Pyörähdys helteisessä puutarhassa

Myskimalva Malva moschata kukkii. Sitä saa aina ihailla, kun käy heittämässä viereen uuden sylyksen katkottuja oksia...

Iltapäivän lämmöt nousivat vielä tänäänkin 24 asteeseen, eilen mentiin yli hellerajan. Aamulla taivaalle oli tullut ohut pilviharso, joka kyllä kuihtui päivän mittaan lähes olemattomiin. On ensi yöksi ennustettu trooppista yötä, eli lämpö ei laskisi yölläkään juuri +18 syvemmälle, mutta kyllä sitten pitäisi olla pilviä taivaalla, ei se muuten pysy. Esimerkiksi tänä aamuna oltiin selkeän yön jäljiltä hädin tuskin +10 asteessa. Hikisiä päiviä siis vietetään!

Koreansyreenit Syringa wolfii ovat täynnään kuivia oksia, ja laidoilla olevat taas kasvattavat maahan asti taipuvia sivuoksia, joten leikkuuta pitää harrastaa. Jos ei leikkaa ja tulee lunta, niin puut rikkoutuvat, se on nähty moneen kertaan.

Olen kuitenkin päättänyt viedä pensaiden muotoiluprojektit loppuun, kun niissä on liian paljon mahdollisuuksia ratkeiluun ja maahan asti taipumiseen. Ja esim. mustaherukan maassa retkottava verso tekee heikon makuisia marjoja, niitä ei tee mieli panna mehun tai hillokkeen joukkoon. Kaksi kunnollisen kokoista kekoa jo odottaa haketusta sitten joskus, onko se tänä syksynä vai myöhemmin? Vielä pitäisi keskittyä tienvarren syreeniaitaan, siinä on taipumia liikaa.

En muistanutkaan, että minulla on yksi harvinaisuuskin päivänliljojen joukossa. Se on Taimi-Moision tarjontasivulla esitetty nimellä 'Taj Mahal'. Se alkoi kukkia 25 08, on siis aika myöhäinen lajike, vaikka kasvupaikka onkin penkin aurinkoisella laidalla kevät-kesällä kukkivien keltapäivänliljojen joukossa. Siirsin sen tähän paikkaan 2008, kun penkki muotoiltiin uudelleen, mutta se ei ole kukkinut sen jälkeen ja tietysti luulin, että se jotenkin hävisi. Samaan aikaan nimittäin osa runsaasta keltapäiväliljojen kasasta muutti sisareni Marja-Leenan Messilän mökille, mutta ei sielläkään myöhemmin ollut merkkiä tästä. Voihan olla, että juuri tänä kesänä sielläkin se kukkii. Muistaakseni olen ostanut tämän niiltä ensimmäisiltä puutarhamessuilta Helsingissä, joissa kävin, niillähän myydään perennaliljoja mukulapusseissa.

Eilen odotti syreeninperkaajaa muheva yllätys, kun tästä aidanteesta löytyi hyvinvoiva iso pihajasmikkeen alku, kaksi metristä versoa ylöspäin ja yksi puolimetrinen melkein maan rajassa. Se oli kukkinutkin tänä vuonna! Helena istuskeli jasmikkeiden kukka-aikaan ihan vieressä, puutarhakeinussa ja kehui kovasti jasmikkeentuoksua. Mutta ei tullut mieleen, että hajulähde oli niinkin vieressä! Saakoot se jäädä etupihan tuoksuntuojaksi, ehkäpä pitävät syreenin kanssa toisiaan kurissa, kunhan vain saan karhunköynnösten kasvua hillityksi siinä "hellanhautausmaan" kulmalla.

Tällä patiolla oli pihajasmike jo 1970-luvulla, Elsan istuttamana, ja varmaan tämä on sen kasvin muistoa, syntynyt juurenkappaleesta. Sen kasvin otti mukaansa serkkuni Kaarina 1980-luvun alkuvuosina, kun häneltä sellainen puuttui ja tässä paikassa se oli kasvanut liian suureksi. Ensin lapiolla ympäriinsä, niin että suurin piirtein kakun koko oli tiedossa, ja sitten hänen Mitsubishi-autonsa vetokoukkuun kiinni köysi, jolla kiskottiin. Ja hyvinhän se nousi! Nyt löytynyt taimi on pari metriä pohjoiseen sen entisen sijaintikohdasta.

Ladonnurkan koristeeksi 1960-luvulla istutettu pihajasmike Philadelphus coronarius paisui ja paisui, siinä on versojen katkaisun jälkeen näkyvillä useampia taimia, toinen toisissaan kiinni, ja nuo vihreät ovat kymmeniä uusia verson alkuja leikkuun jälkeen. Nyt saivat tänään kyllä Round-up-käsittelyn, kaikki muut paitsi oikean reunan kaksi alkua, jotka aion siirtää, kun taas alkaa sataa ja maa kastuu.

Poistin etualan vaalealta kohdalta monta pulkallista maata, jossa oli mullan ja auringonkukan siementen tuottamaa maata, ja tilalle sitä hyvää karkeaa soraa, joka kovettuu maanpintaan sateella. Näin toivon kulkuväylän levenevän. Samaa soraa tuli myös ihan kivijalan tyveen, jossa hieman levitän talonvieren kulkuväylää, kun se saisi olla reilun puolen metrin levyinen ollakseen turvallinen.

Ehkä istutan myöhemmin tähän rinteeseen kuitenkin vain vuorenkilpeä, se tuntuu sopivan kasvamaan näin kuivassa. Tässä kuvassa se levennys näkyy, vielä pitää jatkaa alaspäin, kunhan tulee mahdollisuus ottaa noita alimmaisia vuorenkilpiä pois tieltä. Työn ajaksi on kukkaruukut nostettu väylän toiselle puolelle.

Lipputangon penkissä alkavat viimein jo kallionauhukset Ligularia dentata vilautella nuppujensa sisältöä, niiden taustalla yksi punainen syysleimu 'Spitfire' on myös ehtinyt. Valkoinen syysasteri vielä sen vieressä tiukassa nupussa. Ensi viikoksi on ennustettu sadetta joka päivälle, ehkä se saa kukintaan enemmän vauhtia.

Vuoristokarviaisen poiminta on jo lähellä, ehkä viikonlopulla jo... Jos nyt sataisi, niin marjoista tulisi äkkiä makeampia, nyt ne kuluttavat energiaansa vain hengissäselviämiseen ja haihduttamiseen.

Kyllä pitää yrittää ryhdistäytyä punalatvan Eupatorium cannabinum suhteen! Se on tässä vienokirsikan vieressä ihan liian kuivassa, vaikka saven sekaisessa penkassa kasvaakin. Ehkä muutama metri etelään, huoltotien yläpuolelta voisi löytyä sopiva kohta, mutta se tarvitsee aika reipasta kuokkimista, kun heinät kasvavat siinä niin hyvin.

Luulenpa, että mikään ei enää voi estää tätä hemlokin Tsuga diversifolia (?) tainta kasvamasta puuksi, sillä on kovin hulppean oloiset uudet kasvut tälle vuodelle. Taimihan on alun perin Mustilan alkuun saattama, ja jäi yli Istuta puu-tapahtumasta. Kun olen yrittänyt kasvattaa hemlokkia jo aikaisemminkin ja huonolla menestyksellä, en suhtautunut tähän tulijaan kovinkaan toiveikkaasti. Se sai paikkansa rusopäivänliljojen lähistöltä ja eleli hiljaista elämää useita vuosia näkymättömissä.

Kun katselee kasvatusohjeita metsänkasvattajalle, niissä korostetaan suojapuuston merkitystä kasvupaikan varjostajana. Sellaista nämä korkeat perennat siis ovat taimelle tarjonneet. Parina viime vuonna hemlokki on saanut kuitenkin intoa tuottaa jo varttakin. Neulasryppäät ovat kuin vaaleanvihreät helmet harvassa nauhassa. Sellaisilta kyllä näyttää ison kanadanhemlokin oksankärjistä otettu kuva. Kovin korkeaa puusta ei pitäisi tulla.

Lämmintä elokuuta

Koirien penkin korkeimmat ovat keltainen kompassikukka ja vaaleanpunaista esittävä preeria-angervo. Vaikka ukonhattukin on yli metrin, se näyttää pieneltä!

Onkin päädytty hieman viimevuotiseen tapaan elokuun korkeapaineeseen, vaikka tämänkertainen alkoikin selvästi myöhemmin, vasta elokuun puolella. Niin tai näin, nyt ei sada ja kirkkaita päiviä tarjolla. Rännisaavien vesi vihertää. Olisi revontulien ja tähdenlentojenkin katselun mahdollisuuksia, jos olisi intoa iltaisin tallustella reilusti kymmenen jälkeen. Aurinko antaa nyt n. 15-tuntisen päivän, kun se nousee hieman ennen kuutta ja menee mailleen iltayhdeksän tienoilla.

Kuva on tältä aamulta n. 8.30 pallohortensiasta Hydrangea arborescens..

Yöt menevät melko viileiksi, niin että kastetta on aamuisin, ja siitä haihtuva sumu tekee aamupuoleen maisemat pehmeiksi. Siten ei ole kiirettä aamutoimille, ennenkuin on vähän kuivahtanut.

Vuoristolaiskarviainen on parhaimmillaan elo-syyskuun vaihteessa.

Marjatkin maistuvat paremmille, kun niillä on päivän lämpöä poskissaan. Tähän aikaan vuodesta aamiainen suoraan pensaasta on luksusta! Herukat tarjoilevat sen, karviainen on vielä hapan.

Pensasaidan omalla puolella varjoisuus lisää ruohon kasvua, vaikka tämä pelto onkin hyvin läpäisevää hietaa.

Puutarhatyöt saavat lisuketta kuihtuneista kukkavarsista ja yli äyräiden paisuvista pensaista. Kun on kuivaa, ruoho ei onneksi kasva, joten pärjää vähemmällä.

Jasmikkeen ja syreenien karsitut oksat kuivuvat nyt hyvin pressulla ja laatikoissa, vaikkei juuri tuulekaan.

Pitäisi ulottaa karsimisreisua vielä muuallekin puutarhassa, sillä idänkanukka näyttää vallan riehaantuneen, oksat monta metriä pensaasta poispäin. Lehtikuusi alakulmassa vasemmalla on  neljän metrin päässä, matkalla on ohitettu parin metrin päässä oleva tuija oikealla...

Kuihtuneet villiviinien ja kärhöjen versot irtosivat ikkunan alareunaan asti alhaalta nykimällä. Loppu näyttää jäävän toistaiseksi lintujen (=pikkuvarpuset) suojapaikaksi.

Varsinainen syyskesän kukka on pieni tummakukkainen tarhapäivänlilja, jonka lehtien pitää alkaa kuihtua, ennenkuin kukkavanoja näkyy. Kuvassa on toistaiseksi ainoa tälle kesälle. Aika monta nuppua on saanut tehtyä samaan vanaan! Tätä puolet isompi rusopäivänlilja Hemerocallis fulva on kukkinut jo jonkin aikaa, ja vielä sitä riittää.

Alasleikatut vuorikaunokit Centaurea montana ovat alkaneet kohentua uuteen kukintaan, parkkipaikan reunalla ensimmäiset.

Autotallin seinustan morsingolla Isatis tinctoria on monessa vaiheessa olevia kukkavarsia, toiset vasta alkavat, toiset jo kohta varistavat siemeniä tummanruskeista liduistaan. Jos nuo kaikki kukat valmistavat itämiskykyistä siementä, niin sillähän kylvää puoli hehtaaria...

Aurinkonauhuksella Ligularia stenocephala on mukavaa aamulla, mutta kuivana aikana sen lehti alkaa nuokkua keskipäivän kuumassa. Jaloangervotkin jo kukkivat!

Myskimalva Malva moschata on avannut jo paljon nuppuja, mutta vielä niitä on jäljellä.

Muuten, edelleenkään ei ole näkynyt pihlajanmarjoja, joten ei kai niitä sitten tullutkaan. Olikos se niin, että pihlaja ei kahta taakkaa kanna? Tässä todistetta eilisen keskipäivän aikaan. Onko siis ensi talvena lunta, kun ei ole marjataakkaa...

Loppukesän kuulumisia

Ollaan Laurinpäivässä, ensimmäinen kolmannes jo eletty elokuusta. Lämmin kesäkin viimein saatiin, kun kuukausi vaihtui. Kasvikunta on myöhässä, kun pihlajanmarjatkaan eivät vielä punerra. Tai sitten niitä on niin vähän, etten näe...

Ensimmäisessä kuvassa on isoksi pensaaksi paisunut väriherne Genista tinctoria, joka kasvaa taimimaata reunustavassa penkissä värisauramoiden ja pikkusormustinkukan ym. seurassa
Väriherneen takana oikealla kasvaa marto luumupuuni, Prunus domestica Kuntala Kuntalan punaluumu, jonka pituus on kohta viidessä metrissä, ei tänäkään vuonna kukkinut, joten eipä ole luumuja odotettavissa. Se ei ole vielä kertaakaan kukkinut. Toivottavasti sillä ei mene niin kauan hedelmien teon alkamiseen kuin 1980-luvulla istutetulla punakanelilla, jolla on nyt toinen kukintavuotensa meneillään. Ehkä tuolla kasvupaikalla on liian valoisaa, sillä lähelle istutettu viherherukkakin on jo kasvanut monta vuotta ilman kukkimisaikeita. Muutaman metrin päässä toinen viherherukka kasvaa hulppeasti ja marjoo hyvin.
Tahvosen puutarhaesitteessä kehotetaan kyllä istuttamaan kaveri pölytyksen varmistamiseksi, vaikka onkin itsepölytteinen lajike, mutta ilman kukkia ei mikään onnistu.

Keltaista on runsaasti. Amerikanreisulta muutama vuosi sitten tullut siemenpussi päivänhattuja Rudbeckia fulgida osaa näemmä huolehtia jälkeläistuotosta, mutta hieman suurpiirteisesti. Uusia taimia ilmaantuu entisten lähistölle, jopa paksuun nurmeenkin jokunen, vaikka nämä kuvan yksilöt ovatkin taimimaalla, jota ei ole muutamaan vuoteen muokattu.

Maantien lähellä, pensasaidan varjossa iloittelevat punalehtinen ripsialpi Lysimachia ciliata ja tarha-alpi L. punctata. Jokunen isohirvenjuuri Inula helenium sinnittelee tässä monen neliön kasvuston reunassa

Suureksi ilokseni Kristiinankaupungin sukulaiskodista pari vuotta sitten tuotu myskimalva Malva moschata on istunut hyvin alapihan vaahterankannon viereen tehtyyn penkkiin. Ensimmäiset kukat aukesivat pari päivää sitten. Kuten alakuvasta näkee, varret ovat toistametriset ja saavat hieman tukea muutamasta punaherukan oksasta, kun varsinainen tukikehikko jäi laittamatta ikuisilta tuntuneiden sadepäivien aikana.
Varsinainen yllätys löytyi eilen timanttituijan takaa, jonne olin heitellyt hedelmyksiä syyskuussa 2013 itämisen toivossa, ja sinne ei ilmaantunut viime keväänä yhtään tainta. Nyt tuli palkintoa, sillä keltapeipin lukuisten lonkerovarsien alta paljastui puolenkymmentä honteloa myskimalvan pikkutainta. Siinä on sille erityisen hyvä olokohta, saakoon levitä siitä seinän vierustaa myöten, jos paikka on muuten liian varjoinen

Myskimalvan sijainti talon alapuolella. Tuossa ylätasanteella malvan kohdalla olisi jasmikkeelle hyvä paikka, kunhan sillä kohtaa oleva koivunkanto saadaan kuokituksi pois. Itse asiassa kantoja on kaksi, alempi kanto antakoon tilaa rinteen porrasaskelmille.

Ihme kyllä harmaamalvikki Lavatera thuringica, jonka aika on myös nyt, on melko hyvin vielä pystyssä.

Kuten ukonhatutkin Aconitum cammarum, jotka alkoivat kukkia viime viikon lopulla.

Köynnöskasvien karsiminen talon länsiseinällä on edennyt niin, että lehdet ovat kuihtuneet. Katkaisin kaikki varret maata myöten, kun matka oli ylennyt räystään sisään. Saman kohtalon saivat ylämäen pihlajaan kietoutuneet kelasköynnöksen Celastrum pitkät versot, sillä lähelle on jo parina vuonna ilmaantunut huolestuttavan innokkaita juurista nousevia versoja, jotka reipastuessaan tekisivät rinteestä läpipääsemätöntä tiheikköä punalehtiruusujen ja tuomien kanssa.

Saha kävi sitten syömässä myös tiemaalle nousseen pitkänsalskean tammenkin, sillä rungon kasvaessa paksuutta siitä ei kohta enää auto mahtuisi. Puun juuret tiehiekassa ovat niin vaikeasti kaivettavissa, että hylkäsin ajatuksen heti kättelyssä. Harmi, se oli ainoa suorarunkoinen tammen alku tällä tontilla.

Tammireppana pääsi samaan kasaan jasmikkeen oksien kanssa.  Suorasta rungosta voi tehdä muistokepin johonkin tarkoitukseen.

Pihajasmike on nyt mietintämyssyssä sekin, sillä sain karsittua sen kokonaan alas, ja paljastui, että juuriston alueella on lukuisia uusia siirtokelpoisia taimia. Talon alakulmalla olisi hyvä uusi kasvupaikka, jossa ojentelutilaa on paremmin , ja tietysti myös kauempana entisen pellon alueella.

Ansaritunnelmien kesää

Alkuviikon näkymä lipputangon penkin kulmalta: Ukonkellot Campanula latifolia ja jalokallioinen Erigeron speciosus tulivat kukkaan auttamaan sinnikkään valkoisen  sinilatvan Polemonium caeruleum ja loistokurjenpolven Geranium x magnificum alkamaa kukintaa.

Sitähän se on yhteyttämisen kannalta, lähes ihanteellinen parinkymmenen asteen lämpö ja sadetusta mielin määrin, päivien pituus maksimissaan. Mitä muuta voi perenna tai puuvartinen toivoakaan, kaikkea on yllinkyllin. Tuossa kuvan kohdassa vesiheinätkin ovat saavuttaneet yli 50 cm:n korkeuden yrittäessään saada naaman näkyville.

Alapellon kolmiopenkissä majaansa pitävä idänjasmike Philadelphus tenuifolius kilpailee punalehtiruusun Rosa glauca kanssa, kumpikin tuntuu olevan tyytyväinen oloonsa. Kuva on heinäkuun alusta. Muutama vuosi sitten nutistin molemmat maan tasalle, kun isot lumet olivat ränsistyttäneet ne ihan vanhan luudan näköön.

Heisiangervon keltaiset kukat ovat vaihtuneet punertavaan hedelmien väriin. Kuva pari päivää sitten. Tienvarren penkki on nyt pullollaan sinistä varsankelloa Campanula trachelium, se hoitaa itse itsensä jälkikasvut siementämällä hyvin.

Huoltotien varteen istutettu heisiangervo Physocarpus opulifolius sai seurakseen pari kartiotuijaa talon nurkan lähettyvillä. Niillä on nyt keskinäistä isottelua, kuka korkeampi. Tänä vuonna tuijat ovat voitolla, mutta miten lienee ensi vuonna, kun heisiangervoakin on sahalla kovin koulittu hiljattain, ja tuohon mittaan on selvitty.

Ikkunaremontin aikaan otettiin kaikki pensaat ja köynnökset maan tasalle, mutta liiankin hyvin on noustu siitä viidessä vuodessa. Tänä kesänä on humalan liian laajalle ja juhannusruusun peitoksi kasvaneet versot poistettu, iso tiilipengermän tyven alppikärhö maan tasalle sekin, ja kun katsoo talon räystään alle, niin näkee, että saksille tai sahalle on työtä myös villiviinien tyvellä. Eihän nyt tuonne saa mennä... Juhannusruusun pensaaseenkin näyttää pesiytyneen vaahteran lapsonen, jo yli puolimetrinen, joten varmaan ohennetaan kovasti ruusuakin lähiaikoina.

Teresanruusu teki tänä vuonna heinäkuun alussa kymmeniä kukkia, ja sateiden takia painavat oksat oli tuettava, etteivät ihan maahan kumartuisi.

Teresanruusun vieressä on vuoristolaiskarviaisten rivi, joiden lehdille on tullut melkein kaksin verroin kokoa ja paksuuttakin aiempaan verrattuna. Saapa nähdä, millainen on sato.

Eipä ihme, jos tänä vuonna on saatu pituuskasvun ja kilopainon ennätyksiä. Meidän reviirillä vielä senkin edestä, kun keväällä kokeeksi ripottelin hieman kalkkirakeita karviaisille ja perennoille, kun arvelin, että sammalten vähentämiseksi hankitut säkit olisivat kuin hyttysen merkki isossa puutarhassa. Eipä olekaan karviaispensas koskaan näin mahtavasti kiitellyt, kas kun en aiemmin ole huomannut niiden jurovan liian happaman maan takia, vaikka yleisimpiä rikkoja puutarhassa onkin ahosuolaheinä Rumex acetosella.

Alapellon "Kirkkotiellä", polulla joka johtaa lyhintä tietä maantielle ja hautausmaan kulmaan, on todistetta happamuudesta runsaasti. On myös muunlaista vihjettä, sillä kun kevään orvokkiamppelit ovat kukkineet lähes loppuun, tuon kaikkensa antaneet kasvit tänne taimimaan johonkin nurkkaan siementämään, sieltä taimia saa sitten seuraavana kesänä omasta takaa, kun taimimyymälät lopettavat tarjonnan yleensä heinäkuulla.

Varsinkin alapellolla suolaheinää on paikoin valtalajina, ja tänä kesänä sen korkeus on ylittänyt 30 cm.

Taimimaan etureunaksi polkua vasten istutin aikoinaan iisoppien Hyssopus officinalis rivistön, joka on kuvassa lähes peittynyt taaempana olevien pikkusormustinkukkien Digitalis lutea alle. Kuva on pari päivää sitten otettu. Niiden takana on muutaman vuoden kasvanut väriherne Genista tinctoria, jolla keltaiset pienemmät tähkäkukinnot. Maalla viihtyvät myös värisauramot ym.

Taimimaata ei ole käännetty pariin vuoteen, joten siellä kasvaa rikkakasvien ohella melko hyvä ahomansikka"viljelmä". Vieressä oleva karhuvattu-istutus on päättänyt levitä myös tähän, tänä vuonna uusia versoja on ilmaantunut paikoin lähes peitoksi asti muutaman metrin säteellä penkistä.

Karhunvatun kukkamerta heinäkuun alussa.

Viime syksynä vaasiin taitellut komeamaksaruohot Sedum spectabile tekivät kohta juuria ja minioksia maljakossa, ja selvisivät jotenkuten talvesta multaan juurrutettuina. Kun keväällä sitten pääsivät ulos, ei kasvua voinut mitenkään hillitä! Isoihin viiteen ruukkuun riitti pikku mättäitä, jotka nyt ovat kasvaneet parinkymmenen sentin korkeuteen ja laajoiksi puskiksi. Pari ruukullista matkusti eilen uuteen kasvupaikkaansa naapurissa.

Kulleroista viimeisenä on alkanut kukintansa kesäkullero Trollius chinensis, joka kasvaa magnolian vieressä talon lähellä samassa penkissä niittykulleron kanssa, joka jo siementää.

Suurempia keltaisen massoja saa tarha-alpista Lysimachia punctata. Tämän tienvarren monimetrisen istutuksen seurana on leveälehtistä isohirvenjuurta Inula helenium, joka ei kuitenkaan lisäänny samalla vauhdilla. Sensijaan punalehtinen ripsialpi L.ciliata pärjää hyvin ja valtaa uutta kasvupaikkaa vuohenputken ja nokkosen estämättä siinä vieressä. Monta muutakin isoa keltaista laikkua mahtuu tontilleni!

Autotallin seunustan ukonkellot Campanula latifolia viikonlopulla.

Pation kesäseinät eli ukonkellot kasvavat yli metrin, oikea puoli lannistui viikonlopulla vallinneesta vesimäärästä.

Talon nurkan kukkamaiden laidalle alunperin kylvetyt kurjenkellot Campanula persicifolia ovat edenneet tontilla ruusuaitaa hyväksi käyttäen: ovat jääneet sirpiltä piiloon ja aita tarjoaa sopivaa tukea sateilla. Niitä on jo noin kymmenen metrin matkalla pihasta poispäin.

Alatien varsilla on vielä muita kellokukkia. Tällä nurmikkopuolella on ennestään ollut pääasiassa peurankelloja Campanula glomerata, viime vuosina myös varsankellot ovat alkaneet asuttaa sitä.

Varsinainen varsankellojen C. trachelium alue on kuitenkin tämä kuiva huoltotien laidan penkki, jossa myöhemmin esiintyy myös vuohenkello C. rapunculoides.

Nyt on kuitenkin kellokukkien aika. Sade kohtelee niitä lujalla voimalla, maahan taipumista sateen jälkeen, ja noustaan, jos jaksetaan.

Tontin kurjenpolvia

Haisukurjenpolvi Geranium robertianum viihtyy mm. pohjoisseinustan pinon tilalla, viime vuosina se on omin avuin kivunnut täältä myös lipputangon penkkiin.

Ja tässä ollaan mirrinmintun Nepeta x faassenii ja tarhakielon kanssa sovussa! Taustalle on jostain putkahtanut aiemmin penkistä pois siirretyn loistokurjenpolven muisto, eikä ole edes ainoa myöhemmin ilmaantunut tässä kohdin.

Metsäkurjenpolvet parkkipaikan liepeiltä huutelevat, ettei ole kiirettä tämän kohdan ruokkoamiseen vähään aikaan! Jo isä-Tatu sen varmaan oli kuullut, koska meillä ei niitetty kukkivaa kasvustoa. Tuossa kyllä pitäisi ottaa pohjaa myöten, kun papulanruusu lähettää uusia versojaan ihan joka paikkaan. Nokkosesta puhumattakaan. No sitten viikon päästä

Taitaa nyt olla aivan kurjenpolvien mieleinen kesä, kun on ollut toistaiseksi viileähköä ja kosteaa. Oman maamme kaunokaiset, metsäkurjenpolvet Geranium sylvaticum ja haisukurjenpolvet G. robertianum ovat kukkineet jo pitkään, eikä kukinnan loppuminen ole aivan lähipäivinä. Varret ovat venyneet ennätysmittoihin. Meidän kylällä ei metsäkurjenpolvesta ole vaaleita tai punaisempia värimuunnoksia, kaikki sitä samaa perusviolettia.

Tummakurjenpolvi Geranium phaeum tarjoilee aamuateriaa pikkukimalaiselle.

Näiden alla ei yleensä pärjää mikään aiottu, ihan seinän vieressä voi olla kasvutilaa kyllä nokkoselle, vuohenputkelle ja rönsyleinikille, ja näyttääpä keltapeipinkin suikero tuossa olevan. Hyvästit piti sanoa esim. jouluruusuille.

Ei tuijakuvasta varmaan huomaa, että alakuvan iso nyytti on just äsken siitä kiskaistu. Mutta en muistanutkaan, että penkissä oli tuolla kohtaa toinenkin mätäs keltapäivänliljaa...

Erityisen hyvin näyttää sopeutuneen tonttini oloihin kymmenisen vuotta sitten Nastolasta saatu alku tummakurjenpolvea G. phaeum. Kuvasarja on ylempänä. Montaa hiljattain kukkapenkkiin istutettua ei ole joutunut kitkemään sen ylenpalttisuuden takia tuossa määrin. Onneksi kitkeminen on helppoa, kun tarttuu vankimpaan varteen, tulee juuretkin  mukana. Lyhytaikaiseksi ilo kuitenkin jää, sillä ilmeisesti joka kukan onnistuu tehdä runsas siemensato, taimia tulee niin valtavasti. Hyvin kelpaa kasvupaikaksi betonilaattojen välien millimetrin rakosetkin. Kompostille viedyt naatit muistavat siementää myös siellä.

Katsoin hieman nettilähteistä, mitä tästä kaunokaisesta tiedetään. Se on kotoisin keski- ja etelä-Euroopan vuoristoilta alueilta, viihtyy kosteassa ja hyvinkin isossa varjossa. Tumman kukanvärin takia se on saanut lempinimen Lesken suru. Missourin yliopiston sivuille jouduttuani löytyi tällekin "sissille" raja, sen sanottiin niissä oloissa tekevän vain harvoin siemeniä, eikä se kestä kuumia kesiä.

Tästä kasvista on olemassa myös valkokukkainen versio, mutta mietin nyt, kannattaako sitä hankkia. Aivan tarpeeksi saan valkoisuutta jo olemassa olevasta nurkanvaltaajasta, valkokukkaisesta lehtosinilatvasta Polemonium caeruleum, joka siementää myös hyvin, sitäkin on reippaasti kitketty.

(Noita sanoessa pitää muistaa välirikkoon päätyneet kokeiluni tarhavalvatilla Lactuca macrophylla, jättitattarella Fallopia sachalinensis, tarharaunioyrtillä Symphytum asperum ja huiskunauhuksella Sinacalia tangutica.)

Mahtavasti versoo myös samoihin aikoihin tummakurjenpolven kanssa saatu peittokurjenpolvi G.  x cantabrigiense. Sen risteymävanhemmista toinen on tuoksukurjenpolvi G. macrorrhizum, toisena on dalmatiankurjenpolvi G. dalmaticum, matala kivikkokasvi, molemmat punakukkaisia, ensimmäinen vaalea, jälkimmäinen hieman tummempi. Risteymällä on ainakin meidän penkeissä vaaleanpunaiset kukat. Kukinta-aika ei ihan ole vielä, kun kesä on ollut hitaampi.

Etupihan penkinreunan kasvusto on vyörynyt jo laatoille makoilemaan, siihen se varmaan juurtuisi, jos multaa olisi tarjona. Kukkia on kohta odotettavissa, vaatisi lämpimän päivän.  Vasemmalta puolta melko tarkkaan poistettu peittokurjenpolvi on nyt sallinut violettikukkaisen idänkurjenpolven G. himalayense hieman levittäytyä tyhjään tilaan.

Jo aiemmin olen penkinreunakasvustoa joutunut reippaasti pienentämään ja taas ollaan samassa jamassa. Jokaiseen lehtihankaan kehittyy mielettömän monta uutta oksaa, jotka muodostavat monta senttiä lisää mattoon. Nimensä veroinen, eikä rikkakasveja tarvitse kitkeä! Tämän siemenlevintä on vaatimatonta, niinpä se pysyy istutuskohdassaan.

Tilanne tänään ensimmäisen reippaan aamupäivän sadekuuron jälkeen.

Ja parina vähälumisena vuonna sen toinen kasvupaikka on lintulaudan tienoilla on mennyt mustaksi niljakaksi massaksi, josta arvelee totaalisen uudistuksen koittavan piankin. Yritin etsiä kuvaa tilanteesta, mutta se näyttää olleen niin kammottava, ettei tullut painetuksi laukaisinta. Mutta ei mene montaa viikkoa, niin ollaan taas tässä. Nyt levittäytyminen on ohittanut vuorenkilven merkkaaman penkinlaidan, ja oikealla sivulla oleva kapoinen rinnepolku on menossa umpeen. Tämä kasvupaikka on varjoisempi, sen kukinta tulee etupihan paikkaa myöhemmin eikä ole niin runsastakaan. Jopa lehdettömiksi menneet vuorenkilvetkin toipuvat syksyyn mennessä.

Loistokurjenpolvi G. x magnificum on runsaasti puolen vuosikymmentä jo päässyt esittelemään komeuttaan kukkapenkeissäni. Alkuun se oli yksi yksilö autotallin nurkalla, menestyi ja siitä innostuneena hankin vuonna 2011 Agrimarketista kolme lisää. Pehkot kasvoivat todella isoiksi, joten jouduin siirtämään ne lipputangon penkistä isompaan tilaan alempana tonttia, jonne oli tullut uusi sinisen kukkamaan paikka tuoksuvatukoiden raivauksen myötä. Tämä yläkuva on kuitenkin jo seuraavasta siirrosta, otettu maantien varren penkistä viime vuoden heinäkuun alussa.

Tässä ollaan kasvupaikalla 2, jonne siirtyi lipputangon penkistä katseenvangitsijaksi valkokukkainen perhoangervo Gillenia trifoliata, jonka varsi taustalla. Kun lännen puolelle tuli iso massa ukonhattua syys-sinistä tuottamaan, niin se ei kuitenkaan miellytä näitä kurjenpolvia. Tilalle pitäisi löytyi tanakampi kasvi, mutta sitten joutuu luopumaan sinisestä tai valkoisesta. Punalatvat taitavat muuttaa tänne, kurjenpolvet niiden paikalle.

Kun olen tehnyt noita siirtoja, on selvästi löytynyt jakomahdollisuus, joten aiemman kolmen taimen  tilalla on nyt useampia! Se toivoisi varmaan olevansa valoisammassa paikassa, mutta jos multaa on vähän tai se läpäisee vedet liian nopsaan, lehdet nuokkuvat keskipäivällä kuin kuolemankielissä. Tuossa ensimmäisen kuvan penkinreunassa on savimultakasan jäänteet, joten sitä pulmaa ei ole.