Historiaa uudella tavalla

Tänä aamuna, koska on sunnuntai, nähtiin taas uusi annos ohjelmasarjassa Talot huokuvat historiaa. Se on ruotsalainen sarja ja ehdottomasti parasta antia, mitä meidän TV- ohjelmatarjonnasta voi saada. Suurin osa katsojista taitaa siihen aikaan joko kääntää kylkeä tai lapset ovat vallanneet laitteen omien ohjelmiensa seurailuun. Tunnin ohjelma esitetään klo 07.00 ja klo 8.00 välillä, joten jospa lapsoset heräisivät hieman myöhemmin? Seuraavat jaksot ovat 29.12, 05.01, 12.01 ja 19.01.

Asiantuntijat Christopher ja Erika.

Ohjelmassa esitellään kerrallaan yhden vanhan rakennuksen  ja sen omistajien vaiheita jossakin päin Ruotsia. Asia etenee kaksitasoisesti, toisaalta töissä on historioitsija Christopher O'Regan, toisaalta rakennustutkija Erika Åberg. Rakennus on usein saanut kokea omistajanvaihdoksen, ja on tarvetta muokata tiloja paremmin uusille omistajille sopiviksi. Usein tuon tunnin ohjelman aikana saadaan vieraaksi myös tilalla joskus ammoin asunut henkilö, jonka muistikuvia ja valokuvia myös pohditaan. En tiedä, miten Ruotsissa näitä vanhoja rakennuksia rekisteröidään ja ovatko esim. museoviraston suojelulistoilla kuten meillä. Vai ovatko nykyiset omistajat halunneet ilmoittautua ohjelmaan?

Kumpi tahansa, tuloksena on kiehtova tietokudelma parin, jopa kolmenkin sadan vuoden ajalta paikkaa asuttaneista henkilöistä. Selviää, koska talo on rakennettu ja edelliset omistajat (joita voi olla useampikin sukupolvi) olivat muuttaneet taloon ja mitä heille sinä asuinaikana oli tapahtunut. Joskus joudutaan ottamaan tietoa myös käräjäoikeuksien pöytäkirjoista, tuomiokirjoista ja kauppakirjoista, joskus myös muunlaisistakin lähteistä, kuten taannoin, kun selviteltiin puutarhurin asuntona ollutta rakennusta, piti käydä tutkimassa vanhan liikkeen myyntimuistiinpanoja. Tai kuten tänään, käytiin lukemassa vanhoja sanomalehtiä arkistossa. Mahdollisimman tarkasti näitä tiedon kiviä kääntäen saadaan vaiheita selville, ja ohjelman lopuksi talon nykyinen omistaja saa kaiken selvitetyn kirjaksi itselleen.

Historia selviää siis ihailtavan huolellisesti kirjattujen kirkonkirjojen ja muiden lähteiden avulla, ja valokuviakin on jo yli sadan vuoden takaa. Rakennuksen ominaisuudet taas käyvät ilmi, kun yleensä tilanteeseen liittyy jonkinlaista kunnostamisen tarvetta. Tänään nähtiin mm. vanhanaikaiselta näyttävän valaistuksen järjestelemistä, kun talo oli saanut avukseen sähkövalon noin sata vuotta sitten. Kohteena oli entinen vierassalonki ja nykyinen olohuone. Salongin sahanpurua tiputtava katto tiivistettiin pellavariveellä eli entisajan hirsirakennuksiin käytetyllä kuitumateriaalilla. Usein käsitellään seinäpintaa, ikkunoita ja ovia, jos löytyy vihjeitä entisistä alkuperäisistä materiaaleista.

Tämän päivän ohjelmassa käydään Skellefteån lähellä, jossa on kunta nimeltä Burträsket. Se on sijoittunut joen kahta puolta, kohdetalo on Gammalbyn kylässä, ja kirkonkylä näkyy isohkon selän toisella puolella. Saatiin selville, että kyseisessä talossa oli 1800-luvulla viettänyt lapsuuttaan ihan kuuluisuus, nimittäin Västerbottensost- nimisen kuuluisan juuston kehittäjä Ulrika Eleonora Lindström. Lapsuus alkoi vaatimattomasti, sillä hän oli toinen kahdesta kasvattilapsesta, jotka talon rakennuttanut ja omistanut pariskunta oli ottanut hoitaakseen. Vanhempi näistä kahdesta asui tilalla vanhuuteen asti, mutta tämä nuorempi, juustomestari sai kasvatti-isältään melkoisen rahasumman, 500 riikintaaleria eli riksiä, jolla hän meni kouluttautumaan meijerikouluun ja sai siitä sitten elämänsä hyvään järjestykseen.

Kovaa työtähän meijeriala tarjoaa, sen opin lapsena katsellessani Lyöttilän meijerin päivittäisiä toimintoja. Sieltä käytiin nimittäin hakemassa piimää, joka oli voin valmistuksen sivutuote ja yleinen ruokajuoma maaseudulla. Nykyisin on muitakin keinoja voirasvan erottamiseen kuin kerman hapattaminen.
Monissa meijereissä tuli myös heraa paljon, jos tehtiin juustoja. Silloin kannatti perustaa sikala, joka voi hyödyntää heran possujen ruokana, kuten esimerkiksi Kausalassa. Nykyisinhän heraa käytetään myös ihmisravinnoksi tarkoitettuihin eineksiin ja juomiin. Siitä puuttuvat proteiinit, mutta muu maidon osa on jäljellä. Ei siis sovi laktoosin imeytymishäiriöiselle eikä tietysti lapsille, joilla on lehmänmaitoallergia. Sen opin omaa ensimmäistä lapsenlasta hoitaessa, kun tehtiin heramehujuomasta kuumana kesänä mehujäätä. Voi sitä harmia!

Tämän päivän ohjelmassa käytiin myös pakanuuden aikaisten asioiden äärellä, kun pohdittiin para-nimistä sielunvihollista, nykyisinhän sen suomalainen nimi on piru. Tosin sana para myös esiintyy, mm. keltaisen limasienen nimenä on paranvoi. Tämä vaihtokauppa paran kanssa antaa jotakin henkilön hartaasti toivomaa, mutta vaatii vastineeksi uhrinsa sielun. Sen merkiksi Ruotsissa näyttää vallinneen tapa, että piti hakea salaa hautausmaalta luita asuntoonsa kätköön. Jos niitä ei palautettu takaisin oikeaan paikkaansa, talossa voi se sielunsa myynyt kummitella.
Asiasta löytyi niinkin tuoretta faktaa kuin 1960-luvun sanomalehden sivulta! Siinä oli pohdittu erään rakennuksen historiaan liittyneen nuoren miehen hukkumiskuolemaa 1931. Para-uskoiset olivat sitä mieltä, että mies sai palkkansa, kun ei palauttanut luita kirkkomaahan, kuten häneltä renkinä pyydettiin, vaan viskoi ne järven jäälle. Ja niin hän pyöräili sulaan, jota pidettiin selvänä osoituksena paran voimasta.

Tämä epäonninen poika oli Paul Sandströn, jonka perhe muutti taloon asumaan 1906, jolloin minun äitini Elsa muuten on syntynyt. Paul oli perheen vanhin lapsi 15-päisessä sisarussarjassa. Se, että lapsia jäi eloon 12, kertoo, että lasten terveydenhoito oli jo kehittynyttä ja sai tuloksia. Minunkin isovanhempieni perheessä oli yhteensä yli 10 lasta, joista vain yksi koki lapsikuolleisuuden.

Kuten Päivi Hutri hiljattain mainitsi, ohjelman voi katsoa myös Yle Areenasta.