolmiopenkinkin tummatulikukat kasvoivat hyvin, vaikka penkki on niin kaukana, että vesikannu ei juuri sinne asti kulkeudu.

Löysin tummatulikukan 1900-luvun viimeisinä vuosina kasvamasta kuntamme entisen pappilan puutarhasta, jossa varsinaisen hoidetun puutarhan ulkopuolella oli pahoin heinittynyt karviais- ja herukkatarha, ja niiden keskellä vanhan rakennuksen jäänteenä kivijalka. Aivan tuon kivijalan vierellä on iittiläisten käyttämä kirkkotie, Vesikansan kirkkovalkama, kun veneillä tulleet Kymijoen varren asukkaat laskivat maihin sillä kohtaa ja kävelivät lopun matkan, 2-300 m kirkkoon. Laji kasvoi muutaman pehkon voimalla juuri kivijalan vieressä. Sellainen kohta voisi tietysti olla entisen koristekasvinkin paikka.

Sama penkki vuotta myöhemmin, ja heinäkuun alkua. Loppukesällä haaraisuus lisääntyy. Valamonruusu on vielä kukalla. Keskellä edessä on itsenäisesti penkkiin kulkeutunut ukontulikukka, ja edessä oikealla väinönputki Angelica archangelica.

Oman puutarhani kasvit ovat peräisin noista kasveista taitetuista, siemenillä olevista kukintovarsista. Kylvin siemeniä kedoksi muuttuneelle vanhalle perunapellolleni, heinikon sekaan, ja osan kukkapenkkiin kanukkapensaan juureen. Vain pensaanaluskylvöksistä tuli taimia, jotka sitten löysin muutamaa vuotta myöhemmin. Varsinaisessa puutarhamaassa sen taimia kuitenkin tulee helposti.

Olen kasvattanut siemenpussikokeiluna myös purppuratulikukkaa Verbascum phoenicum, jonka kukat ovat suuremmat kuin edellisillä, mutta se ei onnistunut jäämään perennaksi, vaan häipyi lähes kokonaan seuraavaksi kesäksi. Olen kasvattanut myös käentulikukkaa V. lychnitis, sekään ei jäänyt perennaksi asti. Vielä on yrittämättä pustantulikukka V. speciosum.

Mahtavimpia tulikukkia on etelämpänä Euroopassa kasvava jättitulikukka Verbascum olympicum, joka kasvattaa korkeutta pariin metriin ja kukinto on haaroittuva kuin kynttelikkö. Niitä näkyi tienvarsissa jo etelä-Saksassakin. Koristekasviviljelyn kohteeksi mainitaan lisäksi V. blattaria. Tulikukat ovat noin yleisesti ottaen Vanhan Mantereen eli Euraasian kasveja, niillä on selvä keskittymä etelä- ja kaakkois-Euroopassa ja lähi-idässä. Monia endeemisiäkin lajeja on, mm. Kreetalla.