Villahousukevättä vieläkin

Vuorenkilpien kukka-aika alkamassa, mutta kuvan lehmuksen runko saa toistaiseksi olla ilman lehtiä. Hiirenkorvaa näyttävät pääosin koivut ja tuomet.

Eipä tarvitse kaukaa hakea aamupakkasta, nimittäin sitä oli viimeksi eilen aamuna. Menneellä viikolla on autolasi ollut jääkuoressa useana aamuna. Tontin alavilla kohdin ruoholla on kuuraa, jos ei tuule. Eletään siis kuin huhtikuuta, lämmitystöitä riittää. Vihreiden lehtien kunnosta näkee, että kylmä käy puraisemassa. Lunta ei sentään enää ole satanut, vaikka tihku- tai kuurosadetta on riittänyt useimmille päiville. Hiirenkorva-vaihe kestääkin tänä vuonna ennätyskauan!

Keltavuokon tapa levitä on tässä ensin siemenistä, ja kerran saatuaan kasvupaikasta kiinni syntyy nopeasti tiuhoja laikkuja.

Toki kevätkukkijat ovat jaksaneet hoitaa homman. Nyt on vuorossa keltainen aika, sillä scillat ovat jo karistamassa teriänsä. Parhaimmillaan ovat mukulaleinikit Ranunculus ficaria ja keltavuokot Anemone ranunculoides. Myös kevätesikot Primula veris ovat alkaneet sesonkinsa, ja jalokiurunkannus Corydalis nobilis on avannut kukintojaan varsinkin lämpimillä kohdin.

Lähellä maantienvartta on vuoristolaiskarviaisten rivi, jossa kauimmaisena on tämä keltavuokkosaareke. Viime vuonna siinä kohdassa kukkia oli vain pari.

Kahdella ensin mainitulla on ollut hyviä aikoja tontinvalloituksen suhteen. Erityisen hyvin sen osaa keltavuokko, joka on tehnyt yhteistyösopimusta tontinhoidon kanssa. Viivytän ruohonleikkuuta, kunnes sen kukat ovat lopettaneet ja siemenet tulollaan. Ruohonleikkuri kiikuttaa mukanaan kasvimurskaa, ja siemenet pääsevät uusiin paikkoihin. Tämänvuotisen tarkastelun tuloksena näyttää olevan, että keltavuokolla on talon alapuolisella alueella paljon enemmän aloituspisteitä kuin viime vuonna, aika lähellä pohjoisrajaakin jo.

Vanhan koivunkannon naamiointiin ylämäellä tehty kukkapenkki on kuiva, mutta sehän ei mukulaleinikkejä haittaa. Istutin siihen aikoinaan muutaman mukulan, ja nyt pöyheät puskat ovat lähettäneet ympäröiville nurmikoille on liudan uusia alkukohtia.

Parhaita mukulaleinikkikohtia ovat vanhan marjatarhan alueet. Kuvassa ollaan aamupakkasen hoivaamia pari päivää sitten.

Mukulaleinikitkin käyttävät siemenlevintää, jos toki on sanottava, että olen niitä myös aika paljon istutellut kukkapenkkien liepeisiin täyttämään tyhjiä kohtia penkissä. Enempää ei sitten tarvitsekaan!

Kevätesikot alatien varressa ovat jo useamman vuoden kasvaneita suuria pehkoja.

Tien toisella puolen istutukset ovat olleet vasta vuoden, tästähän poistui norjanangervo-rivi, jonka jättämään tyhjiöön jaksoin istutella viime keväänä  joitakin metrejä tuon ylemmän penkin ulkopuolelle siementänyttä taimikkoa.

Kevätesikkojen paras levintä oli aiemmin nurmikolle syntyneiden taimien siirtäminen, kun ne eivät yhtään tykkää ruohonleikkurin vierailuista. Kävelyväyliltä onkin tullut korjattua taimi poikineen!

Jalokiurunkannukset leviävät suuren siemensadon turvin helposti. Paitsi kukkapenkkien liepeillä niitä esiintyy vähän joka puolella, jonne on joutunut multaa entisiltä kasvupaikoilta, kuten kompostilla tai muualla, minne multaa on voinut panna täyttömaaksi. Niiden tehokas levintä tulee hyvin hauraasta maan alla olevasta keltaisesta juurakosta, jonka pienikin kappale muistaa kasvattaa uuden verson maanpintaan.

Kurkistin tänä aamuna koiran kanssa kävellessäni pensasaidan läpi naapurin puolelle, kun sivusilmällä tuntui, että oli satanut rakeita. Valkoiset täplät paljastuivatkin ketunleiviksi Oxalis acetosella, jolla on myös ollut hyviä leviämisaikoja viime vuosina isojen kuusten alla. Sehän on kuusilehtojen tyyppikasvi, meidän tontillakin on nykyisin ihan muutama kasvi, mutta luultavasti nekin alkavat vallata puiden varjopaikkoja.

Lehtikuuset Larix hiirenkorvalla, naapurin vaahterat taustalla kukkavaiheessaan.

Jotain eloa on alkanut ilmestyä jo tähän "lumenkaatopaikkaan" eli lipputangon penkkiinkin. Pääasiassa vihreys on mukulaleinikin ja kevätesikon alkuja, ja runsaasti joukossa meidän tontin varminta rikkaruohoa eli vuohenkelloa Campanula rapunculoides.

Kontallaan ihailua

Kaikki postauksen kuvat on 01 05 2015 iltapäivällä. Taivaalla on pilviharso, mutta niin ohut, että voi sanoa auringon paistavan. Ja ennätys: nyt oli lämpöä +15 mittarissa.

En ehkä tarkoita sitä, että olisin vapun takia niin huonoryhtinen, että vain konttailu onnistuu. Mutta nyt meillä on viivyttelevä kevät, päivästä toiseen saa katsella samaa "lähtökuoppa"maisemaa. Jotta voisi nauttia kevään pikku kukkien tarjonnasta, pitää päätä laskea paljon alemmas, aivan puolen metrin päähän. Sitten alkaa hyvinkin näkyä edistymistä kevään tulossa! Nyt on vuorossa sininen sävy, keltaiset tulevat varmaan viikon päästä.

Vielä ei näy käenrieskan keltaista liljankukkaa. Tämä parvi on pihajasmikkeen alla, ja saa vuosittain niskaansa lintujen siemenaterioiden tähteet, sillä lintujen ruokintalauta on ihan lähellä.

Alunperin meidän pihamaalla kasvoi vain pikkukäenrieskaa Gagea minima. Sitä on mäkikylässämme hyvin yleisesti tekemässä vihreyttä eli "esinurmikkoa"(naapurini antama nimitys) ennen varsinaisen heinän kasvun alkamista. Sen sipuleita siirtyy helpolla, vähänkin maata siirrettäessä. Siemenlevintä on myös varmaa. Luultavimmin levityksestä ensin huolehtivat kylän vapaana laiduntavat lehmät ja lampaat, joiden sorkanväleissä maa-aineksia kantautui.

Alapihan puolella  scilloja esiinty tällaisina pikkutuppaina. Paikka on raparperipenkin syrjä, jossa sillä on seurana keltavuokon aloittelevia kasvustoja. Scilloja on tontilla noin entisen kynnösmaan rajalle asti, eli puolet tontista on vallattu.

Näiden lähes kolmenkymmenen vuoden aikana, jonka olen tätä maatilkkua hallinnoinut, olen keväisin seurannut scillojen Scilla sibirica kansainvaellusta. Kylän scillat ovat alun perin lähtöisin naapuristani Lepolasta, ja sieltä vähitellen siirretty muihinkin taloihin. Scillalla on isohko ja syvällä oleva sipuli, joten kaivuutyöhön on oikein ryhdyttävä, jos niitä haluaa. Onneksi touko-kesäkuun vaihteessa kukista kehkeytyy pulleita vaaleanvihreitä hedelmyksiä, joissa on hyvin itävää siementä. Melkein joka kukasta tulee sellainen pullukka, joita voi nakella ohimennessään kuin kylväjä ainakin. Leikattavalle nurmikolle tehty levitys ei innostu nopeasti, sillä leikkuri katkaisee ohuen sirkkalehden melkein pohjaan asti. Pensaan alle heittely on varmempaa. Satoja ellei tuhansia sipuleita on kaivettu siirrettäväksi muualle myös tältä tontilta, mm. patioalueen ja teiden pohjilta ja rapunvieristä.

Tiilipengermän päällyksen kasvustoja.

Alkuun niitä ei meillä ollut kuin rapunpielen kukkapenkissä, jonne äitini niitä oli istuttanut. Jänikset saattoivat niitä siinä keväällä maistella, kun kesämökkiaikana 1980-90-luvuilla asuttiin täällä vain viikonloppuisin. Siitä ne vähitellen levisivät etupihan tiilipengermän päälle, jossa on äitini istuttama syysasteri-kasvusto.

Autotallin takaisella täytemaan ja vanhan rinteen muodostamalla osallakin jo siniset scillat kukoistavat.

 Tänään ollaan tilanteessa, että vanhin marjatarha talon ja maantien välissä on jo hyvin asutettu, kun huomasin, että kulottuneen heinän haravointi toukokuun loppupuolella ( kun en aiemmin ehtinyt koulukiireiden takia) selvästi edisti scillansiementen etenemistä uusiin valloituksiin. Mutta jos scilla on saanut sipulinsa järjestykseen, sitä ei juurikaan pidellä. Totesin juuri äsken, että pihalla vuoden ollut sorakasa oli mennyt osittain niiden päälle, ja nyt kukat ovat tunkeneet esiin reunalla näkyvissä olevasta pressusta läpi!

Tämä kasvupaikka on pihajasmikkeen alustaa, jonne istutin joitakin pussillisia kevättähtiä kymmenisen vuotta sitten.

Paljon maltillisemmin leviävät kevättähdet Chionodoxa. Keskimäärin niitä on sen neliömetrin lähellä, jossa ne on istutettu.

Kuva on suviruusun vierestä, josta haravoin sammalikkoa jokunen viikko sitten. Kevättähdet muistuttavat, että ennen tässä oli pidempi kukkapenkki. Ja voi, miten ilahtuivat sammalturkin poistosta.

Autoparkin reunalla on paha kivi, ja tein kukkapenkin sen liepeille sen huomaamiseksi. Naapurilta tuli kielon Convallarin majalis mätäs, kun se oli liikaa heillä kukkapenkin perkauksen jälkeen. Mukana näyttää tulleen myös kevättähtiä ja lumikelloja..

Kuvassa näkyy ylhäällä just se pressunlieve, josta scilla pääsee läpi...

Jo kauan sitten, 1990-luvulla tuli tontille tuoksuorvokin Viola odorata kasvusto. Olin tullut viikonlopulla kevätkylvöihin ja takintaskussa oli ostettuna sen siemenpussi. Auto meni parkkiin talon huoltotielle, länsipuolelle.  Kylvämään ryhtyessä ei pussia löytynytkään mistään. No asia unohtui, kunnes muutamaa vuotta myöhemmin huomasin varhain keväällä scilloja katsellessa parin sentin korkuisia violetteja kukkia sen tien päässä. No nehän olivat kaivatut tuoksuorvokit!

Kun siinä edelleen välillä aina käännellään autoa, otin ja siirsin taimet uuteen penkkiin, jossa kasvoi karhunvattujen lisäksi mm. valkopiippoa Luzula luzuloides ja Elsan peruna olevia ukonhattuja Aconitum.

Pationreunan penkissä kasvaa timanttituija, sen varjosta ei orvokki tykkää, ja on siirtynyt ihan reunakiveyksen viereen.

Osa tästä turvapaikassa olevista kasveista siirtyi lipputangon ja pationreunan penkkeihin noin 10 vuotta sitten, joissa ne ovat menestyneet liiankin hyvin, taimia on riittänyt moniin muihinkin puutarhoihin. Ja olen joutunut lisäksi sitä kitkemään! Niinpä ei ihme, että nykyisin on tuoksuorvokin alkavia kasvustoja vähän siellä ja täällä.

Kompostinkoriste.

Aluksi huomasin niitä isokompostin polulla ja tarkemmin katseltuna niitä oli siinä viereisessä vanhalle kompostille perustetussa kukkapenkissä jo melko hyvänä armeijana useassa kohdin. Jopa silkalle nurmellekin oli ilmaantunut alku karhunvattujen läheltä.

Nurmikon kaunotar

Ruusuaidan koriste

Naapurini huomautti parikin kertaa näkemästään tuoksuorvokista tiilipengermän tienoilla yhteistien varressa, ja kun äsken kiersin tarkemmin katsomassa, näkyi sen lisäksi yksi kukkiva tuoksuorvokki myös muutaman metrin päässä papulanruusuaidassa. Näinköhän tästä tulee myös tontinvalloittaja? Se on niin matalakasvuinen ja aikainen, että ruohonleikkuu ei sitä pahasti häiritse. Ja leikkuuta on muutenkin jo vähennetty, kun tarmo hiipuu ja maa sammaloituu.

Imikkä Pulmonaria obscura kukkii parhaimmillaan. silläkin tuntuu olevan tarvis laajempaan reviiriin, mutta paljon hitaampi on vauhti kuin tuoksuorvokilla.

No, kaivonkopin taakse vuohenjuurien seuraksi on ehditty ja myös samaan kompostikukkapenkkiin, jossa tuoksuorvokkikin valtaa sijaa.

Sinivuokon runsain esiintymä tontillani.

Sinivuokko Anemone hepatica on tontilla istutusperäinen. Ensimmäinen mätäs on tuotu Janakkalasta etupihalle 1980-luvulla. Kekomuurahaiset kuljettivat kaikki sen siemenet naapurin ison kuusiryhmän alle, jossa niitä on iso rykelmä. Kun talo maalattiin (v. 2000), piti nostaa kukkapenkkikasvustot pois talon syrjiltä. Tein puutarharinteeseen istutetun kaneliomenapuun juurelle kukkapenkin, ja sinivuokko pääsi etupihalta siihen muutamien uusien siirrännäisten kanssa. Tuo kohta ei ole juuri paisunut, vaikka siirrosta on jo pitkälti vuosia.

Tienvarren pihasyreeniaidassa kasvaa joitakin pikkuyksilöitä sinivuokkoa.

Kun tonttini ei ole varsinaista metsämaata, sinivuokkojen leviäminen on ollut muutenkin suorastaan surkeata. Vain yhden istutetun tuijan alla on yksilö, kuva siitä alinna. Tuija on tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa, keskimmäinen kolmesta.

Varovaisia kevään askeleita

Hyvää pääsiäistä! Jos oikein tarkasti katsoo, niin yksi narsissin nuppu on jo saanut väriä. Ruukut ovat ulkoilleet tässä puolisen kuukautta, eikä kasvua juuri ole tapahtunut.

Huh, onpa kulunut aikaa viimeisestä postauksesta! Mutta tuntuu, kuin aika olisi seisahtanut pitkäksi aikaa syksyyn päin, harmaita pilvisiä päiviä. Välillä jo luultiin, että tuleepa aikainen kevät.

Pääsiäiskaktukset sentään ovat ajallaan. Laitoin vieraiden tulon laannuttua eilen kasvuravinnepuikkoja juurille, sehän tietää kastelun yhteydessä kananlannan tuoksahduksia huushollissa...

Mutta sitten taas palattiin siihen vanhaan. Eikä se vielä meidän maisemissa paljonkaan ole edennyt kevään suuntaan. Linnut käyvät ahkerasti ruokintapaikalla.

Toki etupihalta on maa paljaana, ainakin niiltä osin, joita on puhdistettu lumesta. Sieltä onkin paljastunut viime kesinä kovasti intoa ottanut sammalikko. Päädyin äskettäin etsimään rautaharavan kanssa, vieläkö penkin reunuskiviä saisi esille. Into loppui aika nopeasti, sitä hommaa tuntuu riittävän, kun routajää on niin lähellä vielä.

Nuo kaksi pisintä versoa, vasemmalle kallellaan, ovat siitä ostopussista, loput entisistä omista kävyistä, joita oli yli viisikymmentä, vain muutamat heräsivät kasvuun.

Kevät ei oikein tunnu alkaneen sisälläkään, kun auringonpaiste ei ole lämmittänyt ruukkuja. Mustanmerenruusut Achimenes vaivoin ovat heränneet, mutta ei puhettakaan muiden vuosien pääsiäiskukinnasta! Päädyin siirtämään syntyneet muutamat alut yhteen ja samaan ruukkuun, hyvinhän ne mahtuivat.

Onneksi kuparilehden Episcia latvat, joita pari-kolme viikkoa sitten napsin juurtumaan, olivat hyvin hoitaneet hommansa, ja sainkin mustanmerenruusuilta joutaneet kaksi ruukkua uusia taimia täyteen.

Talven aikana kehittyneet uudet oksat olivat kuin keitettyä spagettia ja hauraita kuin mitkä, kun tein niistä juurrutettavia kappaleita. Kunnon jälkeläisen takia pitää latva katkaista, jos siinä on kukka-aihe tai kukka valmiina. Muuten kasvaa vaan yhtä runkoa, kun mukavampi olisi nähdä haarova.

Dragonwing-begonia on päässyt myös parturointiin pääsiäissiivojen yhteydessä viikko sitten, sen latvuksia tuli peräti viisi lasillista, joten jos juuria tulee, niin taimia on paljon. Alkuperäinen latvottu emokasvi on myös lisännyt uusia oksia valon puoleisiin oksiinsa, ehkäpä se siitä. Onhan nyt vielä pari kuukautta edessä, ennenkuin uskaltaa ajatella ulkokasvatusta.

Naapurini raportoi jo kolmisen viikkoa sitten uusista kukkivista lumikelloistaan. Meidän varjoisempien rinteiden tilanne on vielä aika alkutekijöissä. Jokunen piippana lumikelloja Galanthus on näkyvillä parkkipaikan reunalla.

Kevätkelloja eli lumipisaroita Leucojum ei näkynyt isonkiven viereisessä kasvupaikassaan ennenkuin pari päivää sitten, kun satoi tosi märkiä räntäsatseja. Kiven vierestä sulana on puolisen metriä.

Lähistöllä kasvavat vaaleanpunaiset kevättähdet Chionodoxa ovat nostaneet muutaman sentin punaiset piikit pintaan, ne ovat tuossa kuvan keskustassa. Krookuksista ei ole vielä tietoakaan.

Kevättä pitää siis vielä odotella. Joinakin lähivuosina on jo haketuksetkin tehty, mutta ei nyt. Amurinviinin raadot ovat vielä pohjastaan jäätyneinä kiinni maassa, saa paistaa ainakin toisen viikon vielä, ennenkuin menevät hakkeeksi, pitäähän niiden sen verran kuivuakin, että katkeavat.

Rairuohojen kasvatus unohtui, kun sitä tietoisesti lykkäilin. Ei ollut ensimmäinen kerta, ja pussit ovat hyvään tarpeeseen, kun paikkailee toukokuulla sammalikon poistosta tulleita aukkoja.

Keskitalvi taitettu

Ensimmäinen kevään airut on tänä vuonna kuparilehti Episcia, jonka ensimmäinen kukka avautui tällä viikolla. Siitä pitää pian ottaa pistokkaitakin, entisen rönsyt riippuvat jo melkein pöydällä, jos ei niitä katko.

Helmikuu kuuluu keskitalveen, mutta huomisesta alkaen katsellaan sitten kevättalven pidentyneillä päivillä luonnon heräämisen merkkejä. Ennusteissa on, että maaliskuukin saattaa olla melko lauha. Päivä on ehtinyt venyä jo pitkäksi, aurinko nousee jo ennen puolta kahdeksaa aamulla, illalla se laskee hieman ennen lauantaisten ehtookellojen soiton alkamista (08.23-17.44).

Lämpimän eteisen ikkunalla dragonwing-begonia on jaksanut kukkia koko talven, mutta oksat venyvät honteloina ja katkeavat vähäisestäkin  kosketuksesta. Siitäkin siis kohta pistokkaita. Pelakuuruukuissa ei ole enää lainkaan vihreätä, vaikka siinä vieressä ovat kasvavinaan.

Jos aurinko näkyisi, valoisuuden huomaisi hyvin, mutta nyt on tyytyminen luullun arvaamiseen, jolla termillä ilmaistaan tiedossa olevaa faktaa, jota ei jostain syystä voi havaita. Pilvisyys on nyt ollut vallitseva muoto, ja eletään nollan pinnassa olevilla lämpötiloilla, yöllä alle, päivällä hieman yli. Sateitakin saadaan, jos ei muuta, niin mausteiksi.

Syksyllä tehtaillut komeamaksaruohon taimet ovat vielä hyvin hengissä, ne pääsivät kasvamaan elonliekkinsä menettäneiden orkideoiden astiaan,

Näin vähän valon aikana ei juuri kannata tehdä taimikasvatusta asuinhuoneessa, saadaan vain vihreitä makaroneja, jotka kaatuvat helposti ja katkeilevat. Tänä vuonna olen lykännyt mustanmerenruusun Achimenes kasvatuksenkin alkamista, vasta edellisviikolla laittelin omien edelliskesän ruukkujen pinnasta löytyneitä mukuloita kasvamaan. Mitään ei vielä ole tapahtunut, kun aurinko ei lämmitä mullan pintaa. Toivottavasti ruukut eivät käyneet jäässä, kun unohtuivat loppusyksyllä lämmittämättömään eteiseen.
No, varmistin asiaa ja hankin tällä viikolla uuden hollantilaisen mukulapakkauksen kaupasta, jalosteen nimi on 'Paul Arnold', violettikukkainen.  Pari kuukautta kuluu istutuksesta, kun ensimmäiset kukat avautuvat, siis yli pääsiäisen luultavimmin.

Seurakseen saivat toisen ruukun punakukkaisen onnenapilan sipuleita Oxalis 'Iron cross'. Tähän asti olen yleensä kasvattanut sisällä vain sitä punalehtistä kolmiokäenkaalia Oxalis triangularis. Niillehän toki kuuluu hyvää kuten aina ennenkin, niitä on jäljellä kaksi amppeliruukkua, joiden kukinta on alkamassa.

Tulilatvan takana pilkistää valkoinen joulutähti, joka on kehittänyt muutamia kukkanuppuja pääsiäistä silmälläpitäen.

Ystävänpäivän tervehdyksenä tuli ilahduttamaan tulilatvan Kalanchoe kerrottukukkainen yksilö, jonka kukat ovat kuin miniruusuja avauduttuaan kunnolla. Tämä maksaruohojen sukulainen, joka on valloittanut isot markkinat muutamassa vuosikymmenessä (1930-luvulta alkaen), on kotoisin itä-Afrikan ja Madagaskarin seuduilta ja kuuluu pitkän yön kasveihin, joten sen kukinta pyrkii hiipumaan kesää kohti mentäessä. Tänä vuonna näkemäni myytävät kasvit ovat olleet kovin suurilehtisiä, liekö jalostus vai joku muu tekijä syynä.

Mininarsissien metsästys ei ole vielä tuottanut tulosta. Toisaalta minulla ei ole parvekettakaan, jossa lämpötila olisi vain hieman päälle nollan, joten odottelen lisää kevätpäiviä. Pääsiäinen on vasta huhtikuun ensimmäisen viikon jälkeen, 5 viikon päässä, joten rairuohojakaan ei kannata kylvää kolmeen viikkoon.

"Ikikukkia"...

Vaaleanpunertavan tiiliseinän vierellä vihreätkin kasvit näyttävät kiinnostavilta, lisäväriä tulee tässä tummanpunaiset lehdet omaavasta purppuraheisiangervosta Physalis opulifolius 'Diabolo'. Se on istutettu kyllä liian lähelle seinää, joten väärään suuntaan sojottavia oksia saa leikata vuosittain. Tähän viereen oli alunperin istutettu samoin punalehtinen hurmehappomarja, mutta se kasvoi seinää karttaen niin, että melkein kaikki oksat viistivät maata, joten siirsin sen toisaalle.

Jo pitkään on toiveenani ollut saada puutarhanäkymiä sellaisiksi, että niissä riittää aina katsottavaa. Alunperin ajattelin, että teen isosta viljelyalueesta vähitellen arboretumin, mutta sillä aikaa, kun puut ja pensaat vielä ovat matalia, pitää olla muunlaisia näkymiä kukkapenkeissä.Tietysti on olemassa keino, että istutetaan eri aikaan kukassa olevia lajeja ja saadaan tulos aikaan sillä lailla. Tästä on olemassa valmiiksi pureskeltuja ohjeita, kun puutarhamyymälät tarjoavat valmiiksi suunniteltuja taimipakkauksia.

Tontilla on lisähaasteena korkea talo, joten kasvienkin tulee olla samaan suuntaan. Korkeiden ruohovartisten pahin harmi on reippaasti pyörittävä tuuli ja runsas sade, ja sellaisia mahtuu joka kesään. Metallista tai muovista tehdyt kaupan tukikeppitarjonnat jäävät yleensä liian lyhyiksi ja ovat sileitä. Parhaita ovat oman tontin pitkät puukepit, joissa mukana oksantynkiä paljon. Kriikuna olisi siinä suhteessa aika hyvä, kun se vain osaisi kasvaa suoraa vartta. Puukepit ovat vain aika hyviä lahoamaan, yleensä 2-3 vuoden välein pitää uusia tehtailla.

Oikea toivekasvi pystyssä pysymisen suhteen on punalatva Eupatorium cannabinum. Korkeutta tulee lähes kaksi metriä. Sen harmillisin puoli on kovin myöhään alkava kukinta, vasta elokuulla. Tämä kuva on otettu 15 08 2011.

Lähes yhtä vankka on töyhtöangervo Aruncus dioicus, joka alkaa olla näyttävä jo heinäkuulla. Kuva on otettu 10 07 2011. Tämän kasvin käyttöä rajoittaa hieman se, että paitsi korkeutta se kasvaa myös leveyttä. Tuossa iässä kuin se nyt on,  parikymppinen, pensaan leveys on lähes neljä metriä. Varsien päät alkavat myös painua kovin märkinä kesinä.

Kaunis ja korkea harmaamalvikki Lavatera thuringiaca, kuva 20 07 2011, on taas siitä hyvä, että sen uusia taimia ilmaantuu istuttamatta usein toisten kasvien joukkoon. Huonoin puoli on, että se kaatuilee sade-tuuli-ilmalla helposti eli aina milloin minnekin päin pitkin maata kenallaan. En ole vielä löytänyt sellaista tukikeppiviritystä, jolla isompi puska saataisiin aisoihin...

Äitini perua tontilla kasvava kultapallo Rudbeckia laciniata 'Goldball' vie voiton korkeudessa, se menee helposti yli kahden metrin.  Kaatuilijoista se saa kyllä ykkössijan! Tätä on myös vaikea tukea, kun viimeistään ylimmät latvatkin kaartuvat sateen painosta. Kuva on  20 08 2011. Kerran rakenneltiin korkeita aidakkeita varta vasten, mutta niiden maahan saaminen ei ole helppoa ja niiden sisälläkin osataan kaatua...

Kultapallon kantaäiti on tässä, Rudbeckia laciniata, jolla keltaisia laitakukkia on vähemmän. Sen varsi on vankempi kuin kultapallolla. Tässä se kasvaa taimimaassa, kunnes löytyy parempi paikka. Alaspäin kaartuvat omenapuun oksat tarjoavat tukea, mutta kyllä tämäkin  osaa kaatua, jos sateita riittää. Kuva on 17 08 2014.

Suomentatar Polygonum x weyrichii on myös äitini peruja. Sekin osaa mukavasti tehdä ruskaa. Eikä tarvitse tukea. Kuva on  otettu 14 09 2013. Tämän kasvin heikoin puoli puutarhassa on sen vitaalisuus, kun istutus pyrkii täyttämään kaiken alleen. Ainoa vaihtoehto on ruohonleikkurilla kasvualueen ympäri ja vähintään metrin alue leikattavaa!

Parhaiten selviäisi kaatumattomuustestissä ylläoleva maa-artisokka Helianthus tuberosus, mutta sen kukinta alkaa vasta syyskuun puolivälin maissa, joskus vieläkin myöhemmin. 

On siis otettava pikkupuut ja pensaat avuksi, ja niillähän on bonuksena myös ruskaväritys. Alkukuvassa esiintyneen purppuraheisiangervon lisäksi on jäämässä asukkaiksi seuraava ryhmä, joista kaksi ympäri kasvukauden punaisia:

Viime kesänä Mustilasta hankittu puna-marjaomenapuu Malus baccata, jolle asetan suuria toiveita, se kun on ympäri vuoden saman värinen. Marjaomenapuiden tapaan omenat ovat pikkuriikkisiä.  Kuva on 27 09 2014. Taimistossa se on alkuvaiheessa leikattu niin, että pitäisi kasvaa pensaana. Kuinka sitten lienee jänisten suhde taimeen? Vielä toistaiseksi sen hennot oksat ovat jäljellä. Aiempi yritykseni punalehtisestä omenapuusta koki karun kohtalon, se kaluttiin kuoliaaksi, vaikka oli verkotettu talvisin.

Vanhimpia istuttamistani on tämä syyshortensia Hydrangea arborescens, joka on jäämässä muiden istutusten varjoon. Ehkä mietin tätä kasvia lisää valoisampaan kohtaan arboretumissa. Tämän kanssa samassa rivissä oli neljä muuta tainta, mutta pari niistä ei jostain syystä kasvanut alun alkujaankaan, ja kahdelle tuli kohtaloksi liian rehevä naapuri töyhtöangervo...

Vienokirsikka Prunus maximowichii on jo useita vuosia kasvanut tässä kukkapenkin päässä. Sen ruska on komea, harmi vaan, että loisto on kovin lyhytaikaista laatua. Kuva on samoin 27 09 2014. Hankittiin Mustilasta.

Punalehtiruusu Rosa glauca kasvaa noin kahden metrin korkeuteen, tässä kuvattuna 07 09 2011. Se on kylän vanhimpia koristekasveja ja valitsee itse kasvupaikkansa eli lisääntyy lintujen pudottamien kiulukoiden siemenistä.

Talonseinustalle alunperin istutettu hurmehappomarja Berberis x ottawensis 'Superba' on toipunut siirrosta ja alkaa täyttää kovin piikkisellä olemuksellaan tätä tontin kulmauksen kukkamaata. Se on koko kesän samanvärinen. Tämä kuva on otettu 13 09 2014. Uusimmat oksat ovat jo metrin korkuisia. Näyttää siltä, että alkuperäisessä kasvupaikassakin on kasvia hieman jäljellä, koska sieltä nousee hennohkoja versoja...

Seuraavassa postauksessa ajattelen tutkia muita pystykasvuisia, mutta matalampia kasveja.