Neilikoistani vuosikymmenten saatossa

Alkajaiskuvana on 09 07 2012 talletettu muisto kärhöpenkin asukkaista. Kun nyt tarkemmin katsoo, niin kas kummaa, siinähän on harjaneilikoiden keskellä ihan puunrungon kohdalla erilainen suoravartinen yksilö, ainoa laatuaan.  Vaaleanpunaiset yksiväriset kukat. Siis sellainen kasvi, jonka ihmettelystä tämä koko postaus syntyi. Enpä tuota tiennyt kuvaa ottaessa... Vielä tänään aamulla olin siinä uskossa, että tämä kasvityyppi on ilmaantunut omenapuun seurakuntaan vasta hiljattain. Mutta minkäs eittämättömälle todisteelle voi.

1940-luvulla kirkonkylän mäellä elettiin osittaista luontaistaloutta, johon kuuluivat myös kotieläimet, meillä jokunen lehmä, lampaita, kanoja ja possu. Oli sitten hieman myöhemmin kissakin. Tontin ympäristö oli silloin aivan erilaisella kulutuksella kuin nykyisin, suurin osa viljelymaana ja sorkanjälkiä ja rikkoutunutta maata joka puolella muualla. Lampaat hoitivat aluetta tehokkaimmin, koska ne laidunsivat ketassaan, riu'uista tehdyssä n. 2x 2 m kokoisessa ja siirrettävässä aitauksessa syöden hyvin tarkasti kaiken kelpaavan. Ketta seilasi vetämällä tontin niittymäisiä osia kesän mittaan moneen kertaan, välillä myös maantien toisellakin puolen ns. Suonmäessä.

Olen 1980-luvulta asti yrittänyt muuttaa pellon maisemaa kuivaksi kedoksi takaisin. Matarat, päivänkakkarat ja huopakeltanot ovat tulleet itsekseen, mutta mäkitervakoita olen tuonut pikkumättäinä muutaman, kun kylvökset eivät onnistuneet mitenkään. Kuva on otettu 25 06 2012.

Lapsuuden ajoista muistan erityisesti mäkitervakot Silene viscaria ja keltamatarat Galium verum, joita oli paljon, kun niihin lampaat eivät kajonneet. Toinen säästyi tahmean vartensa, toinen hajunsa takia. Mutta melkeinpä kaikki muu kelpasikin, ja lammashan nyhti aivan maan pintaa myöten heinänkorret suuhunsa. Niiden jäljiltä kivien syrjistä paistoi keskikesällä matalia ja hentoja ketoneilikoita Dianthus deltoides. Niitä olen nähnyt melko viime aikoinakin tämän tonteillemme vievän ajotien varressa, melkein soralla, jossa on vähän kilpailijoita. Ei kuitenkaan paljon, muutamia korkeintaan eikä edes joka kesä. Seuralaisena usein peurankello Campanula glomerata ja kissankello C. rotundifolia. Lampaiden papanat lannoittivat, joten ketokasvisto uusiutui hyvin.

Ennen kuin istutin tämän tien varteen 1980-luvun lopulla papulanruusun Rosa pimpinellifolia f. Staffa taimia, ketoneilikoita kasvoi enemmän, omankin tontin puolella siinä tien varressa ja puutarhalle viettävällä melko jyrkällä rinteellä. 1960-luvulla muiden eläinten pito oli lakannut, vain kissa jäi Elsan ja Tatun iloksi. Rinteet alkoivat ruohottua enemmän ja mätästyä. Kivikkoalvejuuri Dryopteris filix-mas ja vuohenputki nekin ovat alkaneet kasvaa siinä entisessä neilikkakedossa.

Kuvassa on kärhöjen kukkapenkki, ne kasvavat omenapuuta pitkin, ja seurana monta vuotta viihtynyt harjaneilikkaistutus, taimet kasvoivat alapellon taimimaalla. Edellisvuonna oli vain kaksivärisiä kukkia, kuvausvuonna 2008 yksiväriset.

Alettiin 1950-luvulta lähtien harrastaa myös koristekasveja. Varmaan ensimmäisiä suosikkeja meidänkin tontilla ovat olleet harjaneilikat Dianthus barbata, jotka kylvöksen jälkeen yleensä pitkiä aikoja huolehtivat uusiutumisesta. Syyskesällä syntyi aina siementä, ja kukkapenkkien liepeiltä löytyi sitten keväisin uusia taimia penkkiin siirrettäväksi.

Alapellon taimimaalla tuli 09 07 2013 saatua tällainen tumman pinkki muisto. Kuinkahan monet harjaneilikat siirtyivätkään penkeistäni kesäteatterimme ulkoilmakahvilan vaaseja koristamaan vuosikymmenten aikana? Mikään mukava kasvi tämä ei kyllä ole, sillä taitetusta kasvista tulee mielestäni hieman epämiellyttävä tuoksu. Parhaita olisivat mustikanvarvut...

 Alapellolla minulla on hyötykasviviljelyn kokonaan loputtua ns. kukantaimien maa, jonne kylvän tai istutan muualta saatuja taimia väliaikaiseen paikkaan, kunnes selviää, mihin tulokkaan saa kasvamaan. Siellä on vakioasukkaana itsekylväytyviä harjaneilikoita, joita voi siirtää kesän aikana aukkopaikkoihin tai ihan ruukkuihinkin kasvamaan.

Pulskaneilikkaa kylvettynä kukkapenkkiin?

Kuva on otettu 06 07 2011, jolloin kylvökohdassa kasvoi enää harvoja kasveja ihan penkin reunassa.

1990-luvulla tilasin monia siemenpusseja, ja niiden joukossa oli pulskaneilikkaa Dianthus superbus, jota Suomessa kasvaa luonnonvaraisena etupäässä vain Lapin alueella. Olisiko tämä pussi kuitenkin ollut Turun yliopiston puutarhan siemenmyymälästä? Siemenet itivät hyvin, ja istutin monta tainta puutarhan läpi johtavan alatien varren pitkään penkkiin, lähelle maantietä. Siinä se kasvoikin vuosia, mutta kun se on aika heikko kilpailija juolavehnän ja vuohenputken kanssa, alkoi kasvusto taantua. Ei tullut edes kuvattua sitä parhaimmillaankaan, kun ei näyttänyt houkuttelevalta!

Heinäkuun 31 2007 otetussa penkinkulman kuvassa näkyy pulskaneilikoiden loppuvaihetta, kuin ruskeiksi kulottuneita korsia tiuhassa ihan reunimmaisena vas. alhaalla. Niillä oli tässä pituutta  yleensä 30-40 cm. 

Ei se mikään erityinen penkin koristus ollut, kun tässä paikassa varret olivat aika hentoja ja pitkiä ja pyrkivät kaatumaan joka sateessa. Niiden tilalle istutin 2000-luvun puolelle tultua matalakasvuista tarhapäivänliljaa. Tuossa yläpuolen kuvassa ne esiintyvät yhtä aikaa. (Muuten liljojenkin uusimisen aika on nyt tullut, tai ainakin uudelleen istuttaminen.)

Sinivihreä heinämäinen mätäs on vuorineilikkaa, kuvattu juhannuksena 2008, jolloin se kasvoi ihan penkin kulmauksessa grönlanninhanhikkien Potentilla tridentata (valkokukkaiset) seurassa. Kukinta ei tässä koskaan ollut runsasta.

Vuonna 2010 vuorineilikkaa oli istutettu lisää tähän penkinlaitaan. Kuva on 05 07 ja kukinta parhaimmillaan, oli valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia. Leveälehtisen tulikukan taimen takaa pilkistelee tietysti harjaneilikkakin!

Pulkanmäellä asuva Eila-naapurini toi minulle lähes kaksikymmentä vuotta sitten vuorineilikan Silene gratianopolitanus taimia. Istutin niitä melko lähelle pulskaneilikkaa, L-kirjaimen muotoisen penkin toiseen haaraan, joka menee lähellä maantietä sen suuntaisena. Vuorineilikka on alle 20 cm korkuinen, siis matala, ja senkin paras paikka olisi kyllä muualla kuin savimultapenkissä taistelemassa vuohenputken ja rönsyleinikin kanssa. Ei voi sanoa, että se menestyisi, vaan sinnittelee  muutaman pikkumättään voimin.

Pulskaneilikoiden paluu? Tässä kuvia tämän aamun märistä näkymistä.

Näissä valkoisissa olen näkevinään jopa heinätähtimön Stellaria graminis kukalle ominaista mallia, ne ovat isompia kuin nuokkukohokki.

Neilikoiden hennon vaaleanpunaiset kukat ovat kaksi kertaa suuremmat kuin noiden valkoisten. Korret ovat molemmilla heinämäisen ohuet.

Lännenpuolella kuusta olevassa kedossa oli vain näitä vaaleanpunaisia neilikoita.

Viime viikolla ennen sateita huomasin, että aivan pohjoisrajalla olevalla kuivalla pikkukedolla kasvoi muutamia pulskaneilikoita! Sinne en kyllä niitä ole kylvänyt, ainoat siemenet, mitä on ripoteltu, ovat nuokkukohokkia Silene nutans ja rohtorastia Anchusa officinalis. Mäkitervakkoakin olen siihen yrittänyt useaan kertaan, mutta se ei ole alkanut kasvaa. Vain muutama maantien toiselta puolen siirretty mätäs on tällä alueella jaksanut sinnitellä, kun liian paljon puiden lehtiä varisee syksyisin päälle.

Nuokkukohokki-kylvös on turenkilaismuisto, sitä kasvoi Liinalammelle meiltä johtavan polun varressa siinä rantatöyrään tuntumassa, ja pois muuttaessani otin hieman siemeniä mukaan. Ne ovat n. 40-50 cm korkeita, teriössä on pitkä nielu, ja kukkia on runsaasti. Kuva on otettu 25 06 2012.

Nuokkukohokit ja tervakot kukkivat pari viikkoa sitten, silloin en nähnyt mitään neilikoita.

Kävin juuri äsken kameran kanssa niitä katsomassa, ja tuli mieleen, että olen nähnyt unta, kun niitä valkoisten tilalle oli ilmaantunut vaaleanpunaisia! Tarkempi tutkimus märkien kasvien joukossa kyllä osoitti, että ne valkoiset olivat jo kukiltaan lakastuneet, mutta mistäs nuo vaaleanpunaiset nyt ilmestyivät? Ne ovat hieman (10-15 cm) matalampia kuin kuihtuneet valkoiset neilikat. Rakenteelta ovat yhtä hentoja kuin olisivat ketoneilikan ja pulskaneilikan jälkeläisiä. Sitä paitsi niitä oli kahdessa kohdin, alimmassa kuvassa on pikkukuusi, sen kahta puolta. Molemmissa kohdin niitä muurahaisten hiekkakekoja jo vuosia, jossa avointa kasvupaikkaa vaativa siemen voisi itää. Tätäkään aluetta en viime vuonna leikannut, en sirpillä enkä leikkurilla.

Yläpihan ihmeelliset neilikat:

Kuva on otettu 04 07 2009, jolloin näin tämän kasvin ensimmäisen kerran. Se viihtyi tässä paikassa useana vuonna, mutta ei ole enää näkynyt, kun kataja on tullut isommaksi. Tämä kasvaa ihan suoraa vartta ylöspäin, aivan eri lailla kuin harjaneilikat.

Tämä kuva on otettu 02 07 2011 samasta katajan kaverista, joka on saanut osakseen hieman kitkemistä ja kastelua silloin, kuin muutkin .

Vuosia sitten etupihan penkkiin, jossa oli kauan ollut myös harjaneilikkaa, irlanninkatajan syrjään ilmaantui erikoista neilikkaa, jonka tuntomerkit lähinnä viittasivat munkkineilikkaan Dianthus carthusianorum. En kyllä muista sitä koskaan tilanneeni (Hyötykasviyhdistyksellä sitä mm. on ollut myynnissä ja sieltä on kyllä aiemmin tullut tilatuksi useitakin kertoja muita kukkien siemeniä).

Tämä samantapainen erikoisneilikka kasvoi lähellä hirvenjuuri-tarha-alpi-penkkiä 2010, kuva on 05 07. Sekin on suoravartinen. Sittemmin kasvatin penkin mittaa niin, että tämä kasvupaikka pääsisi "mukaan hoito-ohjelmaan".

Kuva on otettu 09 07 2011.

Kuva 04 07 2016 eli tämänhetkinen tilanne. En pariin- kolmeen vuoteen muista nähneeni tätä ollenkaan, liekö käynyt niin, että terävä sirppi on huitaissut ei vielä kukassa olevat korret? Mutta hengissä näyttää olevan, joten pitää alkaa taas hoidella

Olen alkanut kuitenkin epäillä, että määritykseni munkkineilikaksi ei ole oikein, kun tämä tulokas on melko korkea, lähes harjaneilikan kokoa, vaikka onkin selvästi hennompi  rakenteeltaan. Olisiko tämä kuitenkin risteytymällä syntynyt tontin entisistä asukkaista? Kukka on harjaneilikan kanssa melko samankokoinen, vaikka latvan kukkarykelmä onkin harvempi ja erinäköinen. Kasvutapa on enemmän ketoneilikan tyyliin suora, ei nivelikkäästi polveileva kuin harjaneilikka. Tuo ensin löydetty mätäs oli lähinnä katajan istutusmaassa, ei varsinaisessa kukkapenkissä, eikä sitä enää muutamaan vuoteen ole näkynyt.

Omenapuun runkoa hieman näkyy vasemmassa laidassa, ja kärhön valkoiset nuput pilkottavat kaiken yllä, kun en ole muistanut laittaa tukikeppejä entisten rappeutuneiden poiston jälkeen. Nämä ovat niitä erilaisia suoravartisia neilikoita. Näkyy selvästi kahta eri väristä kukkavartta, kolme kukintoa  vasemmalla ovat vaaleanpunaisia, ja niiden terälehdissä tuota pulskaneilikalle ominaista ripsuisuutta on enemmän. Muut ovat lähinnä pinkkiväriä tunnustavia, enemmän ketoneilikkamaisia.

Tänä vuonna onkin ollut ilo huomata, että tällaisia erikoisia neilikoita kukaties risteymiä on taas ilmaantunut, tällä kertaa Punakaneli- omenapuun lähelle, jossa on pitkänomainen kukkapenkki, kärhöille perustettu 2002 (, kun kävin Puutarhalehden lukijamatkalla Virossa ja poikkesimme taimimyyjien tiloilla). Istutin tähänkin penkkiin harjaneilikkaakin tuolloin, sehän on kovin hyvä tulemaan toimeen.
Nyt harjaneilikoita on kyllä vähän, vain yksi kukkarypäs näkyi eilen, kun kameran kanssa häärin, mutta näitä toisia olikin sitä enemmän.  Ihan niinkuin olisin näkevinään pulskaneilikan kukan piirteitä joissakin noissa uusissa kukissa.

Kuva omenapuun toiselta puolelta paljastaa sen ainoan kukkivan harjaneilikan, tuo kovin vaalea laikku heinien seassa melko keskellä kuvaa. Ylälaidassa vasemmalla näkyy näitä uusia neilikoita, mutta keskellä kuvaa on peurankellon kukintoja.

Päädyin tekemään hieman enemmän tarkastelua tässä rinteessä. Tuon uuden neilikkaryhmän kohdalla on kookas pikkumuurahaisten tekemä multakeko, joka on siinä kasvanut jo vuosia isommaksi punanataheinän varassa. Viime vuonna en tällä kohdin tehnyt ollenkaan niittoa tai ruohonleikkuuta, kun ei tuntunut olevan puhtia tarpeeksi.

Onko meillä lapinneilikkaa? Mutta mitä sitten ne alapellon kedon sirot kaunokaiset?

Mutta ketkähän tässä tunnustavat olevansa vanhempia? Tiedetään, että pulskaneilikka risteytyy ketoneilikan kanssa, mutta toisaalta myös harjaneilikan kanssa. Viimemainittu risteymä taitaa olla tunnetuin, sillä on nimenä on lapinneilikka D. barbatus x D. superbus. Epäilen vanhempien ja ylempien esiintymien olevan peräisin näistä kahdesta, koska ne ovat kasvaneet aivan lähekkäin pidempiä aikoja. Mutta ketoneilikkaan ajotien varrelle ei ole montaa metriä, alle 10.

Lisäksi tontilla on vielä tuota vuorineilikkaakin, mutta en ole löytänyt mainintoja sen risteytymisistä. Senkin terälehdissä on ripsureunaa. Varmaan tämä ilmiö ei jää viimeiseksi, kunhan vain lakkaan niittämästä liikoja ja annan kasvien keksiä uusia vaihtoehtoja...

Keskikesän aika

Varjoliljojen Lilium martagon paras avautumisaika osui juuri juhannukseen. Tämä kuva on torstailta 23 06. Muutenkin viime talven aikaiset tapahtumat sopivat tämän kaunottaren vaatimuksiin, sillä kukkia on paljon ja liljakukkojen syöntiyrityksiä harvinaisen vähän.

Näyttäisi siltä, että moniin kesiin verraten kasvillisuus on hieman myöhässä, vaikka elettiin kovin lämmin toukokuu.

Ukonkellot Campanula latifolium eivät ole täysin alkaneet. Vain varjoisimmassa kohdassa kriikunoiden alla on kukinta käynnissä. Jokunen varsankello C. trachelium on alkanut avata puutarhapenkissä kukkia.

Yleisesti ottaen puutarha on kovin vähäkukkaisessa vaiheessa, sillä muutamat sadekuurot, joita on saatu kuivan alkukesän jälkeen, ovat surutta tiputtaneet idänunikoiden, pionien ja ruusujen terälehtiä maahan. Töyhtöangervot Aruncus taas alapuutarhalla kuivahtivat kesken kukinnan. Ja pihajasmiketta ei nyt sitten olekaan, kun yritän saada sen kantoja hävitetyksi ennen uusien kasvien istuttamista.

Kovin niukkalumisen ja kylmän tammikuun seurausta lienee, että tarha-alpi Lysimachia punctata, joita oli monta isoa kasvustoa, on lähes tyystin kaikonnut, sekä ne penkit, joista katkoin ruskeita naatteja loppusyksyllä, että ne, joita en ehtinyt. Olin ihan varma vielä viime kesänä, että ne valloittavat kaikki kukkapenkkini lopulta...

Valloituselkeitä esittää nyt parhaiten kanadanvuokko Anemone canadensis, joka tässä vanhan talouskompostin paikalle perustetussa kukkapenkissä kilpailee hyvin konnantattaren Bistorta officinalis kanssa. Kukinta on molemmilla samaan aikaan kesäkuussa.Tatar on istutettu tuohon kohtaan, mutta vuokko pari metriä alemmaksi penkin reunaan.. Suurin osa komposteille kuuluvista nokkoskasvustoista on saatu näillä neuvoin nujerrettua.

Jokunen vuosi sitten nostin kaikki loistokurjenpolven Geranium x magnificum mättäät tästä penkistä muualle kasvamaan, mutta joitain juurenpätkiä lienee jäänyt, kun taas violetti kukkapilvi leijuu ylimmäisenä. Siirrospaikoissaan kasvavat mättäät eivät vielä kuki.

Oikein hyvää tykkäsivät talvesta myös peittokurjenpolvet G. x cantabrigiense, jotka ovat kukkineet jo toista viikkoa. Osa jopa siirtoastioissaan vielä...

Samoin hyvää kuuluu verikurjenpolville G. sanguineum tontin luoteiskulmalla, männyn alla, kuivassa paikassa. Mättäät senkuin paaristuvat joka vuosi.

Juhannusmorsiameksi voisi nimittää tämän vuoden perhoangervon Gillenia trifoliata, joka siirtyi lipputangon penkistä loistokurjenpolvien kanssa tähän. Kurjenpolvet menivät evakkoon väljemmille paikoille, kun tämä angervo ja ukohatut tahtoivat kaiken tilan.

Lopuksi kaikkien suurin yllätys, kilpirikko Darmera peltata lipputangon penkissä, sen kasvun alku oli sellaista kuin oikein hienohipiäisen, ei millään ollut löytää sopivaa kohtaa, kunnes panin sen tähän koivuangervopensaan varjoon, jossa aurinkonauhus on lähellä. Nyt näyttää, että tässä on viime talven tuloksena saatu useampikin uusi verso n. 35 cm:n alalle, kaikki hyvinvoivia. Vasemmalla puolen olevat leimukukat Phlox taitavat taantua, olisiko niille liian tiuhat kasvustot. Istutin aikoinaan kymmenkunta tainta, kolme - neljä alkua on tulossa.

Pikkukesä päätöksessään

Ruusuaikakin on jo alkanut! Suviruusun kukat avautuivat melkein yhtaikaa pari yötä sitten.

Pihasyreenien violettikukkaiset yksilöt ovat jo loppuvaiheessaan, samoin tuomi. Kaikkia puita peittää tänä kesänä lämpimien ilmavirtausten mukanaan tuomista miljardeista kirvoista peräisin oleva mesikaste, jota löytyy myös joka kerta päälaelta puun alta kuljettua. Erityisesti tuomet, kriikunat ja lehmukset ovat tahmeita, ja kaikki, mitä kasvaa niiden lähimailla.

On ollut melkeinpä sääntönä, että kesäaika jakautuu selvästi toisistaan poikkeaviin jaksoihin. Talvikausi päättyy yhdellä rytinällä, ja kukat puhkeavat kilvan maahan ja puihin. Näin on käynyt tänäkin vuonna, nopeaa kesän tuloa on päästy taas kerran siunailemaan. Monta pettymystä sitten koetaan, kun varsinaisina kesäkuukausina pitää odotella, koska lämpimät tai aurinkoiset lomapäivät alkaisivat, tempaistaan jopa äkkilähtöjä eteläisempiin leveyspiireihin kesän tavoittamiseksi.

Olemme nyt juuri päättämässä ensimmäisen pikkukesän, ja säätiedottajan mukaan siirrymme toukokuulle tavanomaisiin viilehköihin päiviin ja paikoin hallaöihin. Puutarhassa pakertajalle viileämmät kelit ovat lahja, koska sitten jaksaa tehdä eikä tarvitse suunnitella päiviänsä suihkussa seisomisten sävyttämäksi. Kun kevään ensi toimeni ovat olleet jo vuosia isoimman nurmen naatin leikkuu sirpillä ja sen raahaaminen kompostikekoon, piti lopulta tehdä tuota hommaa vain aikaisin aamulla, kun oli viileintä. Kuuden ja kahdeksan välille se, mitä aikoo päivässä saada aikaiseksi. Aika monta kukkapenkkiä on vielä tarkastelematta.

Kartanopionien kukintaa riitti tänä vuonna vain parille päivälle helteiden takia. En edes ehtinyt kameran kanssa niiden luokse. Ja kun remontti on vielä hieman kesken, aloin ensimmäiset vaatimattomat istutukset vasta perjantaina, pari ruukkua etupihalle kesäkukkia varten.

Sainkin lippujuhlan päiväksi mukavia viikonloppuvieraita, vaikka vain vuorokaudeksi, kun Ulla ja Jari tulivat antamaan vauhtia töihin. Ruohonleikkuri oli uinaillut talvilevoillaan autotallissa eiliseen asti, nyt se sai "isännän taputukset" ja alkoi taas toimitella perushommiaan uuden polttonesteen voimin. Kun on ollut lähes pelkkiä kuivia aikoja tarjona, leikattiin korkealle sängelle, jo senkin takia, että osa viime syksyn myöhäisestä kasvusta oli leikkaamatta, kulopilvenä nurmella.

Ulla tarttuikin sitten leikkurin aisaan tehdäkseen sovittuja käytäviä, mutta kun eilinen ei enää ollut tukahduttavan helteinen päivä, jalat ohjautuivat leikkurin perässä muuallekin. Mukavahan siinä ehkä olikin puikkelehtia juuri kukintaansa alkavien koreansyreenien ympärillä. Kuvasta ei kyllä näy, että kulkijaa seurasi joukko pikkusiivekkäitä etsimässä makupaloja....

Viime syksyn risusavotan haketuksista oli jäänyt tähteeksi liian paksuja rankoja, joten tulijoiden auton perästä etsittiin toinen kone, sähkösaha siihen lääkkeeksi. Osa meni jo suoraan liiteristä löytyneisiin kolmeen tyhjään laatikkoon, osa keoksi seinän vierelle. Ja kaivonkoppi seisoo taas ilman nojailijoita.

Näyttää siltä, että kaatosahankin pitäisi löytyä, kun keskipellon kriikunaviljelmässä on tullut kelopuuta.

Ja niiden lähellä kasvava puuksi jätetty aitaorapihlajan Crataegus grayana juurivesa taitaa potea samaa tautia, ainakin oksat ovat kovin jäkälöityneet ja osa kuivunut.

Sen takana komeana puuna kohoava metsälehmus Tilia cordata sen sijaan voi aivan mainiosti, kun se muutama vuosi sitten huomasi alkaa tehdä runkoa.  Nyt ollaan jo noin viidessä metrissä! Sehän on taimi, jonka pelastin joutumasta hautausmaan biojäteaumojen alle, kasvoi kiven vieressä lähes maata myöten edeten. Kun hautausmaan kiviaidan vierellä aitapuissa on jokunen metsälehmus, se on varmaan niiden jälkeläisiä. Keskemmällä hautausmaata on käytetty 1950-luvulta alkaen  puistolehmuksen Tilia x vulgaris taimia.

Tässä kuvassa on hyvää se, että elonmerkkejä vielä on punatammessa Quercus rubra. Läheltä maan rajaa on tullut muutama tuore pikkuoksa, kun viimevuotisen komean latvan mahdollisuudet menivät rusakon välipaloiksi talvella. Nyt joutunee uutta latvaa ehkä muotoilemalla kasvattamaan. Jos tulee useampia yhtä pitkiä latvaksi sopivia, niin muut pitää poistaa, että tulisi runko eikä pensasta

Kuivan kevään näkymiä

Tälle keväälle ei ole osunut kuin yksi pieni sade, siitäkin on jo aikaa. Se hillitsee kovasti taimien siirtelyintoa, kun on tiedossa kastelukannureisuja. Mutta jotakin on kyllä pitänyt tehdä, kun talon ulkopuolen remontin takia on joutunut evakuoimaan hauraimpia olijoita hieman muualle. Aasiankullerot etupihan penkistä siirretään vasta sitten, kun on ihan pakko.

Toistaiseksi on siirrelty varsinkin komeamaksaruohoja ja vuorenkilpiä. Osa on kuoputeltu tilapäispenkkeihin, osa ruukkuihin.

Vastahan tätä juuri syksyllä muokkasinkin, kun vein isot maksaruohot alatien varteen, kun olivat tässä liian suuria. Katsotaan nyt, mitä jatkossa...

Peittokurjenpolvien rönsyt leikkasin vesivatiin. tehkööt siinä juuria, jos huvittaa.

Etupihalla on kyllä kriittisiä kohtia vielä, huomispäivänä viimeistään on toimittava niiden suhteen.

Äidin perua olevat tarhakielot on silloin aikoinaan istutettu juuri tähän rappujen länsipuolelle, ja vaikka ne on moneen kertaan siitä siirretty muualle, niin aina ne hyvin muistavat paikkansa!

Etupihan katajan juuret ovat saaneet pirteää lisää keltapeipistä, joka nyt myös kukkii.

Kartanopioni on nostanut nuppunsa jo valmiusasemiin. Tukikeppejä kaivataan kohta!

Kevät onkin kuluneella viikolla vaihtunut kesäksi, kun yöt ovat saaneet lisää lämpöä, lähelle 10 astetta jäädään. Päivisin on reilut 20 astetta. Kasvit nousevat vahvoina ottamaan kesästä kaiken irti. Huolimatta synkistä ajatuksista lumettomana alkutalvena näyttää, että aika moni puutarhan asukas kasvaa hyvin.

Ylämäen penkissä kasvava valeangervo on ehtinyt kaltaisiaan pisimmälle, muut ovat enemmän varjokohdissa.

Ukonkelloja Campanula latifolia ei pidättele mikään, ja voi miten mahtavan paljon on uusia siementaimia ympäristössä. Ei voi moittia vuorikaunokkiakaan, senkin poikasia riittää.

Seppelvarpukasvusto oli näihin päiviin asti vain ruskeiden oksien vyyhti, mutta sieltä syvemmältä pilkottaa vihreääkin. Näin se tekee kyllä useimpina vuosina.

Vajaat kaksi viikkoa sitten sain kiinnostavan puhelun Mustilan taimitarhalta, jonne olin kauan sitten jättänyt kainon toivomuksen pallesorvarinpensaasta Euonymus alatus, jonka syyspuna on jotakin aivan ylimaallista. No, nyt taimia oli saatu, joten hain omani, ja viikko sitten se olikin jo kasvupaikassaan alatien varressa, josta viimein näyttää häipyneen se jättimalikan sienirihmasto, joka kaiken syö altaan.

Kun yritin samanaikaisesti siirtää myös samassa penkissä toisaalla (liian kuivassa paikassa) kasvavaa punalatvaa Eupatorium cannabinum, niin totesin kyllä, että sen juurakko oli aika epämääräisen vaaleata, kun täynnä sienen edellisvuotisia jälkiä, joten en ole ollenkaan varma, mitä siirrännäisistä tulee. Pahimmassa tapauksessa uusi sienikasvusto. Ei tosin tähän alakuvan penkkiin, vaan tien yläpuolelle, jossa on kosteampi notko, ennestään sitkeille perennoille osoitettu.

Kun en sienen levittämisen pelossa ollut uskaltanut paikkaa ollenkaan vuosiin kuokata lähestyä, niin arvaatte varmaan, mitä riemua vuohenputket olivat siinä pitäneet. Vajaan puolen neliömetrin alalta sai täyden kärrykuorman... Eli tuosta kuvan alueesta kolme yhteensä.

Hengissä olivat selviytyneet vanhanajan kellertävät irikset ja pienikokoiset tarhapäivänliljat, joista tein istututusalueen sorvarinpensaan ympärille, joka puolestaan vasemmalta puoleltaan on rajattu kahdella ennestään kasvavalla kuolanpionilla. Kuvan vasemmassa laidassa on viime syksynä siirrettyjä vuorenkilpiä ja komeamaksaruohoja, jotka kyllä voisivat olla paremmankin näköisiä! Niidenkin alta sain silloin kärryllisen vuohenputkia.

Valkoinen alppikärhö kukkii mahtavasti. Remontin aikana on tarkoitus nostaa koko kiipeilyritilä irti kasveineen, saapa nähdä, onnistuuko, ettei tarvitse katkaista. No jos niin käy, niin ritilä jää uutta maalia vaille...

Matonkutoja-emännän silmänilo on ihan ikkunan takana kukkiva hevoskastanja. Kukat ovat alkaneet avautua ihan näinä päivinä.

Ja kohta, ehkä huomenna on syreenien aika, violeteissa on jo isot nuput, ne alkavat vähän aikaisemmin kuin valkoiset. Lehtokerttukin jo jokeltelee. Se on kesä.

Vauhdilla kevääseen

Tänä vuonna tehtiin superloikat kevätilmeeseen, kun vapuksi eli viikko sitten saatiin reipasta kevätsadetta. Ilman sitä paksu routa ei olisi helposti hävinnytkään, ja kyllä siitä lähtien on tapahtunut puutarhalla paljon!

Jo vapunpäivänä pääsi tekemään viehättäviä löytöjä, kun kompostinpolkua kulkiessa olin astua uusien tuoksuorvokin Viola odorata taimien päälle (ylin kuva). Paria päivää myöhemmin alkoivat keltavuokot Anemone ranunculoides aukoa kukkiaan (keskimmäinen kuva), ja tänään niillä on tosi hyvä päivä. Pelkäsin hieman, josko valkovuokonpihlajaruoste, jota näkyi ensimmäisissä versoissa, kuinkakin pahasti haittaisi, mutta nyt esiin tulleet näkymät ovat melkein kaikki puhtaita.
Etupihan penkin punaruusujuuri Rhodiola kirilowii on vallannut (kolmas kuva) jo lähes puolen metrin alan aidakkeen reunassa.
Tietysti jalokiurunkannukset Corydalis nobilis ovat jo kukalla, ne alkoivat helatorstaina (alin kuva). Ja kuten siitä samasta kuvasta huomaa, tuomet ovat jo kovin vihreitä, niiden kukinnot ovat kovaa vauhtia tulossa esiin.

Eilisessä näkymässä keskeisenä on mustaherukka Ribes nigra, joka paistattelee isoissa lehdissään Elsan vanhalla mansikkamaalla. Taustalla näkyy isotuomipihlajan Amelanchier spicata hopeisten silmujen parvi tammenrunkoa vasten.

Eiliseltä on kuva myös kuriilienkirsikan Prunus kuriliensis kukkalatvaan, jonka kukat aukenivat lauantaiaamuna. Kuvan taustasta näkyy myös omenapuun latvan vihreys ja koivujen hiirenkorvavaihe.

Alkutalvi oli kovin vähäluminen pakkasista huolimatta, joten odottelin sen tekevän haittaa  kasveille. Ainoa, mikä enemmälti näyttää kärsineen, on herttavuorenkilpi Bergenia cordifolia, jolla monet oksanhaarat olivat kokonaan lahonneet ja irtosivat risoja lehtiä poistaessa. Kuva on vanhimmasta istutuksestani 1980-luvulta alapihalla, talonsyrjän tasanteelta, jossa on 1960-luvulla tuotua irtomaata jätevesikaivon takia. Soikkovuorenkilpi B. crassifolia on paljon parempi kestämään, täytyy laittaa paikkausmateriaalit siitä aukkoihin. Alapuolen kuvassa sitä on pääosa reunuksen kasveista, ehkä nostan siitä pois etureunan vuorenkilvet ja laitan tilalle komeamaksaruohoa Sedum spectabile, jonka nykyiset kasvupaikat ovat liian ahtaita.

Kävin äsken huhuilemassa puutarhalla, josko olisi yhtään keltanarsissia jo alkanut kukalle, ja tosiaan vain yksi vasta löytyi maantien läheltä kevätesikkoja paimentamasta.

Näkyy jo alkavan valkoisen alppikärhönkin Clematis alpina kukka-aika, nuput ovat kookkaita, ehkä jo tänään on enemmälti nähtävää. Kun talon ulkovuorausremontti on alkamassa näinä päivinä, joutuu kyllä katkaisemaan varret aika alhaalta. Nautitaan siihen asti!

Pertinpäivän aamun tunnelmia

On päästy jo huhtikuun viimeiseen viikkoon. Vanhimman veljeni nimipäivä on käsillä, sama päivä oli äitini Elsan syntymäpäivä 110 vuotta sitten. Eipä ihme, että ensimmäinen lapsi sai mammansa syntymäpäivän kohdalta löytyneen nimen. Nimi annettiin Viipurissa Karjalan kannaksella elokuussa 1935 syntyneelle pojalle, ja olisipa kiva tietää, millaisia kevätilmoja Suomenlahden perukalla oli tarjona. Ainakin mereltä päin tulevia tuulia, sehän on rannikoilla yleistä, kun maa on lämpimämpi kuin viereinen vesialue.

Meidän piha on vielä melko varhaisen kevään näköistä. Ruoho ei viherrä, vain vuorenkilvet Bergenia ja sammalet tuovat havupuiden ohella vihreyttä maisemaan. Talon alapuolen tasanteella odottelee viime syksynä tehty iso keko, pensaiden leikkuutähde haketusta. Keväthommatkin ovat vasta alkutekijöissään, olen etupäässä taitellut viimevuotisia kukkavarsia penkeistä, ehkä sitten jatkossa haravakin tarttuu käteen enemmälti.
Kun on aikaa seisoskella koiranpissatusreisuilla ylämäen puolella, voi kyllä huomata, että tuomen silmut ovat tulleet asemiin avautumista varten, lehdenalut ovat ihan vihreinä kääryinä esillä. Ja toki näsiäkin on kukkinut, siellä lähellä.

Lumikellot Galanthus, kevätlumipisarat Leucojum, scillat Scilla ja krookukset Crocus ovat alkaneet näyttää kukkiaan, vaikka yöt vielä menevät nollan alle. Kuvassa on kevätkaihonkukankin Omphalodes verna muutama lehti jo tulollaan, istutin niitä ihan länsiseinän viereen, kun siinä on varhaisimmat lumen sulamispaikat. Raparperien kasvupaikan tunnistaa vain siitä, että siinä ei kasva mitään.Jokunen pieni "punainen poski" pilkottaa maan rajassa kuitenkin.

Joka keväinen ensimmäinen iso vihreä eli jalokiurunkannus Corydalis nobilis on tänä vuonna tiukkoina 5-10 cm:n tummanpunaisina nyytteinä maan rajassa odottelemassa. Ylämäen parkkipaikan tienoissa ja etupihan penkissä näkyy olevan runsaasti käenrieskojen Gagea minima ohuita vihreitä lankamaisia lehtiä nousemassa.

Tuon ensimmäisen kuvan alareunan kohdalla on kivikkoinen paikka, josta jo vuosia sitten raivasin suuret määrät nokkosta ja lumimarjaa, ja istutin tilalle kultapalloja, joiden kasvupaikka oli 10-15 metriä siitä vasemmalle. Nyt näyttää, että siirto toi tullessaan myös jonkun kevätlumipisaran siemenen, jotka ovat jo saaneet vahvistua ja alkaa valloittaa tätä seutua. Kultapallot eivät tykkää olostaan tässä ollenkaan, vaikka saunan harmaavesien putken pää tuo kosteutta juuri näihin kohtiin. Paikan haluavat vallata itsekseen leviävät harmaamalvikit Lavatera thuringiaca ja tarharaunioyrtit Symphytum x asperum.

Sisätiloissa on värikkäämpää. Kuparilehdet Episcia ovat päässeet jo hyvään vauhtiin kukkimisessa, ne viimeksi istutetutkin, tässä alapuolella olevassa kuvassa, jossa näkyy myös samettikukan taimien tämän vuotinen määrä...

Tässä Paulalta saatu kasvivauva, ihan pyöreälehtinen kasvi, on koko talven sinnitellyt pikku purkissaan, ja näyttää tulleen aika tehdä uusia taimia juurelle, niitä on jo muutamia siinä ahtaudessa. Luulen kasvin olevan muorinkukkien Peperomia monimuotoista joukkoa, vaikken olekaan löytänyt tämän näköistä kasvia hakiessa. Suvussa on yli 1000 lajia, joten  ei ihme. Lehtiruoti lähtee erikoisesti lehden alapinnalta, jollaisia vaihtoehtoja Peperomialla on. Pallolehti-nimi sopisi, mutta sillä haulla ei löydy kuvia. Korjataan nyt tähänkin oikeat tiedot, jotka sain Päivin kommentista, eli kyseessä on kilpipiilea eli norsunkorva Pilea peperomioides, joka on nokkoskasvien sukua.

Enkelinsiipibegonia Begonia x corallina kukkii. Sen virallinen nimi on korallibegonia (nettiselailun perusteella), enpähän tuotakaan tiennyt ennen.

Mutta en ole ennen tiennyt sitäkään, että kun kiinanruusun Hibiscus oksia pannaan vaasin veteen juurtumaan, niin tuossa tilassaan alkavat kukkia! Näin on nyt käynyt, tänä aamuna näin ensimmäisen avautuneen. Nuppuja on joka oksan latvassa, ihan pienen tipan olen pannut veteen Viherlannos-liuosta, kun vesikasvun aikaa on vietetty jo pari kuukautta. Leikkauksen jälkeen vanhoihin runkoihin on tullut uusia oksia, mutta niissä ei näy nuppuja vielä.

Juhlistakoon nyt sitten tämän talon ensimmäisen emännän Elsan 110-vuotis-syntymäpäivää, vaikka hautakiven kohdalla häntä yleensä kukilla muistetaan. Elsan elinaika tuli loppuun marraskuussa 1982.