Maaliskuun loppua

Kevätpostaus alkakoon parhaimmalta näyttävällä rodoparilla. Ne ovat vaaleanpunaisia, aikoinaan Agri-Marketin myymälästä ostettuja muistaakseni nimellä Rhododendron Roseum Elegans. Ostin  kaksi, kun oli syyssesongin alkamisen takia tarjousmyyntiä. Tuohon keinukiven viereen rinteeseen, niin ettei aurinko suoraan paista kuin vähäisiä aikoja. Näihin tulee vaaleanpunaiset kukat, ja ovat parhaat kukkijat ja muutenkin selvästi meille sopivimmat.

Pihan kanervaruukut saavat pikkunarsisseista hieman lämpöä. Parin vuoden ajan niissä on kasvanut myös joulusypressejä Chamaecyparis lawsoniana Ellwoodii ja korkeampi kiinankataja Juniperus chinensis. Kuva alkukuusta.

On siirrytty kevätaikaan, kun juuri eilen oli kalenterissa kevätpäivän tasaus. Eletään tyypillistä kuivahkoa ja viileätä kevätaikaa, joka on ominaista ainakin huhtikuulle, mutta joskus alkaa jo maaliskuulla. Yöt menevät pakkaselle, aurinko nostaa lämmöt päivisin plussalle. Kiertelin aamusella vähän havainnekuvia tontilta, jokunen kuva on hieman vanhempi, niissä on ottopäivä merkittynä.

Ylämäen arboretumissa on itärajalla ns. Elsa-sali, josta tämä kuva on peräisin. Ollaan ihan syvän rajaojan tuntumassa, ja siinä on meidän tontin ainoa mustikan kasvupaikka. Pohjalla on kookkaita kiviä. Mustikoiden seuraksi on muutaman viime vuoden aikana tullut useampi sinivuokko, niitä on tässä puolen kymmentä. Kapea risu, joka kasvaa vasemmassa laidassa on likusterisyreenin juurivesa. Toinen on hieman enemmän vasemmalla, alkuperäinen kasvi päätti pari vuotta sitten kuivua pois.

Ensimmäiset scillat kurkkivat talon länsiseinämän raosta, siinä ne ovat aina saamassa lämpimän iltapäiväauringon, joka varmaan varastoituu tiiliseinäänkin osittain.

Oman tontin näsiä ei vielä kuki. Hädin tuskin sitä kuvan keskellä erottaa, kun varsi on niin kuihtuneen haavanlehden laatua.. Vieressä kurkistaa tummavartinen luonnonmarja lehtopunaherukka, jonka kantaa on kylällä enemmältikin, varsinkin mm. Urajärven rannan tuntumassa. Meidän arboretumissa sitä on itsestään levinneenä muutamia yksilöitä. Sillä on paljon pienemmät marjat kuin puutarhan viljelykasveilla, jotka ovat peräisin 1950-luvulta, mutta mistä taimet on hankittu, ei ole tietoa. Epäilisin, että jostain naapurin puutarhasta olisi haettu oksia juurrutettavaksi, siinä vanhempani olivat taitavia.

Eletään outoa ja hieman pelottavaa aikaa, kun maapalloa vaivaa nyt pandemia, koronaviruksen aiheuttama hengitystietulehdus, joka on raisu tauti nopeassa tarttuvuudessa. Varsinkin huonompikuntoisen väestön ja ikäihmisten ei aina onnistu siitä toipumaan. Kansalaisillemme on muutama päivä sitten asetettu poikkeustila, jota nimitetään valmiustilaksi. Se kieltää väenkokoukset yli 10 hengen ryhminä, ja maan rajat on nyt henkilöliikenteeltä suljettu. Suuri määrä väkeä on ollut ulkomailla, heillä on palaamisongelmia, jos eivät viime viikolla tulleet. Varsinkin Etelä-Eurooppa on suosittu talvioleilun paikka, siellä tauti jyllää enemmän kuin muissa maissa. Oletetaan, että tämä tilanne tulee kestämään vähintään kuukausia. Ja lähimmät muut maat meidän kanssa vähintään samassa jamassa, ellei pahemmassa.

Teresanruusun loistavanpunaiset varret alatien varressa.

Meidän tontin ensimmäinen krookuksen alku on tullut esille, se kasvaa parkkipaikan laidalla Elsa-kuusen alla.

Tosin tänään on ollut ulkoilussa tekemistä, kun melko reipas kylmä pohjatuuli on puhkunut maisemissa. Lämpötila on hädin tuskin noussut yli nollan. Ulkoilut jäävät lyhyen puoleisiksi, jos ei ole jotain erityistä tekemistä. Mutta kun ei ole lunta, niin tekemistä on kyllä nähtävissä! Kiertelen koiran kanssa ruskeita heinikkopolkuja katselemassa kriikunan vesoja ja pensaiden kuntoa. Toisella kertaa sitten voimasakset mukana ja ehkä sitä seuraavalla reisulla jo risunippu kainalossa haketuspaikalle. Tuulen pudottamia isompia oksiakin aina löytää. Saisivat tietysti ne oksat jäädä paikoilleen lahoamaan, jos olisi isompi alue kuljettavana, mutta kun kesällä pitää ajaa leikkurilla käytäviä, niin vaistomaisesti ainakin niiltä kohdin siivoaa maaston sille työlle valmiiksi.

Kuusten takaiset maat olivat kaadon kohteina, ja tietysti piti korjuun tekniikan takia ottaa pois kaikki ne, jotka olivat ns. verhopuita, koska pienellä alueella kaato ja liikkuminen on vaivalloista, kun piti varoa jätettäviä taimia.Takimmaiset isot puut ovat jo naapurin puolella.

Meillähän oli kuun vaihteessa muutaman vuoden harkinnassa ollut isojen koivujen ja haapojen poisto arboretumissa, ei tosin muualla kuin itäreunassa. Se on geologisesti muinaisen järvivaiheen tekemää rantarinnettä, joka syntyi vielä niin nopeasti, että savia ei ehtinyt kerrostua tähän kohtaan ollenkaan. (Maantien länsipuolella olevilla pelloilla (lähinnä Haapaniemen tontilla) kivikovaa vaaleaa järvisavea sen sijaan löytyi, ne peltosarat olivat meillä ennen seurakunnalta vuokrattuna juurikas- ja muuna viljelymaana. Juurikkaan harventaja muistaa lopun ikänsä kuivan päivän savikokkareet polven alla taimirivejä kunnostaessaan.)

Virittelin kuormalavoja klapeja varten Rododendron Haagan vierelle, siitähän leikkasin alas koko papulanruusun versoston, ja nyt vielä täydensin tänä keväänä. Pensaan pohja oli nimittäin lehtokotiloiden paras piilopaikka, enemmän kuin missään meidän tontilla. Nyt pitää laittaa jotain torjunta-ainetta, etteivät liikaa innostu viipymään kuormalavojen alla. Lavojen vieressä on jäinen koivunkanto, siinä tilassa ollut jo 30 vuotta. Se oli edellisen sukupolven nuorempien lasten leikkimökin koristeeksi istutettu koivu, jolla oli 3 kaveriakin. Ne puut kaadettiin yhtaikaa, joskus ennen vuotta 1991, jolloin tehtiin autotalli.

Nyt kaadettuja puita oli syntyneiden kantojen perusteella 11 ja lisäksi puolikas siitä tuomesta, jonka kuva on tekstissä alla. Rungot palasivat pari päivää sitten klapeiksi pilkottuina tontille takaisin. Nyt riittää niiden latomista kuivumaan pinoiksi! Tällä kertaa sovimme, että myös oksat ja latvukset matkustivat muualle, koska meillä tulee haketusmateriaalia vuosittain jo aivan liian kanssa. Vuosina 2011 ja 2012, kun puusavottaa oli edellisen kerran, tuskailin pitkään ylenpalttisen oksasadon kanssa ja päätin, että toiste olen viisaampi.

Toinen sinivuokkopaikka tontilla on isonkiven maisemassa, siinä on lähinnä tuomia ja vaahteraa. Vihreitä vuokonlehtiä on kannosta etuoikealle. Puunkorjuun takia otettiin tästä tuomesta osa haaroista pois.

Haketta ei myöskään kulu määräänsä enempää. Varsinkin tänä vuonna sen huomasi, kun talvi oli niin leuto, ettei tarvinnut kuin kerta viikkoon tulia sytytellä. Kuiva hake on loistava lämmitykseen käytetyn leivinuunin pohjustusmassa, kerralla kuluu 5-10 litraa, ja saa hyvin vetävän puiden alustan, joka polttaa sitten myös alta päin puita. Aiempien maksihaketusten tuloksia laitoin aikoinaan katteeksi kuivuvien kukkapenkkien reunoihin, mutta sitä en taida tehdä toiste, kun sokerimuuraisten pesiä oli joka penkin laidassa. Nyt lisämaustetta tuovat vielä lehtokotilot, jotka osaavat ottaa piilopaikan hyvin kerkeästi.

Peittokurjenpolvi on saanut tänä talvena pitää runsaasti vihreitä lehtiä, ainutlaatuista meidän tontilla. Tavallisesti siinä kohdalla on keväisin ruskeaa muusia.

Viime keväänä klapeiksi pilkotut isommat oksatkin ovat olleet niin riittoisia, ettei muuta puuta ole tarvinnut. Maantien varren isoksi ja pullevaksi kasvanut pihasyreeniaita lähettää kohta terveisiä voimasaksien käyttäjälle! Olen sitä joskus kaventanutkin melkein puolella, mutta harventaminen on tarpeen, kun tulee lehtimassaa, joka saa sateella laihat rungot taipumaan liikaa. Kuivaa lämmitysainetta on kyllä hyvä olla varastossa, varsinkin jos eläminen kallistuu. Klapikuorma olikin kunnioitettava, varmaan kymmenisen kuutiota.

Mustanmerenruusut pääsivät multaan noin kuukausi sitten ja osa iti parin viikon päästä, joissakin se on vielä kesken. Kuva alkuviikolta.

Naapurin virikkeestä muistin tehdä myös hernekylvöksen , josta saa tuoretta vihreyttä, kun kaupassakäynti on nyt kovasti säännösteltyä. Tänä aamuna tehty istutus, liotin herneitä yön yli. 

Kun eläkeläisten kauppareissut on arvioitu mahdollisiksi tartuntapaikoiksi, niitä on pyritty minimoimaan ja sijoittamaan niin, että muuta väestöä ei olisi samaan aikaan liikkeellä, meidän keskuksessa se tarkoittaa klo 6-7 välistä aamun aikaa. Naapurin Paula muisti viikolla hernekeittoa tehdessään, että salaatin puutteeseen voi tehdä ituja, ja herneitä on nyt meilläkin kukkaruukussa tuomassa vihreyttä aamiaisleivälle.

Viikko sitten päästiin näistä pölleistä eroon, kun tuttava tuli traktoriavusteisen halkomaruuviterän kanssa ahertamaan jättikoivua polttopuiksi. Noita 30-50 cm korkuisia pöllejä tuli rungosta noin 40, ja kun pinosin, niin sain noin 4 pinokuutiota polttopuita. Pöllit tehtiin kyllä jo 2018 vuoden loppupuolella, mutta olivat hankalasti työstettäviä. Nyt on enää muistot jäljellä tässä rinteessä. Kuva viikko sitten 13 03.

Koivupöllien loppuasema... Kuva torstaina 19 03.

Vaihteeksi leutoa vuoden alkua

Kuva on otettu 11 02 2020 klo 16.30 maissa. Auringon punaiset säteet pilvien lomitse antavat viimeisen värin ennen hämärää.

Tämä vuoden alku pääsee ennätysten kirjoihin, koska tähän asti, eli melkein 1,5 kk ajan on leudon syyspuolen jatkoksi saatu myös syyskelejä muistuttava talvi. Yli kuun puolivälin ulottuva 10 päivän ennuste ei myöskään tiedä kummemmasta. Sadepyörre lämpimine ilmamassoineen seuraa vähintään kerran viikossa. Jos saadaan alkuun lunta, niin melkoisella varmuudella loppuosa kääntyy veden suuntaan ja kuluttaa pois mahdollisen kertyneen valkoisen peiton.

Saman päivän kuva ylämäen suuntaan. Kymmenen sentin viimeviikkoinen lumipeite on häipynyt lähes tyystin. Isoin viherrys on tietysti ikivihreitä vuorenkilpiä Bergenia cordifolia ja crassifolia.

Luonnonkasvit ovat talvisin lepotilassa. Lehdet ovat lakastuneet, varastoravinto siirretty varsiin, juuriin tai mukuloihin. Havupuiden kasvu loppui hyvissä ajoin kesällä eikä niiden talvea monikaan seikka järkytä. Jos maa on roudassa niiden juuristosyvyydessä, nesteet eivät kulje, ja lepoaika jatkuu. Puut saattavat auringon voimakkaasti lämmittäessä keväällä alkaa neulasista kuivua, kun eivät saa vettä juurillaan täydennykseksi. Siksi harvinaisempien pikkupuiden suojaksi on suositeltu panna silloin suojakangasta. Sen sijaan talvinen leuto sää ei paljonkaan merkitse niiden oloille.

Elsa-hopeakuusen oksiston alle sijoittunut mahonia on jokseenkin kuvan keskiosassa, seuranaan ruohovartisia kasveja. Kuva on myös 11 02. Kävin 12 02 päivännäöllä katselemassa, mitä tuo ruohovihreä on. Siinä on eniten maahumalaa Glechoma hederacea ja puistolemmikkiä Myosotis sylvatica, niittysuolaheinän Rumex acetosa melkoinen tupas keskellä alempana ja oikeassa alalaidassa on pölkkyruoho Arabis glabra. Ahomansikkaa Fragaria vesca ylempänä.

Mitään eloa ei näytä olevan rododendroneissakaan. Nehän kääntävät kovilla pakkasilla ikivihreät lehtensä suppuun alaviistoon, kosteammilla ilmoilla ne oikenevat leveämmälle. Uusin tulokkaamme mahonia Mahonia aquifolium ei sellaista esitä ainakaan vielä. Se on niin matala, että lähes peittyi syksyllä ruohoon ja pudonneisiin lehtiin, mutta parina viime viikkona sen on taas alkanut nähdä.

Ruskea maanpinta on mongolianvaahteran lehtiä. Vaikka ne tekevät kovasti hedelmiä, en ole vielä löytänyt yhtäkään tainta. Kuva on 11 02.

Parkkipaikan takana on hieman pensasistutuksia kivikon takia, niiden takana pari makedonianmäntyä Pinus peuce. Niille on ominaista aika harvat oksakiehkurat nuorena, noissa on keskimäärin 3 oksaa. Varsi pysyy talvellakin vielä vihertävänä, kun kotimainen mäntymme vaihtaa selvästi ruskeaan tai punervaan aika pian. Tällä neulaset ovat myös hennommat ja pidemmät kuin kotimaisella lajilla. Vaikka puulaji on kotoisin etelä-Euroopasta, ei sillä ole ollut mitään kasvuvaikeuksia näin pohjoisessa. Käpyjä ei noin nuorissa vielä ole näkynyt. Istutusvuonna niitä muutaman kerran kasteltiin, sen jälkeen on joskus joutunut kitkemään liian raskaita heinä- ja ruohokasveja, jotka sateilla pyrkivät taivuttamaan hentoja runkoja. Mutta sellaistahan joutuu joskus tekemään myös kotimaan taimilla istutetuissa hakkuuaukoissa, jos maa on rehevää.

Kuvasta näkyy taustalla myös alapellon aluetta, jossa on enemmän lunta, melkein viisi senttiä tällä hetkellä.

Roudan ja sulaveden suhteita tulee tarkkailtua joka kerta, kun käy autotallissa. Oven suuhun pyrkii helposti norumaan lätäkköjä sateesta ja sulavesistä. Eilenkin oli, muttei enää tänään. Valkoinen iso massa kuusen alla on auraajan jälkiä, siitä vettä tulee, jos se ei pääse maan sisään.

Routa ei ehkä ole tänä vuonna kovin syvä, sen päättelen siitä, että muutaman lämpimän puolella olevan päivän jälkeen lumesta sulaneet vesilätäköt häviävät maan sisään. Varsinkin tässä ylämäellä sen voi huomata. Maantien varressa oleva alatien suu on pidempään kostea ja allikoilla.

Alatie ja rinnepolku ovat tiukasti sammalpeitossa, ja kun olen ottanut lumet pois melkein kokonaan, sammalesta saa hyvän jarrun kulkijalle pakkaskelillä.

Tämä kuva on otettu viikkoa sitten, silloin oli hieman lumisempaa ja pikkupakkastakin. Lumet alenivat pariin senttiin ja sitten saatiin uusi sadeaalto. Alakuva on otettu 08 02, kun saatiin reipas 5-7 cm pakkaslunta peitoksi.

 Minulta näyttää jääneen parin pensaan alle monta kukkaruukkua, joissa kasvoi keväällä pienikukkaisia tete-narsisseja. Tarkoitus oli istuttaa sipulit pois ruukuistaan multaan kuten ennenkin, mutta jotenkin se unohtui, kun eivät olleet näkyvillä. Pitää nyt seurata, itääkö niistä yksikään, jos ja kun aikanaan pääsevät multaan...

Historiaa uudella tavalla

Tänä aamuna, koska on sunnuntai, nähtiin taas uusi annos ohjelmasarjassa Talot huokuvat historiaa. Se on ruotsalainen sarja ja ehdottomasti parasta antia, mitä meidän TV- ohjelmatarjonnasta voi saada. Suurin osa katsojista taitaa siihen aikaan joko kääntää kylkeä tai lapset ovat vallanneet laitteen omien ohjelmiensa seurailuun. Tunnin ohjelma esitetään klo 07.00 ja klo 8.00 välillä, joten jospa lapsoset heräisivät hieman myöhemmin? Seuraavat jaksot ovat 29.12, 05.01, 12.01 ja 19.01.

Asiantuntijat Christopher ja Erika.

Ohjelmassa esitellään kerrallaan yhden vanhan rakennuksen  ja sen omistajien vaiheita jossakin päin Ruotsia. Asia etenee kaksitasoisesti, toisaalta töissä on historioitsija Christopher O'Regan, toisaalta rakennustutkija Erika Åberg. Rakennus on usein saanut kokea omistajanvaihdoksen, ja on tarvetta muokata tiloja paremmin uusille omistajille sopiviksi. Usein tuon tunnin ohjelman aikana saadaan vieraaksi myös tilalla joskus ammoin asunut henkilö, jonka muistikuvia ja valokuvia myös pohditaan. En tiedä, miten Ruotsissa näitä vanhoja rakennuksia rekisteröidään ja ovatko esim. museoviraston suojelulistoilla kuten meillä. Vai ovatko nykyiset omistajat halunneet ilmoittautua ohjelmaan?

Kumpi tahansa, tuloksena on kiehtova tietokudelma parin, jopa kolmenkin sadan vuoden ajalta paikkaa asuttaneista henkilöistä. Selviää, koska talo on rakennettu ja edelliset omistajat (joita voi olla useampikin sukupolvi) olivat muuttaneet taloon ja mitä heille sinä asuinaikana oli tapahtunut. Joskus joudutaan ottamaan tietoa myös käräjäoikeuksien pöytäkirjoista, tuomiokirjoista ja kauppakirjoista, joskus myös muunlaisistakin lähteistä, kuten taannoin, kun selviteltiin puutarhurin asuntona ollutta rakennusta, piti käydä tutkimassa vanhan liikkeen myyntimuistiinpanoja. Tai kuten tänään, käytiin lukemassa vanhoja sanomalehtiä arkistossa. Mahdollisimman tarkasti näitä tiedon kiviä kääntäen saadaan vaiheita selville, ja ohjelman lopuksi talon nykyinen omistaja saa kaiken selvitetyn kirjaksi itselleen.

Historia selviää siis ihailtavan huolellisesti kirjattujen kirkonkirjojen ja muiden lähteiden avulla, ja valokuviakin on jo yli sadan vuoden takaa. Rakennuksen ominaisuudet taas käyvät ilmi, kun yleensä tilanteeseen liittyy jonkinlaista kunnostamisen tarvetta. Tänään nähtiin mm. vanhanaikaiselta näyttävän valaistuksen järjestelemistä, kun talo oli saanut avukseen sähkövalon noin sata vuotta sitten. Kohteena oli entinen vierassalonki ja nykyinen olohuone. Salongin sahanpurua tiputtava katto tiivistettiin pellavariveellä eli entisajan hirsirakennuksiin käytetyllä kuitumateriaalilla. Usein käsitellään seinäpintaa, ikkunoita ja ovia, jos löytyy vihjeitä entisistä alkuperäisistä materiaaleista.

Tämän päivän ohjelmassa käydään Skellefteån lähellä, jossa on kunta nimeltä Burträsket. Se on sijoittunut joen kahta puolta, kohdetalo on Gammalbyn kylässä, ja kirkonkylä näkyy isohkon selän toisella puolella. Saatiin selville, että kyseisessä talossa oli 1800-luvulla viettänyt lapsuuttaan ihan kuuluisuus, nimittäin Västerbottensost- nimisen kuuluisan juuston kehittäjä Ulrika Eleonora Lindström. Lapsuus alkoi vaatimattomasti, sillä hän oli toinen kahdesta kasvattilapsesta, jotka talon rakennuttanut ja omistanut pariskunta oli ottanut hoitaakseen. Vanhempi näistä kahdesta asui tilalla vanhuuteen asti, mutta tämä nuorempi, juustomestari sai kasvatti-isältään melkoisen rahasumman, 500 riikintaaleria eli riksiä, jolla hän meni kouluttautumaan meijerikouluun ja sai siitä sitten elämänsä hyvään järjestykseen.

Kovaa työtähän meijeriala tarjoaa, sen opin lapsena katsellessani Lyöttilän meijerin päivittäisiä toimintoja. Sieltä käytiin nimittäin hakemassa piimää, joka oli voin valmistuksen sivutuote ja yleinen ruokajuoma maaseudulla. Nykyisin on muitakin keinoja voirasvan erottamiseen kuin kerman hapattaminen.
Monissa meijereissä tuli myös heraa paljon, jos tehtiin juustoja. Silloin kannatti perustaa sikala, joka voi hyödyntää heran possujen ruokana, kuten esimerkiksi Kausalassa. Nykyisinhän heraa käytetään myös ihmisravinnoksi tarkoitettuihin eineksiin ja juomiin. Siitä puuttuvat proteiinit, mutta muu maidon osa on jäljellä. Ei siis sovi laktoosin imeytymishäiriöiselle eikä tietysti lapsille, joilla on lehmänmaitoallergia. Sen opin omaa ensimmäistä lapsenlasta hoitaessa, kun tehtiin heramehujuomasta kuumana kesänä mehujäätä. Voi sitä harmia!

Tämän päivän ohjelmassa käytiin myös pakanuuden aikaisten asioiden äärellä, kun pohdittiin para-nimistä sielunvihollista, nykyisinhän sen suomalainen nimi on piru. Tosin sana para myös esiintyy, mm. keltaisen limasienen nimenä on paranvoi. Tämä vaihtokauppa paran kanssa antaa jotakin henkilön hartaasti toivomaa, mutta vaatii vastineeksi uhrinsa sielun. Sen merkiksi Ruotsissa näyttää vallinneen tapa, että piti hakea salaa hautausmaalta luita asuntoonsa kätköön. Jos niitä ei palautettu takaisin oikeaan paikkaansa, talossa voi se sielunsa myynyt kummitella.
Asiasta löytyi niinkin tuoretta faktaa kuin 1960-luvun sanomalehden sivulta! Siinä oli pohdittu erään rakennuksen historiaan liittyneen nuoren miehen hukkumiskuolemaa 1931. Para-uskoiset olivat sitä mieltä, että mies sai palkkansa, kun ei palauttanut luita kirkkomaahan, kuten häneltä renkinä pyydettiin, vaan viskoi ne järven jäälle. Ja niin hän pyöräili sulaan, jota pidettiin selvänä osoituksena paran voimasta.

Tämä epäonninen poika oli Paul Sandströn, jonka perhe muutti taloon asumaan 1906, jolloin minun äitini Elsa muuten on syntynyt. Paul oli perheen vanhin lapsi 15-päisessä sisarussarjassa. Se, että lapsia jäi eloon 12, kertoo, että lasten terveydenhoito oli jo kehittynyttä ja sai tuloksia. Minunkin isovanhempieni perheessä oli yhteensä yli 10 lasta, joista vain yksi koki lapsikuolleisuuden.

Kuten Päivi Hutri hiljattain mainitsi, ohjelman voi katsoa myös Yle Areenasta.

Leutoa alkutalvea

Tällaisia adventtikukkia ei ennen olekaan tullut kuvatuksi! Irlanninkatajan juurella etupihalla on jokusen vuoden ollut ihan pienenä itse tehtynä taimena istutettu komeamaksaruoho, joka viime kesänä sai sen verran juurta aikaiseksi, että versot jo nousivat teini-ikäisen mittoihin. Näin myöhään ei tämä kasvi ole kyllä aikaisemmin saattanut meillä pitää vihreinä lehtiään, ja eikös vaan kukintokin vielä jollain lailla näytä freesiltä? Kyllä muissa penkeissäni on lehdet jo poistuneet.

Niinpä on jatkunut leutojen ilmamassojen kyläily, kuten asiaa jo ennustivat globaalisään tuntijat pari kuukautta sitten. Ihan on kuin oltaisiin jossain monsuuni-ilmaston tapaisessa jatkumossa, kun sykloni toisensa jälkeen muistaa mennä ratansa meidän kohdalta. On ihme, jos ei etelä-Suomen pohjavesivaranto saa tällä menolla ääriään täyteen. Ainakin meidän tontilla routa on niin ohutta, että parin sadepäivän jälkeen kosteus on uponnut maanrakoihin hyödyntämään piilossa olevia tiloja. Parhaiten sen huomaa autotallin kulmilla rännien kohdalla olevista syvennyksistä, jotka tänäänkin näyttävät ihan kuivilta.

Tässä pari askelta kauempaa sama kasvupaikka. Sataneet rännät muuttuvat aika pian juoksevaan muotoon, joten ei ole vielä kertymää osoittaa. Irlanninkatajat antavat ilmeisesti tässä sopivan mikroilmaston, jotta kasvi on voinut säilyä noinkin hyvänä.

Puoli kuukautta on kulunut edellispostauksesta. Sen jälkeen on saatu monta vaihdosta sulan ja valkopeittoisen maan vuoroina. Eipä vieläkään tiedetä, onko jouluna lunta. Ainakin lauhat ilmat edelleen jatkuvat, ja jos pakkasia sattuu, niiden vahvuus ihan minimiluokkaa. Tänäänkin mittarini näyttää +1C, vaikka aamulla alkoi hieman ripotella räntäpeitettä.

Elsa-kuusen liepeille raivatussa kukkapenkissä vuorenkilvet saavat taistella myös papulanruusun juurien kanssa, jotka vierestä tunkevat penkkiin. Niitä pitää torjua ihan saksilla.

Erityisihmettelyni joka vuosi saa vuorenkilpi Bergenia. Onhan sillä hyvä nimikin osoittamaan, millaisia kasvupaikkoja se sietää. Mutta sääkään ei helpolla tätä sissiä nitistä. Monet pakkas- ja sulamiskaudet se sietää vähin elein, mitä nyt lehti jää vähän nuokkumaan kylmällä. Mutta kun lämmin palaa edes vähänkin, lehdet ovat taas valmiina kasvuasemissa. Olen tehnyt näitä kasveja käyttäen kymmeniä istutuksia tontilla, joita ei juuri tarvitse hoidella, sillä vahva lehti sallii melko niukasti aluskasveja. Vuohenputki toki ainakin jollain lailla pärjää, kun se saa juurakon apua penkin ulkopuolisilla haaroillaan.

Rinnetontilla vaikeasti muuten hoidettavat jyrkemmät kohdat saa jokseenkin helposti vehmaammiksi vuorenkilvillä. Tellan tutkimassa kohdassa on luultavasti joku muinainen viemäriputken pää lähellä, kun siinä rehottaa iso hiirenporras-saniainen ja myyrien käytävät pitävät maanpinnan kumpuisena. Se saa hoitaa osansa.

Koko syksyn on saanut ihmetellä pienikukkaisten orvokkien sitkeyttä kukkia ja kasvaa, olivatpa olot mitä syyslaatua tahansa. Nostin Bergenia-kasvuston antamaan koloon pari ovenpielen amppelia, että siemeniä voisi karista näytillä olevaan kohtaan polun varressa. Nämä toki ovat jo lopettaneet kukinnan, mutta kasvu tuntuu olevan edelleen hallussa!

Kaksi alempaa kuvaa ovat etupihan laatoitusalueelta, kummatkin kohtia, joissa sekä luuta että lumilapiokin on ollut puhdistushommissa. Keskimmäisen kuvan keltaiset kukat on aika hiljattain saatu avatuiksi! Mutta ennenkaikkea ihmetyttää niiden vaatimattomuus, kun toista vuotta sitten vaihdettujen laattojen alla on karkeaa asennussoraa kivikovaksi tallatun luonnonmaan päällä... Se mitä orvokki ei pitkään kuitenkaan kestä, on heinäkasvien kanssa kilpailu. Sen se melko pian häviää, mutta jos on kyseessä usein polku tai muu tallattu alue, niin se auttaa siemeniä itämään.

Katsaus päättyy sisätiloissa, jossa joulu- eli marraskuunkaktus Schlumbergera x buckleyi on täydessä komeudessa. Melkein kaikki nuput ovat auenneet kymmenessä päivässä. Se oli ulkoa tuomisen jälkeen syys-marraskuun ajan meillä hieman viileämmässä ja keskimäärin vähävaloisemmassa suihkutilassa, ja toin sen 29. marraskuuta tuvan pöydälle, kun nuput olivat jo alkamassa avautumista.

Pihtakuusistani

Etualalla päänvaivaa tuottanut korkkipihta, taaempana okakuusi, jonka eräs värimuoto on hopeakuusi.

Olen viimeisten reilun kymmenen vuoden ajan kasvattanut havupuita pikkutaimista myös alapellolle, jossa oli ennen marjatarhaa. Viimeisimmät kuusihankintani olivat 2009 (sen jälkeen on hankittu vain kartio- ja timanttituijia).  Taimet kasvoivat ruukuissa ensin kotiin tuonnin jälkeen 2-4 vuotta, koska alue on heinikkoista ja ison ruukun seinämät estivät rikkaruohoja saamasta heti jalansijaa taimen lähellä. Päädyin 2009 okakuusiin Picea pungens ja ajaninkuusiin P. jezoensis, kun sellaisia oli Mustilan pikkutaimien osastossa saatavilla. Yksi sinisimpänä okakuusena pitämistäni on kuitenkin heinikon vallasta noustuaan osoittautunut jalokuuseksi, kiitos tarkkanäköisen Seija Lehtisen, joka kävi kyläilyllä syyskuussa. Se kuuluu siis pehmeiden neulasten takia sukuun Abies. Luulin jossain vaiheessa, että se olisi saksanpihdan Abies alba joku värimuoto, kun runko on niin vaalea, mutta asia on vaivannut päätäni syksystä lähtien. Lopulta kaivoin määrityskirjan (Suomen puu- ja pensaskasvio) työavuksi. Saksanpihdan kun sanotaan olevan huonosti menestyvä näin pohjoisessa, eikä tästä omasta ongelmalapsesta löydy sanottuja kampamaisesti sijoittuneita neulaslehtiä.

17 11 2019 poistettua kilpalatvan kärkeä talvisena koristeena eli leikkovihreänä.  

Olenkin päätynyt lännenpihdan alalajiin korkkipihta Abies lasiocarpa var. arizonica. Siihen veivät tuossa yläkuvassa hyvin näkyvä nuoren rungon kovin vaalea väri ja puun pinnan erityinen pehmeys sahattaessa. Kun nimittäin viikko sitten poistin kilpalatvaa, niin oli kuin puuroa olisi tarttunut sahan hampaisiin. Sellaista kokemusta ei ole koskaan tullut minkään puulajin kohdalla vastaan. Piti siis ruveta lukemaan myös kaikkia entisiä muistiinpanojani asian tiimoilta.

Tuossa loput poistetuista alemmista oksista edelleen syksyistä kukkapenkkiä somistamassa.

Olen vuonna 2010 kirjoittanut blogipostauksen silloisista istutuksistani, ja siinä on maininta, että olisin edellä mainittujen oka- ja ajaninkuusien kanssa hankkinut Mustilasta virginianpihdan Abies fraserii taimen 2009, joka silloin oli vielä taimikasvatusvaiheessa ja kasvoi ruukussa. Sellaista puuta ei nyt löydy mistään tontin kolkalta.

Tämä sininen kaunotarkaan ei  näytä virginianpihdalta, vaan on ennen muuta lännenpihdan Abies lasiocarpa ryhmää. Nimilappu 2009 pikku taimessa, joka kasvoi maitopurkissa, ei ole siis ollutkaan alkuperäinen.. Eipä se olisi ihme, monet kädet koskevat taimiin myymälässä, ei olisi ensimmäinen kerta, kun lappu putoaa ja pannaan takaisin. Tai toiseen ruukkuun tartuttaessa jää lappu samaan pihtiin, ja pannaan sitten takaisin luultuun kohtaan.

Tietysti voi olla kyseessä myös varte, eli hyvään juuristoon on liitetty uusi latva. Nämä taimethan olivat ns. harjoittelijoiden töitä, joita kahvilan liepeille on pantu myyntiin. Sellaisesta taimien teosta minulla ei ole tietoja, mutta pitääpä kysäistä joskus, kun tulee käyntiä Mustilassa. Siellä kasvaa kaikkia arvattuja lajeja, virginian-, lännen- ja korkkipihtaa.

Siperianpihta Abies sibirica 23 11 2019 eteläkaakosta katsellen. Takana Hattulasta peräisin olleen joulukuusen kävystä 1980-luvulla kasvatettu Picea abies jälkeläinen

Tässä kylässä on kasvanut koristepuuna jo vähintään sadan vuoden ajan siperianpihtaa. Sitä on isoina puita paitsi kesäkahvilan eli entisen kansakoulun puutarhassa, mutta myös koulun itäpuolen naapurin tontilla, siellä oli jokunen vuosi sitten käydessäni myös runsaasti eri-ikäisiä siementaimia.

Meidän tontilla kasvaa useita lajeja pihtakuusia. Vanhin on itsekseen kylväytynyt siperianpihta Abies sibirica. Sen emopuu kasvoi luultavimmin itänaapurissa Hutrin tontilla, ja oli varmaan 1960-luvulta peräisin, koska talon omistajanvaihdos osui 1950- ja 1960-luvujen taitteeseen. Emon hankintakohde ei ole minulla tiedossa, mutta sen tiedän, että omistajilla oli myös tapana käydä taimiostoksilla Mustilan taimistolla. Voi se tietysti olla taimena tuotu edellä mainitusta kylän vanhasta esiintymästä. Emopuu kasvoi n. vajaan 10 m päässä meidän tontistamme talon etelänurkalla.

Samat puut kuin edellä, mutta nyt idästä päin katsellen.

Voimakas myrskytuuli kaatoi isoksi puuksi ehtineen emopihdan sitten vuosituhannen vaihteen tienoilla. Sitä en tiedä, oliko puu ehtinyt tehdä useampia taimia sitä ennen. Mutta löysin yhden pikkuisen taimen tontiltani emopuun kaatumisen jälkeen läheltä rajaa. Kun rajalle kaivettiin 2000 -luvun ensimmäisen vuosikymmenen lähetessä loppuaan iso sade- ja sulamisvesien oja, siirsin 2006 taimen parempaan talteen yläpellon arboretum-osastolle. Siinä se nyt ylenee.

Purppurapihta lähinnä tallia. Siitä on leikattuna useampikin alimmaisista oksista, kun pyrkivät peittymään heinikkoon. Mutta aina löytyy uusi oksaparvi, jotka päättäväisesti alkavat kääntää kärkeään maanpinnan tasoon..

Sama puu läheltä, yhden oksan leveys parhaimmillaan on lähes 70 cm.

1990-luvulla olin alkanut istutella puiden pikkualkuja Mustilan opiskelijoiden taimimyynnistä. Ensimmäiset olivat purppurapihtoja Abies amabilis, joita hankin 3 kappaletta, ja niistä jokainen alkoi kasvaa istutuspaikassaan.

Isonkiven purppurapihta, kivi on lähes 1,5 m korkea. Puu kasvoi aluksi kaikkein parhaiten pituutta, muut heräsivät vasta myöhemmin siihen hommaan.

Sama puu koillisesta, jolloin kivi näkyy vain pikkuisen vasemmalla laidalla. Taustan puut ovat kartiotuijia.

Vaahteran antamaan varjoon ison kiven lähelle pellon puolelle ensin istutettu taimi kasvoi nopeasti muita isommaksi, kaksi muuta miettivät alkuun monta vuotta, ennenkuin alkoi tulla selviä vuosikasvuja.

Rodon ja purppurapihdan pariskunta.

Nyt muutkin ovat jo puun näköisiä, muutaman metrin korkuisia leveäoksaisia puita. Kolmas kasvaa punakukkaisen Nova Zembla -rodon kaverina. Rodon puolelta on poistettu jokunen alaoksa. Puut ovat n. 10 m:n päässä toisistaan kolmion muodossa.

Kuvassa on harmaapihta, joka jäi kasvamaan naapurin tontille, se kasvaa maakellarin nurkalla ja takana näyttäisi olevan isompi siperianpihta.

2010-luvulle tultaessa oli naapurissa taas muutosten aikaa, kun tapahtui sukupolven vaihdos entisen isännän Väinön ajan tullessa täyteen. Häneltä jäi istuttamatta liuta Mustilasta hankittuja pikkutaimia, mm. harmaapihtaa Abies concolor. Niistä yhdelle löytyi paikka naapurin omalta tontilta, mutta kaksi ajautui meille toiveena, voisiko niitä saada mahtumaan arboretumin puolelle, ettei tarvitsisi hävittää. Ylämäen puolelta läheltä koillisnurkkaa löytyikin tilaa, ja molemmat harmaapihdat ovat hyvässä kasvussa.

Omalla tontilla kasvavat harmaapihdat. Keskellä isomaksi ehtinyt, siitä vasemmalle pienempi.

Harmaapihdan neulaset ovat kovin pitkät.

Pienempi ja harvakasvuisempi harmaapihta ehkä ei tykkää noin isosta varjosta. Isomman pihdan reuna oikealla.

Pitäisi ehkä poistaa verhopuiksi istutettuja koivuja, mutta se ei ehkä käyne ihan tavallisena metsurintyönä? Aina voisi tietysti myös hankalan paikan puuta kelottaa paikallaan, saisi sitten tämän kulmakunnan harmaapäätikkakin kevyesti pesäkoloa itselleen.

Koillisnurkan palsamipihta

Epäonninen taimi, joka jäi latvusten alle puoleksi vuodeksi. Nyt, kun kesä on kulunut siitä, kun sitä viimeksi katselin, taimi näyttää paljon paremmalta, ja sille on tullut jonkinlainen latvakin. Puun kasvutyyli ei ole kyllä mitenkään tuon ylemmän palsamipihdan mallinen, joten ehkä annetaan vielä kasvaa ja paaristua. Toinen vaihtoehto sille voisi olla harmaapihta niiden taimitietojen mukaan, joita silloin oli olemassa, mutta katsotaan nyt tulevaisuudessa tämänkin laji tarkemmin.

Samaan aikaan oli harmaapihtojen seurasta löytynyt pari kappaletta hentoisia palsamipihdan Abies balsamea taimia. Tiesin ennakkoon, että kyseessä on kirvoille herkkä laji, olin nimittäin sitä istuttanut aikoinaan Sysmän kesämökkipalstalleni ja todennut neulasten kärsimiä tuhoja, niin että muistaakseni ainakin yksi oli jouduttu poistamaan. Nyt kun tämä alussa esitelty lajiongelma on saatu ratkaistuksi, saattaa olla, että näihin palsamipihtoihinkin tulee nimien muutoksia?

Istutin nämäkin taimet varauksella, että jotakin saattaa sattua. Toinen kasvaa kuitenkin melko puhtaana harmaapihtojen lähellä enkä ole nähnyt kellastuneita neulasia toistaiseksi. Toiselle taimelle kävi huonosti, kun 2011 tehtiin harvennuksia suojapuustossa, ja mm. iso raita kaadettiin läheltä. Puiden oksia kerättiin kasaan kevättalven kaatojen yhteydessä odottamaan omaa puuhaani oksasavotassa sitten myöhemmin. Kun lajittelin ja karsin syksyllä oksia, huomasin, että yksi puuntaimi oli tukikeppeineen jäänyt latvusten alle. Se oli kyllä elossa, joten nostin kepit uudelleen paremmin pystyyn. Moniin vuosiin oli vain muutama oksa, eikä syntynyt pituuskasvua.

Uusin tulokas pihtakokoelmassani on vielä vauva. Se tuli tontille syksyllä 2017.

Pienin pihtataimi viettää jo kolmatta vuottaan maahan kaivetussa ruukussa. Sain sen naapuriltani Päiviltä mikrotaimena, ja piti laittaa ruukkukin pation laitaan niin näkyville, että muistaisi. Sen viimeinen latvaverso on sen verran iso, että ehkä ensi keväänä tulee siirtoaika. Lajin nimestä voisi esittää arvailuja, tässä vaiheessa on nähtävissä sivuille kampamaisesti sojottavat neulaset, jotka ovat kapeammat kuin ylämäellä kasvavan palsamipihdan. Haararanka näkyy selvästi, on karvaton ja vaaleanruskea. Neulasten alapuolella on kaksi hopeista ilmarakojuovaa. Väri on muuten melko puhtaan vihreä.

Runsaan ruskan rääppiäiset

Kuva on sunnuntain iltapäivältä eli 20 10. Tunnin päästä pitäisi alkaa seuraava saderintama, edellinen pyyhälsi yli eilen. Valkoiset pihasyreenit ovat alkaneet muuttaa lehtiään limenvihreään päin, violettikukkaiset ei niinkään, ne vain varistavat.

Jo kohta kuukauden ajan on saatu ihailla kauniita syysväreihin sonnustautuneita maisemia kotinurkilla. Ei ole tarvinnut merta edemmäs kalaan mennä, kun on kaikki, mitä voi toivoa. Auringonpaistetta ei ole kovin paljon nähty, yleensä sen voi määrittää yksinumeroisella minuuttiluvulla, joskus sitäkin lyhemmillä väläyksillä.

Hevoskastanja Pentti pitää vielä yli 2/3 lehdistään, joista sisemmät ihan vihreinä. Eilen pyörteinen tuuli otti jo osan alas. Kuva myös tänään. Vaahteranlehdet ovat olleet maassa jo viikon.

Vieläkin ruska-aika on, vaikka keltaisen loisto eittämättä alkaa jo himmetä. Siitähän sen tietää loppuneeksi, kun koivut varistavat, niiden asema on niin hallitseva kaikkiin muihin nähden.

Lipputangon kukkapenkissä on tietysti pensashanhikilla vielä kukintatyöt kesken, se jaksaa kukkia vielä pakkastenkin aikaan. Koivuangervon lehtiä on jäljellä enää jokunen, kauniin punaisenruskeat oksat siinä tarmokkaina odottelevat tulevia aurauslumia...  Valeangervon tumma vihreys on muuttunut syksyllä mahtavaan pronssin sävyyn siinä vierellä.

Piharuukkujen kesäkukkailme on toistaiseksi pitänyt pintansa, vaikka jokunen nollan alla käynyt aamu onkin nähty. Kaksi seuraavaa kuvaa on otettu 06 10 2019, mutta tilanne on tänään sama.

Ihana huovinkukka Sanvitalia procumbens, se vasta loistovalinta meidän kasvuoloihin!

Kohta on aika vaihtaa kanerviin niissäkin! Tänään alettiin varsinainen lintujen ruokintakausi, kun ensimmäinen satsi auringonkukan siemeniä solahti siiloon.

Kuva on otettu noin viikko sitten, kun Emmin auto kyyti Helena-mummin ja pojat viikonloppun kyläilyyn tänne isomummilaan. Tobbe valitsi kuvauspaikan kivikoivun ja jyväsiilon yhdistelmästä, actions löytyy!

Rantaretki tehtiin kahteen kertaan, perjantain päivänvalolla ja iltahämärällä.

Lehtikuusilla on vielä parhaat hetkensä, komeimmillaan olisivat, jos osuisi sitä aurinkoa. Niiden seurana punaherukoiden heleä vihertävänkeltainen.

Tätä kohtaa maisemassa hallitsi viime vuoteen asti se jättikoivu, nyt näyttää herukkapensaskin isolta, kun tosi iso on poissa... Tammella on enää hieman lehtiä jäljellä. Kuva on 19 10 2019.

Kuva on 15 10 2019, jolloin yön kohmetta kesti illasta pitkälle seuraavaan aamuun. Mittarihan meillä on juuttunut 0 ja -1 C välille näissä tapauksissa, kylmempää ei ole nähty. Taustan keltaisuus on koivuja.

Tässä ollaan noin viikon takaisissa näkymissä, kuva on 12 10 2019, jolloin naapurintien kurtturuusu on juuri saavuttanut  keltaisensa, ja koivuissa on hieman viherrystä jäljellä.

Sama kohta tänään 20 10 2019 vie ruusun jo oranssiin päin ja taustasta näkee, että koivut ovat jo alkaneet varistaa.

Loput 4 kuvaa on otettu eilen 19 10 2019. Maantien länsipuolen metsän läpi tunkee jo valoa alas asti.

Koivun keltaiset ja syreenien vihreät lehdet peittävät jo nurmikon lähes näkyviltä.

Tontin luoteiskulman suunniteltu punaisuus koostuu verikurjenpolvista ja hurmehappomarjasta, koska meidän kirkkomme on myös punainen. Vaikka ei se juuri tuosta näy, vaikka pitäisi, kun matala syreeni on vielä liian tiheä.

Oman parkkipaikan näkymät pohjoiseen näyttävät värikkäimpinä keltaisia lehtikuusia ja että harava on vieraillut polulla!