Syksyn tuloa

Keväällä istutetut päivänsinen punakukkaiset yksilöt intaantuivat kukkimaan kunnolla vasta aivan äskettäin, samassa ruukussa kasvaneet ruusupavut olivat parhaimmillaan pari viikkoa sitten.

 Eletään jo syyskuun loppupuolta, tänään saadaan toinen kolmannes kulutetuksi. On käsillä syyspäiväntasauksen aika. Illat alkavat hämärtää jo varhain, aamuaurinkoa saadaan odotella. Onneksi oli hiljan täydenkuun aika, joten yöpilvien lomasta kumottava kuu hieman paransi pimeänajan tuntua. On ollut niin kosteaa loppukesää ja alkusyksyä, että ei nyt ihan heti tule mieleen sopivaa vertailukohtaa. Yötkin ovat olleet toistaiseksi lähes kesän puolelta eli + 10 asteen nurkilla. Puutarhan ruohikot siis kasvavat vauhdilla, niitä on pitänyt leikata viikoittain, jotta läpi vuorokauden viipyvä kaste vähemmän tunkisi crocs-kenkiin.

Ei taida tulla mitään kaunista ruskaa. Tuossa alapihan puolella olevan vaahteran lehdet vetäytyvät kurttuun ennen putoamistaan, vaahteroissa on nimittäin huomattavan runsaasti pikilaikkusienen väritystä. Ruohonleikkuri on siis jauhanut jo pääosan eräiden vaahteroiden lehdistä. Viime viikon tuuli pudotti paljon pikkuoksia vaahteroista ja tammista, ja eilisen sateella tuli aika ajoin yhtä paljon koivunlehtiä kuin sadepisaroitakin.

Lähikuva eräästä kohdin mustesienikasvustosta, se oli kooltaan useita neliömetrejä. Nämähän muuttuvat itiöiden kypsyessä mustiksi ja itiöemä sulaa pian mustaksi nesteeksi.

Sienet voivat hyvin! Puutarhatien viertä reunustavat metriset koivunkannot saivat viime viikolla seurakseen satojen (ellei yli tuhannen) parvimustesienen pataljoonan. Ylläoleva otos on kuvattu 16.09, mutta tällä hetkellä esiintymää ei enää juuri näy. Myös lehtikuusentatteja on noussut jatkuvasti. Sienten lisäksi maamyyrillä on mukavaa aikaa arboretumissa, kekoja ilmaantuu tuon tuostakin tuottamaan yllätyksiä ruohonajoon. Tottakai niiden ruoka, lierot voivat hyvin sateella!

Tässä talon pohjoisseinän lumimarjapensaassa on jatkuvasti koristevaloasennus, mutta verkkoon se yhdistetään vasta lehtien pudottua.

Olen taistellut laajojen lumimarjakasvustojen kanssa jo useana vuonna, mutta eihän ilman niitä voi olla! Tuolla kasvilajilla tulee ruska harvinaisen myöhään, vielä lokakuussakin lehti on tummanvihreä, ja vasta pakkasöiden tultua tapahtuu pikakellastuminen ja putoaminen. Sen jälkeen pensas on parhaimmillaan, valkoisine marjoineen. Lumimarja Symphoricarpos rivularis kuuluu kuusamakasveihin Caprifoliaceae, sen lähtöalue on pohjois-Amerikasta, jossa tavataan kaikkiaan 17 suvun lajia, vain yksi kasvaa Kiinassa.

Jättitatarkasvustot Reynotria sachalinensis voivat myös hyvin kivikkotörmässään ja ovat kirkkaanvihreitä. Niidenkin lehdet karisevat myöhään, pakkasten tultua ne muuttuvat ruskeiksi. Kuten yllä olevasta kuvasta huomaa, puun kokoon ehtinyt hevoskastanja on vielä kesäilmeessä. Kuvan etualalla on mustiin kiulukoihin ehtinut papulanruusu, sen lehdetkin muuttuvat vähitellen tummaan punaan. Tein muotoiluleikkauksen tälle aidanteelle pari viikkoa sitten, koska lumien aikakaudella liikennenäkymät tahtovat peittyä, jos pensas on korkeampi. Eihän se kyllä hyvää tiedä seuraavana kesänä kukkimiselle, sillä tämä ruusu kukkii vain edelliskesän versoillaan.

Loppukesän kukintaa edustaa punahattu, jolla saisi kyllä olla parempi kasvupaikka kuin nykyinen, tuo harmaamalvikki on liian vahva naapuri. Punahatun kukat kestävät viikkoja!

Kesän satoa korjataan

Tämä kulunut kasvukausi on ruusujen kannalta ollut aivan riemullinen. Ne ovat kukkineet kuin yltiöpäät, ja nyt on punaisten kiulukoiden vuoro. Erityisesti on kunnostautunut tuolla ensi kuvassa oleva punalehtiruusu Rosa glauca, mutta myös Savosta meille muuttaneet hansaruusut, Rosa rugosa 'Hansa' (alempi kuva) ovat voineet mahtavasti. Kaikissa ruusuissa kiulukka on oranssi - punainen, mutta papulanruusulla väri on niin syvän tumma, että näyttää melkein mustalta.

Myös vuosikasvut ovat olleet aivan omaa luokkaansa, Siinä first price menee ilman muuta neidonruusulle Rosa alba maxima, jonka uudet versot ovat nousseet yli kahden metrin, kun aiemmin jäätiin alle metrin. Saapa nähdä, mitä uusista versoista on keväällä jäljellä, kun ne eivät ole vielä tuleentuneet, vaan jatkavat kasvua. Jos talvi on yhtä luminen kuin edellinen, niin tässä kuvan kohdassa ollaan parin metrin aurauskinoksissa.

Alapuutarhalla vanhin mustaherukkarivi on tullut tiensä päähän, onhan se kasvanut paikassaan jo 1940-luvun lopulta. Pensaat jaksavat kasvattaa uusia oksia vain muutaman, ja ovat ruohottuneet kovin, joten aion poistaa ne tämän syksyn aikana. Olen istuttanut alueelle jo aiemmin ajanin- ja okakuusia, niistä yksi kuvan oikeassa alanurkassa.

Tilalle ehkä yksi ruskopäivänliljan Hemerocalis fulva massaistutus, kun niiden kasvu koreansyreenien alla on käynyt tukalaksi, hädin tuskin enää kukkivat. Vanhempi puutarhajätekompostini on siinä lähellä saanut muhia pari vuotta ilman uuden massan lisäystä, joten siitä saa hyvää kasvualustaa. Alempi kuva sekä kuva tässä tekstin alla näyttää, että vuosi sitten keväällä istutetuista maa-artisokkain Helianthus tuberosus mukuloista jokunen jäi syksyllä satoa korjatessa huomioimatta, ja nyt ovat uudet kolme muhkeaa kasvia kukkavaiheessa!

Hyvät vuosikasvut ovat saaneet myös alapuutarhalle istutetut magnolia Magnolia kobus x stellata ja kuriilienkirsikka Prunus kuriliensis, kuva alla, molemmilla vuosikasvut noin puolen metrin luokkaa. On muistettava, että tänä vuonna ei ollut lainkaan kylmää kautta kesäkuussa. Lapiolla on siinä kyllä myös syksytöitä, kun kasvavat liian lähekkäin.

Ylenpalttinen runsaus sienimetsissä lienee myös kesän kasvuolojen ansiota. Lienemmekö koskaan nähneet näin mahtavaa sienisatoa! Omalle puutarhalle on alkanut ilmaantua karvarouskurihmastoa, koska yksi lakki jo on tullut esiin. Lehtikuusentatteja nousee myös edelleen. Homesienet ovat alkaneet vaivata tomaattiviljelmääni, vaikka se on avomaalla, joten niiden kasvu laantuu, kun lehdet häipyvät. Myös loput kurpitsan alut ovat homehtuneet.

Kostean loppukesän näkymiä

Eräs rintama on tänään taas pyyhkäissyt yli, ukkosiakin on saatu, mutta ennen kaikkea railakasta sadetta. Kävelin äsken arboretumissa katsomassa, mitä kuuluu.

Punamarjaisia pensaita riittää! Vaikka hollanninpunaherukan Ribes x pallidum satoa on jo moneen kertaan korjattu, sitä riittää vielä isohkolle lintuparvellekin. Tässä syöjinä ovat nykyisin pikkulinnut, räkättirastasparvet olivat tavallisempia 1980-luvulla, jolloin oli muotia käyttää verkkoja.

Punalehtiruusu Rosa glauca kylväytyy itsenäisesti, ja sitä on kymmeniä yksilöitä tontilla. Karsin niitä reippaalla kädellä, mutta aina uusia versoja puskee esiin. Suurin näiden ruusujen massa on rinteellä tontin keskiosissa, ison kiven tienoilla, jossa täyttömaa-alue loppuu. Joskus kaavailin tuon laajan risu-ja heinäkompostin peittämistä hiekkamaalla, mutta taitaa jäädä haaveeksi. Kehittyköön omilla ehdoillaan. Tuomen Prunus padus lisäksi paikkaan on etsiytynyt jokunen tammen taimi ja punalehtiruusujen lisäksi myös useita isotuomipihlajia Amelanchier spicata.

Tontilla kasvaa 1970-luvun lopun muistona kaksi puuksi kasvatettua aitaorapihlajaa Crataegus grayana. Tuolloin tonttia omistanut veljeni halusi yleisen tavan mukaan istuttaa pensasaitoja. Varsinkin pitkällä pohjoisrajalla aita kasvoikin hyvin, mutta aidan hoitaminen kauniina on hankala juttu, kun leikkuutähteet tulisi kerätä aina viimeistä piikkiä myöten pois, pian ovat saappaasta läpi. Kompostissakin piikit muistavat kiusata. Naapurini kevätkulotukset omalla tontillaan riistäytyivät kerran 1990-luvulla valloilleen niin, että pensasaita paloi. Onni, ettei palo edennyt taloon asti! Toisaalta pääsin aidanleikkuusta, varsinkin kun aita siinä on tarpeeton. Useita vuosia poistin juurivesoja, mutta sitten vesanmuodostus laantui, kun jätin yhden alun kasvamaan puuksi. Itärajalla ollut aita taas kasvoi huonosti jo alunperinkin, poistin senkin 1990-luvulla samalla tekniikalla, eli sielläkin on nyt muistopuu. Onneksi poistin sen, koska päädyimme sillä rajalla kaivamaan "Grand Canyon"-ojan, aitaa olisi ollut tosi vaikea senjälkeen hoitaa.

Muita punamarjaisia tontilla ovat luonnonvaraisesiintymä koiranheisi Viburnum opulus, jolla ensimmäistä kertaa minun muistissani ei ollut lehtivioituksia, näsiä Daphne mezereum siinä heiden lähimaastossa, ja alatien varressa kasvava lännenkonnanmarja Actaea rubra. Hiljattain hankittu lumipalloheisi alapuutarhalla taas oli kuin pitsiverho lehdistään, sen kasvu tyrehtyi kokonaan heinäkuulla, saapa nähdä, onko siinä vielä ensi keväänä intoa kasvaa..

Elsa-salissa eli suuren hopeakuusen luona kasvaa kaksi katsuraa Cercidiphyllum japonicum, jotka ovat jo lähes kaksimetrisiä. Niillä ei ole ollut mitään vaivoja talvi- tai kesäajasta. Odottelen niistä siroja pikkupuita, niiden lehdet ovat kauniin vaaleanvihreät läpi kasvukauden. Kukkia ei ole toistaiseksi näkynyt. Kuvassa olevat lehtien valkeat pisteet ovat sadepisaroita! Katsurat on hankittu Mustilan arboretumista pikkutaimina halvalla hinnalla, kuten niin monet muutkin taimeni. Kasvatan pikkuruisia ruukussa useamman vuoden, ennenkuin ovat kypsiä kasvupaikkaansa.

Isoista tammistani toinen (ylempi kuva) on aito kesätammi Quercus robur, jonka lehdet varisevat syksyllä. Se on huomattavan paljon herkempi saamaan hometta lehtien pintaan kuin vieressään kasvava talvitammi Quercus robur x petraea (alempi kuva), jonka lehdet pysyvät puussa toukokuulle asti. Kasvua home ei näytä haittaavan, koska kesätammi kasvaa nopeammin. Osasyynsä voi olla siinä, että talvitammi kasvaa melko lähellä entistä (kuivunutta) kaivoa. Talvitammi on terhosta kasvatettu, ja sen puun alkuperä oli Harvialan kartanon oma puutarha varhain 1900-luvulla. Kesätammi on otettu pikkutaimena puutarhajätealueelta Hattulasta Suontaan kartanon mailta..

Mantsurialaisperäiset lehtikuuseni Larix (sibirica x gmelinii?) alkavat jo kellastua. Värinmuutos alkaa oksien kärkiosista. Niiden on onnistunut kasvattaa runsaasti käpyjä monena vuonna. Kun ne on tulkittu risteymiksi, en ole varma, olisiko siementen itävyydessä puutoksia?

Leikkelin heinäkuussa amurinviinistä Vitis amurensis runsaasti oksia, koska autotalliin asennetut ulkolamput uhkasivat jäädä kokonaan piiloon. Kärjet joutuivat vesisaaviin (ylempi kuva) toivossa, että tapahtuisi juuren muodostusta. Näin ei toistaiseksi ole tapahtunut, mutta versot ovat ottaneet komean ruskavärin, paremman kuin kasvavissa oksissa konsanaan! Alakuvassa puolitoista kuukautta sitten leikattua lehtiseinämää. Siinä ruska ei ole alkanut vielä ollenkaan.

Toisella puolen autotallia on melkein yhtä vehmas köynnösseinämä, joka pyrkii kasvamaan räystään aluslautojen raoista peltikaton alle, sitä on leikeltävä myös joka kesä. Kuvan vasenta puolta hallitsee kiinanlaikkuköynnös, minikiivi 'Annikki' Actinidia kolomikta, keskellä valamonruusu Rosa 'Splendens' ja oikelta puolen näkyy hieman kelasköynnöstä Celastrus orbiculatus, joka on varsinainen kuristajaköynnös. Tässä se toki voi vain puristaa laudanrakoja, mutta mantsurialaistaimien joukossa oli myös pari tainta, jotka istutin hieman ylemmäksi, tontilla vaivaisesti kasvavan kotipihlajan Sorbus aucuparia juureen. Köynnökset ovat kasvaneet toistakymmentä vuotta, ja ovat saavuttaneet latvan. Köynnöksen varsi pitää pihlajaa totisesti kuristusotteessa!

Ylemmässä kuvassa on kamera suunnattu pihlajan monirunkoista latvusta kohti, suurin osa vihreistä lehdistä on kelasköynnöksen. Alakuvassa hieman yhden rungon ja köynnöksen liittoa. Istutin keväällä tuon rungon takamaastoon toisen uusista rhodoista, ja pari viikkoa sitten poistaessani pensaan juurelta koiranheinämätästä havaitsin, että joukkoon oli tullut leikatuksi myös kelasköynnöksen juurivesa. En tiennytkään, että sellaisia olisi. Pitääköhän rhodoa vielä siirtää?

Vesipitoisia elokuun päiviä

Sadetta on saatu muutaman päivän välein, niin että ilman suhteellinen kosteus alkaa olla suuri, eräänä sateettomana aamuna näytti olleen peräti 97%. Ja kun lisätään joukkoon kohtalaisen lämpimät ilmat, n. 20 asteen tietämillä, voi vain arvata, että kaikki kasvaa mikä on kasvaakseen!

Jättimalikka on noussut alatien varren kukkapenkkiin. Seuraavana kohteena on töyhtöangervo Aruncus dioicus, saapa nähdä, kuinka se selviää. Tässä kuvassa sienet ovat noin voileipälautasen kokoa, mutta isoimpien lakki on yli 25 cm:n.

Eipä siis ollut yllätys, että tällä viikolla puutarhaani on ilmaantunut paljon sieniä. Noin runsaan kuukauden ajan löytyy nurmikolta, pensaanalusista ja kukkapenkeistä valkoisia jättimalikoita Leucopaxillus giganteus, joita myös nimitetään mullankääntäjiksi, kun nostavat tullessaan kerroksen maata tieltään. Sellaisia on rouskujen ryhmässäkin. Tämä sieni on kasvanut puutarhassani kohta 30 vuotta, se on harvinainen sieni, mutta siihen tämän sienet hyvät puolet loppuvatkin. Sen maanpinnassa oleva rihmasto kasvaa niin voimallisesti, että tuhoaa kaiken ruohokasvillisuuden kohdaltaan, ja haittaa selvästi myös syvempijuurisia perennoja ja pensaita. Sienirihmasto etenee puutarhassani yhä laajevana kaarena, ja kaari liikkuu n. 0,5 m vuodessa eteenpäin. Itiöemien kehityttyä se on valmis seuraavana vuonna uuden kohteen valloitukseen, ja vanha paikka saa peitokseen hyvin vehmaat ja isolehtiset maahumalat Glechoma hederacea, myöhemmin tavallisimmin koiranheinää Dactylis glomerata.

Minulla oli kokeilu viime syksynä, kun jätin pieniä suolasta puristettuja lintuveistoksia maahan sienen etenemiskohtaan. Ainakaan siitä ei ole tultu yli tähän mennessä, ei yhtään itiöemää. Toinen kokeilu on nuotion pitäminen etenemiskohdan lähellä, jossa olen polttanut ruusujen siistimisestä tulleita piikkisiä versoja. Kun kaikki humus palaa siltä kohtaa monen tunnin palamisen seurauksena, luulisi, että sekin auttaa estämään kulkua. Nuotio oli tiemaalla, joten se ei auta tätä nykyistä sienen kasvukohtaa, kukkapenkkiä, mutta parissa vuodessa rihmat paikan saavuttavat, jos etenevät tiemaassa.

Isoimman keltalapakkarenkaan pohjoisreunaa, keskustan sisäkaari näkyy vasemmalla. Sienet kasvavat tosi tiheästi!

 Tänä vuonna löytyi ensimmäistä kertaa toinenkin kaaressa kasvaja, nimittäin keltalapakka Spathularia flavida. Sen puuseuralaisia ovat lähellä kasvava kivikoivu Betula ermanii, toisella puolen on risteymälehtikuusi  Larix sp ja yhdellä kulmalla kaksi kookasta tammea Quercus robur. Keltalapakkaa kasvoi useamman neliömetrin alalla, suurin rengas on noin 2 m halkaisijaltaan, sen keskellä on pienempi kaari ja toisella syrjällä myös lisäkaari, lisäksi on erillinen alle metrin halkaisijaltaan oleva rengas.

Tässä isoa rengasta hieman lähempää, kukkapenkin puolelta. Sienellä on jalka ja jatkona ylöspäin sojottava litteä lapa "lakkina". Korkeutta on n. tulitikun verran.

Muita tonttini sieniä ovat luonnollisesti rusokkaat Entoloma sp, niitähän kasvaa kaikkialla, missä on heinänsilppua tms lahotettavaksi; tontin ylemmässä osassa koivikossa on pulkkosienten Paxillus involutus valtakunta; myös lohisieniä Laccaria laccata ja nurminahikkaita Marasmius oreades on vuosittain, joskus paljonkin. Lehtikuusten istutusta seurasi aika pian myös lehtikuusentattien Suillus grevillei näkyminen. Sienikylvökseni sen sijaan eivät ole onnistuneet näemmä lainkaan, olen hyvin monena vuonna pannut saaliiksi muualta löydetyt kantarellit ylämäen vanhimman heinikon alueelle, ns. rhodo-saliin, jossa on myös jokunen mänty. Mutta toistaiseksi ei ole löytynyt mitään.

Karhunvatukkaa maantien lähellä. Tässä oli vanhempieni peruja hyvin kivikkoinen nokkoskasvusto, jonka raivasin ja kaivoin nokkoset pois. Nyt tulee vuoro karhunvatukalle. Oikealla aukeaa punaherukkapuutarha, niitä on perintönä toistakymmentä, aivan liikaa.

Oulun yliopistolta 1990-luvun lopulla tilattu vähäpiikkinen karhunvatukka Rubus fruticosus osoittautui lopulta aivan samaksi, jota tontillani oli vanhastaan (isäni jostain hankkimat taimet), eli piikkejä riittää. Samoin kasvuvoima on rajua, uusia versoja puskee monen metrin päässä istutuskohdasta, jopa vanhojen punaherukkapensaiden sisään. Tälle taitaa tulla lähtö, noin hankalasti lähestyttävä kasvi ei sovi valtaamaan reviiriä enempää!

Vuoristolaiskarviaiset kohta syömäkuntoisia!

Toiset piikkiset ystävät, vuoristolaiskarviaiset Ribes uva-crispa, perintöainesta nekin, kasvavat tässä lähellä samassa paikassa jo yli 60 vuotta. Niiden alkuperä on naapuristamme Tervolasta, joilla karviaiset kasvoivat valkoisen rima-aidan takana, ja houkuttelivat pikkulapsia maistamaan! Tässä kasvupaikassaan, rivissä niitä oli istutettu jokaiselle lapselle yksi, lisäksi oli ajotien yläpuolella vielä toinenkin rivi, niistä on jäljellä enää yksi, muut ovat saaneet kodin muualta.

Vanhempani istuttivat 1950-luvulla nuorimpien tyttärien iloksi myös ylämäen silloisen leikkimökin liepeille oman karviaisen, joka edelleen on voimissaan, vaikka papulanruusu sitä uhkaakin. Toinen veljistäni, myös karviaisiin mieltynyt, istutti itselleen 1970- ja -80-luvun vaihteessa myös rivin omalle perheelleen, nekin edelleen kasvavat ns. pellolla, koivikon alapuolella olevassa taitteessa.

Naapurini Hutrin tammen jälkeläinen arboretumissani , itsenäisesti ilmaantunut ylämäen koivikkoon.

Kun olen tehnyt haavan ja muiden vesojen poistamista arboretumin ylämäen puolella, olen löytänyt useammankin terhakan tammentaimen. Ennestään siellä on yksi noin metriin yltänyt pensasmainen yksilö, jonka jänikset ovat parturoineet monia kertoja, vasta verkon suojissa se on nyt päässyt ylenemään, se on tuon ylemmän kuvan yksilö. Varmaan tarvitsisi poistaa liian tiuhaa oksistoa, että pituuskasvu saisi vauhtia! Alla olevassa kuvassa on myös tammentaimi, joka päätti alkaa kasvaa aivan ajotien pientarella, ja jonka olen sirpillä huitaissut poikki useammankin kerran, samoin on tehnyt lumiauran reuna. Tänä vuonna se järjesti oikein jättiyllätyksen, ja on lykännyt pituuskasvua reilut puoli metriä, ehkäpä ihan 70 cm! Voiko tuota nyt enää siirtää? Kasvupaikka on sitäpaitsi aivan täyttä kivikkoa ja tiesoraa.

Elokuun puolivälissä

Mikäli olisin kylvänyt auringonkukkia, niiden aika olisi juuri nyt. Tämä on lintulaudalta lipputangon penkkiin singahtanut siemen.

 Loppukesä on tullut. Ruukkukasvien ja samettikukkien Tagetes sp lisäksi vain muutamat perennat enää kukkivat, jotkut sitäkin runsaammin. Kirjoitan tänään keltaisista tämän hetken esiintyjistä, jotka kaikki ovat asterikasveja Asteraceae, entiseltä nimeltään mykerökukkaisia.

Vieressä vasemmalla oleva mustaherukka ylettää korkeimmillaan n. 150 cm:iin, joten se toimii mittana kultapallon korkeutta arvioidessa.

Korkeat perennat ovat nyt in! Puutarhassani kasvaa kahdessa kohdin Elsan-perintönä kultapalloa Rudbeckia laciniata 'Goldball'. Kosteammassa kohdin varret ovat menneet jo yli kahden metrin, palllot huojuvat siitä 60-70 cm ylempänä.

Jokainen yksittäinen kieli on oma kukkansa, josta vanhempi nimitys mykerökukkainen sai alkunsa. Kultapallo on muunnos alempana olevasta peruslajista.

Harvinaista kyllä, tänä vuonna suurin osa varsista on vielä pystyssä, ei siis ole ollut voimakkaita tuulia. Kuivempaan paikkaan istutetut yksilöt ovat jääneet puoleentoista metriin. Tein osalle kasvustoa aikoinaan siirron lumimarjojen kaadosta tulleeseen tilaan, ja arvelin, että pensas kuitenkin hieman versoisi, josta saisin tukikasveja rennoille kultapallon varsille. Kun vieressä on isohko vaahtera, niin kumpikin, sekä perenna että pensas kärsivät kesällä kuivuudesta. Kultapallo on valittu Suomessa vuoden 2011 maatiaiskasviksi.

Paras näkemäni kultapallo-esiintymä oli Kalvolan alueella Vanajaveteen laskevan puron pohjalla. Siinä n. 3 metrin levyinen ja syvyinen uoma pursuili kultapalloja, jotka tietysti ojan pohjalta kasvaessaan olivat tuulensuojassa ja siksi mitä komeimpia! Aikanaan läheisestä kesämökin pihasta ojankoon heitetyt perennan tähteet olivat saaneet tosi mahtavat olopaikat. On tietysti selvä, että paikalla esiintyi myös karhunköynnöstä Calystegia sepium, jota poistetaan vanhoista pihoista nykyisin, mutta mikäli juuria ei polteta, ne tavallisesti jatkavat suotuisissa oloissa komposteilla.

Viitisen vuotta sitten sain puutarhaani myös aidon syyspäivänhatun Rudbeckia laciniata, se on tuossa yläpuolella olevassa kuvassa. Sillä osa kukista on kehräkukkia, kukinnon keskellä on tumma pienten kukkien osa. Senkin varsi kasvaa korkealle, mutta on tanakampi laatuaan, joten kaatuminen ja varsinkin kukintojen yhteen sotkuiseen vyyhtiin kietoutuminen on olematonta. Se ei tunnu olevan kovin innokas monistautumaan,  tuossa saatujen taimien väliaikaispaikassa kasvaessaan, joten ei ole kiirettä etsiskellä sille uutta kasvupaikkaa.

Syyspäivänhatun kukkia lähempää nähtynä. Laidoilla on vain yksi kierros kielikukkia, kun kultapallolla, tämän muunnoksella kaikki kehräkukat ovat muuttuneet kielimäisiksi.

Syyspäivänhatun paksuhko varsi on hyvin vaalea, kuin vahamainen. Tuskin siitä olisi kuitenkaan tukikepiksi muiden rentojen perennojen joukkoon.

Huiskunauhuksen takana n. 120 cm:n korkeuteen ehtinyt Magnolia kobus x stellata.

Nauhuksiin kuuluvista viimeinenkin on alkanut kukintansa, tuossa yllä on huiskunauhus Sinacalia tangutica, jota kasvaa kultapallojen lähellä ison kiven toisella puolella. Sillä on kartiomainen kukinto täynnä pieniä mykeröitä, korkeutta hieman alle metrin.

Isohirvenjuuri Inula helenium taustanaan pihatien ja maantien kulmauksen valkoinen pihasyreeni. Vain muutama istutuskappaleista vasta kukkii, toisia on odoteltava seuraavana vuonna.

Ylämäen kuivaan penkkiin aiemmin istuttamani hirvenjuuret saivat matkustaa muutama vuosi sitten tähän rinteen taitteen penkkiin, kun olin poistanut paikalta ison lumimarja-risukon, jolle talvinen lumien aurauspeite on aivan huono ratkaisu. Siihen tulee enemmän valuvesiä ja kun kasvupaikkakin on varjoisampi, istutukset ovat selvinneet kastelematta. Huolimatta hyvistä kaivuutoimistani alkuperäiseen paikkaan on silti ilmaantunut muutama hirvenjuuri, joten se lisääntyy varmaan aika pienistä juurenkappaleista. Isäni 1970-luvun alussa istuttama yksi yksilö on kaikista hirvenjuuristani mahtavin, se kasvaa tiiliseinämän alapuolella. Korkeutta sille tulee runsaasti yli 2 m, kun nuo muut taas jäävät paljon sitä matalammiksi.

Telekia kasvaa alatien pientareen kuivakossa, seuranaan viiruhelpi Phalaris arundinacea 'Picta'. Taustalla kukkii pensashanhikki Potentilla fruticosa.

Puutarhan kiusallisin kaunistus auringontähti Telekia speciosa on sekin alkanut kukkia. Kasvin koristeellinen anti ovat vaaleanvihreinä pysyvät sironmuotoiset lehdet, kukilla ei voi kehua. Se on siitä erilainen perenna, että lisääntyminen tapahtuu siementaimilla, ja juurruttuaan taimi kasvaa vuosi vuodelta kokoa. Kiusallinen myös siksi, että sen ja minun kemiallliset suhteet eivät sovi, saan mahtavan allergiareaktion, kun kosketan kasvia. Saman tasoiseen saavutukseen yltävät nokkoset ja tomaatinversot. Pitkävartiset nahkahansikkaat on hankittu näiden takia. Pääasiassa kitken pois tulleet yksilöt, mutta kun kasveja on naapureissakin, niin siemeniä on saatavilla!

Päivänsilmät nousevat n. metrin korkeudelle kuivahkossa hietamaassa. Vedenpuute on kertaalleen häivyttänyt tämän lajin perennavalikoimastani, joten yritän etsiä uuden paikan hieman lähempää kasteluvesipisteitä.

Viimeisimmät keltaiset ovat  vanhalta viljelymaalta, jonne yleensä kylvän perennansiemenet. Siellä päivänsilmä Heliopsis helianthoides on juuri parhaimmillaan, se alkoi kukkia elokuun alussa. Tämä kasvusto on kylvetty 2010, mutta en ehtinyt keväällä siirtää niitä minnekään, joten ovat täällä "vauvalassa". Kasvin eräs nimi on False sunflower, joten siihen on hyvä lopettaa, kun aidolla auringonkukalla alettiin.

Kuuman ja kuivan keskikesän muistoja

Pihlajanmarjat ovat alkaneet ottaa väriä. Lehdissä näyttää olevan kovasti pihlajanruosteen merkkejä.

 Eilen satoi jonkin verran pitkästä aikaa, ei sekään mitään suurta sademäärää tuottanut.  Edellinen yhtä runsas oli ollut heinäkuun alkupuolella. joten helteisinä päivinä vesi häipyi monien kasvinjuurien ulottumattomiin. Koivuista on alkanut putoilla kuivia lehtiä. Heinien keltaiset korret ja ruskettuneet kukkavarret ovat yleisin näky kukkapenkkien tienoissa.

Naapurin kielonurmi on sekin muuttunut keltaiseen suuntaan. Lehtien putoaminen ei koivulle ole uutta, ja varsinkin tämä, osin tiemaalta kosteutta ja ravintoa hakeva puu on herkkä varistelemaan.

Huolestuin todella, kun puuhailin eilen aamupäivällä vesaikonraivauksissa Rhodo-salin tienoilla, jonne oli keväisen puunkaadon seurauksena putkahtanut suuret määrät haapojen ja vaahterain vesoja. Keväällä istuttamani pinkit rhodot olivat kuin kuolemaa tekemässä, lehdet käppyräisinä riippuen. Oli hylättävä raivaus ja tartuttava kastelukannuun. Onneksi sitten iltapäivän sade jatkoi maan kosteuttamista, ja rhodot olivat tänään jo terhakammassa kunnossa! Vanhemmat rhodot olivat päättäneet punastuttaa lehtiään, alemmassa kuvassa komeampaan väriin päätynyt 'Haaga', joka ei ole vielä kukkinut meillä.

Rhododendronit ovat toki sopeutuvaisia kasveja, monet niistä menestyvät vuorten rinteilläkin. Etelä-Suomen ainoa rhodo-ryhmään kuuluva on suopursu, kuivien ja toisaalta korpisoiden kasvi. Nahkeat monivuotiset lehdet ovat säästeliään elämän tunnus.

Jaksoin raivata vesoja noin aarin alalta, joten sitä työtä on tiedossa lisää viikolla. Hyvin olivat hengissä koiranheisi Viburnum opulus ja näsiä Daphne mezereum, jotka olivat hakeneet kasvupaikkansa lintujen kylvämien punaherukkapensaiden lähistölle. Yksi tammikin, nyt noin metrinen, on alkanut kasvaa juuri samoilla tienoilla. Haapoja ja vaahteroita siinä ei tarvita.

Kaadetun kuusiparin tilalle on pyrkimässä nelisenkymmentä haapaa, muutama tuomi ja paljon vattua.

Näkymä raivatulle alueelle toisen vanhemman 'Nova Zembla'- rhodon kohdalta. Pääosa versoista oli haapaa, mutta runsaasti myös punalehtiruusua ja vaahteraa.

Mahtava vesinoro, avo-oja "Grand Canyon", joka ilmaantui itärajalleni yhteisellä päätöksellä jokunen vuosi sitten, on yleensä kuivapohjainen, mutta sen pursuavasta kasvillisuudesta päätellen kosteutta on paljon enemmän kuin ympäristössä. Tämänkeväinen ojan pohjan perkaus jäi tekemättä muiden askareiden takia, ja sen kyllä huomaa! Kymmenet koivun alut ovat myös päättäneet hyötyä kosteasta kasvupaikasta.

Ojan rinteissä viihtyvät koivujen ohella horsmat, metsäkastikat ja kultapiiskut, yläreunan tasolle on etsiytynyt tulikukkaa. Horsman siemeniä on tarttunut tulikukan varteen, tehden siitä parrakkaan.

Tuomipihlajan marjat ovat nyt rastaiden mielestä syömäkuntoisia, sillä laivueet ovat ilmaantuneet aamuisin puunlatvoihin. Onneksi yöt ovat vielä lämpimiä!

Heinäkuun lopun kuulumisia

Sateet ovat tänä kesänä antaneet odottaa itseään. Pitkähkön kuuman kauden päätteeksi saatiin viimein eilen aamulla hieman sadetta, mutta sen kasteleva vaikutus jäi vähään. Kun kastelen säkkiviljelmän lisäksi vain etupihan ruukkutarhaa ja rapun kahtapuolta paahdepenkissä ojentelevia perennoja, muiden on keksittävä survival-konstinsa.

Kuiviin kasvupaikkoihin mieltyneet tulikukat parhaimmillaan! Kuvassa valko- ja keltakukkainen tummatulikukka, ja risteymiä, kukan väri vaaleamman keltainen. Mukana myös suopayrttiä, takana kultatuija, eli tämä on vanhin peltopenkeistä, ilman savea.

Paras apu on tietysti penkkimullan savipitoisuus, joka pidättää kosteutta, mutta sitähän meidän hiekkatontilla ei ole lainkaan omasta takaa. Vuosien mittaan olen hankkinut joitakin kuormia hyvää savensekaista multaa, mutta kaikkien penkkien kohdalle tuota onnea ei ole vielä tullut, vain uusimmat voivat hyvin, kun penkki on alusta pitäen samaa kasvualustaa. Vanhemmille penkeille pintamultaan sekoitetut lisät ovat ainoastaan laastaria haavoille, kunnes joskus penkki tulee otetuksi kokonaan ylös.

Röyhytatar Polygonum divarigatum oli niin tyytyväinen edelläolevan kukkapenkin hiekkamultaiseen kasvupaikkaansa, että se oli aikoinaan 2000-luvun alussa siirrettävä pois muiden seurasta: tein sille uuden kasvupaikan läheltä pohjoisrajaa, kun vesijohtotyömaa oli kääntänyt nurmikot jälleen pehmeäksi istutusmaaksi. Rikkoutunut juurakko oli kuin puun kanto, kun pääsin totuudesta selville. Kaikki palaset menivät samaan kuoppaan. Niiden jurominen kesti useita vuosia, mutta nyt ollaan lähes entisessä koossa. Kilpailijoita ei ole, vain jokapaikkaan ehtivä suopayrtin (Saponaria) maavarren palanen näyttää seuranneen mukana entisestä paikasta.

Kaikkia penkkejä en kyllä enää aio jatkossa hoitaa, kun puut kasvavat ja valtaavat juurillaan kasvutilaa penkistä. Marjatarhan pensaatkin saavat vähetä, niitä on aikoinaan hankittu lähes kymmenen hengen talouteen! Olenkin istuttanut jo eräiden marjapensaiden katveeseen havupuiden taimia, jotta puutarhassa olisi vihreyttä talvellakin. Vielä nuo lapsukaiset ovat erotettavissa vain merkkikeppien kohdalta.

Viime elokuussa Agrimarketista hankitut perennantaimet etupihalla voivat hyvin. Kukintansa on jo alkanut ylläolevan kuvan syyskaunosilmä Coreopsis verticillata, jota istutin irlanninkatajien lähelle, niiden edessä jo kukkinut siperianmaksaruoho Sedum aizoon. Allaolevassa kuvassa samaan aikaan istutettu siperiannauhus Ligularia sibirica on alkanut viihtyä hyvin lipputangon penkissä, joka kuumimman ajan päivästä on puun varjossa. Kukinta ei sensijaan ole vielä alkanut punaisilla syysleimuilla, joita istutin vierelle samaan aikaan.

Perennain väliin jäi aukkoja, joita on paikattu korkeilla samettikukilla, myös ripsialpi Lysimachia ciliata kasvaa tässä pallohortensian leimaamalla etupihalla. Takana kallionauhus, jonka kukkavarret tulevat esille vasta myöhemmin.

Kriikunain varjostamassa penkissä kasvavat valtikkanauhukset Ligularia przewalskii tekevät paljon uusia siementaimia, niiden kanssa pärjäävät ukonkellot lopettavat sopivasti kukintana ennen nauhusten alkua. Neljäs nauhukseni on rikkakasvinomaisesti leviävä huiskunauhus Sinacalia tangutica, jolla 10-15 cm:n syvällä mukulamaiset juuret ja niitä yhdistävät rönsyt.

 Olen nyt asiaan aiemmin (katso vanhempaa blogiani begonioista, tein sen tammikuussa 2011) perehdyttyäni uskollisesti kasvattanut pihalla sisäkasvina aiemmin hoidettua Dragon wing-begoniaa, ja sen loistava habitus ilahduttaa kovin. Niinpä päädyin tekemään joukon pistokkaita vesijuurrutuksella, ja ne ovat nyt päässeet jo multaan.

Kohta varmaan istutan alapihan vesisaavissa suuret määrät juuria kehittäneet heisiangervotkin! Niitä ei kuumalla ja sateettomalla ajalla kannattanut nostaa pois turvallisesta vesiympäristöstään. Viime syksynä kuivaan alakulman kolmiopenkkiin siirretty japaninhappomarjapensas näyttää selviytyvän siirrosta, vaikken oikein uskonut, kun paksuja juuria meni niin runsaasti poikki. Verikurjenpolvien hoidossa on ollut hyvä olla?

Tiilenpunaisia kukkia loppukesästä kasvattavat ruskopäivänliljat Hemerocallis fulva ovat alkaneet jo kukkia. Ne ovat peräisin entisestä asuintalostani Turengissa, jossa tehtiin salaojituksia talon eteläseinustalla, ja niinhän siinä kävi, että liljat jäivät koditta, tilalle tuli kosteutta poistavia puita. Tuomastani monen taimisäkillisen lastista osa meni toisiin koteihin, osa jäi kasvamaan kuiviin peltopenkkeihin. Niitä on pitänyt siirtää sieltä pois, koska koreansyreenit valtaavat liikaa tilaa.

 Homekuulumisia on paljon, mm. imikänlehdet ja tarharaunioyrtit voivat huonosti. Kas kun en keksinyt, että raunioyrtinkin voisi kukittuaan katkaista, jos tulisi uusia kukkavarsia, kuten vuorikaunokista, jotka katkoin ja uudet ovat homeettomia. Oppia ikä kaikki. Toisaalta raunioyrtin kukinta jatkuu ja jatkuu, se tuntuu kestävän koko kesän.