"Ikikukkia"...

Vaaleanpunertavan tiiliseinän vierellä vihreätkin kasvit näyttävät kiinnostavilta, lisäväriä tulee tässä tummanpunaiset lehdet omaavasta purppuraheisiangervosta Physalis opulifolius 'Diabolo'. Se on istutettu kyllä liian lähelle seinää, joten väärään suuntaan sojottavia oksia saa leikata vuosittain. Tähän viereen oli alunperin istutettu samoin punalehtinen hurmehappomarja, mutta se kasvoi seinää karttaen niin, että melkein kaikki oksat viistivät maata, joten siirsin sen toisaalle.

Jo pitkään on toiveenani ollut saada puutarhanäkymiä sellaisiksi, että niissä riittää aina katsottavaa. Alunperin ajattelin, että teen isosta viljelyalueesta vähitellen arboretumin, mutta sillä aikaa, kun puut ja pensaat vielä ovat matalia, pitää olla muunlaisia näkymiä kukkapenkeissä.Tietysti on olemassa keino, että istutetaan eri aikaan kukassa olevia lajeja ja saadaan tulos aikaan sillä lailla. Tästä on olemassa valmiiksi pureskeltuja ohjeita, kun puutarhamyymälät tarjoavat valmiiksi suunniteltuja taimipakkauksia.

Tontilla on lisähaasteena korkea talo, joten kasvienkin tulee olla samaan suuntaan. Korkeiden ruohovartisten pahin harmi on reippaasti pyörittävä tuuli ja runsas sade, ja sellaisia mahtuu joka kesään. Metallista tai muovista tehdyt kaupan tukikeppitarjonnat jäävät yleensä liian lyhyiksi ja ovat sileitä. Parhaita ovat oman tontin pitkät puukepit, joissa mukana oksantynkiä paljon. Kriikuna olisi siinä suhteessa aika hyvä, kun se vain osaisi kasvaa suoraa vartta. Puukepit ovat vain aika hyviä lahoamaan, yleensä 2-3 vuoden välein pitää uusia tehtailla.

Oikea toivekasvi pystyssä pysymisen suhteen on punalatva Eupatorium cannabinum. Korkeutta tulee lähes kaksi metriä. Sen harmillisin puoli on kovin myöhään alkava kukinta, vasta elokuulla. Tämä kuva on otettu 15 08 2011.

Lähes yhtä vankka on töyhtöangervo Aruncus dioicus, joka alkaa olla näyttävä jo heinäkuulla. Kuva on otettu 10 07 2011. Tämän kasvin käyttöä rajoittaa hieman se, että paitsi korkeutta se kasvaa myös leveyttä. Tuossa iässä kuin se nyt on,  parikymppinen, pensaan leveys on lähes neljä metriä. Varsien päät alkavat myös painua kovin märkinä kesinä.

Kaunis ja korkea harmaamalvikki Lavatera thuringiaca, kuva 20 07 2011, on taas siitä hyvä, että sen uusia taimia ilmaantuu istuttamatta usein toisten kasvien joukkoon. Huonoin puoli on, että se kaatuilee sade-tuuli-ilmalla helposti eli aina milloin minnekin päin pitkin maata kenallaan. En ole vielä löytänyt sellaista tukikeppiviritystä, jolla isompi puska saataisiin aisoihin...

Äitini perua tontilla kasvava kultapallo Rudbeckia laciniata 'Goldball' vie voiton korkeudessa, se menee helposti yli kahden metrin.  Kaatuilijoista se saa kyllä ykkössijan! Tätä on myös vaikea tukea, kun viimeistään ylimmät latvatkin kaartuvat sateen painosta. Kuva on  20 08 2011. Kerran rakenneltiin korkeita aidakkeita varta vasten, mutta niiden maahan saaminen ei ole helppoa ja niiden sisälläkin osataan kaatua...

Kultapallon kantaäiti on tässä, Rudbeckia laciniata, jolla keltaisia laitakukkia on vähemmän. Sen varsi on vankempi kuin kultapallolla. Tässä se kasvaa taimimaassa, kunnes löytyy parempi paikka. Alaspäin kaartuvat omenapuun oksat tarjoavat tukea, mutta kyllä tämäkin  osaa kaatua, jos sateita riittää. Kuva on 17 08 2014.

Suomentatar Polygonum x weyrichii on myös äitini peruja. Sekin osaa mukavasti tehdä ruskaa. Eikä tarvitse tukea. Kuva on  otettu 14 09 2013. Tämän kasvin heikoin puoli puutarhassa on sen vitaalisuus, kun istutus pyrkii täyttämään kaiken alleen. Ainoa vaihtoehto on ruohonleikkurilla kasvualueen ympäri ja vähintään metrin alue leikattavaa!

Parhaiten selviäisi kaatumattomuustestissä ylläoleva maa-artisokka Helianthus tuberosus, mutta sen kukinta alkaa vasta syyskuun puolivälin maissa, joskus vieläkin myöhemmin. 

On siis otettava pikkupuut ja pensaat avuksi, ja niillähän on bonuksena myös ruskaväritys. Alkukuvassa esiintyneen purppuraheisiangervon lisäksi on jäämässä asukkaiksi seuraava ryhmä, joista kaksi ympäri kasvukauden punaisia:

Viime kesänä Mustilasta hankittu puna-marjaomenapuu Malus baccata, jolle asetan suuria toiveita, se kun on ympäri vuoden saman värinen. Marjaomenapuiden tapaan omenat ovat pikkuriikkisiä.  Kuva on 27 09 2014. Taimistossa se on alkuvaiheessa leikattu niin, että pitäisi kasvaa pensaana. Kuinka sitten lienee jänisten suhde taimeen? Vielä toistaiseksi sen hennot oksat ovat jäljellä. Aiempi yritykseni punalehtisestä omenapuusta koki karun kohtalon, se kaluttiin kuoliaaksi, vaikka oli verkotettu talvisin.

Vanhimpia istuttamistani on tämä syyshortensia Hydrangea arborescens, joka on jäämässä muiden istutusten varjoon. Ehkä mietin tätä kasvia lisää valoisampaan kohtaan arboretumissa. Tämän kanssa samassa rivissä oli neljä muuta tainta, mutta pari niistä ei jostain syystä kasvanut alun alkujaankaan, ja kahdelle tuli kohtaloksi liian rehevä naapuri töyhtöangervo...

Vienokirsikka Prunus maximowichii on jo useita vuosia kasvanut tässä kukkapenkin päässä. Sen ruska on komea, harmi vaan, että loisto on kovin lyhytaikaista laatua. Kuva on samoin 27 09 2014. Hankittiin Mustilasta.

Punalehtiruusu Rosa glauca kasvaa noin kahden metrin korkeuteen, tässä kuvattuna 07 09 2011. Se on kylän vanhimpia koristekasveja ja valitsee itse kasvupaikkansa eli lisääntyy lintujen pudottamien kiulukoiden siemenistä.

Talonseinustalle alunperin istutettu hurmehappomarja Berberis x ottawensis 'Superba' on toipunut siirrosta ja alkaa täyttää kovin piikkisellä olemuksellaan tätä tontin kulmauksen kukkamaata. Se on koko kesän samanvärinen. Tämä kuva on otettu 13 09 2014. Uusimmat oksat ovat jo metrin korkuisia. Näyttää siltä, että alkuperäisessä kasvupaikassakin on kasvia hieman jäljellä, koska sieltä nousee hennohkoja versoja...

Seuraavassa postauksessa ajattelen tutkia muita pystykasvuisia, mutta matalampia kasveja.

Jouluaattona

Vietämme tänä vuonna valkoista joulua. Sen kunniaksi tulkoon ensimmäiseksi kuvaksi valkoinen ruusu-kynttilä, jonka sain syntymäpäivän tervehdyksenä kuukausi sitten. Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa joulun aikaa!

Hankikanto-lunta on vajaat 10 cm, siinä näkyy hyvin rusakon kevyt askel puutarhassa, minua ja koiraa kyllä upottaa. Lumet ovat peräisin jo aiemmista sateista, puolivälissä joulukuuta tuli yli kaksikymmentä senttiä märkää ja painavaa kerralla. Se satoi sulan maan päälle, joten hangen alla on mukavia ruokailupaikkoja myyrille, sen näkee koiran innosta syöksyä tuon tuosta kaivelemaan hankea varsinkin lehtevien kukkapenkkien ja ojanpohjien tienoista.

Tänä vuonna meillä on ensimmäistä kertaa "joulukylässä" kukkatervehdyksenä naapurilta punamarjainen lamosalali Gaultheria procumbens, jota meillä myydään mm. joulupuolukan nimellä.
Lehdet ovat soikeat, kiiltävät ja ikivihreät, minun saamassani yksilössä punertavan sävyiset.

Se on kotoisin Pohjois-Amerikasta, USA:n itäpuoliskolta, jossa sitä kasvaa laajalti, ja siitä on kaksi eri tyyppiä. Eteläisempi, joka tuossa kuvassa, on suurimarjaisempi ja siksi kukkakauppojen suosiossa. Pienempimarjainen kasvaa alueen pohjoisosissa, ja Mustilan arboretumin sivujen mukaan menestyy myös heillä, sitä suositellaan täällä kasvuvyöhykkeille I-III.

Wikipedia muistaa mainita, että kasvissa on metyylisalisylaattia, ja sen vuoksi sitä pidetään myös rohdoskasvina. Salisylaatti-sana on johdettu sanasta Salix pajukasvit. Salisyylihappo, jota saadaan mm. koivuista, pajuista ja poppeleista, on raaka-aine mm. aspiriinille.

Katsoin netistä, että kyseinen aine on kasveissa hyvinkin tavallinen solutuote, sitä näyttää esiintyvän mm. teessä, kahvissa, papaijassa, mansikassa, kanelissa, tomaatissa, mustaherukassa jne.  

Joulutähtien katveessa on hyvä kasvaa myös syksyisten komeamaksaruohojen Sedum spectabile, joiden vauvoista kaksi ryhmää on kukkaruukuissa, loput ulkona lumen alla.  Kuvassa näkyy myös sisäjoulukuuseni, visakoivusta sorvattu pikkupuu, joka ei tarvitse koristeita.

Oli muuten kiinnostava havaita se haju, kun tyhjensin pitkään kukkavaasissa seisoneet maksaruohon oksat. Tuoksu oli selvästi hapahko ja toi mieleen raparperin. Ilmeisesti se on peräisin kasvin kyvystä menestyä kuivissa paikoissa, soluneste on hapanta. Siitä tulikin mieleen, että kasvatin vuosi sitten toiselle naapurilleni muutamia taimia, kun hän oli saanut selville, että niitä voisi syödä.

Sisään talveksi nostetut pelakuut ja begoniat voivat vielä kohtalaisesti, koska huoneilma ei lauhoista päivistä johtuen ole mennyt kovin kuivaksi. Olen myös (erityisesti tänä vuonna) tuonut pyykinkuivatustelineen siihen ihan äärelle, jotta kosteutta olisi edes hieman. Onneksi tämän eteisikkunan alla ei ole seinäpatteria.

Tatunpäivän näkymiä

Näkymä eiliseltä keskipäivältä, jolloin saatiin Jutanpäivän syysmyrsky länsi-Suomeen, meillä oli vain reipasta tuulta. Talon seinustan irlanninkataja sai kunnian toimia "joulukuusena", koska siihen ylsi seinätöpselistä liitosjohdon mitta.

Päivät senkuin lyhenevät ja pimenevät, lähestytään jo Telluksen radalla kääntöpistettä parempaan, sillä talvipäivänseisaukseen on vain kymmenisen päivää. Viimeksi eletty kuukausi on ollut pilvivoittoinen, vain parina kolmena päivänä on nähty sinistä taivasta, viimeksi sunnuntaina 7.12, ja silloinkin sitä kesti vain vartin verran.Valoisin päivä kuukauteen oli 4.12, jolloin oli lähes vuorokauden kestävä ohuen pilven aika.

Tässä näkymä alapuutarhalta marraskuun viimeiseltä viikolta korkeapaineen vielä vallitessa.

Vuorenkilvet antavat helakkaa vihreää muuten ruskeaan maisemaan. Eilen otetussa kuvassa oli tämän verran valkoista...

Kuivahko pimeys on vaihtunut märkään ja synkkään, kun lännestä puskevien matalapaineiden rata on viimein alkanut työntää syrjään idästä työntynyttä syys-korkeapainetta. Räntää on sadellut, mutta sen kohtalo on ollut sulaa pois, niin käynee sillekin ohuelle kerrokselle, joka viime yön aikana laskeutui. Maa on sula edelleen. Järvikään ei ole jääkannessa vielä. Uutta myrskyä, viimevuotisen Seija-myrskyn toisintoa odotellaan lauantaiksi.

Eilen ryhdistäydyin pihahommiin, kun etupihan penkkien viimeiset perennat, komeamaksaruohot alkoivat näyttää liian ränsistyneiltä. Silpaisin varret nyyttinä kompostille ja työntelin tilalle tuijan oksia tuomaan uutta ilmettä ruskeaan maahan. Kanervaistutukset ovat edelleen hyvin voimissaan.

Lauha syksy on ollut edullista aikaa ainakin sormustinkukille Digitalis purpurea tässä autotallin seinustan penkissä, ne ovat viikko sitten otetussa kuvassa suorastaan pulskassa kunnossa, kun liepeille oli piilotettu syksyn aikaan tullutta ruohonleikkurin puhdistusmassaa. Siitä kyllä otti osansa myös Tella-koira, jonka mielestä se oli sopiva alkupala ennen ruokailua?

Tontilla on häärinyt paljon lintuvieraita, marraskuusta alkaen tiaiset ovat käyneet kyselemässä, koska ruokinta aloitetaan. Ensimmäisten isojen räntäsateiden jälkeen olikin aika panna ruokaa esille, ja pian kymmenien syöjien kuhina alkoi suihkia pensaiden ja ruokapaikkojen väliä, tässä yleisimmät eli käpytikka ja sini- ja talitiainen. Tämä kuva on 23.11. vallinneesta tilanteesta. Myöhemmin on saatu suuria räkättirastasparvia ja tilhiäkin, pihlajissa kun on riittänyt marjoja. Tuollaisesta sinikuorisesta rasva-siemenpötkylästä riittää syömistä noin kolme päivää, siemenastiasta tangon päässä pari päivää.

Kun eilen leikkelin maksaruohoja ja mustunutta pensaskärhöä tuijanoksien tieltä, huomasin, että Hörtsänän arboretumista kauan sitten tuotu keltapeipin Lamiastrum galeobdolon versonpätkä on saanut kasvatettua lonkeronsa jo koko penkin mittaisiksi. Myös peittokurjenpolvia Geranium x cantabrigiense penkin etureunassa täytyi leikata, ne olivat jatkaneet kasvuaan vielä marraskuussa.

Kaukomatkalta palattuani istutin ruukkuun kasvamaan vaasissa juuria kasvattaneita maksaruohontyviä. Nyt noin kuukautta myöhemmin ne näyttävät olevan hyvin tyytyväisiä tilaansa! Kuva on tiistailta. Vieressä ovat uudelleen veteen pannut oksanloput vaaseissaan. Katselin juuri eilen, että niihinkin on kasvanut hieman juuria, mutta ehkä kuitenkin siirrän ne pihalle kasvamaan, jos lähipäivinä olisi intoa. Ruukun kasvattimassa varmaan pitää nimittäin ennen toukokuuta harventaa useammaksi ruukuksi.

Värien ihanuus kahteen kertaan!

Tyttäreni Helena ja sisareni Raija ovat saaneet hekin syyspunaa poskiinsa aamukävelyn aikana! Loistava pikkupuu on Lagerstroemia indica, itäaasialainen kasvi, joka kuuluu myrttien heimoon ja josta on kaupan kymmeniä erilaisia versioita mm. kukan värin suhteen.

Vietin pari viikkoa matkoilla, sillä syysruskan ajaksi suunniteltu matka sisareni luo Virginiaan oli toteutunut. On kuin olisi kääntänyt aikaa taaksepäin, kun tänä vuonna saimme nauttia loistavista syysväreistä kahteen kertaan! Kun olen syntynyt syksyllä, niin tunnen suurta kotoisuutta syksyn tullen enkä lakkaa viehtymästä ruskan moniin yllättäviinkin värikeksintöihin.

Liriodendron tulipifera oli alkanut saapuessamme pudottaa lehtiään, sen harva latvus keskivasemmalla. Lehdet ovat paksuja kuin vaahteralla.

Monet tammet, plataanit, amerikanvalkopyökit ja vaahterat kuten tunnettu punavaahtera kuuluvat itärannikon kosteakesäisen ilmaston vakiokasveihin. Korkeimmat (puut jopa 60 m) taitavat olla alkuperäiskasveja, lännentulppaanipuita Liriodendron, joiden lehti on kuin saksilla kärjestä muotoiltu tylpäksi. Jokunen mäntykin uskaltautuu lehtipuiden sekaan. Muualta tuodut puutarhakoristukset kuten japaninvaahtera elävöittävät väreillään.

Tässä kiipeillään purolaakson rinteitä ja yritetään löytää polun uraa, mutta kaikkialla on paksulti kuivaa lehteä... Keväällä sai varoa tarttumasta myrkkymurattiin, jonka muistaa kämmenessään kauan.

Erilaisia havupensaita ja puita suositaan myös ikivihreän mahonian ja puksipuun seurana. Luonnonmetsissä on paljon liaanimaisia kasveja, vähemmän pensaita. Myös monen metrin korkuisia bambuja kasvaa asutuksen liepeissä runsaasti, ne karkaavat istutuksista ja etenevät innoissaan.

Raija mittakaavana matalille leikatuille tuijakasveille, taustan tumma vihreä matala on puksipuuta.

Maan matalin pohjakasvisto näytti olevan puutarhoissa köynnöstäviä ikivihreitä matalia kasveja kuten muratteja tai talvioita Vinca sp tai varjoyrttiä Pachysandra sp, tai matalaa liljakasvia Liriopsis (=Hymenocallis), jolla oli mustia pikkuhedelmiä kuin meidän ruskoliljalla ikään, ja muistutti muuten kovin paljon pienikokoista rönsyliljaa kasvupaikallaan. Kesään kuuluu sillä sinisiä kukkia täynnä oleva tähkämäinen kukinto.

Vuorenharjannetta kiemurtava näköalatie toi eteen toinen toistaan heleämpiä laaksonäkymiä. Näiden vuorten korkeus on tuhannen metrin luokkaa, ne ovat n. 400 miljoonan ikäisiä ja syntyneet aikoinaan Afrikan länsirannikolla olevasta merenpohjasta. Aika kasvatti sitten väliin Atlantin valtameren... Sinisten vuorten nimen ymmärtää helposti.

Matkamme kohdistui ennen muuta pääkaupunki Washingtonin ympäristöön, mutta kävimme myös Blue Mountains-vuorilla, jotka kuuluvat Appalakkien isoon vuorijonoon. Sillä kohtaa vuoret koostuvat matalista lounas-koillinen-suuntaisista lukuisista "aalloista", joiksi muinainen merenpohja on taipunut. Niitä voitiin katsella jo lentokoneestakin, jopa selkänojan pienestä kartasta, joka esitteli matkan kuluessa lentoreitin etenemistä...

Merenpohjan savista on syntynyt savikiveä, korallit taas ovat synnyttäneet kalkkiesiintymät, joista kalkkikivi on peräisin. Kummatkin ovat hyvin helposti kuluvia kivilajeja. Ylimmällä korkeudellakin havupuita oli vain satunnaisesti, ja lehtipuut olivat varistaneet lehtensä tuulen vietäviksi.

Raijan kotipihalla on yksivuotisia ja perennoja kukassa vielä paljon, mm. syysvuokkoa Anemone hupehensis, hämähäkkikukkaa Cleome hassleriana, revonhäntää Amaranthus hypochondriacus ja kukonpyrstöä Celosia.

Kun aurinko tulee vastaan, revonhännän lehdet loimuavat uskomattomasti.

Amaranthus hypochondriacus, noin metrin korkuinen liekkikasvi. Sen sukulainen onkin hyvin vanha viljakasvi, amarantti. Melko läheinen sen sukulainen on myös nyt kovin suuressa huudossa oleva quinoa, joka on savikkakasvi. Kummatkin ovat keliaakikoille sopivia gluteenittomia tuotteita.

Hämähäkkikukkaa, oik. taustalla ja alhaalla syysvuokkoa.

Kukonpyrstö Celosia.

Kun matkamme alkoi lokakuun lopulla, täällä vallitsivat pilviset lämpimänkosteat ilmamassat, ja tullessa oli pieni kylmä kausi Suomessa jo häipynyt ja auton mittari esitteli +9 lukemaa. Sataneet lumetkin olivat vain epämääräisiä muistoja ojan pohjalla. Tuntui, kuin täällä aika olisi sillä aikaa seisahtanut. No, oli tietysti vuorokausi lyhentynyt tunnilla, puolikas kummastakin reunasta.

Niinpä päädyin jatkamaan samoja hommia kuin lähtiessä: vaasissa olleiden maksaruohon tyvien leikkelyä, kun niihin oli tullut juuria ja uusia pikkuoksia, ne sitten kasvamaan multaan. Lähtiessä olin vienyt kaikki alapuutarhalle penkinreunaan, osa päätyi nytkin ulos, osan istutin yhteen ruukkuun jäämään sisälle. Molemmilla tavoilla on ennen tullut uusia kasveja puutarhalle. Vaikka nyt juuri onkin pientä pakkasta, on taas odotettavissa sulia päiviä, joten juurtumista voi tapahtua ulkona, sillä korkeaa lämpöä siihen ei tarvita.

Loput oksanpäät menivät takaisin vaaseihin kasvattamaan uusia alkuja....

Syyshehku on ohi

Aluksi neljä kuvaa viime torstailta, kun pakkasilma jo kuritti maisemia. Suurin osa puiden lehdistä on jo tullut alas, vain tammella ne viipyvät pidempään. Monilla pensailla sen sijaan on vielä hyvä lehdistö, kuten purppuraheisiangervolla ja lumimarjalla.

Etupihan maksaruohoista nostin seinustan puoleiset pois ja piilotin tulppaaneja tilalle.

Alapuutarhan tammi

Lumimarja

Maan pinnan matala kasvillisuus meni kohmeeseen, varsinkin sammalet, joilla varren pinnassa on vesimolekyylikerros, ja kävellessä kuuluu rapinaa jäätyneiden varsien murentuessa. Lunta on saatu sen verran, että Bergeniain lehdillä on ollut sitä hieman.

Värien juhlat tältä syksyltä on vietetty, on alkanut sopeutuminen kylmän ajan vaatimuksiin. Lehdet pois, kuori ja silmusuomut paksummiksi. Kun lehdet ovat pudonneet, tuulee enemmän, ja se kuivattaa pintasolukkoja. Homeiden ja monien sienten kasvukin loppuu. Alla kaksi kuvaparia, ylempi otettu 08.10. ja alempi tänään.

Näkymä tontin itäreunalta

Tänään syreenin lehdet liikkuvat, kun on melkoinen etelätuuli.

Lipputangon penkki

Tätä ei komista enää kuin kuusesta haetut oksat, jos nekään...

Sitä aina ihmettelee keväällä tätä penkkiä katsellessa, miten se voikin muuttua niin paljon kesän kuluessa. Kun kukkavarret on korjattu, näkyvillä on vain ruskeaa tynkää, jonka päällä lumet kestävät kauimmin. Tuntuu, että mitään ei ole odotettavissa. Ja sitten se taas alkaa!
Lopuksi kuva tasan kaksi vuotta sitten, jolloin ensimmäiset pakkaset oli koettu ja maat olivat huurteessa. Viime vuonna lunta oli tullut jo 19.10., mutta pianhan ne sulivat.

Vähäsateista syksyä

Pihlajan marjat eivät enää punaisemmiksi tule!

Syyspäivän tasaus on sivuutettu jo reilu kolme viikkoa sitten, aurinko nousee tänään juuri ennen kahdeksaa (07.59) ja menee mailleen kohta kuuden jälkeen (18.12)  illalla. Yöllä kumotti puolikuu, kun taivas oli seljennyt. On edetty reipas askel pimeään päin, varsinkin illat ovat pitkään hämäriä tässä meidän tontilla, kun lännen puolella oleva metsikkö varjostaa. Tuntuu jo klo 15:n jälkeen, että iltahämärän aika alkaa kohta!

Aika kaljulta jo näyttää alapuutarhalla, kun saarnenkin (kuvan keskellä) lehdet ovat tipahtaneet. Punatammella Quercus rubrum on vielä väri tallella. Kirkas vihreä pensas kuvan keskellä on kaunokuusama Lonicera zabelii.

Ennustetaan selvää viilenemistä syysilmoihin, kun pohjoisnavan ilmaa purkautuu tänne päin. Parina yönä onkin jo hipaistu nollaa, ja pakkasyöt näyttävät olevan tavallista keliä lähiaikoina, viimeistään huomenillasta. Se nopeuttaa lehtien varisemista, kun lehtikannan irtoamissolukot jäätyvät ja sulavat vuorotellen. Nyt on siis viimeiset päivät katsella tämän vuoden ruskaa.

Karhunvattujen versio: uudet oksat vihreinä, muut toisenvärisiä.

Tänä vuonna ei lehtiä oltu kaluttu, joten lumipalloheisi Viburnum opulus 'Pohjanneito' pääsi näyttämään, millaisia syysvärejä sillä on.

Perhoangervo Gillenia trifoliata kasvaa vajaan metrin korkuiseksi pensaaksi ukonhattujen ryhmässä.

Villiviinin Parthenocissus värit alkavat jo vähetä lehtien tippuessa, mutta alppikärhö vielä kukkii. Sen lehdet eivät paljonkaan haalistu syksyllä, ja jäävät kiinni ruskeina kevääseen asti. Siinä on pikkulintujen talvi-iglu öitä varten.

Kuusi vuotta sitten Turusta tuotu hevoskastanja Aesculus hippocastanum on selvästi toista rotua kuin entinen puumme, sen mielestä ei kannata vielä vihreyttä vaihtaa. Vertaa kuvaa sivupalkissa olevaan 35-vuotiaaseen!

Pihlajat kyllästyvät odottamaan tilhiä?

Kuunliljat Hosta näkyvät oikeastaan vain syksyllä tästä kriikunain alla olevasta penkereen reunasta.

Vaahterankannon naamioinniksi tehty myskimalvan Malva moschata penkki syntyi juuri vuosi sitten, Kristiinankaupungin matkani jälkeen. On ilahduttavaa, että se kotiutui tähän! Ensi vuonna pitää jo viritellä jotain tukirakennelmaakin...

Keltaiset koivumetsät karisevat parhaillaan, vaahteroista enin osa on jo tullut alas. Kohta pitää etsiä harava! On ihanaa, kun ei ole niitä monia vaahteroita talon nurkilla, niiden lehdissä riitti työtä, kun olivat kulkuväylillä aivan liian liukkaita. Alimmat kaksi kuvaa on tältä aamulta,  muut postauksen kuvat eilisiä.

Itäikkunasta

Ja lännestä katsellen.