Vesipitoisia elokuun päiviä

Sadetta on saatu muutaman päivän välein, niin että ilman suhteellinen kosteus alkaa olla suuri, eräänä sateettomana aamuna näytti olleen peräti 97%. Ja kun lisätään joukkoon kohtalaisen lämpimät ilmat, n. 20 asteen tietämillä, voi vain arvata, että kaikki kasvaa mikä on kasvaakseen!

Jättimalikka on noussut alatien varren kukkapenkkiin. Seuraavana kohteena on töyhtöangervo Aruncus dioicus, saapa nähdä, kuinka se selviää. Tässä kuvassa sienet ovat noin voileipälautasen kokoa, mutta isoimpien lakki on yli 25 cm:n.

Eipä siis ollut yllätys, että tällä viikolla puutarhaani on ilmaantunut paljon sieniä. Noin runsaan kuukauden ajan löytyy nurmikolta, pensaanalusista ja kukkapenkeistä valkoisia jättimalikoita Leucopaxillus giganteus, joita myös nimitetään mullankääntäjiksi, kun nostavat tullessaan kerroksen maata tieltään. Sellaisia on rouskujen ryhmässäkin. Tämä sieni on kasvanut puutarhassani kohta 30 vuotta, se on harvinainen sieni, mutta siihen tämän sienet hyvät puolet loppuvatkin. Sen maanpinnassa oleva rihmasto kasvaa niin voimallisesti, että tuhoaa kaiken ruohokasvillisuuden kohdaltaan, ja haittaa selvästi myös syvempijuurisia perennoja ja pensaita. Sienirihmasto etenee puutarhassani yhä laajevana kaarena, ja kaari liikkuu n. 0,5 m vuodessa eteenpäin. Itiöemien kehityttyä se on valmis seuraavana vuonna uuden kohteen valloitukseen, ja vanha paikka saa peitokseen hyvin vehmaat ja isolehtiset maahumalat Glechoma hederacea, myöhemmin tavallisimmin koiranheinää Dactylis glomerata.

Minulla oli kokeilu viime syksynä, kun jätin pieniä suolasta puristettuja lintuveistoksia maahan sienen etenemiskohtaan. Ainakaan siitä ei ole tultu yli tähän mennessä, ei yhtään itiöemää. Toinen kokeilu on nuotion pitäminen etenemiskohdan lähellä, jossa olen polttanut ruusujen siistimisestä tulleita piikkisiä versoja. Kun kaikki humus palaa siltä kohtaa monen tunnin palamisen seurauksena, luulisi, että sekin auttaa estämään kulkua. Nuotio oli tiemaalla, joten se ei auta tätä nykyistä sienen kasvukohtaa, kukkapenkkiä, mutta parissa vuodessa rihmat paikan saavuttavat, jos etenevät tiemaassa.

Isoimman keltalapakkarenkaan pohjoisreunaa, keskustan sisäkaari näkyy vasemmalla. Sienet kasvavat tosi tiheästi!

 Tänä vuonna löytyi ensimmäistä kertaa toinenkin kaaressa kasvaja, nimittäin keltalapakka Spathularia flavida. Sen puuseuralaisia ovat lähellä kasvava kivikoivu Betula ermanii, toisella puolen on risteymälehtikuusi  Larix sp ja yhdellä kulmalla kaksi kookasta tammea Quercus robur. Keltalapakkaa kasvoi useamman neliömetrin alalla, suurin rengas on noin 2 m halkaisijaltaan, sen keskellä on pienempi kaari ja toisella syrjällä myös lisäkaari, lisäksi on erillinen alle metrin halkaisijaltaan oleva rengas.

Tässä isoa rengasta hieman lähempää, kukkapenkin puolelta. Sienellä on jalka ja jatkona ylöspäin sojottava litteä lapa "lakkina". Korkeutta on n. tulitikun verran.

Muita tonttini sieniä ovat luonnollisesti rusokkaat Entoloma sp, niitähän kasvaa kaikkialla, missä on heinänsilppua tms lahotettavaksi; tontin ylemmässä osassa koivikossa on pulkkosienten Paxillus involutus valtakunta; myös lohisieniä Laccaria laccata ja nurminahikkaita Marasmius oreades on vuosittain, joskus paljonkin. Lehtikuusten istutusta seurasi aika pian myös lehtikuusentattien Suillus grevillei näkyminen. Sienikylvökseni sen sijaan eivät ole onnistuneet näemmä lainkaan, olen hyvin monena vuonna pannut saaliiksi muualta löydetyt kantarellit ylämäen vanhimman heinikon alueelle, ns. rhodo-saliin, jossa on myös jokunen mänty. Mutta toistaiseksi ei ole löytynyt mitään.

Karhunvatukkaa maantien lähellä. Tässä oli vanhempieni peruja hyvin kivikkoinen nokkoskasvusto, jonka raivasin ja kaivoin nokkoset pois. Nyt tulee vuoro karhunvatukalle. Oikealla aukeaa punaherukkapuutarha, niitä on perintönä toistakymmentä, aivan liikaa.

Oulun yliopistolta 1990-luvun lopulla tilattu vähäpiikkinen karhunvatukka Rubus fruticosus osoittautui lopulta aivan samaksi, jota tontillani oli vanhastaan (isäni jostain hankkimat taimet), eli piikkejä riittää. Samoin kasvuvoima on rajua, uusia versoja puskee monen metrin päässä istutuskohdasta, jopa vanhojen punaherukkapensaiden sisään. Tälle taitaa tulla lähtö, noin hankalasti lähestyttävä kasvi ei sovi valtaamaan reviiriä enempää!

Vuoristolaiskarviaiset kohta syömäkuntoisia!

Toiset piikkiset ystävät, vuoristolaiskarviaiset Ribes uva-crispa, perintöainesta nekin, kasvavat tässä lähellä samassa paikassa jo yli 60 vuotta. Niiden alkuperä on naapuristamme Tervolasta, joilla karviaiset kasvoivat valkoisen rima-aidan takana, ja houkuttelivat pikkulapsia maistamaan! Tässä kasvupaikassaan, rivissä niitä oli istutettu jokaiselle lapselle yksi, lisäksi oli ajotien yläpuolella vielä toinenkin rivi, niistä on jäljellä enää yksi, muut ovat saaneet kodin muualta.

Vanhempani istuttivat 1950-luvulla nuorimpien tyttärien iloksi myös ylämäen silloisen leikkimökin liepeille oman karviaisen, joka edelleen on voimissaan, vaikka papulanruusu sitä uhkaakin. Toinen veljistäni, myös karviaisiin mieltynyt, istutti itselleen 1970- ja -80-luvun vaihteessa myös rivin omalle perheelleen, nekin edelleen kasvavat ns. pellolla, koivikon alapuolella olevassa taitteessa.

Naapurini Hutrin tammen jälkeläinen arboretumissani , itsenäisesti ilmaantunut ylämäen koivikkoon.

Kun olen tehnyt haavan ja muiden vesojen poistamista arboretumin ylämäen puolella, olen löytänyt useammankin terhakan tammentaimen. Ennestään siellä on yksi noin metriin yltänyt pensasmainen yksilö, jonka jänikset ovat parturoineet monia kertoja, vasta verkon suojissa se on nyt päässyt ylenemään, se on tuon ylemmän kuvan yksilö. Varmaan tarvitsisi poistaa liian tiuhaa oksistoa, että pituuskasvu saisi vauhtia! Alla olevassa kuvassa on myös tammentaimi, joka päätti alkaa kasvaa aivan ajotien pientarella, ja jonka olen sirpillä huitaissut poikki useammankin kerran, samoin on tehnyt lumiauran reuna. Tänä vuonna se järjesti oikein jättiyllätyksen, ja on lykännyt pituuskasvua reilut puoli metriä, ehkäpä ihan 70 cm! Voiko tuota nyt enää siirtää? Kasvupaikka on sitäpaitsi aivan täyttä kivikkoa ja tiesoraa.